maanantai 26. lokakuuta 2020

syksyn kulkua

Parin kuukauden tauon jälkeen taas täällä. Niin se aika vierii, hohhoijaa. Tänään on opinnoissa uuden moduulin (=jakson, kurssin...) aloitus ja sitten taas todennäköisesti kiirettä pitelee jouluun saakka. Tosin niinhän mä aina kuvittelen, kun uusi moduuli alkaa... Se moduulin aloitus on nimittäin aina yhtä kaaosta, ennen kuin asiat, tehtävät ja tavoitteet selkenee, mutta tämän syksyn eka moduuli oli lopulta suorastaan löysä, mulla oli tosi paljon luppoaikaa ja olisin ehtinyt siinä vaikka toisenkin moduulin vetäistä yhtä aikaa, kun olisi tiennyt tuon leppoisuuden. Vaan kun en tiennyt, etenin vain sitä vauhtia, kuin lukkarissa lukee. Opinnot siis etenee, hitaasti mutta varmasti.


Työelämässä on tapahtunut muutoksia; sanoin itseni irti. Siinä työnteossa ei ollut oikeasti järjen häivää, koska töitä ei vaan ollut. Keväällä oli pari kuukautta ilman yhtään työtuntia, kesällä samoin. Ja sitten kun kuvittelin, että nyt tämä tästä taas työteliäämmäksi muotoutuu, niin höpsis. Jos tunteja käytännössä tuli kahden viikon palkkajaksoihin välillä 1h ja välillä ehkä max 4h, niin eipä paljon järkeä siellä roikkua odottelemassa aikoja parempia (joiden ilmaantumiseen en enää vuoden nitkuttelun jälkeen jaksanut edes uskoa...). Joten irtisanomisajan jälkeen kiikutin työkoneet ja työpaikan avaimen pois kotoa ja olen nyt sitten enää pelkästään täysiaikainen opiskelija.

Kotona on tullut kökötettyä aivan kyllästymiseen asti. Kun se kotoilu on vielä sitä, että olen käytännössä lähes kaiket ajat ihan yksinäni, niin kyllä todella hermoa kiristelee. Pari kertaa on käyty leffassa, muutamat synttärit on vietetty, yhdet tuparit juhlittu ja yksissä 3-kymppisissäkin pyörähdetty. Mutta ne on aivan rikkoja tässä loputtomassa yksin olemisen rokassa. Kun vielä tosiaan tuo opiskelukin oli niin löysää alkusyksyn ajan, tuntui välillä, että hulluksi tässä tulee oman navan ympärillä pyöriessä. Olen sosiaalinen ihminen ja vaikka yksin oleminen on välillä ihan kivaakin, se ei todellakaan ole sitä jatkuvalla syötöllä! Ja ikävä totuus on, että tässä lähistöllä ei vaan oikein asu ketään kavereita, joiden kanssa voisi säännöllisesti tavata, plus että tuo typerä korona tekee omat rajoitteensa.

Olen "lääkinnyt" tylsyyttä lukemalla läjäpäin kirjoja (kuvan kirjojen lisäksi vielä vaikka miten paljon lisää) ja tuijottelemalla loputtomasti ruutuja. (Ja juu, olen kyllä myös lenkittänyt koiraa ja käynyt kerta viikkoon kuntosalilla.) Olen katsonut syksyn mittaan useita sarjoja läpi Yle Areenassa, onneksi on tuollainen mahdollisuus! Mutta no, eipä ne tätä yksinäisyyden tunnetta kyllä silti pois vie. Ja lisäksi olen (tietenkin) syönyt, tuntuu että pupellan koko ajan jotain, suklaata pitää olla kotona aina ja se näyttää olevan yksi tapa hoivata ja lohdutella itseäni. Odotan nyt todella sitä, että nämä opinnot lähtee käyntiin taas, jospa sitä tekemistä sitten piisaisi. Opintojen aloituspäivä siis loppui juuri ja kyllä, tekemistä todella näyttäisi olevan, kun ensin taas tän alkusählingin jälkeen saa jonkun langan päästä kiinni... 


Koronasta on tosiaan tullut jo ärsyttävää arkipäivää. Tai no, en edelleenkään muista aina ottaa maskia mukaan kauppaan, mutta yritän muistaa kuitenkin. Mä olen tähän mennessä ostanut yhden pakkauksen kertakäyttömaskeja (taisi olla 10 kpl) ja yhden pakkauksen kestomaskeja (3 kpl). Nämä jälkimmäiset tosin joutaa suoraan roskiin, olivat aivan surkeita... kyllä se rautalanka siinä nenällä vaan on oltava, ei muuten maski tunnu päässä pysyvän. Mä olen pessyt noita kertakäyttöisiä, uskon että toimivat pestyinäkin, ja niinhän sanoo myös ohjeistus. 


Ai niin, pientä hetkellistä jännitystä elämään aiheutti taannoin tyttären käärme, jonka kohtasin yöllisellä vessareissulla tuosta lattialta. Tyttö itse oli opiskelupaikkakunnalla ja hän oli lähtiessään unohtanut terran oven auki! Käärme oli varmasti luikeroinut pitkin yläkertaa jo edellisenäkin yönä, jälkikäteen yhdistelin nimittäin ihmeellisiä sattumuksia ("itsestään" kaatuneita juttuja) kokonaiseksi palapeliksi. Ja se kun siis liikkuu öisin ja on päivisin muutenkin piilossa, en todellakaan huomannut, että se ei ole koko terrassa. 

Voin sanoa, että edelleen välillä mielessä käväisee sellaisia ajatuksia kuin "entä jos olisin pimeässä astunut sen päälle" tai "missähän kaikkialla se on käynyt yöllisillä retkillään, kävikö esim. meidän makkarissa, joka on tytön huoneen vieressä" tai "entä jos olisi tullut konfliktia kissan ja/tai koiran kanssa". Ja tulee tehtyä sellasia extra-tarkastuksia aika usein, että onhan se terra nyt ihan varmasti kiinni... Oviin myös tehtiin selkeästi näkyvät merkinnät, joista ainakin teoriassa pitäisi heti havaita, jos lasiovet ei ole paikoillaan. 

Niin ja siis minä jouduin uhrautumaan ja kantamaan karkulaisen takaisin kotiinsa, mies ei suostunut edes koskemaan siihen. (Tiukkaa teki kyllä mullakin...)


Vaikka nyt siis on korona-aika ja liikkumiset olisi hyvä pitää minimissään, niin kävin kuitenkin viime viikolla Jyväskylässä äitiä, mummoa ja kummia katsomassa. Ihan pikareissu, mutta olipahan vähän jotain vaihtelua tylsään arkeen. Mulla oli koirakin mukana reissussa, se on kiltti ja helppo matkakaveri. Koen turvalliseksi käydä noita vanhojakin sukulaisia katsomassa, koska olen tosiaan itse lähinnä vain kotona kaiket päivät. Kuvittelisin siis olevani turvallinen vieras, kun vielä halailut jätettiin sikseen ja pidettiin vähän turvaväliä muutenkin. 


Totesin tuolla reissussa, että on se vaan niin erilaista pitää koiraa täällä "melkein maalla" kuin kerrostalossa. Kotona voi koiran päästää pihaan asioilleen (tai suorittamaan perunapenkkien lopputarkastuksen...), kun taas tuolla kerrostalossa piti joka pissat lähteä sitä asiakseen taluttelemaan. Ja tietenkin koko reissuni ajan satoi, joten... noh, tulipahan käveltyä kaupungin katuja syksyisessä vesisateessa. Vaikka kaupungissa on kivasti kaikkea nähtävää itselle (ja katuvalot), niin oli se aika äklöä siellä pakokaasujen käryssä kulkea, kun on tottunut aivan muuhun. En kyllä ottaisi koiraa, jos asuisin kaupungissa. (Sisäkissan voisin ottaa.)


Pihahommiahan mulla ei paljoa ollut, mutta olen koittanut nekin vähät kunnialla hoitaa kuntoon. Eli istuttelin callunoita ja siivosin mansikkapenkit. (Koira tosiaan innostui kaivelemaan perunapenkit, mutta suotakoon se hänelle.) Kehäkukat näyttää rehottavan edelleenkin. Koitin niistä kerätä siemeniä talteen, mutta vähän huonolla menestyksellä, sillä ne homehtuivat... No, aina ei voi voittaa. Katsotaan ensi vuonna, miten paljon ovat itse kylväytyneet tuonne.


Kynttilähommia olen vähän puuhastellut. Mä en oikeastaan enää polttele mitään muita kuin omatekemiä soija- ja mehiläisvahakynttilöitä ja niiden teko on tosi mukavaa. Mähän en ole todellakaan mikään virtuoosi askarteluissa tai missään sellasissa, mutta nämä onnistuu kyllä ihan kiitettävästi. Ja koska se joulukin sieltä tulla jolkottaa, on senkin tiimoilta kynttilähommia luvassa. Olenkin tänä vuonna oikein ekologinen (ja hyvin, hyvin yllätyksetön...), sillä Jyväskylän reissulla ehdotin äidille ja kummille, että teen heille lahjaksi noita soijakynttilöitä - heidän omiin purkkeihin! Molemmilta löytyi useampikin kippo, joihin nyt sitten jossain välissä liruttelen vahat. Saivat valita myös toivetuoksuja niihin. 


Joulusta vielä sen verran, että uutta ja yllätyksellistä on kyllä tänä jouluna luvassa. Ehdotin nimittäin jälkikasvulle, että tänä vuonna toteutettaisiin sellainen juttu, että jokainen ostaa vain yhden lahjan arvalla valitulle henkilölle. Sovitaan joku summa, jolla lahja hankitaan ja sitten on ihan oikeasti hankittava jotain sillä ajatuksella, mistä se lahjan saaja todella tykkää. Sehän ei välttämättä ole lainkaan helppo tehtävä! Mutta toisaalta tällä tavalla a) jokainen saa jotakin ja b) kenenkään ei tarvii miettiä kuin yksi lahja. Ja onhan se nyt jännääkin! 

Katsotaan nyt, miten tuo toimii ja otetaanko jatkossa ihan tavaksi. Ainakin ajatuksena se on hauska! Lapset on tämän jutun ulkopuolella toki, tämä on siis vain aikuisten kesken, ja saahan ihmiset toisille muitakin lahjoja ostella, mutta tällä tavalla mielestäni kaikilla on jotain kivaa odotettavaa joululle ja se lahjojen pähkäily vähenee kyllä huomattavasti. En ole mikään kauhean innokas lahjojen laittelija yleensäkään, tykkään siis kyllä antaa lahjoja, mutta koen sen monesti tosi väkinäiseksi etenkin jouluna, kun yrittää keksiä kaikille jotakin... joten laitan kyllä toivoni tähän systeemiin.


Nyt mä luulen, että on tämän päivän kiintiö koneella istumista siinä vaiheessa, että olisi aika tarttua talutushihnaan... Opintojakso on saateltu alkuun, piparia pupellettu ja siinä sivussa myös pitkästä aikaa blogattu, joten illan hämärtyessä on varmaan oikein hyvä painella tuonne raittiiseen ilmaan koiran kanssa. Alkaa kyllä selvästi tämä kaveri vanhentua, se on koko päivän pötkötellyt tuossa vieressä omalla paikallaan, eikä ole yhtään pyydellyt pihalle. Välillä on aikoja, että sitä saa suorastaan houkutella mukaan, liekkö alkaa maaliviiva hänellä häämöttää. No, nyt me kuitenkin mennään, se on moikka!

Heli

perjantai 28. elokuuta 2020

ajatuksia

Olen varmaan aika monta kertaa maininnut, että mua kiinnostaa minimalismi ihan tosi kovasti. Seuraan useampaakin tubettajaa sen aiheen tiimoilta ja saan niistä valtavasti inspiraatiota omaankin elämään. No, mun elämä ei todellakaan siis ole sellasta, että mulla on vain kaksi vaatekappaletta ja juon vain seesteisesti teetä sen aikaa, mitä meditoinniltani ehdin. Nou nou. Mutta ajatus vain tarpeellisen omistamisesta on kyllä ollut vuosikausia mulle joku sellainen johtotähti, jota seuraan - oli se nyt sitten minimalismia tai mitä hyvänsä.

Kerroin aiemmin myös uusien vaatteiden hankkimisesta. Jeps, ostin jälleen muutaman lisää käydessäni kaverin kanssa Porvoossa. On aikoja, kuten vaikka toissayönä, kun koen osteluistani kauheaa syyllisyyttä. Pyöriskelin pari tuntia sängyssä saamatta unta ja samalla pohdin, mitä ihmettä varten mä oikein ostin niin monta uutta vaatetta, tulenko nyt sitten käyttäneeksi niitä kaikkia, tartteinko oikeesti niitä kaikkia jne jne jne. Sitten heitin seuraavana aamuna pari niistä uusista vaatteista päälleni ja olin ihan että mitä ihmettä mä nyt taas panikoin... 

Syyllisyys, voi voi miten vahva fiilis se onkaan! Mä mietin aika tuskissani sitä rahanmenoa, jota mun hankinnat aiheutti. Kuin myös sitä, oliko nyt millään muotoa ekologista touhua ostaa vaatteita nimenomaan uutena. Ja se vasta tuskastuttaakin, että tulenko varmasti nyt vaatteitani käyttämään. Mä olen tosi lyhyt ihminen ja noista uusista vaatteistani useampaakin taidan joutua vähän fiksaamaan (lyhentämään); tavoite olis kuitenkin, että varsinkin sen toimenpiteen jälkeen ne olisi kaikki mulla käytössä pitkään.


Jostain syystä siis nuo vaatejutut on nyt kovasti kalvaneet mieltä, vaikka edelleenkin ajattelen, että ne oli tarpeellisia hankintoja. On mukava mennä jonnekin, kun on kivat vaatteet päällä - pakko myöntää tämä, vaikka mielestäni en todellakaan ole sellainen ihminen, jolle vaatteet olis jotain tosi tosi tärkeää. Mutta mitenkäs sitten se "vain tarpeellisen omistaminen" ja uusien vaatteiden hommailu??? Oliko hankinnat enemmän tarpeeseen vai haluun hankittuja? No, oikeastaan molempiin.


Mä olen hautonut pidemmän aikaa mielessäni ajatusta jonkunlaisesta pienestä "sarjasta", jossa kirjoittaisin minimalismiajatuksia elämän eri osa-alueilta. En tiedä teistä, mutta minusta on tavattoman mielenkiintoista lukea (tai katsoa videoita) ihmisten elämästä minimalismiin liittyen. Kun katson ympärilleni meillä kotona, en välttämättä näkisi tätä mitenkään minimalistisena... mutta sitten, kun alan pureutumaan asiaan tarkemmin, niin koen kyllä omistavani aika monessa asiassa vain sen tarpeellisimman. Ja jos omistan enemmän, mietin jatkuvasti vähentämistä... 


"Ongelma" tässä omassa elämässä on se, että en asu yksin. (No, ei se ole ongelma sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta tavaroiden suhteen siis, kun en voi kuitenkaan ihan noin vaan päättää kaikkea, mitä meillä on tai ei ole.) Kun katson kaappeja, mietin esimerkiksi, että "sitku" tytär lähtee omilleen, lähtee kaapeistakin vaikka mitä pois, lähinnä siis kaikki hänen vaatteensa ja kenkänsä. Tai "sitku" saan joskus ehkä nämä opiskeluni päätökseen, lähtee kyllä saman tien kaikki niihin liittyväkin veks. Ja onhan täällä toki myös miehen tavarat jne. Tämä "sitku" onkin siis alkanut viime aikoina nostella päätään ja pistänyt miettimään, että hetkinen, eikös minimalismi (ja elämä ihan yleensäkin) ole enemmänkin sitä "nytku"-elämää?? Tai sillä pitäisi tehdä nykyhetki just parhaaksi hetkeksi, eikä niinkään ajatella menneitä tai tulevia.


No, mun "nytku"-elämä on sitä, että opinnot taas alkoivat ja hommaa niissä riittää. Takaraivossa kuitenkin kutkuttelee tuo minimalismista kirjoittelu, edes jollakin tavalla, joten voipi olla, että siihen asiaan liittyviä juttuja tänne tulen naputtelemaan. Ja mitenkä nämä vaatejutut nyt siis liittyy tähän asiaan? No siten, että ajatus on edelleenkin käydä se vaatekaappi läpi, poistaa kaikki turha ja säilyttää vain ne, joista oikein todella, todella tykkään ja joita tulen pitäneeksi. Ja siitä sitten aloittaisin tämän kirjoitussarjani, ehkä. Tosin vähän on sellainen tunne, että ei mun vaatekaappi nyt ole minimalismia nähnytkään, mutta no, katsotaan miten käy.

Miten on, kiinnostaako teitä minimalismi? Tai yleensäkin ajatus siitä, että omistaa vain tarpeellisen määrän?

Heli

tiistai 4. elokuuta 2020

vaatteet ja niiden vaikutus itsetuntoon ja koko elämään


Ostin heinäkuussa ennätyksellisen määrän (ja ennätyksellisellä summalla) vaatteita. Jollain tavalla tuntui suorastaan syntiseltä ostaa niin paljon nimenomaan uusia vaatteita (paitsi kengät olivat ihana löytö vintageliikkeestä, kuva tuolla alempana), kun yleensä en juurikaan ostele yhtään mitään ja suorastaan inhoan vaatekaupoilla käymistä. Plus että tietenkin koen suurta maailmantuskaa kaikesta turhasta ostelusta ja yleensä lähes mistä vain ostelusta, tiedostan vaateteollisuuden osuuden maailman jätevuorista ja muusta saastuttamisesta jne.


Vaatteeni ovat kuitenkin olleet mulle jo pitkään melkoinen tuskailun aihe. Ne ovat melko väsähtäneessä kunnossa, vanhoja, virttyneitä ja osittain myös "kutistuneet kaapissa". Vaikka olenkin yleensä lähinnä kotona ja kaikki tietää, että kotona voi notkua ihan missä rytkyissä huvittaa, on kunnollisten vaatteiden puute esimerkiksi kyläilyyn tai juhliin todella vaivannut mua ja saanut tuntemaan huonoutta ja suorastaan vihaamaan juhlia, koska mulla ei oikeasti ole mitään sellaista päälle pantavaa, jossa tuntisin oloni mukavaksi ja sopivasti pukeutuneeksi; yleensä mietin vain mielessäni selkämakkaroita, joita se hitusen liian pieni mekko ikävästi korostaa, tai miten tyylittömältä ihan muuten vaan näytän. No, eikä ne rytkyt kotonakaan nyt mitenkään erityisesti mieltä ylennä tai päivää piristä, tai saa oloa tuntumaan erityisen viehättävältä muutenkaan. En todellakaan ole mikään vaatteilla koreilija, mutta siis voisihan sitä nyt edes vähän joskus jotain yrittää, vaikka vain omaksi iloksi.


No, oikeastaan aika sattumalta osuin jokin aika sitten muutamaan putiikkiin, joiden vaatteet väreineen ja kuoseineen herättivät minussa suuria tuntoja - ja vaateostajan. Ostin lopulta (kahden eri päivän aikana ja useammasta eri paikasta) yhteensä kolme mekkoa, kolmet housut, kolme paitaa ja yhdet kengät. Vaatteet ja kengät maksoivat yhteensä yli 500€, mikä on oikeasti ihan järkyttävä summa, etenkin näillä minun tuloilla!! Kaikki vaatekappaleet ovat mielestäni kuitenkin suunnattoman ihania, suorastaan täydellisiä. Rakastan joka ainoaa, tunnen valtavaa iloa niistä ja koen itseni niissä kivasti pukeutuneeksi. Olin oikeasti ihan todella hämmästynyt siitä, että minä, joka hengailen aina leggareissa ja virttyneissä trikoopaidoissa (kuten tuolla ylemmässä kuvassa) ja olen alistunut siihen, että en vain osaa olla tyylikäs tai löydä itselleni sopivia vaatteita, näytänkin ihan kivalta tai jopa ihan oikeasti tyylikkäältä joissain vaatteissa!! Oli myös aivan ihanaa miettiä, miten jatkossa ei tarvitse tuntea sitä niin tutuksi tullutta huonommuutta tai epämukavuutta, minne sitten ikinä noissa vaatteissa menenkin. 


Vaatteiden tuoma ilo ja ennen kaikkea se aivan mielettömältä tuntuva itsetuntoa kohottava vaikutus ovat ihan oikeasti tuoneet potkua koko elämään. Yhtäkkiä tunnen itseni naiselliseksi, aikuiseksi (juu, olen todella tuntenut, että olen aika pahasti jämähtänyt jonnekin hyvin kaukaiseen aikaan vaatetyyleineni...), jotenkin jopa varmemmaksi itsestäni. Hyväksyn ehkä viimeinkin nyt tämän keski-ikäistyneen vartaloni, kun löysin vaatteita, joilla saan sen puettua sekä mukavasti että kauniisti ja tyylikkäästi. On siis ihan oikeasti olemassa vaatteita, jotka tuntuvat ja näyttävät mukavilta ja sopivat juuri mulle!!


Aion lähipäivinä käydä läpi vaatekaappini kunnolla. Toivon lopputulosta, jossa kaikki vaatteeni ovat kivoja, oikeasti sopivan kokoisia ja selkeästi mieltä ilahduttavia. En pyri tilanteeseen, jossa kaikki sopii kaikkien kanssa yhteen - se olisi toki ihan mahtavaa, mutta ei nyt kuitenkaan ihan realistista näillä mun vaatteilla ainakaan, kun osa on pellavaa ja osa trikoota, osa mekkoja ja osa housuja. Toivoisin, että saisin vietyä vaatetustani siihen suuntaan, millaisesta olen haaveillut, mutta millaista en kuvitellut voivani saavuttaa. 


Mulla on jo pitkään ollut haaveissani ajatus mekosta, joka olisi vaatekaapin perustana. Tykkäisin oikeasti pitää mekkoa ja sukkahousuja (tai hyvän mallista tunikaa ja leggareita) vähän niin kuin joka paikassa; kesät talvet, kotona ja kylillä. Nyt olen löytänyt tosi mukavan mekkomallin, joka saakin olla yksi perusta garderobissani. Aion hankkia samalla mallilla olevia mekkoja ehkä pari lisää ja ihan oikeasti myös pitää niitä, myös kotona, enkä aina vetäistä päälleni vaan niitä virttyneitä leggareita.

   
Ostettujen vaatteiden lisäksi myös sain juuri pari vaatetta tyttäreltä, nimittäin tämän kuvan paidan ja minishortsit. Nämä on myös mielestäni aivan ihanat, "minun näköiset", ja ne ilahduttaa mua tosi paljon. Kyseinen paita on päälläni tälläkin hetkellä ja se oli käytössä myös, kun kävin pienessä reissussa viikonloppuna. Ja juu, keski-ikäisestä kropasta huolimatta pidän myös minimittaisia shortseja (näitä ja muutamia muitakin), niin kotona kuin ihmisten ilmoilla ja niin päällysvaatteena kuin mekon allakin. 


Huomaan, että rakastan ruusukuoseja ja mustaa. Iso osa vaatteistani on mustia ja musta + ruusut vasta onkin ihana yhdistelmä. Tuon paidan ja näiden leggarien lisäksi ruusuja on myös noissa uusissa vaatteissani, joskin yllättäen yhdistettynä valkoiseen. Nyt rohkaistuin hankkimaan lisäksi myös vaaleansinisiä vaatteita - kukkakuoseilla, huom! Mielestäni on huvittavaa, että myös meidän kodin väreissä ja kuoseissa toistuu nämä ruusut (tai muut kukat), valkoinen, vaaleansininen ja tehosteena myös musta. Selkeitä lemppareitani siis kaikki!


Tämä postaus oli kyllä melko epätyypillinen mulle, sillä vaatteet ei ole todellakaan mulle mikään The Juttu. Nämä uudet vaatteet oli kuitenkin jotenkin tosi herättävä asia. Olen ostanut aina vaatteeni lähinnä jostain marketista tai henkkamaukasta, enkä ole edes osannut etsiä mitään sen ihmeempiä, kauniimpia tai sopivampia vaatteita. Ja olen tosiaan aina vähän kärsinyt siitä, etten osaa pukeutua eikä mulla ole mitään fiksuja vaatteita. Nyt olin kerrankin liikkeellä vähän muissa maisemissa ja tein näitä ihania löytöjä, joiden vaikutus on ollut kerta kaikkiaan ihmeellinen ihan koko olemukseeni ja elämänasenteeseeni!! Ei voi siis vähätellä vaatteiden vaikutusta itsetuntoon ja itsensä viehättäväksi kokemiseen - tai siihen, että epäsopivat, epämukavat tai muuten vaan epämiellyttävät vaatteet vaikuttavat niihin negatiivisesti. Voin sanoa, että kerrankin suorastaan odotan, että tulisi joku tilaisuus, jonne voisin laittaa kauniin pellavamekkoni ja vintagekenkäni!! Yleensä kun joka ainoa kutsu saa ensimmäisenä aikaan tunteen, että voi ei, en halua mennä, mulla ei ole mitään sopivaa päälle pantavaa...

Onko teillä tällaisia kokemuksia vaatteista ja niiden vaikutuksesta elämään ja itsetuntoon?

Heli

perjantai 24. heinäkuuta 2020

remppaa, synttäreitä, sitä sun tätä


Terveisiä vaan täältä sadepilvien alta... Ulkona on asteita +13 ja heinäkuun loppua vietetään. Hohhoijaa. Pitää tässä lämpimikseen ihan ottaa kupillinen kuumaa teetä!! On kyllä melkoisen vaihtelevia olleet nämä kelit, kun kuitenkin esimerkiksi viime viikonloppuna oltiin ihan hellelukemissa.


Oli helle tai sade, meillä on hommia painettu. Olen maalannut useamman sata metriä lautaa viimeisen parin viikon aikana (ja vieläpä kahteen kertaan) ja mies on kavereineen naulannut sitä räystäiden alle. Nyt on talon molemmat päädyt sekä myös "tovin" odotellut ulkoeteisen katon reuna laudoitettuna. 


Minäkin kävin molemmilla puolilla taloa telineillä keikkumassa. Näköjään mulla ei ole mitään korkean paikan kammoa, kun aivan hyvin pystyn tuolla olemaan. Viime kesänä keikuin myös katon harjalla ja istuskelin savupiipun reunallakin. Mutta annan silti noiden ukkojen hoidella nuo lautojen asettelut ja naulailut, mulle riittää aivan hyvin se maalisudin heiluttelu (ja ruoan laittaminen, kahvin keittäminen...).


Tässä mies pakertaa lautaa paikalleen. On se kumma, miten silmä vaan tottuu siihen keskeneräiseen näkymään, eikä lopulta oikein edes enää huomaa niitä puutteita, etenkin kun niitä useita vuosia katselee. Olen kyllä tosi iloinen, miten hommat on edenneet viimeinkin. Tämän alapuolen laudoitukseen meni pari iltaa, eli lopulta aika pieniä juttuja nämä kesken olevat... no, ainakin osa niistä. Kuitenkin välillä tuntuu, että tämä omakotitalon omistaminen on yhtä työleiriä, joka ikinen kesä olisi jotain ulkohommaa, aina olisi pihan laittamista, puhumattakaan niistä edelleen puuttuvista listoista sisätiloissa jne jne jne.


Tältä tuo näyttää valmiina. On se hieno!! No, sitten pitäisikin (minun) maalata ulko-ovi, koirat on vuosien saatossa raapineet sen(kin) ihan kamalan näköiseksi. Ja se on myös niitä, joita ei enää edes itse huomaa. Paitsi nyt vähän taas silmään sattui, kun näitä entrausjuttuja siinä vieressä tehtiin. No, joku kaunis päivä mä sen siitä sutaisen kuntoon. Niin, ja olisihan noissa vaaleanpunaisissakin laudoissa vielä maalattavaa, noihin ei ole (vieläkään...) tehty viimeistä maalausta, eli niistä näkyy naulan kannat. Voi huokaus.


Mulla on siellä alkukesästä laatimallani to do -listalla tosi monia hommia, ja yksi niistä oli ruokapöydän ja penkkien uudelleen maalaus. Kun aikanaan blogiystävältäni Sirkulta sain kyseisen kaluston, se oli maalaamaton. Mies hioi sen ja minä maalasin sen siniseksi. Sitten jossain vaiheessa maalasin sen uudestaan, tällä kertaa valkoiseksi. Tein kuitenkin pohjatyöt tosi huonosti (eli en juuri ollenkaan), jonka vuoksi valkoinen maali irtoili pinnasta tosi rumasti... Nyt sitten sain viimeinkin potkittua itseni hiomaan pöytää. Se olikin yllättävän kivaa hommaa (etenkin, kun hioin vain kannen), vaikka käsissä olikin koneen jälkeen ihmeellinen tuntuma. Tyttö hioi mulle ne tuolit. 

 
Jonkun tovin pisti miettimään, että jättäisinkö tuon ihanan sinivalkoisen pinnan noihin (ja lakkaa vain päälle), mutta päädyin sitten kuitenkin maalaamaan kaiken taas valkoiseksi, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Tuli niin hienot, että alkuun en meinannut raaskia laittaa pöydälle yhtään mitään! Toivottavasti pinnat nyt kestää paremmin, uskoisin ainakin. Tämä kyllä opetti mulle taas, että hosumalla ei vaan tule hyvää jälkeä. 


Syötiin muuten yhtenä remppapäivänä meidän maasta ekat perunat! Kylläpä maistuivat mainioille. Oli jotenkin niin hieno tunne, että ne onnistui näillä minun ei-lainkaan-viherpeukalon taidoilla. Mansikat kun tosiaan meni vähän pipariksi. No, siivoilin mansikkamaan ja katsotaan sitten ensi kesänä, onnistuuko paremmin. Kukkapenkkiäni olen aina välillä katsellut, että aikookohan sieltä tulla ainuttakaan kukkaa tänä kesänä, ja ilokseni huomasin pari päivää sitten, että nuppuja ainakin on näkyvissä. 


Hernepenkki ei varsinaisesti ole minun laittama (vaan tyttären), mutta sitäkin käyn aina välillä tähystelemässä. Täytyy sanoa, että olen ihan yllättynyt, että siis ahaa, herne kukkii...?! (Siis en ole todellakaan ennen kasvattanut EDES herneitä!!) Ja mitenkä kauniit kukat se tekeekään! ♥ Kukkia on ollut nyt sitten paljon ja ainakin yhden palonkin jo näin. Jotakin on siis sieltäkin luvassa sadoksi asti.


Mulla oli viime viikonloppuna synttärit. Päivä oli tosi aurinkoinen ja lämmin ja myös miehen viimeinen lomapäivä. Koska ei oltu käyty hänen lomansa aikana yhtään missään (kiitos siitä näille ikuisille remppajutuille...), sain ruikutettua (pienesti ehkä synttärikorttia käyttäen), että lähdettäisiin nyt edes Porvoossa käymään. Sinne siis suunnattiin miehen ja tyttären kanssa. Tallusteltiin ihanilla vanhan Porvoon kaduilla, poikettiin putiikeissa ja kahviteltiin suklaapuodissa.


Minähän olen ihan äärisurkea vaatteiden suhteen. Kuljen vanhoissa rynttyissä kotona vaan (ja olen siis lähinnä kotona koko ajan), enkä tykkäisi yhtään etsiä uusia vaatteita. Nyt kuitenkin satuin niin ihanaan putiikkiin, että joudun ehkä palaamaan sinne vielä uudelleen ajan (ja vähemmän hikoilun - päivä oli tosi kuuma) kanssa sovittelemaan muutamia ihastuttavia vaatekappaleita. Mun olis todellakin tarvis uudistaa vaatekaappiani, mutta meinaan aina olla niin pihi, etten vaan kerta kaikkiaan raaski. Mietin myös koko ajan, että no kyllähän minä näillä vanhoillakin vaatteilla toimeen tulen... Mutta toisaalta koen sitten myös jatkuvaa huonommuutta, kun mulla ei ole mitään kunnollisia vaatteita vaikka jonnekin juhliin tai ihan mihin tahansa kodin ulkopuolella tapahtuvaan asiaan. Kenties siis tässä loppukesästä hurautan uudelleen pienelle shoppailureissulle.


Tuolla Porvoossa kävi tosi hupaisa juttu. Mulla on sellaset silmälasien päälle laitettavat aurinkolasit, jotka nostan vaan pään päälle, kun menen sisätiloihin. Nyt kuitenkin heitin ne johonkin putiikkiin mennessäni kassiini. Otin ne sitten sieltä taas päähäni, kun tultiin ulos. Ihmettelin kauheasti (ja vähän kauhuissanikin), että mitä mun silmille oikein tapahtui... miksi en näe kunnolla?? Toinen silmä oli ikään kuin hämärämpi kuin toinen. Ajattelin ensin, että jos se kirkas aurinko mua jotenkin nyt toispuoleisesti sokaisi tai jotain. No, käveltiin hetki ja yksi nuoripari purskahti kauheasti nauramaan, kun oli ohitettu heidät. Sanoin miehelle ja tyttärelle, että olikohan meissä jotain tosi hassua, nauroikohan ne meille... Mentiin taas yhteen putiikkiin ja nostin lasit ylös. Ulos tullessa mies sattui katsomaan mua ja sanoi, että mitäs sun linssille tapahtui...?? Olin siis kulkenut siellä tyylikkäästi toinen linssi laseista pudonneena!! Ilmankos oli oudot näkymät ja toinen silmä hämärämpi... Nauroin kyllä tuota vielä kotonakin. Varsinainen maalaisjuntti kaupungissa!! (Ja varmaankin se nuoripari tosiaan sitten nauroi mulle...)


No, synttäreistä puheen ollen, tänään viettää jo 13-vuotispäiväänsä tämä meidän rakas karvakorva! ♥ Ikä alkaa näkyä, vaikka edelleen se on hyväkuntoinen. Se säntäilee yhä välillä taivaalla lentävien lintujen (juu-u) tai kissan perään, mutta toisaalta pidemmät ojankaivelureissut on jääneet. Lenkitkin on meillä jo tietoisesti vähän lyhyempiä. Hyvin usein se valitsee vain maata ulkoeteisessä, vaikka vieressä olisi ovi auki mennä ulos. Sillä on myös hissukseen paheneva vanhojen tyttöjen vaiva, eli se lirauttelee alleen levossa. Ollaankin hankittu ihan vain koiran takia sänkyihin suojalakanat, jotta se voi jatkaa sängyissä nukkumista. Sillä on myös käytössä pöksyt, joiden sisälle laitetaan vielä Tena, sekä lääkitys kyseiseen vaivaan. Tämmöistä tämä nyt siis on, saa nähdä miten paljon on vielä yhteistä aikaa jäljellä. Sen molemmat siskot on jo siirtyneet vehreämmille niityille kevään aikana. Molemmat veljet on kuitenkin vielä elossa.


Asiasta toiseen: pakastin alkaa olla ihan pullollaan. Olen pakastanut mansikkaa, raparperiä ja mustikkaa ihan kiitettävät määrät. Tuntuu aika martalle, kun olen saanut nuo tehtyä, vaikka sekä mansikat että mustikat olen ostanut, enkä itse kerännyt, ja raparperitkin sain tuttavalta. Mä en tiedä olisiko minusta mustikkametsään selkäni kanssa, vaikka olisi miten käytettävissä aikaa siihen hommaan ja metsät tuntuu olevan täynnä mustikoita. Nyt jo pelkkä ämpärillisen siivoaminen otti tosi paljon selkään! Kieltäydyn siis ottamaan asiasta huonoa omaatuntoa, jos kenties jollekulle tuli mieleen moittia laiskuuttani.


Kuten joka kesä, alan tässä loppukesällä pikkuisen jo kuitenkin kaipailla syksyä. Tai ainakin sitä, että pellossa elely loppuisi ja arki alkaisi. Kun keväällä ja alkukesästä aina innolla siivoan joka kolosen (no, ainakin melkein jokaisen...) ja haluan laittaa paikat järjestykseen, kesän aikana elämä jotenkin lipsahtaa sellaiseksi, että roinat vaan viskataan jonnekin, kärpäset paskoo jokaisen (vasta pestyn) ikkunan, padan orvokit on venähtäneet ihan holtittomiksi ja kaikki muukin on vähän miten kuten. Loppukesästä alan siis taas katsella paikkoja sillä silmällä, että ne pitäisi siivota, ikkunat pitäisi taas pestä (kunhan saataisiin telineet viimeinkin pois seinustoilta, niistä kun roiskuu ikkunoihin kaikki sadevedet), hämähäkinseitit kopistella nurkista, pataan vaihtaa syyskukat, piha siivota ja vaateasiatkin laitella järjestykseen. Jos nyt edes ulkoeteisen saisi piakkoin siivottua, se on kyllä suurin murheenkryyni juuri nyt! Ja aitta sitten heti perässä myös, voi elämä mikä sotku sielläkin on, kun tyttö on majaillut siellä kesän...


Pikkuista päänvaivaa on aiheuttaneet linnut, joita meidän pihapiirissä on ollut toisaalta aivan ilahduttavan paljon tämän kesän aikana. Meillä on räystäiden alla pesinyt ainakin västäräkki ja talitiainen, joista jälkimmäinen teki kaksi poikuetta. Lisäksi puuvajan oven sisällä (kyllä!!) pesi kirjosieppo (samassa kolossa on joskus aiemmin pesinyt talitiainen). Myös varpuset pesii jossain lähistöllä ja pihassa näkyy välillä isoja parvia naakkoja sekä jossain määrin myös monia muita lintuja. No, linnut on ihania, mutta tämä aitan parvekkeen siivo ei välttämättä ilahduta... Paskaa on PALJON ja mietityttää, millä tuonkin saisi siivottua. Myös itse asiassa meidän talon katon harja on ihan täynnä paskaa. Sade huuhtoo sen (toivottavasti) ajan myötä, mutta tuo parveke pitäisi kyllä pestä ihan itse... Siihen voisi tietenkin vetää kaivosta letkulla vettä ja pestä sillä, mutta ongelmana on, että kaivon vesi on aivan kuraa. Täytyy siis pohtia tätä ongelmaa vielä!


Miehen loma on tosiaan tältä kesältä vietettynä, eikä siis tehty mitään "lomaisaa" sinä aikana. Aionkin tässä vielä lähteä itsekseni jonkunlaiselle road tripille sukulaisia ja kavereita moikkaamaan ennen kuin opinnot taas jatkuu kuukauden päästä. Työtkään ei näytä rasittavan (olen saanut kokonaista 5 työhönkutsua koko kesänä...), joten aikaa on. Sitä to do -listaani aina välillä katselen ja aikomus on edelleen sitäkin saada työstettyä, mutta kyllä mä jonkunlaista pientä irtiottoa kotoa kaipaan. Toisaalta harmi lähteä yksin, toisaalta saanpahan ajella minne lystään ja poiketa ihan missä just itseäni sattuu milloinkin huvittamaan! Siinäkin on todellakin puolensa. Niin, ja asuntomessutkin olisi vielä edessä, sinne on tarkoitus mennä sitten ystäväni kanssa.

Mutta hei, mitäs kaikkea teidän kesään kuuluu?

Heli

torstai 9. heinäkuuta 2020

epäonnea mansikoiden kanssa ja vähän muitakin tapahtumia


Voihan mansikat - joihin muurahaiset iskeytyivät! Luulen, että kastelin mansikkalaatikoita aivan liian vähän aluksi, joten murkut keksivät, että kankaan alla on mitä parhaimmat olosuhteet asustella, kun herkullista sapuskaakin on tarjolla ihan siinä kattoterassilla. Linnut saatiin torjuttua, mutta tämä toinen uhka ei käynyt edes mielessä ja niinpä tämä kesä taitaa olla menetetty. Olen koittanut nyt murkkuja häätää kastelemalla ihan tosissani. Poistin verkotkin päältä ja kääntelin kankaat levälleen ja ei muuta kun vettä päälle... No, ensi kesänä uudella innolla!

 
Kasteluhommia kyllä helteillä riitti. Käytin alkuun jääkylmää kaivovettä suoraan letkusta, mutta hankittiin sitten saaveja, joihin vesi ensin otettiin lämpiämään. Minusta nuo saavit pellon laidalla on jotenkin niin symppikset! Meiltä loppui kaivosta vesikin hetkeksi, mutta onneksi sateet sitten alkoivat. Kaikki näyttää selvinneen hengissä tähän asti. Kukkapenkissä ei vieläkään tosin näy kuin kukkien varsia, mutta perunat kasvaa kohisten (ainakin varret, hah!) ja myöskin aroniat näyttää oikein hienoilta. Onnistumisiakin siis on ollut, jee!


Hiukan on ollut tässä muutakin elämää kuin kotona kököttelyä. Helsingissä asuva ystäväni tuli ensin meille muutamaksi päiväksi ja sitten minä menin heille pariksi yöksi. Ajeltiin täällä meillä ollessa vähän lähiympäristön paikkoja katselemassa, ja Helsingissä sitten puolestaan käytiin muun muassa ihanassa Lammassaaressa sekä Kuusiluodossa. Kyllä on kauniita paikkoja kotimaassa, kun vaan lähtee katselemaan! 


Nuo pitkospuut yli kaksimetrisen kaislikon keskellä oli mielestäni aivan ylimaallisen kauniita paikkoja! ♥ 


Kesä on kyllä mennyt vähän lorviessa ja herkutellessa vaan. Huomenna (tai siis tänään, kello on taas jo pikkutuntien puolella...) alkaa kuitenkin viimein vähän tapahtumaan. Haettiin tänään muutama sata metriä lautaa, jota alan maalaamaan ja siitä se sitten räystäiden alle pikkuhiljaa siirtyy. Koitan muutenkin viimein kunnostautua ja saada noita muitakin suunnittelemiani maalaushommia tehtyä. Ehkä mä todellakin saan sinne kesän alussa tehtyyn to do -listaan muutaman yliviivauksen tehtyä ennen kesän loppua...

Nyt kuitenkin nukkumaan!! (Sekin varmaan pitäisi laittaa listalle; opettele ihmismäiset nukkuma-ajat...) Mitäs teidän heinäkuuhun kuuluu?

Heli