sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

minun tapani rentoutua


Liityin jokin aika sitten Facebookissa Paikka kaikelle -ryhmään. Se on ammattijärjestäjä Ilana Aallon perustama ryhmä, jossa keskustellaan järjestämisestä, tavaroiden vähentämisestä ja sen sellaisesta. Ilana kirjoittaa myös samannimistä oikein mielenkiintoista blogia

Olen todella paljon pohtinut tätä järjestämisasiaa ja koittanut miettiä omia ajatuksiani siitä. Mulle järjestäminen on intohimo, oikeastaan se on kiinnostavinta mitä tiedän. Olen lukenut KonMarit ja Anne te Velde-Luomat ja seuraan useampiakin blogeja, jotka keskittyy vähentämiseen ja järkeistämiseen tavaran suhteen.

Mulla on joku ihmeen jatkuva palo siivota kaappeja, kaivella tavaroita ja karsia niistä turhia pois. Aika ajoin ihan harmittaa, kun ei ole mitään siivottavaa kaappia tai komeroa - mä olen karsinut jo kaiken mahdollisen.


Ajan saatossa olen karsinut turhat tavarat ja järjestänyt kaikille kamppeille toimivat paikat. Remonttia kun on tehty hitaalla tahdilla, on samalla tosi hyvin pystynyt miettimään mikä täällä oikeesti toimii. Eli tämä nykyhetki on tavallaan vuosien raivaamisen ja ajatustyön tulosta, ja sekin on kyllä edesauttanut asiassa, että lapset on kasvaneet isoiksi.

Kun lapset oli pieniä, tuntui nimittäin ajoittain että sitä roinaa on loputtomasti. Tilanne tottakai helpottuu sitä myöten, kun lapset kasvaa, koska lelut lopulta vaihtuu muihin juttuihin ja kaikenlaiset ulkovaatteet ja kengät ja muutkin vaatteet vähenee. Mutta jo silloin, kun lapset oli pieniä ja sitä vaatekamaa riitti, mä tein jatkuvaa raivausta: pieneksi jääneet vaatteet ei meillä todellakaan majaa tehneet lipastojen kätköihin. Tai rikkinäiset lelut jääneet nurkkiin makaamaan. Aika usein kävin läpi muutenkin niitä leluja ja vaatteita ja poistelin turhia. Mun mielestä se homma oli aina jotenkin vaan niin ihanaa. Lapset ei kyllä välttämättä olleet ihan samaa mieltä...

Mä en ole montaakaan kertaa vienyt kamaa myyntiin kirpparille - minusta se on lähinnä vaan kamala vaiva. Sitäkin enemmän on meiltä kiikutettu kasseja ensin Uffille ja sitten Karjalaan lähtevään hyväntekeväisyyskuormaan. Ja muuallekin hyväntekeväisyyteen. Olen todennäköisesti menettänyt satoja ja tuhansia euroja, kun en ole myynyt kamppeita vaan antanut ilmaiseksi vaan pois... mutta mielestäni se ei ole ollu ollenkaan niin tärkeää kuin se, että saan tavarat pois silmistä HETI.


Meidän talo on vanha. Täällä ei ole yhtään ainutta kiinteää vaatekaappia, saatikka vaatehuonetta. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, miten hyvin olen saanut järkättyä kaiken täällä. Ja todellakin otan siitä ihan kaiken kunnian itselleni... tää nyt vaan kertakaikkiaan on mun lempipuuhaa, tavaroiden järjestäminen ja niille parhaiden mahdollisten paikkojen miettiminen. Mun mielestä meillä kaikki toimii erinomaisen loistavasti juuri nyt.

Musta ihan oikeesti tuntuu, että tiedän joka ikisen tavaran paikan täällä meillä. Olen kuluttanut hetken jos toisenkin miettimällä kaikelle omat fiksut ja loogiset paikat. Yksikään  kaappi ei meillä pursuile epämääräistä kamaa ja vaikka tiedän, ettei olis oikeesti edes tarvetta, käyn silti paikat läpi aika ajoin (yleensä joka kerta löytyy silti jotain, minkä voi laittaa pois - jotain, mitä ei sittenkään koskaan tarvittu).


Mua välillä mietityttää kovasti se suuntaus, että hommataan isompia taloja ja lisää kaappeja, kun ei entiseen mahdu. Toisaalta kyllä mäkin aikanaan tein ihan samaa, koitin miettiä niitä säilytyssysteemeitä ja hommasin lisää kaappeja. Nykyään mun suunta on ihan toinen: olen vuosien aikana vaan vähentänyt kaappeja. Keittiö on varmaan kaappitiloiltaan alle puolet siitä, mitä se on joskus ollut... kaapit kerta kaikkiaan tyhjeni ja muuttui täysin tarpeettomiksi, kun karsin tavaroita. Vaatteitakin meillä on todella vähän. 

Mua aina myös mietityttää vaikkapa sellaset ihan ylitse pursuilevat lompakot tai käsilaukut. Tai sähköpostit tai koneella ihan sekaisin olevat valokuvat. Vessan kaapit ja vaatehuoneet. Varastot. Mietin vaan aina, että mulla ihan sormet syyhyäis päästä sellasia perkaamaan...

En tarkoita, että tämä olis nyt joku arvostelu muiden tapoja kohtaan. Olen vaan todella viime aikoina huomannu, että olen ennen kaikkea HÄMMÄSTYNYT, miten toisille nämä asiat voi olla niin vaikeita. Mulle se raivaaminen on lempparipuuhaa ja suorastaan intohimo - enkä voi tajuta, miksi kaikki ihmiset ei ajattele asioista samalla lailla. Minusta on niin HELPPOA ja IHANAA pitää hommat hanskassa ja kaapit kurissa - miten se on jollekin toiselle kamalinta ikinä?

Vertauksen vuoksi: moni muu taas intohimoisesti liikkuu, syö terveellisesti, matkustaa.... mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Minä taas en suuresti syty sellasista ollenkaan... Eli tarkoitukseni on sanoa, että MEITÄ ON MONEEN JUNAAN. Jokaisella on omat intohimonsa ja niin saa ollakin.


Aina välillä haaveilen siitä ammattijärjestäjän työstä. En kuitenkaan usko, että olisin siinä hyvä juurikin siksi, kun en vaan osaa käsittää sitä, miten jonkun on vaikea luopua turhasta tavarasta. Tai siis yleensäkin siitä, mitä MINÄ pidän turhana. Muille ihmisille ne minusta turhat kamat kun ei ole välttämättä ollenkaan turhia... Mä olisin siis aivan liian kärsimätön ja ymmärtämätön siihen hommaan.

Olen tässä vuosien mittaan päässyt kuitenkin jonkun verran toteuttamaan raivaushimojani myös muualla kuin omassa kodissa. Nimittäin äitini ja tyttäreni kodeissa... Niissä tosin olen ehkä voinut olla turhankin suorapuheinen ja "vaativa", jos nyt niin voi sanoa. Äitini luona olen ainakin melko selkein sanankääntein ilmaissut kantani siihen, mitä vaikkapa vanhoille kammottaville vaatteille tai noin miljoonalle tupperin kipolle (huom! yhden hengen talous...) kuuluu tehdä... Tyttären luona olen ehkä ennemminkin kannustanut miettimään, mitä oikeesti ja todella tarvitsee. (Nuorena on vitsa väännettävä... tosin tytär on kyllä itsekin aika kova karsimaan.)

Ammattijärjestäjän sijaan uskoisin, että mulle sopis sellaset projektiluontoiset työt, joissa pitäis saada joku paikka toimivaksi ja "valmiiksi". Olen "vähän" eli siis paljon sellanen "innostun helposti, kyllästyn vielä helpommin"-tyyppi, joten varmaan parasta olis, kun mulla olis joku juttu, mikä pitäis hoitaa kuntoon tiettyyn päivään mennessä. Silloin homma hoituis ja mielenkiinto säilyis. Sitten vois huokaista, kunnes tarttuu uuteen juttuun. Jes, se olis mulle just parasta.


Olen tästä raivaamisesta varmaan kirjoitellut aiemminkin, mutta ei se mitään. Tämä aihe on viime päivinä vaan ollut niin kovasti mielessä, kun olen noita facen ja blogien juttuja lueskellut. Tänään luin esimerkiksi siitä, että keittiön siivous voi olla meditointia.. todellakin, kaappien siivous on minusta ehdottomasti parasta ajanvietettä ja verrattavissa rentouttavuudessaan vaikkapa kirjan lukemiseen. Ei siis todellakaan mitään pakkopullaa mulle! Siksi onkin aina yhtä kummastuttavaa lukea, kun joku vihaa sitä hommaa.

Myös tuo viimeviikkoinen vatsatauti-hässäkkä sai miettimään ihan yleisesti ottaen sitä, olisko sellanen katastrofi pyykin kanssa mahdollista välttää, mitä nyt koettiin. Siis ihan vaan sillä, että ekan oksun jälkeen kaikki matot ja pehmolelut ja koristetyynyt pois, suurin osa leluista piiloon ja sitä rataa. Ainahan varmaan pikkulapsi ja vatsatauti on tuhoisa yhdistelmä, mutta uskoisin silti, että runsaasti kaikenlaista sisältävän kodin siivous ja puunaus on paljon työläämpää kuin pelkistetymmän.

Tämän postauksen kuvat tukee mielestäni tätä mun ajattelua raivaamisesta, jonka pääasiassa ajattelen olevan rauhoittavaa ja rentouttavaa puuhaa. Eipä yhtään yllätä, että kuvat on kaikki luonnosta. Tykkään taivaasta, pilvistä, metsästä, puista, vedestä, sammalesta, avarista pelloista... rauhasta ja hiljaisuudesta.

Nyt nukkumaan. 
Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille!

Heli

19 kommenttia :

  1. Kuulostaa ihanalta. Minä olen nyt viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt samaa raikkoamista, viimeksi miehen kaapit käytiin läpi ja viisi pussillista lähti uffille.
    Olen kylläkin myynyt osan ja saanut hyvin rahaa, mutta työlästä , niinkuin sanoit.
    Minä tykkään kans, että tiedän täsmälleen mitä missäkin on, rauhoittaa sekin jotenkin.
    Ihanat kuvat!
    -päivi-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, on rauhoittavaa ja erittäin helppoa, kun tietää aina missä tavarat on. Paitsi tietenkin, jos ne on jonkun muun jäljillä... =D

      Mä hoitelen myös miehen vaatekaapin, tai siis meillä on yhteinen. Lähinnä kyselen, "pidätkö vielä tätä" ja rikkinäiset työvaatteet raakkaan ihan ilman kysymistä pois. Mä huolehdin myös miehen vaatteiden ostamisesta pääosin... hän ei ostelis oikein mitään, todella harvoin on ihan halunnut, että ostaisi jonkun paremman T-paidan vaikka. Mä huolehdin, että on sukat ja kalsarit kuosissa ja työvaatteet kunnossa... =D ja välillä vähän patistelen hommaamaan uudet farkut tai jotain.

      Se mihin en puutu miehen jutuissa, on autotalli. Aina joskus katon sinne ja pyöritän silmiä ehkä vähäsen... mähän kantaisin sieltäkin kaiken turhan pois. Mutta se on miehen valtakuntaa, saa pitää ihan millaisena haluaa.

      Poista
  2. Mä en ole vielä noin pitkällä, minussa kun on vähän hamsterin vikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpompaa on luopua tavarasta.
    Meillä vatsatauti tarkoittaa aina sitä että potilaan huoneesta matto pois, sänky vuorataan paksuilla pyyhkeillä, ämpäriin laitetaan muovipussi tai kaksi päällekäin ja kaikki turhat esineet lähistöltä pois. Säästyy älytön pesu ja siivousrumba. Pyyhkeet on helpompi pestä kuin koko sänky ja ämpäristä on helppo nakata muovipussi roskiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kaikki ole raivaajia. Se vaan on niin. Mulla on monta tuttua, joiden koti on ihanan runsas ja jotka koko ajan hommaa sinne jotain. Se on ihan ok. Mulla vaan on joku ihme tarve karsia karsimasta päästyäänkin.

      Erinomainen konsti teillä tuohon vatsatautiin tuo muovipussi ämpärissä! Mä muistan että aikanaan lasten ollessa pieniä mä kans vuorasin sängyt pyyhkeillä. Nyt tämä tyttären pieni oksentelijaneiti oli vielä niin pieni, että ämpäriin tähtäys ei sujunut, oksua oli siis siellä täällä... kuin myös kurakakkaa, joka karkaili vaipasta...

      Poista
  3. Mullakin on mielessä asioita, joita mun on muiden tekemisissä vaikea ymmärtää. Tai siis juurikin sitä, että mikä jossain asiassa voi jollekin olla niin vaikeaa. Mutta se on kokonaan toinen juttu, ja koitan tässä keskittyä ennemminkin ymmärtämään sitä tavaran kertymistä. Omalla kohdallani lähinnä, kun muitten puolesta en voi puhua.

    En edelleenkään tunnustaudu hamsteriksi, joka tarkoituksella olis säilönyt, tai varsinkaan ostellut ylenmäärin tavaraa ihan vaan tavaran omistamisen ilosta, mutta silti sitä on meille 23:n nykyisessä kodissa asutun vuoden aikana kertynyt niin, että olen itsekin ollut joidenkin juttujen kohdalla suorastaan järkyttynyt niinkuin olen kirjoitellutkin. Mutta syy siihen ei ole sen kummoisempi kuin että meidän perheen elämä on keskittynyt hyvinkin tiiviisti ihan muihin tekemisiin (liikuntaharrastuksiin), eikä järjestäminen ole ollut se ykkösmielenkiinnon kohde. Tai edes kakkonen tai kolmonen. Johtuen pitkälti siitä, että mut on lapsena/nuorena ihan kirjaimellisesti orjuutettu siivouksen tiimoilta äitipuolen toimesta. Tai ehkä sana simputus olis oikeampi. Ellei peräti kidutus. Nykyään vastaavasta joutuis varmaan jo johonkin viranomaisten käsittelyyn.

    Aina kun tulin perjantaisin koulusta (silloin, kun kavereita odotti omissa kodeissaan vastaleivottu pulla ja kylmä maito), äitipuoli oli kaatanut mun kirjahyllyn sisällön (sen vähän, mitä siinä enää sai olla sen jälkeen kun itse oli multa kysymättä heittänyt pois kaiken "turhan", olkoonkin, että se olis ollut mulle just se kaikkein tärkein ystävältä saatu lahja tai jotain), sängyn päälle, että v a r m a s t i muistan pyyhkiä pölyt hyllyiltä myös sieltä esineitten alta.

    Myös muu koko ison talon siivous kuului vain ja ainoastaan mulle (isä oli töissä, joten ei ollut näkemässä sitä, kuinka rätin kanssa konttasin jo pienenä pitkin lattioita ja äitipuoli kulki perässä ja tarkisti, että oon v a r m a s t i pyyhkinyt pölyt myös jalkalistoista..).
    Omia lapsiaan eli mun sisko- ja velipuolta tää projekti ei koskenut. Heillä oli vaan oikeuksia, ei velvollisuuksia. Ja isoveli oli jo muuttanut pois kotoa.

    Äitipuoli myös päätti polttaa mun kirjeet ja päiväkirjat, koska "vievät turhaa tilaa". Siis siitä mun yhdestä ja ainoasta pöytälaatikosta, joka oli ainoa mikä mulla oli käytössä.

    Että kyllä tällä kaikella on ollut vaikutusta siihen, miksi päätin, että sitten kun olen omillani, haluan tehdä elämässäni ihan muita asioita kuin hulluna siivota, koska siitä ei todellakaan tullut onnelliseksi.

    Mutta nyt kun aikaa on tarpeeksi kulunut, pojat on isoja, mua ei "enää tarvita mihinkään" ja käytössä on "ylimääräistä" aikaa, olen käyttänyt osan siitä turhan tavaran raivaamiseen niinkuin tiedätkin. Ja mitä pidemmälle projekti on edennyt, sitä enemmän se innostaa. Parhaillaan katselen jo meidän vähiä huonekalujakin sillä silmällä, että mistä vois luopua. Alan olla niin kriittinen sen suhteen, että jos jollekin ei ole todellista käyttöä, se vie vaan turhaa tilaa. Mutta edelleenkään homma ei ole mun ykkösmielenkiinnon kohde, vaan raivaan silloin kun siltä tuntuu ja jos ei, niin sitten en. Ja edelleen vien tavaraa kirpparille, enkä koe silti olevani ahne riistäjä niinkuin vähän rivien välistä saa välillä lukea. Mun tavarat on kuitenkin ihan uudenveroisia ja hinnat käytännössä ihan samat kuin että antaisin ilmaiseksi, mutta siitä, millä vauhdilla pöydät on tyhjentyneet, olen päätellyt, että tavaroista on ollut iloa jollekulle muulle.

    FB-ryhmistä sen verran, että itsekin liityin Unelmien koti-FB-ryhmään, mutta totesin hyvin pian, että siitä tuli mulle vaan lisärasite ja ahdistuin oikeastaan vaan enemmän niistä teksteistä ja kuvista, mitä siellä oli. Siis kaikesta siitä tavarapaljoudesta ja sellaisesta mun mielestä ehkä ihan turhankin vatvomisesta.

    Ehkä meilläkin vielä joskus on koti, jossa ei ole enää mitään omasta mielestä turhaa, vaikka kuinka etsis. Vielä se ei ole sellainen, enkä tiedä, onko koskaan, mutta koko ajan on helpompi hengittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herranjumala. Olen aivan sanaton ja kauhuissani sun kokemuksista. En yhtään ihmettele, jos ei todellakaan siivous ja raivaus ole olleet sulle ykkösasioita omassa elämässäsi... Aivan hirvittävän ihmisen kanssa olet kyllä joutunut lapsuutesi elämään!! Miten tajuttoman epäreilua häneltä kohdistaa sinuun tuollanen viha ja omia lapsia sitten kohdellut ihan erilailla.

      Aloin sitten miettiä, miten itse toimin lasteni kanssa. Voi kamala. Joskus olen nimittäin kipannut heidän kirjoituspöydän laatikot ympäri ja pakottanut siivoomaan... en usein, mutta kuitenkin. Olen ajatellut, että opetan lapset säästämään vain tarpeellista ja lähinnä ottamaan roskat laatikoista roskikseen, kun jostain syystä aika usein ne laatikot tursusi aika tavalla nimenomaan niitä roskia... Kuopus on tehnyt kyllä sittemmin ihan itsekin välillä sellasia kunnon siivouksia (piirtää todella paljon ja kaikkea ei vaan voi säilöä...).

      Toisaalta kyllä olen vuosien mittaan koittanut myös keksiä parempia säilytysjärjestelmiä lasten tavaroille ja myöskin ymmärtää, että aikansa kutakin ja heille tärkeät "romut" on oikeesti heille tärkeitä. Itse asiassa alkoi ihan omatunto joskus soimata, kun aina puhuin lasten tavaroista nimenomaan romuina... Ei ole kauaa, kun kävin 17-vuotiaan kanssa keskustelua siitä, mitä järkeä on säästää kaikki kokispullon korkit... (metalliset) Kuulemma on. No, ok sitten... Mutta kyllä mä olen saattanut tehdä myös tuota omavaltaista siivousta lasten tavaroissa. Mua alkoi nyt ihan hirvittää, millaisena lapset on sen ehkä kokeneet... Sen olen sanonut, että sillä lailla tavaroitaan säilövät, että kun kotoa lähtevät niin kaikki tavaratkin lähtee mukaan. Mä en aio täällä säilytellä lasten vanhoja tavaroita, tästä ei tule mikään muistojen mausoleumi. Ei minunkaan äiti säilyttele minun tavaroita, eikä tosiaankaan tarvitse. Itse asiassa sen äitini muuton aikana ihan järkytyin mitä kaikkea hän oli ihan omasta halustaan säilönyt... annoin synninpäästön ja sanoin, että saa todellakin heittää pois.

      Olen ihaillut sun kirpparitouhua. Musta ei ite ole siihen, eikä mulla riittäis tavarakaan enää ainakaan. En yhtään ihmettele, että olet saanut tavaraa kaupaksi ja tottakai on ihan mielettömän hyvä kun niistä saa rahaakin vielä. Joskus mua oikeesti harmittaa, että olen kaiken vaan antanut pois... huonekaluja myöten. Mä en vaan jaksa ja kestä sitä veivaamista ees taas, haluan kaikesta eroon HETI.

      Noi FB-ryhmät on kyllä omanlaisiaan.. en tiiä kauanko siinä ryhmässä pysyn. Siitä kun ei ole mulle mitään vertaistukea. Mietin, voinko sit ehkä ite olla tukena ja vinkkien antajana jollekin, koska mun tilanne on jo ns. "valmis".

      Älä ota stressiä raivaamisesta millään lailla. Oma koti on hyvä just sillon, kun siellä on hyvä olla. Oli se sitten raivattu taikka ei! ♥

      Poista
  4. Pakko nyt kirjoittaa tää vielä, että mun kommentti oli oikeasti paaaaljon pidempi, mutta piti kolmeen kertaan lyhentää ennenkuin tuli läpi. Tuli sellanen punainen teksti, jossa luki, että "HTML-koodia ei voida hyväksyä. Merkkejä saa olla korkeintaan 4096"

    No ehkä ihan hyvä, koska jäi vieläkin varmaan liikaakin mittaa :). Ei vaan ennen ole tullut tollasta vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen törmännyt tuohon usein... =D Meinaa joskus mullakin kommentit karata aika pitkiksi. Koita siinä sitten tiivistää se vuodatus lyhyemmäksi, huoh...

      Annukka, olet ihana! ♥

      Poista
  5. Juurikin eilen kirjoitin blogiini pienimuotoisesti pienimuotoisesta konmarituksestani. Ja monet ajatuksesi karsimisen vaikeudesta hämmästyttävät, vaikken ihan yhtä tehokkaaksi tunnustaudukaan kuin sinä :)

    Liityin juuri Konmari Suomi fb-ryhmään ja hetken aikaa sitä selailtuani meinasin saada jo allergisen reaktion. Ei asiat voi olla niin vaikeita. Saattaa meikäläisen ryhmän jäsenyys jäädä lyhytaikaiseksi. Kummastelin kovasti erästäkin päivitystä, jossa keittiön kuivamuonakaapeista oli mennyt roskiin yhdeksän kiloa päiväysvanhaa kuivatavaraa. SIIS HALOO, YHDEKSÄN KILOA!! Onneksi mulla ei oo niin paljoa tota säilytystilaa, että voisin päiväysvanhoja ruokia säilöä nurkissani. Mielestäni siihen ei tarvita Konmaria eikä ketään muutakaan ammattijärjestäjää, silkkaa maalaisjärkeä.

    Mutta meitä on niin moneen junaan, ja moni jää vielä asemallekin. Kukin tehköön niin kuin parhaaksi näkee, kunhan itse on tyytyväinen.

    Ihanaa uutta viikkoa sinulle Heli <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ymmärrän tuon "allergisen reaktion"! Mulla on aika usein niitä OMG-hetkiä tuolla ryhmässä, mistä mainitsin. Ja samaa mietin, että missä maalaisjärki... Mutta luulen kanssa, että meitä vaan on niin monenlaisia, joillekin tämä raivaaminen on ihan peruskauraa ja jotkut tarvii siihen tsemppausta ja opastusta. Ihan sama että joku liikkuu mielellään joka päivä ja joku ei saa kertakaikkiaan millään itseään liikkeelle (kuten minä...).

      Mä olen luonteeltani perfektionisti ja yleensä ottaen melko tyytymätön ihminen, johtuen varmasti isoksi osaksi siitä, että se täydellisyys on niin tavoittamaton tila. Koko ajan on sitten se "voisiko tämän tehdä vielä paremmin, tehokkaammin, järkevämmin..."-olotila. Nimenomaan asioiden JÄRKEVYYS ajaa mua koko ajan. Miten olisi JÄRKEVINTÄ tehdä ja toimia.

      Olen varmasti tylsä ja väritön ihminen, kun aina ajattelen mieluummin mikä on järkevää kuin että mikä on kivaa, piristävää, rentouttavaa jne. Raha-asioissa olen erittäin tylsä. Aina on sellanen "ensin työ, sitten huvi"-meininki, en osaa ottaa rennosti kun koko ajan mietin että "tällä rahalla, millä mentäisi jollekin TURHALLE risteilylle, voisi maksaa pätkän lainaa pois ja oltaisi taas hiukan lähempänä sitä hetkeä, kun velat on maksettu pois".... Eih, itteänikin välillä inhottaa, kun olen niin takakireä kaikessa. Liian järkevä. En voi tajuta, miksi moni tuttu on ottanut sen pelkän koron maksamisen lainaansa... eihän siinä ole mitään JÄRKEÄ, se maksaminen vain pitkittyy ja on edessä kuitenkin... Mutta entäs elämä ja siitä nauttiminen JUURI NYT???

      Ihanaa viikkoa sullekin! ♥
      Taidan tästä mennä suihkuun ja lähteä kohta töihin illaksi...

      Poista
    2. Ja tämä mun järkevyys siis liittyy myös osiltaan siihen raivaamiseen ja turhan välttämiseen... ei koriste-esineitä tai muuta kivaa ja söpöä, MUTTA NIIN TURHAA... *huokaus*

      Poista
  6. Minä elän kaaoksen keskellä. Remontti seisoo vuodesta toiseen, ja joka paikka on täynnä työkaluja ja levynpaloja ja lautoja ja tiesmitä tikkaita ja suojalaseja. Tavarat on pahvilaatikkokasoissa. Unelmoin, että nyt kun olen tullut ilman niitä toimeen kymmenen vuotta, heitän niistä 9/10 menemään kun joskus pääsen purkamaan laatikoita. Mutta pahvilaatikkokasojen ja kaikkien muidenkin pintojen päälle on kasvanut läjiä. Tämä on varmaan juuri sellainen koti, jota et voi ymmärtää etkä kestää. Vetoan erilaisiin sairauksiin... mutta perimmäinen syy ei tietenkään ole siellä.

    Haaveilen tyhjästä, puhtaasta pinnasta, johon osuisi kaunis valo ja korostaisi sitä ainoaa esinettä, joka siinä olisi. Luultavasti kulhoa.

    Nytpäs muuten menen ja aloitan. Raivaan yhden pienen lipastonpäällisen tänään. Ehkä joskus olen tavoitteessa. Kiitos, Heli, tästä blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tarkoittanut arvostella muiden ratkaisuja ja koteja ja elämäntilanteita. Ymmärrän kyllä, että minun tapa ajatella ei ole ainut oikea. Mietin lähinnä sitä, miten havahduin tässä kerran siihen, että mua nimenomaan hämmästyttää se, miten mulla on tää tietty ajattelumalli ja miten muilla ei olekaan. Ja olen koko ajan ihmetellyt ja hämmästellyt sitten erilaisia asioita vaikkapa siellä facen ryhmässä. Että asia, joka on mulle ihaninta mitä tiedän ja helppoa, onkin jollekin toiselle totisen tuskailun paikka.

      Voi, mä niin tiedän ton remontin keskellä elämisen. Sitä on tässä koettu vuodesta 2008 asti, no nyt kesällä tulee kaksi vuotta siitä pahimmasta sekasorrosta ja sen jälkeen on ollukin sitten joku remonttiväsymys tai oikeastaan ehkä joku "ei koskaan enää"-fiilis... Ensi kesänä on tarkoitus maalata lattia uudelleen ruokahuoneesta ja toivottavasti tehdä ne kaikki loput pienet rästihommat (listat yms). Ja sitten olis isompana projektina kattoremontti... onneksi se on pihan puolella eikä sisätiloissa.

      Mites sun raivaamisen kävi, näkyykö nyt lipaston pinta? ;)

      Älkää muuten sitten kuvitelko, että meillä on täällä nykyään 24/7 joka paikka tip top. No ei tosiaankaan ole... Läjiä ja kasoja kyllä löytyy täältäkin. Jonkun aikaa mä niitä katselen, mutta sit napsahtaa ja tulee joku mitta täyteen ja sit taas siivoan ne pois. Olen kuitenkin huomannu, että kun ei ole paljoa tavaraa, on aika helppo ja nopea laittaa kaikki paikalleen.

      Kiitos sinulle, kun käyt täällä!

      Poista
  7. Mää en ole lukenut sitä KonMaria. Pitäis varmaan... Ei sillä, että meillä nyt niin kauheasti sitä kamaa olisi, enään. Jossain vaiheessa minä hamstrasin kaikkea, mitä ajattelin talon sisustamisessa tarvitsevani. Joita en sitten koskaan käyttänyt!

    Kamaa oon myynyt kirppiksillä, mutta siinä on kyllä ihan sika kova homma! Onneksi olen oppinut, ettei kaikkea kivaa tarvi ostaa, sitä voi vain ihailla kaupassa!

    Mukavaa viikkoa sinulle, Heli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Konmari joko uppoaa tai sitten ei. Minusta se oli ihana, mutta oli siellä myös paljon sellasta kummallista. Kuten että joka päivä kotiin tullessa pitäis tyhjentää käsilaukun sisältö johonkin laatikkoon, kiittää laukkua päivän töistä ja laittaa se lepäämään. Ookoo... just. Huhhuh.

      Minusta sinä olet sellanen keräilijä, että hankit itselle kivoja, ajatuksia ja tuntemuksia herättäviä tavaroita. Siis en tarkoita hamstraamista, mutta sulla on selkeästi sellanen ote elämään, että nautit siitä ja iloitset siitä. Ja haluat myös hankkia tavaroita, jotka tukee sun positiivista elämänasennetta. Hassuja tauluja, kiinnostavia kirjoja, käsitöitä... Sulla on oikeasti minun kantilta katsottuna ihan kadehdittavan rento ja rakastava ote elämään! Pidä siitä kiinni!! ♥ Minä kun en osaa olla rento, olen vaan aina liiankin järkevä ja ajattelen asioita tosi nipottavasti ja tosikkomaisesti. Mä ajattelen liiankin kanssa noin, että kaikkea kivaa ei tarvii ostaa... menee melkein siihen, että MITÄÄN kivaa ei tarvii ostaa.. en tykkää tästä piirteestäni aina, se tekee minusta kiukkuisen ja nipon ja pihin. Ikävän ihmisen siis.

      Mukavaa viikkoa sullekin! ♥

      Poista
  8. Mä olen oppinut siivoamaan ylipäänsä vasta aikuisena, silloin kun erosin ex-miehestä ja muutin yksin asumaan. Siihen saakka kertakaikkiaan vihasin siivoamista. Kun alkoi tajuamaan että se sotku johtuu ihan itsestä alkoi sitä siivoamistakin jotenkin sietämään.
    Jos mut olisi väkisin laitettu siivoamaan kotona-kotona niin tuskin siitä mitään hyvää olisi seurannut- yläasteikäisenä siivosin huoneeni ehkä kerran vuodessa. Petivaatteet sentään vaihdoin.

    Pari vuotta sitten koin herätyksen tavaran suhteen. Mietin millaisia lisähyllyjä laittaisin askartelutarvikkeille kun ihan todella aloin katsella että mitä mulla on. Ihan valtavat määrät tavaraa, niin paljon että niistä olisi voinut perustaa kaupan... Siltä seisomalta keräsin kaikkea tavaraa 5 täyttä muovipussillista ja vein läheiselle päiväkodille. Yhtään tarvikkeista en ole kaivannut tai tarvinnut.

    Sen jälkeen aloin katsella muitakin tavaroita samoilla silmillä, ja pikkuhiljaa olen käynyt tavaroita läpi.
    en kuitenkaan halua tai edes pysty hävittämään tavaraa liian nopeasti. Se vaatii aikaa ja tottumista. Siivoamisesta on tullut huomattavasti helpompaa kun tavaraa on vähemmän, ja esimerkiksi pyykinpesu on helpottunut kun vaatteita ei ole niin paljoa kuin aikaisemmin. Pääasiassa olen myös vienyt tavaroita SPR:lle, kerään aina muovikassiin tavaraa ja kun pussi on täynnä en enää katso mitä siellä on.
    Ihan nauratti tässä taannoin kun huomasin että meillä on 7 suurinpiirtein samankokoista uunivuokaa! Milloinkohan kahden hengen taloudessa olisi sellainen hetki että kaikki 7 olii käytössä?! Eli jätin 3 ja loput laitoin pois.

    Olen myös jotenkin tajunnut etten saa vaikkapa hetkiä lapsuudesta takaisin vaikka säilyttäisin jotain lapsuusaikaista tavaraa. Siksi olen niistä pystynyt luopumaan. Mutta aikaisemmin se olisi ollut mahdotonta.

    Mutta edelleenkään siivoaminen ja järjestely ei rentouta mua. Rentoudun paremmin ihan muissa jutuissa. En jaksa sellaista jatkuvaa kontrollointia joka siivoamiseen liittyy- olen jopa vähän allerginen sille.
    Sun olis vaikeaa asua mun kanssa, saatan katsella samaa tavaraa hyvinkin kauan ennenkuin vain vaivaudun sen nostamaan paikalleen. :)

    Mutta jotain säilytyslaatikoita mun olis pakko hankkia edelleen mun askartelutarvikkeille että saisin ne helpommin käytettäviksi. Helmet järkkäsin eilen, mutta kun on sitten ne kranssikoristeet, rautalangat, paperit, langat jne.

    Eikö sulle koskaan tule oloa että elämä jää jotenkin elämättä jos kokoajan pitää olla kauhean järkevä? Tietysti raha-asioista huolehtiminen on ihan viisasta, mutta pitääkö kaikessa olla kauhean järkevä ja tehokas?!
    Mä koitan itse pikemminkin nauttia hetkestä, siksi musta kuulostaa kauhean raskaalta tuollainen kaikki-langat-käsissä -elämä. Alkaako elämä sitten kun laina on maksettu vai koska? Sittenkö aletaan hullutella, panostaa parisuhteeseen ja hankitaan itselle jotain mukavaa? Enkä tarkoita tätä pelkästään negatiivisena kommenttina, kunhan kyselen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oikein muista millainen siivooja olen ollut lapsena taikka nuorena. Sen muistan, että joka viikko siskon kanssa siivottiin kotona, toinen imuroi ja toinen pyyhki pölyt, ja sitten siitä hyvästä saatiin viikkorahaa. Mä myös muistan, että nuoresta asti olen ollu kova pyykkäämään. Itse asiassa mulla on ollu itestäni sellanen kuva, että olen ollu siisti... kunnes sitten näin kuvia missä näkyi mun koulupöytä teini-ikäisenä. No ei ollu kyllä siisti!! =D

      Mullakin oli aikanaan kaikenlaista askartelu- ja ompelutarviketta täällä. Sitten totesin, että en ole pätkääkään luova ihminen, en esimerkiksi keksinyt yhtikäs mitään mitä niistä kaikista haalimistani kankaista ompelisin.. Ja ne alkoi olla mulle vain taakka. Katsoin niitä ja tulin kiukkuiseksi ja turhautuneeksi. Sitten annoin kaiken pois, enkä ole kyllä takaisin kaivannut. Kantapään kautta olen siis tähän pisteeseen päätynyt.

      Sun viimeinen kappale osuu erittäin ytimeen. Olen todella alkanut olla aika loppu tän kanssa, että olen aina niin järkevä, kriittinen ja odotan elämän alkavan "sitku". Musta todella tuntuu, että elämä menee ohi tällä tavalla. Olen halunnut pitää langat käsissä, mutta vuosien mittaan kaikesta on tullu aikamoinen taakka... jota puoliso ei jaa lainkaan. Musta ihan oikeesti tuntuu, että talo kaatuu, jos en koko ajan ole hoitamassa kaikkea, ja on erittäin, erittäin vaikeaa luottaa, että joku muukin osaa ehkä hoitaa hommat. Mä siis ihan totta soittelen illalla, jos oon reissussa, että onko mies muistanut ruokkia koirat jne jne jne jne. Vanne pään ympärillä vaan kiristyy koko ajan ja elämä ei oikein tunnu elämisen arvoiselta just nyt. Tätä asiaa koitan työstää parhaillaan jotenkin auki... melko huonolla menestyksellä tosin.

      Poista
  9. Yhdyn ajatukseen, miten ei aina voi tajuta muiden tapaa tehdä, ILMAN että se on tarkoitettu arvosteluksi, se ei vaan ole oma tapani toimia. Mutta että siivota turhat pois. Minä haluaisin pystyä tuohon. Sen sijaan, että heittäydyn sentimentaaliseksi hassujen lasten tekemien päiväkotipiirustusten yms roinan kanssa ja siirtelen niitä paikasta A paikkaan B. (Silloinkin kun lapset itse sanovat, että heitä pois, kuka niitä tarvii....)
    Tai kun minusta täysin hyvä paperikassi voisi mennä odottamaan, jos joskus on aika antaa esim. kummilapselle lahja ja sitä voisi käyttää....
    Huokaus. =)

    Kauniita, rauhoittavia kuvia. Tuli heti hyvä mieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, toivon kovasti, ettei tästä saatu sitä kuvaa, että arvostelisin muiden tapaa toimia. Mä nimenomaan vaan ihmettelen ja kummastelen, koska mulle se raivaaminen on niin lempipuuhaa, ja jollekin se taas on sellanen kaamea taakka tehtäväksi. Ihan niin kuin mulle toi puutarha on ihan viimeinen mitä tekisin, kun taas moni muu elää vain ja ainoastaan sitä kesän puutarhailua varten koko muun vuoden. Ja jollekin urheilu on elämäntapa ja vaikkapa mulle se on sitten enemmän sellasta pakkopullaa. Ja niin edelleen.

      Eikä se raivaaminen aina mullekaan helppoa ole. On joitain juttuja, joita kerta toisensa jälkeen pyörittelen, että mitä niille tekis. Otan pois lähteviin, palautan takaisin kaappiin... Ja kasojakin täältä löytyy. Nytkin on penkkisohvalla kasseja ja nyssyköitä lähtemässä jonnekin suuntaan, ja ruokahuoneen lattialla kopallinen kuivaa pyykkiä (ollut jo pari päivää...). Että en tarkoita olevani jollain lailla täydellinen. Tavoittelen sitä kyllä, mutta en koskaan saavuta... :)

      Mulla on muuten niitä tyhjiä nättejä paperipusseja yhdessä laatikossa. Sehän on vaan ekologista, että käyttää uudelleen... ;)

      Poista

Kiitos kommentistasi! ♥