tiistai 25. lokakuuta 2016

ihana valo ♥

Hmm... pitäisköhän noille kalusteille ehkä tehdä jotain, ennen kuin ovat hangen alla...

Ensilumi! ♥ 

Vaikka periaatteessa on pilvinen ja harmaa päivä, on tuo vastasatanut - ja kaiken aikaa satava - lumi aivan ihanan valoisaa! Meidän ympäriltä on pellot ihan vastikään kynnettyjä ja se on aina se synkin hetki syksyä... keltaisenaan loistavat kynnöspellot on kirkkaita ja valoisia, mutta käännetyt pellot sitten taas todella pimentäviä. Mutta nyt sitten tämä lumi valaisee joka paikan, ihanaa!

Saa nähdä kauan tämä pysyy... ehkei kauaakaan. Mutta joka ikinen vuosi se ensilumi on jotenkin niin ihana ja sykähdyttävä juttu! ♥


Ja heti kun se eka lumi satoi, tuli joulufiilis... ♥ 

Mä join ekat glögit saman tien! Pipareita ei ollut, mutta jo pelkkä glögin tuoksu oli niin mahdottoman ihana! Olotila oli muutenkin jotenkin tosi talvinen, kun hipsuttelin täällä lämpimässä sisällä villasukissa, lunta pyrytti ja kupillinen kuumaa oli nenän alla. Tänään oli töissä jotenkin tosi kylmä (muillakin kuin minulla) ja oli niin taivaallisen ihanaa tulla lämpimään kotiin. (Melkein liiankin lämpimään... tais mennä eilen pari kalikkaa liikaa uuniin.) 

On ehkä hitusen myös kipeäksi tuleva olo... nenä vuotaa ja sellasta. Myös miehellä pientä tautia taitaa pukata. Ihmeteltiin, että mistä me nyt oltais joku tauti saatu, mutta vissiinkin sitten mummon pikkumurulta, kun en mitenkään malttanut olla neitiä halimatta ja pusuttelematta, kun se lauantaina kävi kylässä, vaikka olikin aika räkänaama...

Lunta tulee aika lailla vaakasuoraan ulkona just nyt ja silti pitäis lähteä koirien kanssa vähän lenkille... hrrr... olis ihanaa olla sisällä vaan. Mutta mä taidan alkaa nyt kaivelemaan kaapista lämmintä ylle - pitäis muuten varmaan tsekata porukan kengät ja takit ja pipot ja hanskat -  ja sit hetkeksi edes pihalle. Sit voi taas hyvällä omallatunnolla käpertyä vaikka glögin kanssa sohvalle katselemaan telkkaria... jee, tänään tulee "enskarit" eli Ensitreffit alttarilla,  tykkään siitä kovasti.

Joko teillä on lunta?

Heli

maanantai 24. lokakuuta 2016

missä menee raja? mikä on hyvä?


Mä olen niin tympääntynyt. Niiiiiiin tympääntynyt. Mihin tämä maailma on oikein menossa, jos ihan oikeesti on laissa sanottu, että on sallittua kuvata vaikkapa koulussa opettajaa?? Luin siis tänään tyrmistyneenä lehdestä tämän asian. Olen jotenkin kuvitellut, että ihmisillä sentään on jonkunlainen oikeus päättää, saako itseä kuvata vai ei. Mutta ei sit ilmeisesti olekaan näin. Eli nämä nilkit, jotka sitä opettajaparkaa kuvasivat, saivat tehdä sen ihan luvan kanssa. Ja laittaa nettiin.

Sairasta.

Mun mielestä kännykät ei kuulu koulutunneille ollenkaan. Ja muutenkin minusta ihmisellä on todellakin oikeus kieltää muita kuvaamasta itseään. Ja se, että laitetaan nettiin jonkun muun kuvia/videoita kuin ihan vaan omiaan, omasta naamastaan, pitäisi ilman muuta olla kiellettyä. Ellei siis ole toki lupaa kysytty, ja saatu. Mutta ei, on kuulemma laillista sekin, jos ei kuvatun henkilön kunniaa loukata. Opettaja siis saa näkyä netissä, kuulemma. Mitäs meni kirkumaan julkisella paikalla.

Mä olen niin sen opettajan puolella. Tän päivän nuoriso osaa olla aivan kamalaa, siitä on omakohtaisiakin kokemuksia ihan lähipäivien ajalta. En yleistä, on niitä hyvin käyttäytyviäkin nuoria paljon. Mutta sitten on myös näitä "tiedän oikeuteni"-tyyppejä. Jotka siis ainakin luulee tietävänsä mitä saa tehdä ja mitä ei... Ja kaikki se kettuilu ja pään aukominen ja häiriköinti sitten pitäisi vaan hissukseen ja vastaan sanomatta sietää. Jos hermosi menetät, olet sitten hullu ja netissä kaikkien räävittävänä...


Olen tässä sit miettinyt, että missä menee raja sen suhteen, mitä vaikkapa minun ammatissa pitää ihmisiltä ottaa vastaan ja suodattaa itseään puolustamatta. 

Minulle on sanottu, että "sä oot j***lauta hullu", kun olen toiminut lain ja työntantajan sanelemien sääntöjen mukaisesti. Mulle on auottu päätä, kun olen kieltäytynyt myymästä humalaiselle tai paperittomalle. Tai kun olen kieltäytynyt antamasta ilmaiseksi / myymästä hävikkiin meneviä tuotteita. Sinänsähän mulle on ihan yksi lysti, mitä niille kamppeille tapahtuu - tarkoitan siis, että ei ole minun pussista pois. Mutta on mulla nyt kuitenkin tottakai velvoite toimia työssäni sillä lailla, kun yleiset käytännöt ja lait ja työnantaja sanoo. 

Viimeisin veto oli juurikin tuo nuorison temppuilu. Siinä vaiheessa, kun alettiin vihjailla, että "tämä on julkinen paikka" (mitä se ei muuten edes ole!) ja "täällä saa kuvata" (noup!!), alkoi mulla kyllä mennä kuppi todellakin yli. Mä en jaksa mitenkään sietää sitä, että mun työrauhaa häiritään uhkaamalla kuvata mua ja laittamalla nettiin. Jos mä teen työtäni, niin kuin mun kuuluu tehdä, eli esimerkiksi häädän häiriötä aiheuttavat tyypit ulos, niin mä en todellakaan koe, että mun pitää sietää tollasta uhkailua. Ja sen tuo nuoriso kyllä osaa, uhata ja kertoa "oikeuksistaan".

Mikään työ ei ole sen väärti, että sitä tekemällä ihminen saatetaan naurunalaiseksi tai johonkin nettiin arvioitavaksi.


Voi olla, että on todella typerää avautua tällaisista asioista täällä. Meidänkin työpaikalla on säännöt siitä, mitä someen voi työstään laittaa. No, en minä täällä mitään salaisuuksia jaa mielestäni. Jos oman mielipiteen kertominen on rikos, niin sittenpähän on. Minä nyt kuitenkin olen sitä mieltä, että työpaikan on oltava sellanen, että siellä on hyvä ja turvallinen olla. Ja tämän opettaja-somekohun jälkeen tuntuu, että nuoriso on vaan entistä röyhkeämpää. Luulevat olevansa viisaita kun mitkä, kun tekevät tuollasta.

Tuleepahan vaan mieleen, että nyt kun ne tyypit on sinne someen kaikenlaista laittaneet - ja varmasti laittavat jatkossakin - niin ovatko mahtaneet miettiä, miten niihin suhtaudutaan vaikka siinä vaiheessa, kun hakevat töitä...?? Ei ne jutut pelkästään niitä kuvauksen kohteita vahingoita. Ne jutut on siellä aina ja ikuisesti, ja ne vahingoittaa ihan yhtä lailla sitä kuvaajaa itseään. Kuinka moni työnantaja luottaa ihmiseen, joka on tehnyt toiselle ihmiselle tuollaisen tempun? Entä jos se tekee sen vaikka työkaverilleen, tai pomolleen? Tai vuotaa julki jotain työpaikan salassapidettäviä asioita??


Eikä se riitä, että pitää töissä taistella typerien teinien kanssa. Sitä pitää nähtävästi tehdä myös kotosalla. Osaa ne omatkin olla maailman ärsyttävimpiä. Kun ne tulee isoiksi, alkaa selkeesti tuo vastaan sanominen asiasta kun asiasta. Onhan se ihan tervettä, että sellanen kyseenalaistaminen tulee jossain kohtaa ja se kuuluu asiaan. Mutta jos tarvii joka ikinen kerta vääntää asioista ja perustella, miksi toimitaan siten kuin toimitaan, niin kyllä se alkaa aika lailla rassaamaan pääkoppaa. Minulla ainakin. 

Epäilen, että on hyvin tarpeellista kokea näitä ketutuksen tunteita lapsiaan kohtaan, että sitten pystyy kestämään sen, kun ne oikeesti lähtee kotoa. Kyllä minusta ainakin tuntuu välillä, että mielellään potkaisisin ne mahdollisimman kauaksi täältä, ja mieluiten ihan just heti nyt. Sitten kun se lähdön hetki todella koittaa, tunteet on kuitenkin myös hiukkasen haikeita. Samalla hetkellä iloisia siitä, että ne lähtee omaan elämään, ja haikeita, ettei ne ole enää minun pikkuisia.

Ilmeisesti on myös olemassa äitejä (ja kaippa myös isiä), jotka kaipailee kauheesti kotoa lähteneiden lasten perään, eikä millään vielä päästäisi niitä omilleen. Minä oon sitten varmaan aika huono äiti, kun minusta se on vaan hyvä, että ne älyää joskus lähteä... Kiva kun käyvät välillä, mutta ihan jees kuitenkin, että eivät enää majaile minun nurkissa.


Viimeaikaisten tapahtumien valossa olen siis taas todella ankarasti miettinyt, mitä minä elämältäni haluan. Tai siis työelämältäni. No ok, olen sitä vatkannut pitkään jo...

En minä osaa olla stressaamatta asioista, vaikka ne miten olis sellasia, mistä ihan turhaan stressailee. Esimerkiksi tuo, kun sitä kuvaamista vihjailtiin... ei todella tuntunut kivalle. Mietin, että miksi minä tällasta joudun sietämään? Tai miksi minun tarvii olla illat ja viikonloput töissä? Eikö mulla oikeesti ole mitään muuta vaihtoehtoa?? Kuunnella kettuilua, sietää epäkohteliaita ihmisiä, kestää kokoaikaista tunnetta siitä, että mitään ei ehdi tehdä kunnolla ja mikään ei ole koskaan valmista? Lisäksi se jatkuva väsymys epämääräisen elämänrytmin takia...

Moni asia työssäni on kuitenkin tosi paljon vastaan mun arvoja ja sitä mistä mä saan iloa. Jotenkin tuntuu oman elämän totaaliselta tuhlaamiselta viettää sitä paikassa, missä ei tunnu hyvältä olla. No, mun työ on ihan ok, pääosin. Tavallaan tykkään siitä myös. Hyllyttäminen on omalla laillaan järjestämistä, mistä pidän kovasti. Mä myös todella mielelläni siivoan jotain epämääräisiä nurkkia kuntoon siellä.

Mutta... Se, että olen vegaani, on tietynlainen ahdistuksen aihe työssäni. Samoin kuin teen kotona liharuokia perheelle, vaikka en itse niitä syö.. niin samalla lailla tuntuu työssäni aika hassulta roudata lihaa ja maitoa hyllyyn. Ja se, että pidän kauhean turhauttavana kaikkea sitä turhaa tavaraa ja kulutusta, mitä maailmassa on.. niin se on myös jotain, mikä on aivan vastaan sitä mitä teen työkseni, eli myyn, myyn ja myyn. Kulutuksen kasvattaminen on osa työni tavoitetta. En välttämättä pidä ajatuksesta...


Onnekseni  mulla on mahdollisuus tehdä osa-aikatyötä. Mulla on vakituinen työpaikka, se on myös tänä päivänä jonkunlainen turva kuitenkin. En uskaltaisi lähteä tyhjän päälle todellakaan. Mutta en kyllä mitenkään myöskään havittele täysiä työtunteja ja isoa palkkaa. Meillä on kaksi palkansaajaa ja me pärjätään, vaikka mä teenkin vähän vähemmän töitä. Ja myönnän, että olen taipuvainen hyvin vanhanaikaiseen ajattelumalliin: mies tekee töitä ja tuo palkan kotiin, nainen on kotona ja hoitaa lapset ja kodin. Näin meillä olikin kymmenisen vuotta silloin, kun lapset oli pieniä.

Musta on itse asiassa aika kauhistuttavia ne jutut, mitä lehdistä lukee ton työllisyyden ja lasten suhteen. Esimerkiksi, että on tavoitteena että kaikki 4-vuotiaat (muistaakseni) saataisiin varhaiskasvatuksen piiriin, koska "lapsella on oikeus varhaiskasvatukseen". Täh?? Entä oikeus kotona olemiseen äidin/isän kanssa, rauhalliseen elämänrytmiin ilman hoitoon sinkoilua ja suurissa ryhmissä olemista?? Ja miten ihmeessä tässä toteutuu poliitikkojen visio siitä, että kaikki äidit lähtis töihin? Siis öö, mihin töihin?? Koko ajan työpaikat vähenee, yt-neuvotteluja käydään, yrityksiä kaatuu... ja sitten vaan jaksetaan vouhkata siitä, että menkää ihmiset töihin. Uskoisin, että aika moni menis, jos olis minne mennä... siis muualle, kuin puhelinmyyntiin...

Mun järki sanois, että maailma olis parempi paikka, jos ihmiset tekis vähemmän töitä. Siis tuntimääräisesti vähemmän. Jos nykyisen 8 tunnin sijaan tehtäisiinkin vain 6 tuntia töitä päivässä, töitä olis sopivammin useammalle. Ei olisi ehkä loppuunpalamisia liian työn takia. Useampi vois käydä töissä, eli työttömyyttä olis vähemmän. Ihmiset jaksais, kun työ ei imaisisi kokonaan, vaan olisi myös vapaa-aikaa ja lepoa. Rahaa olis ehkä vähemmän, mutta toisaalta tarviiko ihan oikeesti kaikkea sitä mitä nyt "tarvii"?? Voisko ehkä elää vaatimattomammin?


Huolimatta sinänsä turvatusta asemastani ja vakityöstäni, mä kuitenkin varmaan erittäin kiittämättömästi ja halveksuttavasti koko ajan mietin, että mitä ihmettä mä keksisin... mikä työ olis sellasta, että siitä todella kokis iloa? Mikä työ olis sellasta, että siinä täyttyis mun arvot? Mistä mä saisin intoa joka ainoaan (tai ainakin lähes joka ainoaan) työpäivään ja tsemppiä ponkaista aamulla ylös ja suunnistaa kohti työpaikkaa? Onko työtä, mikä täyttäisi edes pääosin mun toiveet?

Tavallaan olen nytkin töissä useimmiten ihan ok mielialalla. Huomaan kuitenkin yhä useammin, että asiat rassaa mua... ja että haaveilen jostain muusta. Se "joku muu" on vaan täysin musta aukko mulle, ei mitään havaintoa mitä se voisi olla. Ensi viikolla menen miettimään asiaa ammatinvalinnan ohjaukseen. 

En tiedä onko tässä jahkaamisessa oikeesti yhtään mitään järkeä. Periaatteessa mulla on kuitenkin asiat ihan ok. On työtä, vaikka se nyt ei mitään unelmahommaa olekaan. (Kuinka monella työ on sellasta, että useimmiten on siihen tyytyväinen??) Rahatilanne on suht ok. Terveys on suht ok. Onko tää ikikaipuu vaan joku luonteenpiirre? Olenko mä ihminen, joka ei koskaan ole täysin tyytyväinen siihen mitä on? Vai olisko sit kuitenkin jossain joku juttu just mua varten...?? 

Tätä jään taas kerran mietiskelemään...

Heli

torstai 20. lokakuuta 2016

case risuaita sekä mietteitä kuvista ja kameroista


Etenee, etenee. Nimittäin tuo risuaita. Viimeinkin... Eilen kävin koirien kanssa tuossa lähimetsässä ja sitten iski joku odottamaton tarmokkuuden puuska. Osuin nimittäin sähkölinjojen alla kohtaan, jossa oli paljon kaadettuja pajuja ja pikkukoivuja. Ei muuta kun kainaloon ja kohti kotipihaa... (Oletan, että niitä saa viedä... Ja on mulla myös maanomistajan lupa vaikka kaataakin noita pajuja tohon projektiini.)

Pestasin sitten ekan satsin jälkeen myös jälkikasvua mukaan ja heidän kanssa pihaan haettiin vielä lisää risuja. Nyt on aita siis saanut sitä näköä, mitä siihen havittelinkin. Itse asiassa paljon tuota korkeammaksi en sitä edes ajatellut tehdä. Noihin tapin reikiin laittelen sitten tappeja ja niihin virittelen valoja roikkumaan, kun nyt ensin saan ne valot hankittua... Mies on luvannut vetää mulle sähköt tonne.


Onhan tuo kieltämättä vähän outo aidanpätkä keskellä peltoa. Mutta no, jos nyt sitten viimeinkin saataisiin viikonloppuna (tai muuten lähiaikoina...) joku kivensiirtäjä tänne ja saataisiin niitä kivijalankiviä molempiin päätyihin. Sitten lisää seipäitä ja lisää risuja... Kaksi aidanpätkää on tarkoitus kuitenkin laitella. Valoiksi havittelen sellasta jatkettavaa valosarjaa, että saan sitten molemmat aidat laitettua nätiksi. 

Kyllä siitä vielä hieno tulee! ♥


Eilen otin pitkästä aikaa kameran mukaan metsään ja pelloille. Kovin mua on kyllä alkanut mietityttää tämä valokuvien laatuongelma. Että pitääkö mun nyt sit muka oikeesti hommata monen sadan euron puhelin, jossa on hyvä kamera? Ei jotenkaan anna kyllä sielu myöten... Kuitenkin ne puhelimet sitten sekoilee ja sippailee jo muutamassa vuodessa.

Mun kamera+objektiivi maksoi aikanaan muistaakseni 799€. Sehän on siis mulle kaamea kasa rahaa, mutta kamerana se on kai vielä aika halppis. Ongelmahan on, että en osaa sitä käyttää juurikaan. Kuvaan kyllä manuaalilla, mutta ei mulla ole minkään valtakunnan hajua niistä säädöistä. Osaan lähinnä vaan tarkentaa...


Mä kävin yhden syksyn kansalaisopiston valokuvauskurssia. En oppinut siellä mitään. Opettaja oli valokuvaaja, joka tietenkin itse tajusi kaiken mitä puhui. Mutta mä en kyllä tajunnut mitään. Olisin tarttenut sellasta erittäin alusta alkavaa opetusta... tyyliin "näin pidät kameraa kädessä". Minun, ja parin muunkin, aloittelijamaisuudesta kertoi esimerkiksi se, että me kerran mietittiin viisaat päät yhdessä, että miksi sieltä ei näy kuin mustaa. Opettaja kehotti ottamaan linssinsuojuksen pois...


Me käytiin läpi kyllä kaikenlaisia asioita kameroimisesta. Siis niitä aukkoja ja mitä ne onkaan. Mutta ei mulle mitään jäänyt mieleen tai auennut. Olen ostanut yhden kirjan, mistä ne jutut varmaan selviäisi, mutta jotenkin on vaikea aloittaa sitä kahlaamaan. Pitäis, pitäis... Ettei sit käy niin, että luovutan hyvästä kamerasta vain siksi, kun oon itse niin pölvästi, etten osaa sitä käyttää.


Meillä oli siellä myös erittäin pikavauhtinen opastus kuvankäsittelystä. Se vasta olikin täyttä hepreaa... Ensinnäkin vauhti, millä edettiin. En pysynyt yhtään perässä, koko ajan piti huudella, että siis mistä nyt mentiin ja minne... Aivan turhaa ja erittäin turhauttavaa koittaa siinä sitten tajutakin jotain. Että hukkaan meni kyllä ne kurssirahat ja kaikki se aika mitä siellä kävin.


Ajattelin kokeilla, jos pääsisin nyt keväällä yhdelle kurssille. Se on sellanen viikonlopun juttu vain. Sinne tarvii olla järjestelmäkamera, mutta taitoa ei tarvii olla. Just mulle siis. Siellä aiemmalla kurssilla kun ärsytti sekin, että sinne tuli yksikin erittäin hyvä ja osaava kuvaaja, joka sitten koitti esittää kauhean vaatimatonta, tyyliin "no oon mä tässä kuvaillu, mut ei nää mitään täydellisiä oo". Jees. Ja toiset meistä oli siellä pokkarin kanssa ja toiset just ostanu ekan järkkärinsä. Eli untamot liikenteessä.


Mun täytyy sanoa, että mua ihan oikeesti suuresti hämmentää tämä nykyajan kännykkäkameroiden laatu. Mulla on toki itelläni ollut vain halpoja ja surkeita puhelimia, koska en ole raaskinut laittaa montaa sataa euroa puhelimeen. Sitten taas kuvittelin saavani monen sadan euron kamerallani hyviä kuvia. Olen jotenkin niin pettynyt, kun tuo mun kamera on mikä on. Tai sitten tosiaan se mun taito vaan on niin olematon sen kanssa toimimaan. Todennäköisesti se on just niin, ja siksi oliskin todella kiva, kun pääsisi jonkun osaavan kanssa kattomaan ne säädöt siitä läpi. Ties vaikka lapset olis räpeltäny sinne jotain mitä en vaan tajua poistaa...


Tämän postauksen kuvat on räpsitty pokkarilla. Siihenkään en silloin mitään suunnattomia rahoja laittanut (ehkä jotain 150€) ja musta aika ajoin tuntuu, että sillä saa melkein paremmat kuvat kuin kalliimmalla järkkärilläni... Johtuen ehkä siitä, että siinä on automaatti koko ajan päällä. Mutta ei näistä eilisistä kuvistakaan kyllä voi mennä sanomaan mitään hyvää, on ne niin värittömiä ja mitäänsanomattomia. En osaa sanoa missä vika on. Syksyn harmaudessa?? Vähässä valossa?? Huonossa kamerassa?? Surkeassa kuvaajassa???

Jos jollain on kommenttia, saapi laittaa tulemaan. Siis tarkoitan kommentteja kameroista yleensä, siitä mihin kannattaa satsata ja mikä mun kameroissa kenties on vialla tms. Pitääkö esimerkiksi kameraa jotenkin huoltaa?? En ole koskaan tehnyt sellasta... Meneekö sinne väliin jotain, joka vaikkapa samentaa kuvia?? Kun en ymmärrä, miksi kuvat ei juurikaan ole teräviä...

Tällaisia kuvamietteitä tänään. 

t. Heli, ei todellakaan mestarikuvaaja
  

maanantai 17. lokakuuta 2016

kylässä Lauralla ♥

Ihanan värikäs räsymatto ♥

Eilen oli pitkästä aikaa blogitreffit. Tällä kertaa oltiin pienehköllä porukalla Lauran kotona. Laura asuu ihanassa paikassa vanhassa omakotitalossa. Ja se Lauran koti on tosi kivan värikäs! ♥

*Minun kuvat oli kyllä ihan luokattoman surkeita taas... niin hämäriä ja tärähtäneitä, että tekis kohta mieli melkein heittää mun kamera metsään... Ehkä vika on kuitenkin enemmän kuvaajassa kuin kamerassa, joten kaippa se vaan pitäis opetella jotain kikkoja, millä kuvat olis parempia. Esimerkiksi Katja otti kuvia kännykällä, ja ne on aivan toista luokkaa kuin nämä mun järkkärikuvat... Uskomatonta, miten mielettömän hyviä, tarkkoja ja valoisia kuvia voikaan saada kännykällä, versus järkkärillä! Olen ajatellut, että puhelin puhelimena ja kamera kamerana, mutta en tiiä onko mun kohta vaan pakko luovuttaa itekin ja laittaa seuraavan kuukauden palkka uuteen puhelimeen... olishan se hyväkamerainen kännykkä paljon helpompi kuvien ottamisessakin, se on kuitenkin aina mukana, toisin kuin toi iso järkkärin mötikkä.*

Tässä näitä minun säälittäviä kuvia nyt näytille kuitenkin. Käykää katsomassa paljon hienommat kuvat Katjan blogista, klik!

Lauralla oli paljon kaikkia kivoja tauluja ja tekstejä

Ihania väriläiskiä keittiössä

Talo alkuperäisen näköisenä, Lauran siskon tekemä ihana keramiikkatyö

Niin kiva tuo värikäs sohvatyyny!

Keittiöstä, voi miten kivat kynttilät ja ihana pöytäliina

Ihana kynttilälyhty

Aww mitä kortteja! ♥

Pikkuneidin suloinen pesä ♥

Viihtyisä terassi

Kivasti sisustettu saunatupa

Sit me tietenkin myös syötiin... ja syötiin... ja syötiin. Laura oli tehnyt ihanaa linssikeittoa ja sen kaveriksi pataleipää (jota täytyy kyllä itekin kokeilla, ohje kuulosti tosi helpolta!). Ja jälkkäriksi syötiin vielä aaaah miten herkullisia uuniomenia vaniljakastikkeen kanssa. Mikä parasta, kaikki oli vegaanista ja sopi siis myös mulle!

Katettu pöytä odottaa vielä innokkaita ruokailijoita

Lauran oman puun omppuja juuri uunista tulleina...

...ja vaniljakastikkeella "kevyesti" hunnutettuna =D

No eipä meidän syömingit tähän loppuneet... Meillä on tapana tuoda aina myös nyyttärihengessä syömistä mukanamme, ja tällä kertaa kahvin ja teen kanssa nautittiin vielä mokkapaloja, karkkeja, suklaata ja keksejä. Nam!

Naminami

Nämä on niin nättejä! ♥

Lauralla oli tällainen supersöpö ja ihanan leppoisa ja sylissä viihtyvä pikkukissa:


Kyllä tuli pienoinen kissanpentukuume... ♥

Meillä oli oikein rattoisa iltapäivä, monta tuntia vierähti turistessa. On se vaan kiva tavata ihan naamatusten, ihan liian vähän kyllä näkee ketään koskaan. Saas nähdä missä seuraavan kerran tavataan, ja millä kokoonpanolla. Tällä kertaa mukana olivat siis emäntämme Laura, Katja, Krisse ja minä. Kiitos emännälle kestitsemisestä ja kaikille kivasta seurasta! ♥

Heli

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

se tunne, kun pitäis, mutku ei vaan saa aikaan...


Just nyt mulla on sellanen olo, että pää poksahtaa. Olen ollut useamman päivän vapaalla, mutta joka päivä on ollu jotain menoa tai sitten vain silkkaa saamattomuutta, enkä ole saanut aikaiseksi tehdä kotona mitään. Täällä on ollu kauheat tiski- ja pyykkikasat, puhumattakaan kaikesta muusta sotkusta ja sekasorrosta. Ja nyt sitten tietty viimeisenä vapaapäivänä on ohjelmassa kaikki se tekemätön. 

Mä olen myös taas jonkun "kaikki turha roina kaapeista pois"-myrskyn silmässä... tai sitten se vain on mun tapa reagoida siihen sekasortoiseen sisäiseen olotilaani, joka syntyy esimerkiksi saamattomuuden aiheuttamasta huonosta omastatunnosta, sekä siitä, että hommat vaan kasaantuu ja kasaantuu ja rytökasat alkaa kaatua niskaan.


Mä oon usein sitä mieltä, että mulla on tavarat ja kaapit hyvässä järjestyksessä, eikä mulla oo mitään turhaa missään. Mutta ok, valehtelen. On mullakin niitä kasoja nurkissa. Tuohon yhden pöydän kulmalle aina alkaa kasaantua sellanen raivostuttava pinkka erinäisiä "näille pitäis tehdä jotain"-juttuja... Esimerkiksi vakuutuspapereita, mitä pitäis laittaa kansioon. Lehtiä, mitkä pitäis laittaa jonnekin. Lasten koulukirjoja, joilla ei enää tee mitään...

Mun on yleensä helppo heittää turhat kamat pois, JOS ne on roskaa ja ihan sellasta höpölöpöä. Ja arvottomia sinällään. Mutta sit kun ne onkin tollasia usean kymmenen euron maksaneita koulukirjoja, joissa ei (yllätys yllätys...) ole merkinnän merkintää, niin mitäpä sitten tekisikään?? Kun ne on vanhentuneita versioita (jep, vaikka ne on vain vuoden vanhoja!), niitä ei osta kukaan. Heitänkö sit vaan roskiin?? Tuntuu niin järjettömältä. Sinänsä, vaikka vastustan henkeen ja vereen koulukirjatonta tulevaisuutta, niin säästyypä ainakin tuokin raha, kun ei tartte heittää käyttämättömiä ruotsinkirjoja roskikseen... Mutta en mä oikein keksi mihin ne muuallekaan laittaisin. (Ja siis tottakai laitan ne paperinkeräykseen, enkä roskikseen...)


Mulla on myös useita ikuisuusprojekteja, jotka ei etene, vaikka muka miten olisin tehokas hausvaiffi. Esimerkiksi valokuvat. Mä sain aiemmin kyllä laitettua kaikki omistamani irtovalokuvat paikoilleen. Irrotin ne kansioista, tuunasin kansiot nätimmiksi, laitoin kuvat takaisin niin, että poistelin sieltä aika ison osan sellasta turhaa (tyyliin samasta asiasta viisi kuvaa vähän eri kulmista). Mutta sitten jäi pari ylimääräistä kansiota ja niitä tuunausaineksia (eli kankaita ja pahvia) odottamaan jotain. Eli tuunausintoa ja sitä ihmettä, että saisin tilattua joskus nuo kaikki tuhannet ja tuhannet valokuvat paperisiksi.

Eilen illalla räjäytin yhden keittiön kaapin, kun eihän tässä nyt muutakaan puuhaa olis... ja aloin siis purkaa sieltä sitä "turhaa" kamaa pois taas. Nyt kyllä lähtee esimerkiksi kaiken maailman kynttiläkipot hiiteen tuolta. Säästän vain ne oikeesti kaikkein kivoimmat. Ja laitan pois myös ulkokynttilät, koska oikeesti en koskaan polta ulkona kynttilöitä. Jos vaikka tytär ja miniä niistä ottaisivat itelleen mitä tahtovat... Ja loput sitten jonnekin. Argh, minne???

Arvatkaa muuten, mitä vasta tässä eräänä päivänä ostin? No muutaman tuikkukynttilätalon ja alekopasta kynttilöitä... *huoh* Jos mä johonkin sortuilen, niin ne on kynttilät ja servetit. Ja niin söpöt valkoiset pienet tuikkumökit, kun olivat niin halpojakin...

Eikä sillä muuten ollu mitään väliä, että ne kaikki kynttiläkipot sun muut "turhat" oli siististi yhden laatikon sisällä, eikä siis mitenkään sikin sokin hyllyillä. Tää on just tätä mun järjettömyyttä.. ne vaivaa mua käyttämättömyydellään ja tarpeettomuudellaan, vaikka ne olis ihan siivosti jossain ja mahtuis olemaan. Ja sit mä alan kaiken kaaoksen keskellä siivoamaan jonkun kaapissa olevan laatikon sisältöä...


Mulla on sellanen todella raastava "en saa mitään aikaan"-fiilis nyt. Kattelen tota kaamea rytöläjää ja kelloa vuoron perään. Että aika kuluu, apua, miksei tää homma etene. Mä tartteisin kaupasta liimaa, että saisin noi loput valokuvakansiot tehtyä ja sen projektin valmiimmaksi. Siis kuvia vaille valmiiksi. Mutta en viittis yhden liiman takia tuhrata aikaa kaupassakäyntiin... Toisaalta tartteisin sen JUST NYT ja mikään ei etene, ellen saa sitä hommaa tehtyä... (eipä... voisin tehdä vaikka mitä muuta ja kasata ne kamat vaan takaisin laatikkoon odottamaan sitä kauppareissua ja liiman ostamista)

Tämä tyylini tehdä asioita "just nyt" on aiheuttanut esimerkiksi sen, että kerran aikaa sitten katselin lasten leluja ja keksin yhtäkkiä ratkaisuksi niille Ikean hyllykön. No, mulla ei siis ollu sitä hyllykköä, joten hyppäsin autoon ja läksin hakemaan. Ikeaan on matkaa 120km... Sanomattakin selvää tietenkin on, että mies on aivan päinvastainen, hidas ja harkitsevainen, eikä sitä häiritse yhtään, jos asiat ei etene...


Äsken mies kävi ruokatunnilla tässä kotosalla. Samalla hoitui sitten muutama erittäin sekava paperikasa kuntoon, kun laitoin yhden auton seisontaan ja otin toisen liikennekäyttöön, poistin yhden vakuutuksen kokonaan, siirsin toisesta autosta bonukset toiseen ja nupiksi vielä poistin vakuutuksen moposta. Osa hoitui sähköisesti ja osa puhelimitse. Ja nyt mies sitten lähti takaisin työmaalle eri autolla kuin millä tuli kotiin, ja kaikki on onnellisia...

Meillä on muuten vakuutusyhtiöön tehty joku sellanen sopimus, että mä voin hoitaa myös miehen asioita ja se minun. Eihän tästä muuten mitään tuliskaan, koska oikeesti minä hoidan meillä kaikki tollaset asiat. Äsken pakotin sen tosin ihan ite soittamaan Trafille, kun piti muuttaa autoveroja useampaan erään... kun siellä ne ei tajua, että vaimo hoitaa kyllä kaiken paljon nopeammin ja tehokkaammin. Ehei, ne vaatii, että mies ITE soittaa. Vaikka se soittikin mun puhelimella... Vakuutusyhtiöönkin pitää oikeesti laittaa omilla verkkotunnuksilla niitä viestejä - no, minä naputtelin tässä koneella miehen tunnuksilla sen asiat kuntoon... ja samalla olin siis puhelimessa sinne vakuutusyhtiöön. Että aivan se ja sama, vaikka olisin siinä puhelimitse vaan hoitanut ne kaikki asiat samantien.


Mua siis ihan oikeesti rasittaa todella paljon kaikenlaiset keskeneräiset asiat. Ja se, että on monta asiaa yhtä aikaa tehtävänä. Ja se, ettei mikään homma valmistu alusta loppuun kunnolla ja samantien. Nytkin tuolla kuivausrumpu piippaa, pyykkikone piippaa, räjäytetty kaapin sisältö oottaa paikalleen laittamista ja tee on kylmennyt kuppiin. Sit on myös muita keskeneräisiä asioita, kuten vaikka sellanen, että olen lähdössä matkalle, kunhan saan joskus loppuviikolla tietää onnistuuko vapaapäivät siihen - sitten vasta voin varmasti varata liput. Ja entäs sitten tämä kokoaikainen "mitä tässä nyt tulee tapahtumaan"-fiilis muutamassa muussakin jutuissa...

Parhaimmillaan mä olen kyllä kiireessä ja paineessa myös erittäin tehokas. Mä kuitenkin tarviin ensin jonkunlaista asioiden jäsentelyä ja vaikka listaksi kirjoittamista. Silleen että puoliksi mietitty on melkein tehty... Jos asiat vaan paiskautuu eteen yhtenä kasana, mä lähinnä menetän hermoni. Jos saan ajatella ne kuntoon (ja kirjottaa ne listaksi), homma kyllä hoituu.


No niin. Jotain tässä nyt on hoitunutkin: kolmas ajo-oppilaani sai eilen ajokortin. Huhhuh, nyt on siltä erää urakka ohi. Ja mulla on jo kolme täysi-ikäistä, ajokortillista lasta, voihan apua. Seuraava lapsi on vuorossa sitten kolmen vuoden päästä, ellei miniäkokelas sitä ennen halua anoppikokelaan oppilaaksi. Joka tapauksessa mä huokaisin helpotuksesta, revin kaikki asiaan liittyvät paperit ja heitin tulille. Erittäin minun tapaista muuten tuokin... asia ohi, hävitetään kaikki siihen liittyvä. En jotenkaan ollenkaan koe omakseni säästellä asioita ja lippusia ja lappusia, esimerkiksi opiskelupaperitkin on hyvin usein mietinnän alla, että kannattaako niitä säästellä... No nyt säästän niitä hetken, jos vaikka niille piankin tulis tarvetta, siis kerrata asioita...

Joo, mun pyörremyrskymäiset kohtaukset on tällaisia ajoittaisia. Tulee olo, että "nyt koko elämä uusiksi". Ja sitten lähtee tavarat kaapeista ja sitä rataa. Hirmuinen uudistumisen tarve ja puhdistumisen tarve iskee, puhdistuminen siis lähinnä tarkoittaa sitä rojuista eroon pääsemistä ja asioiden loppuun saattamista. Kyllä mä joudun kuitenkin ihan itseäni syyttelemään, ettei asiat etene... siis sellaiset asiat, mihin oikeesti voisin vaikuttaa, jos vaan saisin potkaistua itseäni takapuoleen ja saisin niihin vauhtia. Mulla on nyt odottanut jo aika pitkään niiden valokuvahommien lisäksi esimerkiksi aitan verhojen lyhennys ja joidenkin aitassa olevien tavaroiden eteenpäin toimittaminen. Ja se risuaita-projekti. Poissa silmistä, poissa mielestä...


Mä monesti ajattelen, että tarttisin saada olla vaikka tyyliin kuukauden vaan kotosalla, niin sitten saisin tartuttua asioihin. Nyt kun vaan miettii, että no, ei tässä ole kuin muutama vapaa, en kuitenkaan ehdi sitä sun tätä, kun pitää tehdä kuitenkin myös tuota ja vielä tuotakin... niin sitten en edes aloita niitä projekteja.

Ja sitten on aina nuo kirjat. Olen tälläkin hetkellä aivan yhden kirjan lumoissa taas, ajattelen siinä olevia tapahtumia ja henkilöitä joka välissä ja nautin niin hirmuisesti sen lukemisesta, etten muuta malttais tehdäkään.

Hetkeen pysähtyminen ja siitä nauttiminen on to-del-la vaikeaa, kun takaraivossa takoo kaikki se tekemätön ja pitäis-pitäis-fiilis. Kun menin tänään käyttämään koiria metsässä, sekin oli sellanen "voi että miten ärsyttävää nyt tämäkin vielä tähän väliin, kun pitäis muutakin ehtiä kuin vaan koiria ulkoiluttamaan"... Menin kuitenkin metsään ja sitten yhtäkkiä huomasin, miten hi-das-tuin... ihan oikeesti askel oli hitaampi ja mieli vähän tasaantui ja rauhottui. Metsä on ihmeellinen, vaikka ei tuota meidän lähiplänttiä isompi olekaan. Kun vaan malttais useammin ottaa ja lähteä sinne, tekis niin hyvää.

Mutta ei, nyt tämä sekasortoinen läpätys saa riittää ja minä jatkan hommia! En tiiä vielä, mistä kulmasta jatkan, mutta jostain kuitenkin... Ehkä ihan ekana kuitenkin juon tuon teen pois ja hengitän syvään muutaman kerran (huomaan nimittäin, että kun on kiire/stressi, ikään kuin lopetan hengittämisen!). Kyllä tämä tästä taas...

Heli

tiistai 4. lokakuuta 2016

rakkaat, kalliit lemmikkimme ♥


Tänään on eläinten päivä. Kerronpa siis meidän eläimistä. 

Tässä kuvassa on ensimmäinen kissamme. Se haettiin meille aikanaan maatilalta, jossa se juoksenteli sisarustensa kanssa puolivillinä pitkin pihaa. Se oli ensimmäinen, joka saatiin kiinni ja se lähti meidän mukaan saman tien. Ikävä kyllä se sitten taisikin olla liian pieni lähtemään, koska se aluksi lutkutti minun yöpaitaa kaiket yöt niin, että se meni ihan reikäiseksi.


Kun kisu oli ollut meillä kolmisen viikkoa, sille haettiin kaveriksi tämä toinen kissa. Kisut oli todennäköisesti melko samanikäisiä, mutta käytökseltään aivan erilaisia. Tämä uudempi kissa oli heti tänne tullessaan reipas ja utelias, ja siis aivan valmis uuteen kotiin.

Tänä päivänä en missään tapauksessa ottaisi kissaa, joka ei ole tarpeeksi vanha luovutukseen. Tuolloin en tiennyt, miten iso merkitys sillä on kissan kehitykselle.


Kun kissat oli olleet meillä noin vuoden, meille tuli koira. Mies ei ollut järin innostunut ajatuksesta, mutta minä pidin pääni. Tämä koira onkin ollut elämäni rakkain eläin. ♥ Se on nyt 11-vuotias.


Innostuin ajatuksesta teettää koiralla pentuja. (Kissat me leikattiin heti kun se vaan niiden iän puolesta oli mahdollista.) Kasvattajan avittamana etsittiin uros ja tehtiin pennut. Kävin myös kasvattajakurssin ja hankin kennelnimen. 

Ensimmäisistä pennuista meille jäi yksi palleroinen. Mies vastusti sitä ekaa koiraa, mutta tyytyi tilanteeseen, ja tätä tokaa koiraa se vastusti myös... Kävi sitten niin, että se oli mies, joka kantoi tämän koira-kakkosen meidän sänkyyn nukkumaan ja tämä on kerta kaikkiaan meidän eläimistä miehen ehdoton lellikki. Se on ensimmäinen ketä tervehditään töistä tultua ja jolle mies lepertelee enemmän kuin minulle...


Tässä tämä toinen koira on. Se on nyt 9-vuotias ja näyttää jotenkin vanhalta tuossa kuvassa vaikka ei siltä kyllä livenä näytä. Johtuu ehkä tuosta sen naaman väristä tai jotain, mutta aina koiria talutellessani tätä luullaan vanhemmaksi kuin äitiänsä! 

Sittemmin eka koira teki vielä toisetkin pennut ja tämä toinen teki kaksi pentuetta. Sitten riitti mulle se laji, mielestäni kahdet pennut per koira on ihan tarpeeksi, eikä muutenkaan enää sytyttänyt se kasvatusjuttu. Oikeastaan mä suorastaan vastustan sitä kasvatusta tietyiltä osin, enkä hyväksy millään muotoa sitä, että koiralla teetetään pentue toisensa jälkeen. Koirat on tätä nykyä molemmat steriloituja.

Vuosien mittaan olen haaveillut vaikka mistä eläimistä: kanoista, lampaista, vuohista, hevosesta... Haaveilen vähän vieläkin niistä kanoista ja tyttöjen kanssa on suunniteltu, että "joskus vielä" me hommataan kolmeen pekkaan kimppahevonen. Saa nähdä. Yllättäen mies vastustaa ajatusta...

Joka tapauksessa meille tuli sitten kaksi kania.


Kanit oli kahden nuorimman lapsen. Itse asiassa poika, silloin 12v, alkoi kamalasti vinkua kania... oli käynyt kattomassa eläinkaupassa jne. Suuret oli lupaukset hoitaa niitä... Tottakai tiedän, että vastuussa on aikuinen. Mies vastusti TODELLA ankarasti kanien hankkimista, mutta minä lupasin ne silti, koska onhan puput söpöjä ja halusin antaa lapsille omat eläimet.

Puput oli joululahjat lapsille vuonna 2011 ja ne on nyt siis 6-vuotiaita.

Muutaman ajan poika jaksoi olla innoissaan kanistaan, sitten sen hoitamisesta piti alkaa joka välissä huomauttelemaan. Lopulta olin jo sitä mieltä, että kani lähtee. Siinä vaiheessa pikkusisko astui esiin ja sanoi, että hän ottaa sen myös itselleen oman kanin kaveriksi. Ja niin se sitten jäi edelleen meille.


Ekan kissan kanssa kävi sitten lopulta niin, että se piti lopettaa noin 7-vuotiaana. Se oli jotenkin päästään ihan pimeä. Se ei suostunut varmaan pariin vuoteen menemään pihalle, se pissasi joka paikkaan, se oli laiha, se vaan makasi meidän sängyssä (ja pissasi toiseen reunaan), se stressasi kaikesta. Se ei päästänut koiria kunnolla edes yläkertaan, se hiippaili itse alas ainostaan syömään aamuin illoin. Sitä käytettiin lääkärissä, sitä koitettiin laittaa pihalle vaikka väkisin, sille koitettiin syöttää rauhoittavia lääkkeitä... Minä siedin sitä pissailua varmaan sen pari vuotta, koska toisaalta se kuitenkin nukkui minun vieressä yöt ja oli jotenkin niin minun kissa ja rakas mulle. Ja silti samalla sen olemus stressasi mua kauheasti, koska joka paikasta löytyi sitä pissaa, mietitytti mikä sitä riivaa, hermostutti sen käytös... 

Oli aivan hirveää viedä se lopetettavaksi. En olisi voinut antaa sitä kenenkään toisen ristiksikään, joten se oli ainoa vaihtoehto. Vieläkin surettaa kun asiaa ajattelee... Ja miten kamalaa oli saada siitä sitten esimerkiksi täällä blogissa sapiskaa, kun siitä silloin aikanaan kirjottelin. "Mitä siinä suret, iteppä sen veit tapettavaksi." No vein juu. Ei ollut oikein vaihtoehtoja. Ei ollut onnellinen se eläin, ei.


Toinen kissa mennä porskuttaa edelleen. Se on nyt 12-vuotias eikä vaikuta lainkaan vanhalta. Se on kyllä melko omalaatuinen tapaus... iso lihava katti. Jysäys vaan kuuluu, kun se "kissamaisen kevyesti hypähtää" vaikka pöydältä alas. Koitan pitää sen ihan sopivalla ruoalla, silti se on paksu kuin mikä. Toisaalta se nähtävästi sisäruoan lisäksi myös hiirestää tosi ahkerasti, joten ehkä se sitten siksi on niin puntti? Aina se on ruokaa huutamassa... Näin paksua kissaa en ole kyllä muualla nähnyt. Silti se tuntuu olevan terve - siitä on otettu viime talvena kaiken maailman testit (maksa, sokerit yms) eikä missään ollut vikaa. Eläinlääkärikin vaikutti suorastaan hämmentyneeltä. 

Tämä kissa on ihana ja kiltti. Se ei ole koskaan pissannut sisällä vääriin paikkoihin eikä se koskaan pure tai raavi. Se ei ole mikään sylikissa, mutta kuitenkin tulee sohvalle viereen kehräämään. Ja tunkee peiton alle nukkumaan. Ja änkeää kirjan päälle pöydälle makaamaan jne jne. Se on ollut terve tyttö lukuunottamatta viimetalvista oksentelua, jonka syytä ei oikein lopulta saatu edes selville. Ehkä sen aiheutti lapamato, joka siltä löytyi silloin? Matoja ja madottamisia, eli ihan normijuttuja, on ollut, mutta muuten se on siis ollut aika helppo kisu.


Tämä mamman kultamuru sen sijaan on ollut aika kallis tapaus hoitaa... Siltä on leikattu polvi (patellaluksaatio) ja tikattu nahkaa koivesta takaisin paikoilleen. Sitä hoidetaan joka kesä kortisonilla kummallisten kutinoiden takia. Ja viimeksi siltä leikattiin hampaita ja todettiin samalla reissulla nivelrikko molemmissa polvissa. Voin sanoa, että rahaa on palanut tämän otuksen hoitoon, ja tulee palamaan jatkossakin.

Tämä koira on kuitenkin mulle todella rakas. Ihan ehdottomasti hoidan ja hoidatan sitä, maksoi sitten ihan miten paljon vaan. Voin sanoa, että tämän koiran hoitoon kuluvat rahat antaa mulle motivaatiota työssäkäyntiin... koska ilman rahaa en voisi sitä hoidattaa. Ei nyt kuitenkaan kannata kuvitella, että pidän täällä hengissä sairasta koiraa. Ei se ole sillä lailla sairas, että se kärsisi. Mutta minkäs teet, kun alkaa vanhoja luita ja niveliä kolottaa ja kaikki ne vuosikausien iloiset juoksentelut alkaa tuntua. Ja se lempiharrastus, isojen kivien kanniskelu suussa, sitten söi ne hampaatkin...

Näiden hammashommien "innoittamana" suosittelen jokaista koiranomistajaa olemaan todella tarkka tuossa kivi-asiassa. Älkää antako koirienne oppia kantamaan suussaan mitään kovaa. Me ei tajuttu tätä aikanaan, ja siitä sitten maksettiin kova hinta. Me rahana, koira poistettavina hampaina... (15 kpl!). Edelleen tämä asia kummittelee meille, sillä jatkossakin koiran pitäminen irti omassa pihassakin on vaikeaa, koska se aina hakee jostain sen kivenjärkäleen, joka suussaan se sitten kuljeksii ja makailee.


Toinen koira on ollut aika lailla terve. Sen kanssa suurin "ongelma" on sen aika kova vietti jahdata muita eläimiä (myös meidän kissaa). Osaan tulkita lenkillä pelkkää sen hengitysääntä ja korvien asentoa, ja huomaan, milloin siltä niin sanotusti häviää korvat ja aivot... se alkaa läähättää ja lähtisi välittömästi sinkoamaan jonnekin, jos se ei olisi narussa. Se on jahdannut jäniksiä (saamatta kiinni) ja kerran se lähti jopa ketun perään... tosin jossain kohtaa kettu kääntyi sitten ympäri ja sitten tultiinkin toisessa järjestyksessä pihaan päin... Tämän höperön koiran erikoisuus on jahdata korkealla lentäviä lintuja, jotka se kai sitten kuvittelee ottavansa kiinni.

Ehkä harmillisinta meille ihmisille on tämän koiran syvä rakkaus tonkimiseen. Se löytyy hyvin usein jostain ojan pohjalta kaivamasta savesta jotain myyränpesiä. Alkuvuosina se aiheutti mulle sydämentykytyksiä, kun se yhtäkkiä olikin "kadonnut" pihasta. Nyttemmin tiedän, että se on vaan ojassa tai tossa hiukan pidemmässä heinikossa ja kaivaa, kaivaa, kaivaa... Ja sitten se saapuu ovelle tuon yläkuvan kaltaisessa kunnossa. Jeah.


Tässä vielä toinen "tyylinäyte" siitä, miten valkoinen koira vaihtaa väriä. Hurraa. Kuitenkin mä jotenkin ajattelen, että se on silloin todennäköisesti onnellisimmillaan. Se saa toteuttaa jotain ikiaikaista vaistoaan ja kaivella rottia. Häntä vipattaa hullun lailla siellä sen touhutessa - ja kuraahan tuo vaan on. Lähtee pesemällä. Hälläväliä.


Sitä paitsi voitko olla vihainen tyypille, joka katsoo sinua näin??


Tai joka katsoo haikeana ulos ikkunasta sinne pelloille...?


Kissan ajatuksenjuoksut sen sijaan on välillä multa vähän hämärän peitossa... Mitähän se tuossakin oikein aikoi??

Mutta sitten ne pupuset... Pienet, pehmoiset, hirveän söpöt palleroiset...


Kanit on kyllä olleet jonkunlainen virhehankinta. Mulla oli aikanaan kani, samoin siskollani. Ja voin sanoa, että aika oli kyllä kullannut muistot... En todellakaan muistanut, miten kamalalle ne haisi. Tai miten kamalasti ne teki tuhoa... Vasta sitten kun oli jo liian myöhäistä, mun mieleen palautui kaikki sellanen fakta, mikä olis ehkä saanut mut harkitsemaan vielä kolmannenkin kerran tätä pupujen hankkimista.

Meidän pikkuriiviöt tuhosi aika tavalla alakertaa aikana ennen remonttia. Ne siis järsi meidän muovista lattiamattoa ehkä noin neliön verran. Siis todellakin söivät sitä mattoa... Niillä oli kaiken aikaa porkkanoita ja mitä lie kaikkea pupellettavaa, mutta silti ne söi mattoa. Ja seiniä. Ja tapetteja. Ja johtoja, jos jostain pääsivät käsiksi niihin. Ja vaatteita ja sängyn reunalta roikkuvaa lakanaa. Ja mattoja. Ja sitten ne pissaili joka paikan. Argh. Niille oli kaksikin hiekkalaatikkoa, jonne ne kyllä myös osasi pissiä, ja silti löytyi lätäköitä sieltä sun täältä. 

Mun mielestä kanin pitäminen pienessä häkissä on kauheeta. Siksi annoin luvan niiden olla alakerrassa päivät ja häkissä olivat sitten vain yöt. Niiden kuitenkin oli lupa olla vain tässä tupakeittiössä, joten sitten ihmiset loikki kaiken maailman aitaviritysten ylitse kulkiessaan täällä... Jotenkin aika älytöntä. Olen kyllä kuullut kaneista, jotka ei tee mitään tuhoja, mutta no, meidän ei olleet sellaisia. Silti venytin hermoa ja annoin niiden olla.


"Kiitos mamma, kun toit kukkia maljakkoon mulle..."

Sanomattakin selvää, että remontin jälkeen kaneilla ei ollut asiaa alakertaan enää. Se on joko tytön huone tai sitten häkit... Ja kesällä ne on 24/7 ulkona isossa aitauksessaan, jossa niillä on sisätilana vanha leikkimökki. Pupseilla on tytön huoneessa molemmilla 140x70cm häkit (tai jotain sinne päin, tosi isot kuitenkin) mutta tällä hetkellä ne on yhdessä yhteisessä häkissä, koska taisteluvuosien jälkeen yhtäkkiä tulevatkin tappelematta toimeen samassa häkissä. Alkuunhan niille tehtiin hieno iso tila (noin 100x220cm) yläkertaan, mutta sitten ne a) alkoi tapella siellä ja b) riehui siellä kaiket yöt ja aitaus oli meidän sängyn lähellä ja me ei enää kestetty... 

Eniten mua risoo kaneissa niiden haju. Vaikka häkkiä siivoaa monta kertaa päivässä, se haisee silti koko ajan. Koko tytön huone haisee ja aika ajoin haju leijailee kauemmaksikin. Jos kanit olis jossain piharakennuksessa, asia ei olis mikään ongelma - mutta mun mielestä ne on sisälemmikeitä, ja ne tarvii virikkeitä ja vapaana juoksentelua jne, enkä haluais että ne olis jossain, missä käytäis antaa niille vaan ruokaa. Ehkä suhtaudun vähän liian tunteikkaasti niihin, vaikka samalla koko ajan odotan aikaa ilman pupuja...


Olen hyvin paljon miettinyt tätä eläintenpito-asiaa. Eläimistä on vaivaa ja rahanmenoa. Niistä tulee sotkua ja karvaa joka paikkaan. Niille pitää muistaa ottaa ruoat sulamaan, niitä pitää madottaa, niitä pitää käyttää lenkillä joka päivä ja joka säällä, niiden kanssa ei niin vaan reissata mihinkään. Ne on ihania, rakkaita ja maailman ärsyttävimpiä. Ne haisee ja tuhoaa paikat. Ne sairastaa. Niistä pitää luopua joskus. Ja joskus niistä haluais luopua saman tien.

Meidän eläimillä alkaa olla ikää sen verran, että ne on todennäköisesti enemmän elämänsä ehtoo- kuin alkupuolella. Saattaa olla, että vaikkapa viiden vuoden päästä meillä ei ole enää ainuttakaan näistä täällä kanssamme. Se on ajatuksena surullinen, mutta toisaalta myös ehkä helpottava. Ainakaan kaneja ei tule kyllä ikävä... Koirista luopuminen kylläkin hirvittää jo etukäteen tosi paljon.


Tällä hetkellä musta tuntuu, että en ota näiden jälkeen enää lemmikkejä. Tai ainakaan en ehkä muuta kuin kissan. Voi olla, että ajatukset muuttuu sitten joskus, mutta just nyt ajattelen näin. Jotenkin mun silmissä häämöttää aika, jolloin ei ole enää mitään velvotteita: lapset on omillaan, eikä ole lemmikkejä. Saisinko vaikka sitten vihdoin viimein nukkua ihan niin kauan kuin itseäni huvittaa?? Tai olla menemättä ulos silloin kun ei nappaa?? Viimeiset 20 vuotta olen kuitenkin elellyt elämääni pitkälti muiden ehdoilla, ensin lasten ja sitten lasten+eläinten... lähtien nyt siis vaikka noista yöunista ja ulkoiluista. Ehkä se oman elämäni ehtoopuoli sitten on aikaa, jolloin voin ajatella ennen kaikkea itseäni?

Kamalaa on kuitenkin se, että tietää koko ajan lähenevän sen ajan, kun lemmikit yksi toisensa jälkeen vanhenee ja raihnaantuu. Ne alkaa sairastella, silmät ei ole enää niin kirkkaat eikä askel niin reipas. Meidän vanhempi koira jo ihan selvästi näyttää välillä lenkillä, että voitaisko jo kääntyä... Sen on välillä myös vähän hankala kiivetä rappuja pitkin yläkertaan (silloin mamma kantaa sen tietenkin). Lisäksi olen huomannut, että se mielellään menee jo aikaisemmin yöunille!


Ja kuitenkin: on ihanaa, kun sohvalle istuessa saa heti kylkeensä lämpimän koiran. Tai oikeastaan kaksi. Ja kissankin vielä parhaassa tapauksessa. Ja jos käyt sohvalle makaamaan, on koirien ilo vielä suurempi ja ne tunkee mahan päälle makaamaan. Ja sitten on ihanaa, kun nukkumaan mennessä peiton alle tunkee kehräävä kissa. Eilen illalla kissa kävi jopa lipaisemassa mun naamaa sen lisäksi, että se tuli siihen kainalooni puskemaan mua tassuillansa. Suu oli kyllä täys karvaa tästä ilosta, mutta no, väliäkö sillä. Ja on onni omistaa aina innokas lenkkikaveri. On suloista, kun koira tahtoo syliin ja painaa päänsä mun olkapäälle ja huokaisee tyytyväisenä. Mieltä lämmittää, kun kotiin tullessa saa aina maailman riemukkaimman vastaanoton. Ei siinä jaksa ajatella niitä pissoja ja kakkoja ja oksennuksia, joita pitää siivoilla. Se, että omistaa eläimiä, on iso etuoikeus ja ilo, vaikka siihen liittyykin myös ikäviä juttuja, rahanmenoa ja velvoitteita.

Kyllä minä siis näistä meidän eläimistä tykkään ihan hirmuisesti. Ja koitan pitää kaikkien eläinten elämän ja elinolot hyvänä. Pitää olla kunnon ruokaa ja hyvää hoitoa. Myös puput saa rapsutuksia ja porkkanoita, vaikka en nyt niin hirmuisesti muuten niistä välittäisi. Kuitenkin esimerkiksi lapsilleni olen sanonut, että kannattaa todella harkita, ennen kuin hankkivat itse eläimiä (no, pojalla on jo kaksi kissaa..). Niissä on sitten kiinni vuosikausia. Se ei tietenkään ole paha asia, päin vastoin. Mutta se pitää muistaa, että alusta loppuun se eläin on hoidettava ihan itse, jopa vaikka se välillä koettelee hermoja, huonekaluja ja taloutta (kyllä mä sanon, että vaikkapa se 500€ lasku koiran hammashoidosta ihan hivenen kirpaisee...).

Ihanaa eläinten päivää kaikille eläimille ja niiden ihmisille! ♥

Heli