sunnuntai 15. syyskuuta 2019

fantasiaminä vs todellisuus


Mua kiehtoo kovasti minimalismi ja rakastankin hullun lailla kaappien siivoamista ja turhien tavaroiden karsimista. Haaveilen kodista, jossa ei ole mitään turhaa. Pääasiassa meillä kyllä nykyään näin onkin.

Joku aika sitten luin suuresti tykkäämästäni Ostolakossa-blogista kiinnostavan tekstin siitä, miten joitakin tavaroita tulee säilytettyä "fantasiaminälle" eli sellaiselle henkilölle, joka toivoisi olevansa, mutta joka ei todellisuudessa oikeasti olekaan. Tuo on jäänyt pyörimään mun mieleen, sillä itsekin olen kaikesta raivaamisesta huolimatta säilönyt jotakin, joka sopii hyvin tuohon ajatukseen.


Nämä minun fantasiaminä-tavarat on liittyneet pääasiassa käsitöihin ja muihin käsillä tehtäviin puuhasteluihin. Mulla oli esimerkiksi matonkuteita, joista ajattelin tehdä niitä kivoja virkattuja mattoja sekä kankaita, joista kuvittelin "joku päivä" ompelevani erilaisia kestotuotteita (kasseja, talouspaperia, vanulappuja...).  Hedelmäpusseja olen sentään ommellutkin vinot pinot mummon vanhoista verhoista, mutta kaikki muu on kyllä valitettavasti jäänyt melkein vain ajatuksen asteelle. Totesin, että sitä "jotain päivää" ei vaan ikinä tule jatkossakaan. 

Viime viikolla annoinkin sitten nuo matonkuteet ja kankaat roskalavan kautta uuteen kotiin. Eipä tarvii enää tuntea huonoutta ja ahdistusta pelkästään niiden näkemisestä. Vielä mulla olisi muutama kerä puuvilla/bambulankaa ja puikot olemassa. Että jos vaikka rättejä tekis... saas nähdä. Ompelukoneesta en luovu, sitä nyt saattaa joskus kuitenkin tarvita.

Ei ole muuten ensimmäinen kerta, kun lahjoitan pois käsityötarvikkeita. Ainakin kaksi kertaa on aiemminkin meiltä lähtenyt kankaita. Fantasiaminä ompelee, oikea minä ei. Jokohan nyt olisin sen asian oppinut?


Oon miettinyt, mitä kaikkea muutakin mä haluaisin olla, mutta en ole.

Haluaisin olla reipas lenkkeilijä ja etenkin reipas ja edes jotain osaava suunnistaja. Oon harrastanut suunnistusta enemmän ja vähemmän (yleensä vähemmän) ahkerasti vuodesta 2006 asti (muutama välivuosi on kyllä ollut). Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmettelen, miten mä en vaan vieläkään osaa. Jostain ihmeen syystä suunnistus on kuitenkin laji, jota ainaisista epäonnistumisista huolimatta olen vaan sitkeästi jatkanut. 

Juoksukunnosta ei voi edes puhua, sitä kun ei ole lainkaan. En ole koskaan tykännyt juosta lenkeillä ja silti haaveilen, että alkaisin harrastaa sitä. Kunto kohoaisi ja (ennen kaikkea) laihtuisin. Miksi, miksi, miksi en saa itseäni laittamaan lenkkareita jalkaan ja lähtemään ovesta ulos??? Käyn kyllä lähes päivittäin (välillä käy muut perheenjäsenet) koiran kanssa kävelemässä (tai maleksimassa metsässä), mutta juokseminen (ja kaikki muukin liikunta) on niin vaikea edes aloittaa.


Tietenkin haaveilen myös siitä, että olisin innokas puutarhuri. Löytäisin sen taikajutun, mikä vetää muut ihmiset pihalle kuopsuttelemaan maata. Saisin kokea sen ihanuuden, kun voisin nostaa omasta maasta pottua ja porkkanaa. Mutta vaikka joka kevät suunnittelen, että NYT on se kesä, kun viimeinkin kunnostaudun, totean sitten aina, että oikeasti meidän tarve kasviksille on aika minimaalinen. (En taida edes nyt puhua siitä, miten toivoisin myös olevani innostunut kokki. Tai leipuri... ) Ne kurkut, tomaatit ja porkkanat voin ihan yhtä lailla ostaa kaupastakin. 

Jatkuvasti mietin myös, että alkaisin kerätä luonnosta marjoja tai edes yrttejä teeaineiksi, kun olen siihen aiheeseen oikein jopa kouluttautunut. Hyvin hyvin pienesti sain tänä kesänä kerättyä muutamia juttuja teeksi. Nyt, kun meidän talon ulkopuolen rempat alkaa olla viimeinkin kaikki tehtyinä, voisin kuvitella, että saisin OIKEASTI laitetuksi edes ne pienet kasvilavat tuohon talon edustalle. Että jos ehkä ensi kesänä omat mintut saisin kasvamaan... 

En todella tajua, miksi tämä aihe on mulle niin mahdoton. Tulee kevät, kesä ja lopulta syksy, eikä MITÄÄN ikinä tapahdu. (Marjatkin ostan paljon mieluummin joltain innokkaammalta poimijalta.) Miksi??


Koen aika paljon sellasta huonommuuden tunnetta siitä, että en ole mikään tekeväinen touhuaja. Tai se vähän tietty riippuu siitä, mitä pitäisi tehdä. Mä siivoan ja raivaan kyllä erittäin mielelläni kaappeja, tai pidän Excelissä omaa kirjanpitoani ja kulutan siihen aikaa. Ja luen kirjoja tosi paljon, mutta se nyt on tietty pelkkää paikallaan nyhjöttelyä. Somessa olen liikaa ja se mua ahdistaa myös, vaikka toisaalta koen blogien lukemisenkin vähän vastaavalla tavalla lukemisena, kuin kirjojenkin lukemisen. Instassa koitan pitäytyä aiheissa, mitkä mua kiinnostaa muutenkin (ekologisuus, minimalismi...), mutta silti koen, että olen siellä liian paljon.

En oikeasti yhtään kaipaa mihinkään puutarhaan kuopsuttamaan. Aika harvoin hinkuan muutenkaan mitenkään ihmeemmin pihalle tai luontoon (en ole tänäänkään käynyt kuin polttopuita hakemassa pihavajasta). Tämä kyllä ahdistaa, koska olen kuitenkin tosiaan luonto-alan koulutuksen käynyt. Rakastan luonnon kauneutta ja haluan vaalia sitä, mutta mua kuitenkin kaikkein eniten sillä alalla kiinnostaa kierrätys, kestävä kehitys ja kohtuullisuus. Se, että elää pienesti ja ekologisesti, ei osta mitään turhaa. Sitä mä haluaisin jotenkin opettaa vaikka työksenikin.

Suloiset kipot ostettu ihanalta entiseltä opeltani,  Ketunpesän käsityöläiseltä.

Tähän pienesti elämisen haluun mielestäni kulminoituu moni asia tuon saamattomuuteni tai tekemättömyyteni saralla. Mä kun koen niin monesta asiasta, että "miksi vaivautuisin tekemään, kun en edes tarvii sellasta". 

Tätä on jotenkin tosi vaikea selittää... Ajatukseni kuitenkin lähti siitä, kun luin ihanan Marketan blogia. Hän on niin mahdottoman tekeväinen ja puuhakas, vaikka aina välillä sanoo, että kun ei oikein mitään ole tullut tehtyä... No huh, samaan aikaan kun minä vain istun tasaperseelläni kotona, hän ahkeroi puutarhassa, puuhastelee eläinten ja lapsenlapsen kanssa, käy näyttelyissä, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa, kerää yrtit ja sienet, kokkaa ja säilöö... vain muutamia asioita mainitakseni. Minä ihailen tuota tarmoa ja samaan aikaan vaivun vain lysympään tässä pöytäni ääressä...

Tänään luin mm. hänen kasvivärjäyksistään. Ihastelin ja muistelin, miten joskus kauan sitten olen itsekin värjännyt lankoja. Se oli tosi kivaa puuhaa, hmm, pitäisköhän itsekin taas... Ja sitten mietin, että miksi? En tarvii lankoja, oli ne miten ihania vaan. Sama juttu on vaikkapa itse tehtyjen voiteiden kanssa. Kannatan ajatusta ja niitä on kiva tehdä, mutta kun en tarvii mitään. Miksi siis tekisin niitä? (No, dödöä teen itse ja käytän kyllä.) Puutarhajuttujenkin kanssa on vähän sama. En todellakaan osaa kokata mitään ihmeellistä, enkä koe halua edes opetella. Miksi siis alkaisin kasvattaa erilaisia juttuja? Haen mieluummin porkkanat, kurkut ja tomaatit kaupasta (paljon muuta en sitten tarviikaan...). Jos ehkä just ja just ne teehen käytettävät mintut saisin kasvatettua, se olis jo jotain.


Olen kyllä todella onnekas, kun mulla on mies, joka ei KOSKAAN valita siitä, että olen tällanen istuskelija. En ole tainnut ikinä kuulla valituksen sanaa tekemättömyydestäni tai kotona olemisestani. Tästä meidän 25 yhteisestä vuodesta olen saanut olla 10 vuotta kotona lasten kanssa, opiskella sen jälkeen jo kolme ammattia (nyt on menossa neljäs) ja tehdä ne vähät työvuotenikin vain osa-aikatöitä. Koskaan hän ei valita, jos on keittiö (tai koko talo) siivoamatta tai ruoka tekemättä. Tai kun en pidä kasvimaata tai tee käsitöitä. 

Nämä minun huonouden tunteet on siis vain omien korvieni välissä. Jos katson menneitä vuosia, niin onhan sitä tullut kai jotain tehtyäkin. Olen maalannut taloa niin sisältä kuin ulkoakin ja muutenkin vastannut esimerkiksi sisustamisesta: huonekalujen, astioiden, tekstiilien jne. hankinnat on kaikki olleet mun juttuja (voi, miten ikävää puuhaa, hehheh). Olen pääasiassa hoitanut koko ajan kaikki kodin asiat niin rahallisesti kuin myös kotitöiden osalta (siivous, ruoat, tiskit, pyykit, laskujen maksut, lapset ja niiden kaikki asiat, kaikki lahjat, vaatteet jne). Olen (ainakin mielestäni) säästeliäs. Silti tätä omaa osuutta katselee useimmiten siltä kantilta, että "en tee täällä mitään".


No mutta palatakseni tuohon alkuperäiseen aiheeseen, eli fantasiaminään, olen aikojen kuluessa kyllä aika paljon hävittänyt asioita, jotka on olleet enemmän haaveita kuin todellista elämää. Esimerkiksi keittokirjat on saaneet lähteä, koska en vaan kerta kaikkiaan käytä niitä. Samoin jotkut vaatteet, mitkä ei todennäköisesti koskaan enää mahdu kuitenkaan päälle (tämä on ollut hiukan vaikea pala myöntää itselleni: olen lihonut monta kiloa ja on tosi vaikea saada tehdyksi asialle mitään). Askarteluakaan en kaikista kivoista piperrysjutuista huolimatta harrasta, kuten en myöskään sitten koskaan värittänyt sitä aikuisten värityskirjaa.

Silti mulla on edelleen juttuja, joita en vaan saa laitettua pois, vaikka niitä en käytäkään. Mulla on astioita, joita en käytä (mutku ne on niin ihanat...), hyvässä uskossa ostettuja ruoka-aineita, jotka venyy ja vanuu kaapeissa (hyvä usko = alan viettää terveellisempää elämää), vanha digikamera (en muista, milloin olisin tarvinnut), neljännet lakanat meidän sänkyyn (käytössä vain jouluna), varulta säilytettäviä tapettirullia (onko sellasille oikeesti ikinä käyttöä?), päiväpeittoja (ei koskaan käytössä), vilttejä (oikeastaan inhoan käyttää sellasia, koska ne on heti täynnä karvoja) ja niin edelleen. Periaatteessa haluaisin hävittää nuo kaikki pois, mutta aina ne vaan takaisin kaappeihin palautuu.


Useimmiten mulle riittää elämässäni nämä kolme asiaa: tee, kirja ja suklaa. En tiedä miksi koen siitä niin suurta syyllisyyttä. Mutta en vaan kaipaa paljoa muutakaan! En koe yhtään luontevaksi sitä, että alkaisin nyt kauheesti ompelemaan tai köksäämään tai laittamaan puutarhaa. Ennemminkin sellanen puuhastelu tuntuis yhtäkkiä muiden ihmisten hyväksynnän hakemiselta. (Kenen??) Omalle terveydelle ei tietty ole tämä paljon istuminen hyväksi ollenkaan (eikä tietty myöskään suklaan syöminen), mutta koitan kyllä "edes" kävellä vastapainoksi. (Suunnittelen jatkuvasti, että alkaisin käydä uimahallissa... arvaatteko, miten sen kanssa on käynyt?) 

Kyllä mä aika ajoin tosissani mietin, että pitäiskö elämässä olla jotain muutakin sisältöä kuin tämä "oleminen". Pitäiskö olla tehokas? Kyllä mäkin välillä sitä olen: siivoan, kokkaan, leivon, opiskelen, käyn töissä... mutta pääasiassa en edes halua olla. Jos mulle riittää tämä tällainen elämä, niin onko se nyt niin väärinkään?

Mitenkä sulla? Ootko enemmän tehokas puuhaaja vai viihdytkö kirjan ja teekupin parissa paremmin? Entä onko sulla fantasiaminä, joka tekis kaikenlaista, mutta oikea minä ei sit ihan niin niille jutuille lämpenekään?

Heli

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

syksyisiä hommeleita


Heippahei täältä opintojen ääreltä! Sain juuri pitkällisen tuskailun jälkeen valittua itselleni kartalta alueen, josta teen tämän ensimmäisen moduulin raportin. Olen siis TODELLA tuskaillut sen kanssa. Etsinyt ja etsinyt aluetta, joka täyttäisi ohjeistuksessa annetut vaatimukset siitä, mitä alueella pitäisi olla (peltoa, metsää, vesistöä, geologisia kohteita...). Nyt se on siis valittuna ja karttaan rajattuna, huh!! 

Tänä iltana on ensimmäinen etäopetus (eli siis olemme kukin omien koneidemme äärellä kuka missäkin) ja siellä nyt sitten ilmeisesti käydään noita jokaisen valitsemia paikkoja läpi. Eli saa nyt sitten nähdä, kelpaako se minun oma... Se pitää vielä myös hyväksyttää ihan virallisestikin palauttamalla se tämän viikon aikana. Ja sitten sen jälkeen alkaa totinen työ, kun se alue pitää monella tapaa "avata". Ja esitellä jopa videolla, vai apua!!


Tämä eka moduuli on nimeltään siis Ekosysteemipalvelut. Kaikki mitä tähän sisältyy on kiinnostavaa. Mulla on useimmista asioista kyllä sellanen pintaraapaisu otettuna jo aiemmissa opinnoissa, mutta nyt mennään syvemmälle. Välillä mietin, että mitenköhän tästä oikein selviän. Onneksi mulla on töitä vain vähän - en tajua, miten jotkut vetää nämä samat opinnot kokopäivätyön rinnalla! He on varmasti tosi fiksuja. Mä olen jo nyt alussa käyttänyt tosi paljon aikaa ihan vain siihenkin, että osaan käyttää kaikkia näitä ohjelmia.


Olen koittanut vähän muutakin tehdä, kun vain koneella kököttää. Esimerkiksi tyhjensin meidän kompostorin. Ja totesin, että jotain oli mennyt sen kanssa pieleen... Pohjalla oli aivan järkyttävän hajuista märkää liejua vaan. En tiedä missä vaiheessa homma on ns. kussut, koska kuitenkin pääasiassa tuo on toiminut hyvin. 

Tyhjensin kompostorin nyt siis kokonaan ja kippasin tontin laidalle. Kiikutin hökötyksen kottikärryillä kilometrin päähän appiukon luo, jossa sain sen pestyä hyvin - meillä ei siis ole edes letkua, minkä olisi voinut vetää ulos... Haju oli kyllä aika hirvittävä! Annoin sitten kuivaa ja laitoin uudelle paikalle. Nostettiin nyt tuo tuollasten matalien lavojen päälle, koska aiemmassa kohdassa näytti olevan pientä imeytysongelmaa:


Kompostori siis lillui ihan märässä. Täällä on savimaa, joka ei näköjään todellakaan ime mitään. Tuo kohta oli vielä seuraavanakin päivänä märkä!! Nyt siis uudella innolla ja suuremmalla määrällä kuiviketta koitetaan, mitä tuleman pitää. 


Sinänsä hyvä asua täällä maalla, missä lähimpään naapuriin on satoja metrejä, että voi oikeesti viskata kompostorin sisällön vaan jonnekin - eipä ole kenenkään riesana. Onneksi myös on kissa, joka sitten valvoo kulmakunnan jyrsijäkannan liikehdintää... Minä uskon, että tuossa tuo nyt itestään ajan saatossa mullaksi muuttuu. No, ainakin TOIVON niin. Vähän olen jotain kuivaa siihen kasan päälle kuvan ottamisen jälkeen viskannut. Ei muuta kun ootellaan, ehkä jo ensi kesänä siinä onkin kasa muhevaa multaa! (Hahhah)


Koska syksy saapuu ja (puu)lämmityskausi kohta alkaa, pitää myös polttopuita vähän ajatella. Joka vuosi mietin, että NYT me hommataan ne jo ajoissa... No nyt on ainakin jotain alkua vähän. Keväällä piti kaataa pihasta iso koivu ja se on nyt sitten pilkottuna ja kuivatettuna tuossa. Mulla on aika kaksijakoinen suhtautuminen puiden kaatamiseen... toisaalta en haluis kaataa ja toisaalta toi alkoi olla jo laho. Se myös sijaitsi ihan talon vieressä, joten ehkä parempi näin. Nyt se on joka tapauksessa siinä siististi pilkottuna ja ensi talvena se meitä sitten lämmittää. Noilla puilla ei sinänsä pitkälle kyllä pärjätä, eli pitää kohtsilleen ottaa yhteys meidän vakkari puuntoimittajaan.


Ihania sumuisia aamuja on jo ollut. Syksy on kyllä ihan paras vuodenaika! Välillä räväyttää kunnolla vettä, sitten taas paistaa. On hiljaista. Välillä tuulee niin että tukka lähtee. Syksy on kaikista vuodenajoista kaunein (ja talvi tulee kakkosena minun listauksessa), rakastan esimerkiksi syksyisiä puita. 🍂

Semmosta täällä. Mitäpä siellä?

Heli

sunnuntai 25. elokuuta 2019

alkusyksyä ja opiskelumietteitä


Kuukausi on taas kulunut. Mulla on ollut kova halu kirjoitella, mutta kuitenkin se aina vaan jää. Toisaalta elämä on taas ollut niin "varjoa ja valoa", että mieluummin olen aika ajoin vaan kadonnut kirjan sivuille ja halunnut unohtaa kaiken muun...

Kuukauteen on kuitenkin mahtunut monenlaista. Kesän (toistaiseksi) ainoa retki Repovedelle rakkaista rakkaimman ystävän kanssa, vielä yksi asuntomessukäynti, töitä ja monenlaisia fiiliksiä niiden suhteen, yhdet juhlat, opiskelun aloitus, kuopuksen 18v-synttärit... muutamia mainitakseni.


Ja syksykin on tehnyt tuloaan. Se on mun ehdoton lempivuodenaika ja sen tuleminen on aina ihanaa. Tosi moni tuntuu olevan aina kovastikin ahdistunut siitä, että kesä on ohi, mutta mä oon jo lapsesta asti tykännyt eniten syksystä. Oli ihanaa kun koulu alkoi, sai uudet koulukirjat, kynät ja kumit ja kenties jopa repun. Lasten ollessa pieniä oli tosi kivaa, kun kesän jälkeen alkoi taas arki ja rutiinit. Mä tykkään jopa siitä useimpien vihaamasta (en tajua miksi...??) kirjojen muovittamisesta. (Enää ei kyllä ole muovitettavaa ollut vuosiin.)

On ihanaa, kun kelit vähän viilenee ja vettä sataa kaatamalla. Odotan jännityksellä sitä, kun meidän kattoremppa valmistuu ja vanha hapertunut katto vaihtuu peltiseksi. Toivon kuulevani sateen ropinan sitten. Siskoni kanssa kerran puhuttiin, että hän myös tykkää sateen äänestä peltikatolla. (Jostain syystä moni ei siitäkään tykkää. Miksi?) Todettiin, että meillä on lapsuudesta muistoja, kun leikittiin kotona sellasella sivuvintillä sateen ropistessa kattoon. Ilmeisesti aika hyvä muisto, koska rakkaus siihen ääneen on edelleen mielessä molemmilla. 


Iso ja odotettu asia on ollut tuo opintojen aloitus. Tai jatkaminen, johan tässä olen viimeiset kaksi vuotta opiskellut muutenkin. Nyt kuitenkin astuin askeleen eteenpäin ja aloitin korkeakouluopinnot, jotka onkin mulle ensimmäiset laatuaan. 

Mä olen elämäni aikana opiskellut monenlaista ja olenkin sekä ylioppilas että useammankin ammattinimikkeen "onnellinen omistaja"; olen myyjä (myynnin ammattitutkinto), merkonomi (liiketalouden perustutkinto), luonto- ja ympäristöneuvoja, luonto-ohjaaja sekä luonnonvaratuottaja (nämä kaikki kolme ammattinimikettä suoritin luonto- ja ympäristöalan perustutkinnosta). 

Nämä uudet, juuri alkaneet opinnot on biotaloutta ja minusta tulee (toivottavasti) kestävän kehityksen asiantuntija; ympäristösuunnittelija amk. Moni kanssaopiskelija sanoi, että heiltä oli kysytty, että mitä ympäristöä he oikein sitten suunnittelee...? Puistoja vai mitä? Mutta tuo nimike ei siis tarkoita sellasta. Oikeastaan se on mun mielestä vähän huonokin kuvaamaan sitä, mitä meistä tulee. Paremmin kuvaa tuo kestävän kehityksen asiantuntija.


Opinnot alkoi torstaina ja perjantaina lähipäivillä. Saatiin kuulla, että vain joka 11. pääsi juuri näihin monimuoto-opintoihin, joten aika hieno homma, että itse pääsin. Tuosta rappus-kuvasta tulee mieleeni, että aika paljon on kuitenkin "rappusia" edessä, ennen kuin joskus tuolta valmistun... (toivottavasti valmistun...)

Sellanen vähän ahdistaa, että koska olen monimuoto-opiskelija (ja koska nykyaika ja digidigi), mun opiskelu on paljolti koneella istumista. Noiden kahden ekan päivän aikana (ja jo sitä ennenkin) on pitänyt tutustua jos vaikka minkälaisiin alustoihin, joissa opinnot tapahtuu. Moodle/Learn, Zoom, Teams - muutaman mainitakseni. Ihan meinaan hulluksi tulla, kun koitan kaiken sisäistää. Uskon, että lopulta kyllä opin käyttämään niitä, mutta nyt kaiken muun alkusähellyksen keskellä tuli sellanen olo, että voi hyvää päivää, haluanko tätä todella...


Opintojen eka moduuli, kestoltaan 8 viikkoa, aloitettiin saman tien. Se on nimeltään Ekosysteemipalvelut, mikä on ONNEKSI mulle aiemmista opinnoista edes jollain tavalla tuttu asia. (Muutenkin näissä opinnoissa suurin osa on asioita, joista mulla on jo jonkunlainen käsitys aiempien opintojen takia. Se todennäköisesti ainakin hitusen auttaa mua.) Moduuliin kuuluu ryhmätehtäviä (jotka tehdään verkossa), pienempiä yksilötehtäviä sekä moduulin "päätehtävänä" raportti (yksilötehtävä sekin onneksi, minä aika lailla inhoan ryhmätöitä...), joka pitää tehdä tän 8 viikon aikana ja joka vaikutti ihan pyörryttävän isolta hommalta...

Ajatus opiskelusta on sekä kutkuttavan innostunut ja odottava, että hyvin hyvin mietteliäs... että miksi haluan opiskella, selviänkö tästä, mihin tällä opiskelulla pyrin yleensäkin jatkossa ja mikä musta edes näillä opinnoilla vois tulla. Ja niin edelleen. Koska en ole istumassa koulun penkillä päivisin (mieluiten olisin, mutta välimatka on siihen aivan liian pitkä), mun pitää kehitellä itselleni toimivat rutiinit opintojen eteenpäin viemiseksi. Siinä samalla koitan sitten käydä myös töissä.

Opettajat sanoi, että aika monella on koti ihmeellisesti alkanut siivoutumaan etäopiskelun tiimoilta... se itseohjautuvuus kummasti ohjailee välillä tekemään kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäis. Katsotaan siis, saanko minäkin viimeinkin ikkunat pestyä ja muutenkin jynssättyä nurkat hammasharjalla tulevien viikkojen aikana... (Toivottavasti en. Vaikka ne ikkunat kyllä pitäis oikeesti pestä.)


Asiasta toiseen: luen tällä hetkellä Kaarina Davisin uusinta kirjaa Toinen tie - tietokirjailijan elämää. Se on taas NIIIIIN hyvä. Sitä lukiessani olen jotenkin palannut niihin muistoihin ja fiiliksiin, joita mulla oli silloin, kun luin hänen aiempaa kirjaansa Irti oravanpyörästä, joka on mun kaikkien aikojen tärkein lukemani kirja ja johon edelleenkin palaan aika ajoin. Se on myös yksi harvoja kirjoja, joita yleensäkin haluan omistaa.  (Olen lukenut myös hänen muut kirjansa Rankka kutsumus ja Toisinnäkijän päiväkirja. Suosittelen joka ainoaa kirjaa erittäin lämpimästi!)

Niin, mun mieliala on ton lukemisen myötä jollain lailla hyvin surumielinen. Muistan ne tuntemukset, kun halusin niin kovasti muuttaa elämääni ja tunsin kuitenkin olevani aivan jumissa esimerkiksi työasioiden kanssa. Oikeastaan Kaarinan innostamana lopulta itsekin suuntauduin luontoalalle. En ole samalla tavalla luonnossa kulkija kuin hän, enkä edelleenkään kasvata mitään syötävää itse (haluaisin kyllä, mutta en vaan saa aikaan). Mutta se elämän yksinkertaistaminen on mulle tärkeää ja koko ajan tärkeämmäksi tulee. En halua oravanpyörään ja nyt mulla on jotenkin sellanen kalvava tunne, että onko tämä (osa-aika)työn ja (vaativan) opiskelun yhdistäminen taas loukku, johon olen itseäni tunkemassa...


Mä todella arvostan sitä, että voin olla vaan. En halua tehdä paljoa töitä - sen verran vain, että elää pystyy. En halua / tarvii paljon mitään, mulla on jo riittävästi. (No, kyllä mä välillä hinkuan jotain, lähinnä astioita. Mut harvemmin niitä kuitenkaan hankin.) Haluaisin elää pienemmässä kodissa, pienemmillä menoilla. Mulle riittää harrastukseksi käveleminen ja lukeminen. Ilon tuojaksi teen juominen ja suklaan syöminen. En kaipaa reissaamista, ravintolassa käymistä, uusia vaatteita tai muuta sellasta. (Olen loppujen lopuksi aika pihi ja senkin vuoksi vähän pahaa tekee joku kahvilan tai ravintolan hintojen ajattelukin...) Haluan olla rauhassa.

Nyt sitten olen kuitenkin tän kesän aikana tehnyt töitä aika paljon, ainakin paljon enemmän kuin oli tarkoitus. (Nyt tilanne tosin muuttuu, kun valtava määrä rästitöitä on saatettu ajan tasalle ja muutenkin on tarkoitus tehdä töitä opiskelun ehdoilla.) Valmistuin keväällä/alkukesästä luontoalan ammatteihin, enkä ole tehnyt mitään sinne päinkään sen koommin. Hyvä jos edes käynyt metsässä. Kärsin tästä. Olen jotenkin niin väsynyt. Ja sen vuoksi nyt vähän pelottaa tämä tuleva, kun työ on tietokoneella istumista ja jos se opiskelukin on. Haluanko sellasta?


Tuollaiset synkät mietteet saa mut aika helposti valtaansa. Koko elämä alkaa maistua pahalta, tekisi mieli muuttaa ihan kaikki asiat (ja vähintäänkin siivota joka nurkka ja heittää kaikki tavarat pois). Tekisi mieli muuttaa jonnekin ihan muualle, ihan omaan pieneen asuntoon, vain muutaman välttämättömän tavaran kanssa. Olla ihan yksin ja hiljaa vaan. Ja siitä sitten hissukseen jos löytäisi sen, mitä oikeesti elämältä haluaa.

Tämäkin "jatkuva opiskelu" on sellasta etsimistä. Musta on jotenkin noloa, etten vielä 47-vuotiaana tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Olen jokaisesta työharjoittelustani, myös aiemmissa opinnoissani, tykännyt kovasti ja kokenut, että myös minusta tykätään ja olen tehnyt ihan hyvää työtä niissä. Mutta miksi silti koko ajan koen, että en mä sellasta pääse kuitenkaan tekemään. Että en mä osaa, en pysty sellasta työtä hakemaan edes. (Miksi muka en??)

Yksi asia, joka mun mieltä myös synkistää on sellanen perus-pessimistinen ajattelu maapallon tilasta. Mä olen vähän sitä koulukuntaa, jonka mielestä juna meni jo. Sieltä ajattelusta on hankala ponnistaa ajattelemaan, että tässä enää voitaisi mitään tehdä maailman pelastamiseksi. Yritän kääntää ajatuksiani positiivisempaan suuntaan... jotenkin.


Taidan miettiä liikaa... mutta sellanen mä oon. Mietin, jahkaan, tuskailen, etsin täydellistä ratkaisua. Olen jo etukäteen ajatellut näitä tulevia opintoja sillä silmällä, että mun on pakko olla itselleni armollinen. Edelliset opinnot meni sillä tavalla, että oli (sisäinen) pakko koittaa koko ajan saada kaikesta paras mahdollinen arvosana. Monta kertaa opettaja sanoi, että vähemmälläkin voisit koittaa selviytyä, mutta kun ei anna luonto siihen myöten. (Miksi tehdä sinne päin, jos voi tehdä niin hyvin kuin ikinä vaan osaa ja pystyy?) Mutta nyt koitan tehdä "riittävän hyvän". Enkä pyrkiä täydellisyyteen, etenkään jos se alkaa tuntua liian raskaalta.

Yksi ongelma on, jonka tunnistan ja jota vähän pelkään: vihaan ryhmätöitä. Olen vihannut lapsesta asti. Olen aina halunnut mieluummin tehdä omalla tavalla, itsenäisesti. Ja nyt ryhmätyöt on jokaviikkoisia, läpi opintojen... voi apua. Saa nähdä opinko nyt tekemään niitä sillä tavalla kuin pitää, toivottavasti.


Kun tietäisikin, mitä siellä polun päässä on odottamassa. Aika näyttää. Joka tapauksessa huomenna menen muutamaksi tunniksi töihin ja hoitelen sen jälkeen pari muuta juttua. Sitten alan tehdä suunnitelmaa opiskelujen suhteen sekä lukemaan ensimmäistä viikkotehtävää varten tietoja. Ehkä koitan vähän jo miettiä sitä isoakin työtä ja sen tekotapaa. Jospa tämä tästä "alkushokista" työn iloksi ja toimivaksi rutiiniksi muuttuisi!

Onko siellä muita uusia (tai vanhoja) opiskelijoita linjoilla?
Millaisia alkusyksyn fiiliksiä teillä on?

Heli

torstai 25. heinäkuuta 2019

parhaat kengät ikinä!


Kävin tiistaina kolmatta kertaa asuntomessuilla. Jo ihan ekalla kerralla käydessäni huomasin siellä myynnissä paljasjalkakenkiä, jotka on jo jonkin aikaa mua ajatuksena kovasti kiinnostaneet. Mietin silloin, että vielä mä niitä joku messukerta kokeilen... ja tiistaina sitten siihen pisteelle poikkesin. Ja voi hitsi mitkä poposet!!


Testasin kahta mallia, joista omakseni ostin sitten nämä. Oliskohan näiden merkki Wibram...? Ainakin sillein pohjassa lukee ja muistelisin, että niin asia oli. Myyjä kertoi (muistaakseni...), että toi Wibram tekee noita pohjia ja tämä koko kenkä on myös niiden oma malli. Muutoin siis saattavat myydä pohjia muille valmistajille ja olen nähnyt ainakin Merrelillä olevan paljasjalkakenkiä, joissa on Wibram-pohja.


No nämä kengät on siis aivan tuollaset joka suuntaan mutkalle vääntyvät. Ihan kuin laittaisi jumppatossut jalkaan, niin kevyet, joustavat ja ihanat ne on!!


Kengät tosiaan on tuollaset kietaisumallit. Kietaista voi kuinka päin vain itse haluaa, mulla ne on miten milloinkin ja lähinnä koitan vaan katsoa, että ne olis sillein laitettu, että ovat peilikuvat toisilleen. Aika helposti nimittäin tulee vedettyä molemmat kengät niin, että vaikka ensin vasemmalta oikealle ja sitten toisin päin.


Kengät on ihan älyttömän mukavat jalassa! Ja minun mielestä ne on myös jotenkin aika söpöt. Ja toisaalta sitten taas ihan kuin jotkut uimakengät. Mahdottoman hyvältä ne kuitenkin tuntuu. Koska ne on niin kevyet ja tossumaiset, tuntui aluksi tosi hullulta lähteä niillä kävelemään. Siis hei, kuka kävelee jumppatossuissa ulkona??


Ihmeellistä oli, että vaikka kengät tosiaan tuntuu niin keveiltä ja tossumaisilta, ne on kuitenkin ihan kunnon kengät. Olen kokeeksi kävellyt niillä vaikka minkälaisilla alustoilla, pikkukivien päällä, metsässä jne. eikä yhtään tunnu pahalta vaikkapa ne kivet jalan alla. Päin vastoin ne vähän kuin hieroo. Askellus on kevyttä, joustavaa ja luonnollista, kengät taipuu ihanasti. Hikisestä päivästä ja mustasta väristä huolimatta ne ei sanottavammin hiostaneetkaan. Tuo kangas jatkuu lähes alas asti ja se on mielestäni hyvin hengittävää. Ja tarvittaessa nuo voi jopa pestä.


Ostin nuo poposet siinä messureissun alkupuolella ja jätin ne heti jalkaan. Olin messuilla ystäväni kanssa ja lompsittiin kaikki talot läpi ihan rauhassa - eli siis aikaa meni. Yhteensä taidettiin olla tuolla reissulla joku kuutisen tuntia, joista varmaankin ainakin sen neljä, todennäköisesti enemmänkin, pidin kenkiä jalassa. Ja en voi kuin ihmetellä: mun jalat EI olleet kipeät!!! Kahdella ekalla käynnillä olin molemmilla noin 4h messualuetta tallaamassa ja jalat oli aivan sökönä, kuten ne nykyään on herkästi muutenkin. Olen todella vaikuttunut siitä, miten paljon kenkä siis vaikuttaa - ja miten paljon parempi ainakin minun jalalle tuntuisi olevan tuollainen ihan ohutpohjainen joustava kenkä kuin mikään muu.


Olen menossa messuille vielä ainakin yhden kerran. Ajattelin, että käyn testaamassa vielä jotain toistakin mallia, koska tahtoisin kovasti vastaavat kengät myös syksymmälle - nämä mulla olevat käy kyllä sukkienkin kanssa, mutta ovat ihan selkeästi kuivan kelin kengät. Toivottavasti löytyisi siis hyvät versiot myös kosteammille keleille. Kuulemma myös talvikengät olisi olemassa, olen kyllä ehdottomasti niistäkin kiinnostunut ja taatusti testaan, jos joskus saan käsiini.

Superlämmin suositus, minun jalat ainakin kiittää! (Ja ihan omalla rahalla ostin, hinta oli 99€.)

Heli

maanantai 15. heinäkuuta 2019

töitä, messuja, Maijaa, Metallicaa ja muuta sellasta


Hei vaan hei! No nytpä on käynyt niin, että olenkin ollut töissä paljon enemmän, kuin aluksi ajattelin - eli lähes joka arkipäivä. Kuvittelin siis, että olen siellä 1-2 päivää viikossa tai jotain... Mutta työelämä onkin imaissut mukanaan ja tehtävää on niin paljon, että huomaan kökötteleväni tietokoneen äärellä aamusta pitkälle iltapäivään asti päivä toisensa jälkeen. 

Työ on kivaa, mutta myös työlästä. Olen joutunut niin paljon käyttämään ajatuskapasiteettia, että välillä tuntuu kuin pää kuumenisi siitä kaikesta tuumailusta... Joka päivä tulee jotain vaikeampaa pohdittavaa ja asiat etenee melko hitaasti, mutta onneksi kuitenkin varmasti. Työtä ja kiinni otettavaa on paljon ja toiveissa on saada hommat sujumaan aikataulussa vielä ennen opintojen alkamista, jotta sitten voin työskennellä siten kuin aluksi ajattelinkin; osa-aikaisesti ja opintojen ohella, eikä päätoimisesti. Tosin paljonhan riippuu opinnoistakin, millaiseksi arki sitten niiden alettua muodostuu ja mihin on aikaa ja energiaa. 


Lähes joka päivä hämmästelen edelleen sitä asiaa, että mulla todellakin on työpaikka. Vakituinen sellainen vieläpä, joka vähän niin kuin tarjottimella ojennettiin mulle. Mukava, haastava työ, jossa on kaiken huipuksi tosi joustavat työajat. Uskomatonta! Mahtavaa!

On kuitenkin myös varjopuolia. Olin esimerkiksi ajatellut, että olen kesän kotona. Nyt huomaan, että olenkin kesän töissä. No, menen kyllä joka aamu iloisena töihin ja aika sujahtaa siellä ihan tosi vauhdikkaasti ja viihdyn hyvin. Mutta toisaalta en ole oikein paljon muuta tehnyt kuin tuijotellut konetta tai sitten vapaa-ajalla puhelinta... Mua niin ärsyttää tämä ruuturiippuvuus!! Mä mietin koko ajan, että lähden pois facebookista, mutta sitten en kuitenkaan saa lähdettyä. Tai että lopetan instassa roikkumisen, mutta siellä sitten kuitenkin olen. Jotenkin on töiden jälkeen vaan pää niin tyhjä, ettei muutakaan jaksa... 


Jotenkaan en oikein varsinaisesti kuvitellut itseäni tekemään töitä tietokoneen äärellä silloin, kun tuolla opiskelemassa olin. Tai no ehkä sillein, että osana muuta työtä. Mutta nyt tuo koneella kököttely ja persiillään istuminen on siis se juttu, josta rahani tienaan... En oikein tiedä, oonko siitä kauhean iloinen. On melkein tunne, kuin en mitään luontojuttuja olis koskaan tehnytkään... Enkä edes saa töiden jälkeen mentyä ulos luontoon. Toivon, että saan vielä ajan kanssa jonkunlaisen balanssin tähän juttuun. Toivoisin, ettei ihan hukkaan menisi luontoalan opinnot kuitenkaan.

Olen ihan hiukan keräillyt luonnosta teeaineksia lisää; metsämansikan ja lillukan lehtiä. Mulla on siis pienenpieni varasto yrttiteeaineksia nyt koossa. Ees jotain sentään. 


Pientä (hahhahhah) remonttiakin pukkaa kotosalla. Mies on nyt lomalla ja on käytännössä koko loman pakertanut piipun kimpussa. Nyt se alkaa olla valmis ja johan se miehen lomakin alkaa olla lopuillaan. 

Naakan poikaset on hyödyntäneet rakennustelineitä: paskaa on joka suunnassa... Mutta on ne jotenkin niin hupaisen näköisiä pörröpäitä tolvanoita tuolla töröttelemässä. Koiraa kovasti kiinnostaa myös.


Me ei olla sen kummemmin reissaamassa tänä kesänä minnekään. Silti tuntuu, että sellasia päivän reissuja on ollut paljon ja tulee vielä olemaankin. Oltiin esimerkiksi päiväseltään häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Oli ihanat ja tunnelmalliset häät, oikeasti tosi onnellinen ja loistavasti yhteen sopiva nuoripari. Juhlapaikka oli tosi kaunis ja ihanasti koristeltu - kuvassa on yksi esimerkki ihanasta, yksinkertaisesta ja edullisesta mutta silti tosi juhlavasta koristeesta, jotka nämäkin nuoripari oli yhdessä askarrellut. 


Häistä kotiuduttiin sunnuntaina aamuyöllä ja heti sitten sunnuntaina vietettiin täällä meillä tämän tättähäärän 2-vuotissynttäreitä. Väkeä kävi pitkin iltapäivää ja hulinaa riitti. Tämä kyseinen kuva on otettu sitten taas yhtenä aamuna kello 5! (tähän sellanen silmät ristissä oleva hymiö....) Neiti tuli meille vähän niin kuin yllättäen yökylään, kun vanhempansa tekevät muuttoa ja saivat ilman mitään varoitusta ihan kokonaista puoli vuorokautta aikaa tyhjentää vanhan asunnon remontin alta. Ressukat kantoivat viimeiset kamat tuonne meidän aittaan aamulla viideltä ja mehän täällä oltiin pikku-akan kanssa iloisesti heille vilkuttamassa. 

Huhhuh. Olin kyllä lievästi sanottuna puolikuollut sen yön jälkeen, en varmasti nukkunut kuin vajaat kolme tuntia itse. Mutta minkäs teet, neiti oli ihan tietämätön siitä, että vielä oli yö, kun ulkona oli jo aivan valoisaa. Joten ei muuta kuin vaatteet päälle ja puuron keittoon... en ole tainnutkaan ennen keittää puuroa neljältä aamulla, mutta no, kerrankos sitä...


Ohjelmaa piisasi viime viikollakin. Tykkään Maija Vilkkumaasta ihan hirmuisesti ja hän esiintyi täällä kulmilla torstaina, joten sinne siis. Onneksi oli sellanen klo 19 alkava keikka, että pääsi sitten ajoissa kotiin. Kyllä oli taas niin hyvä, että ah ja voih!!


Ja sitten alkoi viimein ne asuntomessut! Minä sain kutsukortin avajaispäivälle ja käytiinkin nuoremman tyttären kanssa katsomassa isomman tyttären taloa nyt noin virallisestikin. Tykkään ihan hirmuisesti tuosta heidän talosta, jotenkin se mustan, valkoisen ja puun yhdistelmä on ihan hurjan kaunis ja väripilkuksi valittu keltainen on ihan täydellinen sinne!


Tyttären suuri rakkaus on korkkarit, ja hän saikin unelmiensa vaatehuoneen, jonne saa nyt kengät asetella esille. Ei ole tässä kohtaa äitiinsä kyllä tullut, minä kun taas en korkkareita tykkää pitää ollenkaan.


Tyttären talon naapuriin rakentuu Muusikon talo, jonka sattumoisin omistaa vävypojan sisko, joka meillä on myös siis ilo tuntea. Tosi kiva, kun ovat nyt siis tuollein vierekkäin, vaikkei se sisko nyt varmaan ihan heti tuohon asumaan asetukaan. Kuvassa olevan kiven maalaus on muuten meidän kuopuksen tekemä, joten hei, vähän niin kuin mukana ollaan oltu siis näissä talkoissa. =D Kuvassa näkyy taustalla vasemmalla Muusikon talo ja oikealla siis tyttären Villa Element.


Minä tykkäsin tosi paljon myös tuosta Muusikon talosta. Ne syvät ikkunalaudat on niin ihanat, voi että! ♥ Ja muutenkin tosi kaunis on tuosta asunnosta tulossa. Tässä pieni yksityiskohta talosta, voi jeeeee miten rakastuin tuohon mattoon ja miten kauniisti se sopi lattian ja sohvan kanssa!!

Näiden kahden kohteen lisäksi haluan erityisesti mainita messuilta vielä Talo Korean (kohde 13), jossa on upeaakin upeammat lasikattoelementit sekä ihan mielettömät terassit. Kun olen saanut sivusta seurata myös tämän talon rakentumista ja Tean sekä Veskun ponnisteluja unelmansa eteen, arvostan tosi suuresti sitä, miten upean lopputuloksen hekin talonsa kanssa ovat saaneet aikaiseksi. 

Ja on siellä messuilla paljon muutakin kaunista nähtävää, joten menkäähän katselemaan! Mä oon käynyt jo kaksi kertaa (ja vielä ainakin kaksi kertaa menen), koska nythän on niin, että messut on täällä meidän kylillä ja toki halusin sinne heti avajaispäivänä, sitten kävin siellä eilen (eli sunnuntaina) siskon kanssa, seuraavaksi menen yhden ystävän kanssa, jonka kanssa meillä on perinne käydä yhdessä messuilla ja vielä on ainakin yksi muukin ystävä (joka on myös tämän rakentaja-tyttären kummitäti) tulossa messuilemaan... Ehkä voisi loppuajasta toimia siellä jo oppaana?? =D


Jottei turhaan olis luppoaikaa elämässä, niin lauantaina käytiin sitten katsomassa meidän sotapoikaa, joka astui armeijan harmaisiin viikko sitten. Heti ekana viikonloppuna oli siis läheisten päivä, jolloin sai mennä katsomaan, missä se poika nyt sitten seuraavat kuukautensa (toivottavasti) viettää. Ihan hyvillä mielin poika inttiin lähti ja totta puhuakseni tämä poikasen armeijaan lähtö ei minua äitinä mitenkään hirmu syvällisesti hetkauttanut, johtuen varmastikin siitä, että poika on asunut omillaan jo vuoden ajan. Jos olisi täältä kotinurkista sinne mennyt, olisi tilanne varmaan vähän erilainen. No, muutama tunti siellä ihmeteltiin ja syötiin rokat sekä munkkikahvit/teet. Tarkemmin sanottuna kahdetkin munkit ja teet, alkuun ja loppuun. =D Hyvää oli!!

kuva ryöstetty  metallicafinlandin sivuilta, antakee anteeks

Jaahas, nyt varmaan pitäisi alkaa sitten suunnistamaan unten maille. Aamulla menen vielä muutamaksi tunniksi töihin ja sitten suunnataankin auton nokka kohti Hämeenlinnaa ja Metallican keikkaa! Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa, liput on ostettu ja kuukausia sitten. Olen käynyt katsomassa Metallicaa joskus vuonna 1993 tai sinne päin ja kuunnellut sitä varmaan yli 30 vuotta. Mahtavaa siis nähdä livenä huomenna, toivottavasti keli on edes kohtuu hyvä (sadetta luvattu...) ja meininki kaikin puolin mahtava. Pari muutakin ihmistä sinne on tulossa, oletko sinä? Entä oletko messuille menossa tai kenties käynyt siellä jo?

Kuulemisiin ja kivaa viikkoa kaikille!

terkkusin Heli

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

paljon kaikkea kivaa


Hei vaan pitkästä aikaa! Kesä mennä huristelee eteenpäin. Taitaa olla kolme viikkoa siitä, kun viimeksi kirjoitin ja tosi paljon on sinä aikana tapahtunut!! 


Aloitetaan siitä, minne viimeksi jäätiin, eli kävin tosiaan ammattikorkean pääsykokeissa Forssassa - tuossa kuvassa istuin just älyttömän jännittyneenä odottamassa auditorioon pääsyä, missä ne kokeet siis pidettiin. Sellainen tuntuma jäi kokeista, että ne meni ihan hyvin - ja tänään sainkin ilokseni sitten tiedon, että pääsin sinne!! Minusta siis tuli kuin tulikin korkeakouluopiskelija, wuhuu!!


Siellä Forssassa mulla oli suuri ilo tavata viimeinkin blogiystäväni Annukka, joka ehti työpäivänsä välissä käväisemään mun kanssa kahvilla/teellä. Annukka tarjosi myös tällaisen ihanan kippoon tehdyn juustokakun mulle siellä teen kera, kiitos vielä siitä! Toivottavasti näemme nyt sitten jatkossakin, kun mulla tulee olemaan siellä niitä lähipäiviä varmaan jonkun verran.


Siellä se minun opiskelupaikka nyt sitten siintelee!! Paikka oli tosi kaunis ja nuo rakennukset on aivan ihania myös. Ja miten hauska sattuma oli myös sellainen, että samoissa pääsykokeissa kanssani oli blogini lukija - terveisiä vaan kovasti sinne! Harmikseni en tajunnut edes nimeä vissiin kysyä... mutta kenties me näemme opintojen tiimoilta, toivottavasti??! (On kyllä aina niin hämmentävää, jos joku tunnistaa blogin takaa minut!!)


Pari päivää Forssassa käynnin jälkeen ajelin sitten Jyväskylään. Isäni kuolemasta tuli tässä kuussa 20v ja äiti toivoi, että mentäisiin koko lapsuuden perhe yhdessä sinne haudalle istuttamaan kukkaset. Sisko ja veli saapuivat siis myös paikalle tahoiltaan ja kukat tuli istutettua. Tuommoinen kevyt 400km ajelua tuli siitäkin sitten. Ja illalla menin sitten siitä vielä naapurimme 5-kymppisiä juhlimaan.


Taas muutama päivä siitä, ja ei kun autoon. Tällä kertaa ajelin hakemaan kuopuksen kotiin opinahjostaan. Neitihän asui siellä asuntolassa tämän ekan vuoden ja nyt piti sitten autoon pakata koko sinne kertynyt omaisuus. Sisälsi muun muassa tekojoulukuusen, jonka olivat kavereiden kanssa viritelleet kämpälle jouluksi... ja auton paksillisen kaikkea muutakin kamaa. Tyttö palailee koululle seuraavan kerran vasta marraskuussa, koska kesäloman jälkeen alkaa useamman kuukauden työssäoppimiset, jotka hän suorittaa täällä kotikulmilla.


Muutama päivä siitä, ja taas oli aika pakata reppu ja lähteä reissuun. Tällä kertaa auton nokka osoitti kohti Kangasalaa ja Jukolan viestiä. Ajettiin meidän joukkueen voimin sinne aamulla, vietettiin mahtava päivä ja sitten yöllä köröteltiin takaisin kotiin. Kilometrejä kertyi niin autolle kuin meille siellä metsässäkin.


Siinä on koko joukkueen nastarit ojossa! Oltiin valtavan tyytyväisiä tulokseemme, vaikka mehän siis ei todellakaan mitään kärkipäätä hätyytellä. Itse asiassa minä tuli vaihtoon toiselta osuudelta noin kaksi minuuttia ennen sitä, kun kärkijoukkueen ankkuri (joka on siis neljäs osuus) tuli maaliin! Kuulin siinä loppumatkasta kuulutuksista, kuinka kärki lähestyi maalia. Itse olin henkilökohtaisestikin menooni tosi tyytyväinen, jaksoin oikein hienosti mennä koko matkan ja vielä ottaa mahtavan loppukirin siinä yleisön edessä. Se kun siis ei ole mitenkään itsestään selvää, jonain vuonna olen lähinnä raahautunut vaihtoon.


Nostettiin siis omaa sijoitustamme melkein 400 sijaa, joten taitaa olla ihan pakko lähteä ensi vuonnakin, ettei mene hieno lähtöpaikan nosto hukkaan. Matka ei sitten ensi vuonna olekaan ihan päivän juttu, koska Jukola 2020 on peräti Rovaniemellä saakka! Täytyy alkaa suunnitella reissua piakkoin, että saa sieltä jonkun muun asumuksen kuin teltan, vaikka kyllähän tuossa telttakylässä on ihan oma tunnelmansa. Olen pari kertaa ollut Jukolassa teltassa ja täytyy sanoa, että oli sairaan kylmä, eli jotenkaan nyt ei ihan eka vaihtoehto kesäkuisessa Rovaniemen yössä olis kuitenkaan se telttailu!


No, mitäs muuta olen kesän aikana nyt sitten puuhannut... en oikeastaan paljon mitään. Keräsin ja kuivatin kuitenkin melko ison satsin horsman lehtiä ensi talven teeaineksiksi (kuvassa ei ole kaikki). Kai mun jotenkin täytyy tätä luonnonvaratuottajan ammattiani koittaa myös harjoittaa, edes vaikka omaksi ilokseni. Tarkoitus olisi kerätä vielä jotain muitakin juttuja, kuten vadelman lehtiä ja mansikan myös, jos niitä löydän. Mun on toki myös ollut taas tarkoitus laitella jotain pihaan kasvamaankin, mutta miten se aina vaan jää ja jää, joka ikinen kesä! Jos edes jonkun mintun saisin nyt tällättyä johonkin nurkkaan, vaikka taitaa kyllä olla jo ihan liian myöhäistä sellasiin...


No mut hei, on mulla sentään jotain kasvamassa! Oon monesti miettinyt, että voisin ihan hyvin laittaa tomaattia tohon meidän ulkoeteiseen vähän niin kuin kasvihuoneen tavoin. No nyt siinä sitten on kaksi tompsua, jotka lähinnä tuntuu tosin vaan kasvavan korkeutta. Mut hyvissä voimissa ne ovat ja jokunen tomaatin pallerokin sieltä näyttäisi tulevan. Vähän viidakkotunnelma tuossa kyllä on, sen verran isot noi jo on.


Ja on mulla myös yksi amppelimansikka, jonka sain ystävältäni. Siitä on tähän mennessä omaan suuhun tullut vissiin kaksi mansikkaa... Se oli mulla tollein matalalla ja meidän pihassa kävi jonkun aikaa fasaani, liekkö se sitten napsi marjat parempiin suihin. Nyt olen nostanut tuon ylemmäksi ja toivon, että saadaan siitä vähän itsekin jotain tuottoa. Kovasti siinä on kyllä marjaa tulossa! Meillä on vähän vaikea noita amppeleita missään pitää, kun täällä tuulee jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta. Amppelit siinä vaan heiluu hurjanaan ja hakkaantuu seiniin, siksi oli tuollainen maa-ratkaisu tämänkin kohdalla, kunnes keksin ripustaa sen tikkaiden alle.


Juhannus meillä sujui oikein rauhallisissa merkeissä. Käytiin aattona ajelemassa tässä lähiseudulla naapurin ihanalla Fiat 600:lla, jota nämä ukkelit täällä joitakin aikoja sitten kunnostivat ihan priimaksi museoautoksi asti. Huvitti, kun ängettiin siihen oikein neljän aikuisen voimin... minä, mies ja meidän kaksi nuorinta lasta siis (joista nuorempikin jo oikeastaan aikuinen, kohta 18v). Käytiin uimassa - minäkin!! -  ja jätskillä ja auto sai ansaitsemaansa ihailua vähän joka paikassa. Tykkään tuollaisesta leppoisasta oleilusta paljon enemmän kuin jostain rymyjuhannuksesta. Illalla ajettiin kyllä fillareilla miehen kanssa "yksille" tuonne kylille... no, minulla se jäikin kyllä siihen yhteen, mies jäi kavereiden kanssa vielä kylille ja minä poljin kotiin tekemään ihan onnellisena ja tyytyväisenä sudokuja. Huvinsa kullakin!


Niin, onhan mulla tää pata ja kukkaset, että jotain sentään pihassa kuitenkin laitettuna. Mä olen oikeesti tänäkin kesänä miettinyt, että onhan ne kukkapenkit ja upeat puutarhat oikeesti todella ihania... mutta voi vitsi, mikä työ! Tämä kuivuus ja kuumuuskin vielä siinä sitten rokottavat ja pitää kastella kaikkia (turhanpäiväisiä) kukkasia, meilläkin se vesi pitäisi ottaa kalliista vesijohtovedestä. Ja tarkoitan siis noilla turhanpäiväisillä sitä, että ne kukat ei ole kuitenkaan elintärkeitä olemassa, vaikka niin kauniita ovatkin. Vesi on kuitenkin elintärkeää ja sen tuhlaaminen kukkien kasteluun on jotenkin vaan niin kovasti vastoin mun järkeä. Mut tää on sit vain mun ajatus, älköön kukaan intohimoinen kukkapenkkien laittaja suuttuko!


Sen verran olen vaivautunut pihaa "laittelemaan", että siivosin tuon nurkan, missä kompostori on. Tuolla meidän talon reunoilla kasvaa muutamassa kohtaa tuota yhtä kukkaa, jonka nimeä en todellakaan muista, ja se oli pahasti hukkumassa vuohenputken sekaan. Nyhdin sitten nurkasta kaiken ihan käsipelillä pois ja jätin vain ne kukat - ne on minusta tosi nättejä, jotain sellasia perinteisiä pihakukkia, mitä lienee. Tollaset pienenpienet projektit just huvittaa tehdä, mitään isompaa ei. Mä hyvin mieluusti annan pihan vaan rehottaa, ajattelen sen oikeesti myös niin, että siellä on sitten kaiken maailman öttiäisille kivat oltavat. Onneksi olen saanut miehen jättämään rauhaan puolet pihasta, se ei enää raivopäänä aja tuota aluetta sellaseksi golfkentän kokoiseksi tyhjiöksi!


Tuo meidän juhannusruusu on kyllä aikamoinen ryteikkö. Sen verran lupaan syksymmällä kunnostautua, että sen leikkaan kuntoon!! Tai no ainakin edes koitan saada ne kuivat sieltä pois, en minä noiden leikkaamisesta sen kummemmin mitään ymmärrä! Omenapuu meillä ei tehnyt vissiin yhden yhtä kukkaa tänä kesänä, sillä taitaa olla lepovuosi viime vuoden mahtisadon jälkeen. Tai sitten se vain otti nokkiinsa, kun leikkasin sitä aika kovalla kädellä kahtena peräkkäisenä vuotena.


Siivonnut olen täällä kovasti. Mä niin rakastan sitä joka paikan nuohoamista! ♥ Olen käynyt läpi joka kaapin ja nurkan yläkerrasta ja olohuoneesta sekä isoimman osan tupakeittiötäkin jo. Olen siis todella tyhjentänyt ja siivonnut kaikki kaappien sisuksetkin ja käynyt läpi sitä mukaa kaiken mitä meillä täällä sisätiloissa on. Ja tavaraa on lähtenyt taas, mistä kummasta sitä aina tuleekin, vaikka mukamas mulla ei ole mitään ylimääräistä ollut enää vuosiin?? 


Olen tehnyt noita hommia hitaasti, nautiskellen. Toisaalta olen käynyt läpi myös sellasia "kipeitäkin" asioita, kuten esimerkiksi (koira)rotulehdet, joihin aikanaan kirjoitin. Olen säästänyt niitä ihan vain niiden juttujeni takia ja nyt kävin kaikki lehdet läpi, revin talteen vain ne omat juttuni ja heitin loput veks. Uskomatonta, miten lehtiä selatessa tulikin mieleeni kaikki se valtava viha, mitä tunsin loppuaikana siinä pestissäni...  viha niitä ihmisiä kohtaan siis. Miten voikin ihmiset olla katalia??? No, jospa ne tunteet lensi lehtien mukana viimein pois mielestäni!


Olen siivonnut myös aitan. Se on rakennus, joka herättää mussa aika vahvoja tunteita myös. Muistan niin sen kesän, kun oli tosi lämmintä ja sitä maalasin sisältä. Juhannus oli siinä just tuloillaan ja kuuntelin radiosta Suomipopin juhannusjuttuja. Sittemmin aitassa on enemmän ja vähemmän asustelleet lapset vuoron perään, osin kesäisin ja osin myös läpi vuoden. Sitten se onkin ollut välillä oikea romupesäke, jonne on raijattu jemmaan kotoa jo muuttaneiden lasten kamoja, kun heidän elämäntilanteet on vaihdelleet. Nyt aitta oli taas ihan järkyttävässä kunnossa, siellä on/oli yhden lapsen puoli omaisuutta väliaikaisessa säilytyksessä. Ja mulla meni ihan totaalisesti hermo siihen! Niin sitten eräänä kauniina päivänä tyhjensin aitankin, siivosin ja järjestin - ja pakotin myös miehen ja jälkikasvun sinne siivoamaan omaa osuuttaan. Nyt on aitta taas ihan jees ja siellä tuo kotona asuva kuopus näkyy nyt majailevan yönsä.


Kuopuksesta (joka siis ei ole tämä kuvan napero) tuli mieleeni, että yksi osio on elämässä nyt hänenkin kanssaan sitten päättynyt, nimittäin autokoulu! Meillä on siis neljä lasta ja mä olen opettanut heidät kaikki ajamaan autoa. Eilen oli sitten "kohtalon hetket" ja kuopuksella inssi. Ja sieltä se ajokortti sitten tuli, vaikka inssissä olikin ollut jos vaikka minkälaisia jännityksestä johtuvia hassuuksia (esim. vähän väärähkö vaihde joissain tilanteissa...). Ei oo paljon tyttöä sen jälkeen kotona näkynyt, auto läks pihasta saman tien ja tänäänkin on jo aamulla häipynyt isosiskon luokse autolla, eikä ole vielä palaillut. Ja kun tuolla aiemmin mainitsin, että kuopuskin on "kohta 18v", niin tämä meidän neiti tosiaan sai ajokortin nyt sillä ennakkopäätöksellä jo 17-vuotiaana. Hän opiskelee eläintenhoitajaksi, jossa työharkkapaikat on esim. navetoita, joihin ei todellakaan pääse julkisilla klo 5.30 aamulla. Koulusta sai sitten sen puoltolausunnon siihen ennakkokorttiin.


Ja sitten vielä yksi tosi kiva juttu: mä sain töitä. Vähän erikoisempaa reittiä pitkin tuli tämä työ, eikä se nyt ole kyllä tämän uuden ammatin suuntaan päinkään, vaan toimistohommia. Toisaalta mähän olen yhdeltä ammatiltani liiketalouden merkonomi, vaikka en ole sitä työtä tätä ennen tehnytkään. On se vaan jännää, miten asiat järjestyy!! Oikeastaan mun toiveet on just toteutuneet tässä nykyhetkessä: sain opiskelupaikan ja  pystyn sen lisäksi tekemään osa-aikaisesti hitusen mielekästä ja kivaa työtä - sillä tuollanen homma on kyllä mielestäni kivaa, kun pääsen toteuttamaan järjestelmällistä itseäni. Katsotaan sitten tuonnempana, mihin elämä jatkossa vie!

Eiköhän tässä näitä kuulumisia taas hetkeksi ollutkin, nyt taidan suunnistaa petiin, koska huomenna on siis jälleen ohjelmassa työpäivä! Kivaa viikon jatkoa kaikille!

Heli