torstai 14. marraskuuta 2019

yökukkuja


No huhhuh. Siis en tajua tätä, miten on aivan unet sekaisin!! Kello on tällä hetkellä 01.18 eikä nukuta yhtään.

Tai no kaippa osansa on sillä, että olen viime aikoina tuijottanut tuota sinistä (?) valoa aivan tosi paljon. Paitsi että teen tietokoneella kaikki koulujutut (joihin kulutan sivumennen sanottuna todellakin melkoisen paljon aikaa), tuijotan sitä myös vapaa-ajalla ihan mittavissa määrin. Löysin nimittäin tovi sitten tosi hyvän YouTube-kanavan, jossa pääasiassa on minimalismi ja aivan ihanan ihana koti. Lisäksi kyseinen tubettaja on kaikin puolin mainio, hauska ja herttainen sekä videoiden suhteen melkoisen tuottelias, joten katseltavaa todellakin on vaikka kuinka paljon. 

Ja minä siis kahlaan (tavoilleni uskollisena) läpi KAIKKI hänen videonsa aloittaen sieltä alusta. Tällä hetkellä olen menossa toukokuun 2019 kohdalla, joten vieläkin katseltavaa riittää - mikä on toisaalta tosi ihanaa ja toisaalta taas sitten huono juttu, koska en todellakaan malttaisi edes nukkua, kun vaan haluaisin katsoa aina vaan lisää, lisää, lisää...


Toinen juttu, mitä teen ihan himona, on noi sudokut. Teen niitä samalla kun kuuntelen videoluentoja tai iltaohjauksia, aamulla ennen kuin aloitan muut jutut, päivällä vähän joka välissä ja illalla vielä jokusen lisää. Jostain syystä oon niihin aivan koukuttunut.

Tänään satuin hetkeksi telkkarin ääreen ja siellä tuli joku ohjelma riippuvuuksista. Tunnistan kyllä itseni siitä sakista. Mulla on riippuvuuksiin vissiin jotain geeniperimääkin (useampikin alkoholisti suvussa) ja olen elämäni aikana huomannut todellakin itsessäni monia addiktioita ja myös riippuvuudesta suoraan toiseen siirtyilyä. Hirveästä terveysintoilusta tolkuttomaan kännäilyyn siirtymistä jne. Nuo on onneksi taakse jäänyttä elämää, mutta hiilarihimo on ja pysyy, vaikka jotkut onkin sitä mieltä, että sellanen ei oo mahdollista.

Sanoisin, että kaikkein pahin addiktion aiheuttaja mulla on kuitenkin some. (Eikös toi YouTubekin ole somea??) On aivan järkkyä, miten mä voin vaan tuijottaa ruutuja tuntikausia, enkä malta lopettaa, vaikka on keskiyö (tai jo paljon sen ylikin, kuten nyt...). Tiedän, että huomenna on karmea nousta, paljon pitäisi saada aikaiseksi, olis erittäin terveellistä mennä nukkumaan mieluummin tunti-pari ENNEN puoltayötä kuin sen jälkeen... Ja silti vaan "katson vielä yhden"...


Esimerkiksi noi minimalismi-videot on aivan valtavan innostavia. Oon siis todella ihan täynnä virtaa niitä katsellessani ja tekisi mieli heti alkaa omia kaappeja raivaamaan ja turhia tavaroita poistamaan, samoin kuin tekemään kaikkia ihania terveellisiä herkkuja ja puunaamaan vessaa (jota en kyllä tosin tee... mutta innokas suunnittelu on vähän niin kuin puoliksi tehty, vai mitä?). Olen hirmu hyvällä tuulella niitä katsellessani! Ehkä se hyvä fiilis on sen koukuttavuuden takana?

Sitten taas välillä, koulujuttuja tehdessä, eli aivan samassa kököttelyasennossa koneella ollessani, olen aivan päänsärkyinen ja tuskissani. Olen viime aikoina työstänyt yhtä itselleni todella hankalaa kirjoitusta, mikä mulle ryhmätehtävästä lankesi - olisin voinut ruikuttaa jotakuta vaihtamaan hommia, mutta ajattelin, että otan sen nyt oppimisen kannalta kuitenkin. Kuitenkin sitä vääntäessäni huomasin, että aina alkoi niskaa nakertaa ja päätä ihan jyskytti! Ei siis puhettakaan, että olisin saanut siitä hommasta virtaa ja hyvää fiilistä...


Olen kyllä nyt sitten miettinyt, että pakko olisi rajoitella koneella (tai puhelimella) notkumista. Esimerkiksi Facebookista olen ajatellut lähteä pois kokonaan, vaikka se nyt ei näistä mun ruutujutuista pahin olekaan. Olen sieltä tyhjentänyt lähes kaiken (myös ison osan kavereita, sorry) ja puhelimestani sen jo poistinkin. Se "iso askel" eli kokonaan häipyminen on kuitenkin ollut vielä työn alla ajatuksissa, koska jostain syystä mietityttää se, menetänkö jotain, jos poistun. Tuskin menetän, joten todennäköisesti lähiaikoina sen suljen kokonaan. (Itse asiassa nyt, kun tätä kirjoitan, miten että miksi mä siellä haluaisin olla, koska yleensä se vaan ärsyttää  mua...? Mutta  sitten taas toisaalta olen esimerkiksi voinut sitä kautta myydä jotain tavaroita pois tosi kätevästi...)

Instassa seuraan aika maltillista määrää tyyppejä (piti tarkistaa; 41 seurattavaa, joista tosin voisin poistaa joitakin - poistin heti, nyt on 33), tuttujen lisäksi lähinnä jotain ekoilu-juttuja. YouTubessa mulla on 5 kanavaa seurannassa (minimalismia, vegeruokaa) ja blogissa on lukulistalla parikymmentä blogia (joista osa ei taida enää edes olla toiminnassa, eli pitäisi karsia niitäkin...). Eli mitään valtavia määriä en edes seuraa, mutta sitten saatankin todella intensiivisesti lukea tai katsella jonkun kokonaisen blogin tai tube-kanavan läpi. Jotenkin ajattelen, että se on vähän niin kuin hyvään kirjaan uppoutumista, haluaa nähdä/kuulla koko sen tarinan alusta loppuun saakka. Mutta tässä nyt ei ole mitään järkeä, että käytän siihen esimerkiksi puolet yöstäni!!


Ei hyvänen aika, en voi uskoa, että kello on nyt jo 02.39. Tässä se aika vaan kerta kaikkiaan vierähtää huomaamatta!! Tätäkin mokomaa tekstiä olen tässä naputellut siis jo kohta puolitoista tuntia... eikä muuten edelleenkään nukuta. Voisikohan osittain johtua myös täysikuusta?? Olen aina välillä havainnut kyllä yhteyden siihen ja valvomisiini, vaikka kyllä tämä ruudun tuijottaminen ihan varmasti myös osaltaan tämän unirytmin rikkoontumisen aiheuttaa. En ole tänään ulkoillutkaan ollenkaan, en kerta kaikkiaan ole kerinnyt, koska tein aamupäivän tosi tiiviisti koulujuttuja, sitten saman tien kun sain ne johonkin vaiheeseen tuli lapsenlapset kylään, sitten heti heidän lähdettyään olin kaksi tuntia iltaohjauksessa (netin välityksellä) ja sitten olikin kello jo kahdeksan (ja aloin katsoa telkkaria, jonka jälkeen aloin taas katsoa sitä tube-kanavaa...).

Nyt on varmaankin pakko sulkea kone, vaikka oikeasti mieli ei kyllä yhtään tekisi sitä tehdä!! Onko teillä muilla tällaisia järkkyjä paheita / addiktioita, jotka vie jo unetkin??

Heli

PS. Ja nyt, kun ihan just kohta tuikkaan tämän tekstin eetteriin, kello onkin jo 02.55. Help...

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

valoisan aamun ajatuksia


Mikä ihana aamufiilis tänään! Ulkona on kirkasta ja valoisaa, kotona on rauhallista, kynttilä palaa pöydällä ja tulet humisee uuneissa. Ja tietenkin teetä on kupissa ja saatoin pari palaa tummaa suklaatakin tuossa nakerrella... 

Jotenkin tulee ihan mummola-fiilis näistä kirkkaista ja rauhallisista aamuista. Muistan, kun mummolassa istuin keittiön ikkunan ääressä olevalla pitkällä penkillä, sisällä oli ihanan lämmintä (siinä penkin ja seinän välissä taisi olla vielä ihanasti kuumottava patterikin), kello naksutti seinällä ja katselin ulos ikkunasta. Heti ikkunan takana oli sireenipensas, jossa oli lintulauta. Miten ihana siinä olikaan lintuja katsella ja natustella samalla karjalanpiirakoita, joita olin mummon kanssa jo aamuvarhaisella paistanut!

Nyt tuo mummolan penkki on meillä, sen alla on omien lastenlasten lelut ja siitä penkiltä he joskus katselee pihalle. Sireeni ja lintulauta kylläkin puuttuu ja meidän ikkunasta näkyy peltoaukea, enkä ole kyllä karjalanpiirakoitakaan paistellut. Mutta muistot mummolasta on lämpimänä mielessä aina! ♥ 


Tässä kuvassa on itse asiassa melkeinpä se ikkunasta avautuva näkymä. Vaikka aika ajoin mietin, että olisi kivaa asua metsän keskellä, niin olen kuitenkin tosi tottunut tähän avaraan näkymään ja nautin siitä. En tiedä tuntuisiko metsän keskellä vähän siltä, että on jotenkin "sumpussa"..? No, paha sanoa, kun en tiiä miltä tuntuisi. Täällä pelloilla on ainakin se hyvä, ettei ole hyttysiä, mitä taas metsän keskellä varmaan olisi.

Moni tuskailee näinä päivinä sitä, kun kelloja siirrettiin. Mä oon asiaa miettinyt ja todennut, että mulle se ei ole tainnut kyllä koskaan aiheuttaa yhtään mitään tuntemuksia suuntaan taikka toiseen. Oikeastaan olen syksyisin ajatellut lähinnä vain sitä, että saa yhden lisätunnin - joka ei tosin tunnu kuin silloin kelloja siirrettäessä. Ja keväällä taas, että ou nou, yksi tunti menetetty yöunista. Mutta en mä muuten koe kärsiväni näistä jutuista. Sitä olen pohtinut, että aiheuttaako marraskuun synkkyys mulle jotain kaamosmasennusta...? Mutta mulle on kyllä perinteisesti olleet kaikkein vaikeimpia aikoja keväät. Joten paha sanoa siitäkään.


Joka vuosi ne ekat lumet saa aikaan sen, että heti välittömästi iskee jouluinen mieli. Mä olen viime vuosina aika lailla miettinyt tuota joulua sillä tavalla, että en tykkää siitä kauheasti... mua ahdistaa välillä kovasti se ostohysteria ja se, että en keksi mitä kenellekin antaisin lahjaksi, ja pitääkö niitä lahjoja ees olla ja voi jestas mikä hässäkkä yhden illan takia... 

Mutta kaikesta siitä huolimatta glögit ja piparit ikään kuin kuuluu siihen ensilumen aiheuttamaan ihastuksen huumaan. Ja niin tänäkin vuonna. Piparia olin ostanut jo toisenkin paketin (koska joulupiparit on ihania ♥) ja kaapissa oli yksi viimevuotinen glögipullo. Joten se kausi siis avattiin saman tien, kun ne ekat lumet maahan putoili. ★


Mulla on nyt eka jakso (eli moduuli) opintoja pulkassa. Viime perjantaina oli jakson viimeinen päivä, joka oli lähipäivä koululla. Ajelin sinne aamuvarhaisella läpi pimeän maiseman - se ei kyllä ollut kivaa, sillä pelkään hirviä ihan kamalasti. Kotimatkallakin oli pimeää, joten köröttelin siinä sitten rauhassa vaan. Osan matkasta mulla oli myös luokkakaveri kyydissä, mikä oli oikein mukavaa.

Olen miettinyt, että olen tainnu tulla vanhaksi, kun olen innostunut kuuntelemaan aina autoillessani Yle Puhetta... ei vaan enää jaksa mitään rokkia siellä humisevassa autossa kuunnella. Eikä myöskään niitä ikuisesti samaa rataa pyöriviä soittolistoja muilla kanavilla. Mutta noita puhejuttuja kuunnellessa aika menee ihan siivillä ja suorastaan nautin ajamisesta niitä kuunnellen!


Mutta joo, se eka moduuli siis tuli valmiiksi. Perjantain ja lauantain välisenä yönä sain viimeisteltyä raporttini palautuskuntoon - tapani mukaan viilasin ja höyläsin sitä ihan loputtomasti... Viimeinen palautushetki oli lauantaina klo 12 mennessä, joten "ehtii, ehtii"... Nyt sitten jännityksellä odotan, millaisen arvioinnin siitä saan. 

Ja ei muuta kun uuden moduulin kimppuun, sitä olen tässä nyt koittanut ahkerasti jo aloitella heti maanantaina. Totesin viime moduulin aikana, että ihan viisasta jakaa ne hommat koko 8 viikon jaksolle ja noudattaa sitä vinkattua aikataulua, koska nyt sen raportin tekeminen oli vähän sellasta "yötä-päivää"-hommaa sitten pari viimeistä viikkoa, kun en vaan osannut aloitella sitä ajoissa. Kaipasin siis ensin jonkunlaista kokonaiskuvaa asiasta, jonka jälkeen tuntui, että pystyn vasta kirjoittamaan... Nyt kuitenkin täytyy tehdä toisin ja tämän moduulin raportti onkin itse asiassa ryhmätyö, joten sitä on tehtäväkin vähän paremmin jossain sovitussa aikataulussa.

Juuri nyt luvussa on yksi tosi kiinnostava kirja, josta pitää tehdä muistiinpanot ja joka puretaan iltaohjauksessa jo huomenna, joten taidan tästä pikkuhiljaa palailla sen pariin. Joten eipä tässä kummempia. Valoa pimeyteen kaikille!

Heli

perjantai 11. lokakuuta 2019

syksyisiä luontojuttuja yms


Heissan! Lokakuuta pukkaa ja mun eka opiskelumoduuli lähenee loppuaan. Olen viettänyt siihen liittyvien hommien parissa aikaa ihan kiitettävästi viime aikoina ja tehnyt muun muassa 5-minuuttisen videon YouTubeen (!). En olisi koskaan uskonut saavani sitä aikaiseksi, eikä se nyt mikään mestariteos olekaan, mutta kuitenkin video, jossa on siirtymiä, tekstejä, aloitus ja lopetus ja vielä vähän asiaakin siellä välissä. Juhuu!! 

Palautin tuon video-tekeleeni eilen ja nyt mulla onkin palauttamatta enää raportti, joka sekin kyllä on jo vaiheessa, mutta joka silti vaatii vielä aika paljon puuhaa. Ensi viikolla meillä on periaatteessa lomaviikko koulusta, mutta ei se minun elämässä tunnu yhtään missään, samalla tavalla olen kotona pakertamassa rapsaa valmiiksi ja käyn sen yhden työpäiväni ensi viikollakin, kuin tähän asti. Seuraava viikko (43) onkin sitten moduulin viimeinen ja silloin on oltava rapsa palautuskunnossa.


Viime viikonloppuna oli ihanaa ohjelmaa, kun kävin tapaamassa vanhoja ystäviäni. Olen asunut yläasteen ja lukion aikaan Ruovedellä muutaman vuoden ja täytyy häpeäkseni tunnustaa, että koskaan ei tullut käytyä Helvetinkolulla, joka on sentään aika hieno paikka. Nyt korjattiin tämä tilanne ja käytiinkin lauantaina kävelemässä muutaman kilometrin lenkki siellä. Kyllä oli kaunista! ♥

Loppupäivä ja -ilta sitten saunottiin ja syötiin pitkän kaavan mukaan, sekä ihailtiin yhden ystävän uutta kotia, joka sijaitsi ihan mahtavassa paikassa järven rannalla. Koska ollaan keski-ikäisiä, mentiin nukkumaan jo ennen puolta yötä... Aamulla heräsin ensimmäisenä ja kyllä oli upeat näkymät ihastella olohuoneen isoista ikkunoista avautuvaa järveä, voi onnen huokaus sentään! (Eikä ollu krapulaa, mikä oli myös ihanaa!)


Samalla reissulla, jo kotimatkalla tosin, käytiin yhden ystäväni kanssa katsomassa myös Ryövärinkuoppaa, jonne sieltä minun silloisesta kotoani Jäminkipohjasta ei ollut edes matkaa kuin muutama kilometri... enkä siis sielläkään ole koskaan aiemmin käynyt. Ihmettelen kyllä, miten vähän on siihen aikaan mikään luontojuttu kiinnostanut. Mielenkiintoinen paikka oli sekin ja voi että, miten kirkasta vettä siellä pohjalla olevasta lähteestä tuli!

Tuolla kuopan läheisyydessä olisi ollut myös majavapato. Miten sekään ei mua nuorena yhtään pätkän vertaa kiinnostanut?? En ole nähnyt majavaa enkä mitään sen tekeleitäkään koskaan!! Me ei nyt sinne sitten kuitenkaan menty, koska ei oltu oikein varauduttu vaatteinemme mihinkään patikointiin (=palelsi). Toisella kertaa sitten! 



Tunnustettakoon nyt sitten vielä sekin, että en ole koskaan käynyt myöskään Siikanevalla, joka myöskin oli ihan siinä kotikulmilla... Sanana tuo koko Siikaneva tuo mulle ihan ekana mieleen vain armeijan varikon, joka siellä sijaitsee. Nuorena en suunnilleen varmaan edes ajatellut, että tollanen suo voisi olla jotenkin tosi hieno ja kiinnostava paikka nähdä. Voi huokaus...

Käytiin nyt ihan pikaisesti tuon kyydissä olleen ystäväni kanssa vain siinä pitkospuiden alkupäässä kurkkaamassa suota (ja syötiin yhdet karpalot). Suunniteltiin, että voitaisi seuraavalla kaveritapaamisella (tästähän tulee tietenkin vuosittainen tapa!) käydä kiertämässä tuolla suolla sellainen vajaan 10 kilometrin mittainen lenkki. Odotan innolla!!


No, mun aika on siis muutoin mennyt lähinnä tässä kotona kökkiessä. Pari kertaa olen käynyt siellä alueella, mitä mun raporttini käsittelee. Olen kävellyt ees ja taas, rämpinyt läpi mitä tiheimpien risukoiden ja kivikoiden, ja tutkaillut niin maaperää kuin kalliotakin, puhumattakaan kasveista, mitä siellä missäkin kasvaa. Olen ottanut valokuvia ja videokuviakin sieltä niin paljon, että kuvatiedostot varmaan kohta poksahtaa niiden määrästä. 

Vaikka tuo raportin aihepiiri ja asia on sellasta, että periaatteessa osaan sen, niin kyllä vaatii miettimistä, että saan kaiken tarvittavan raporttiini tiiviisti, mutta kuitenkin tarpeeksi informatiivisesti (sallittu sivumäärä on pieni, asiaa on paljon!). Eniten mulle tuottaa päänvaivaa ja harmaita hiuksia se, että eka kertaa ikinä mun pitäisi laittaa kaikki käyttämäni lähteet tosi virallisesti sinne raporttiin. Aiemmin ne on vaan olleet listassa lopuksi, nyt pitää olla kaiken maailman vuosiluvut, julkaisijat jne. myös ja ihan tietyllä kaavalla kirjoitettuna ja tietenkin aakkosjärjestykseen ja vuosiluvut huomioiden myös. Ehkä mä saan ensi viikon aikana kaiken paikoilleen, luotan siihen kyllä.

  
Heh, kuvien perusteella luulisi, että mä en juuri muuta tee kuin luonnossa vaeltelen kaiket päivät. Totuushan kuitenkin on, että kotona mä yleensä olen neljän seinän sisällä tietokonetta naputtelemassa tai kirjaa lukemassa. Viime aikoina on onneksi ollut noita ulkoilujuttujakin ihan mukavasti ja on voinut ihastella noita haavan ja vaahteran lehtiä ja niiden värikkyyttä ihan olan takaa. Tänään on harmaata, mutta aurinkoisina päivinä en kyllä tiedä mitään niin kaunista näkymää kuin keltaisena ja punaisena loistavat puut! ♥

Tämän illan ohjelmassa mulla on lapsenvahtina toimimista, kun mummon pikkumuru tulee tänne. Saas nähdä, jäisikö ihan yökyläänkin! Eipä muuta kun mukavaa syksyistä viikonloppua kaikille!

Heli

torstai 26. syyskuuta 2019

kodin (tarpeelliset?) vempaimet ja minikotihaaveilua


Meiltä putosi eilen jääkaapista ovi. Noin vain, yhtäkkiä. Avasin oven, kuului kummallinen ritinä ja sitten se jo olikin sylissä. Ajattelin heti, että no niin, maailmankaikkeudella on mulle sanoma: POIS SIELTÄ JÄÄKAAPILTA TAAS! Ystäväni ajatteli positiivisemmin, hänen mielestään jääkaappi nimittäin ilmoitti, että tervetuloa vaan, kaikki esteet ovat poissa! =D 

Oli miten oli, jääkaapin ovi saatiin pikaisesti onneksi korjattua, kiitos mieheni, joka on kyllä varsinainen nikkAri ja osaa korjata kaiken. Siis oikeasti kaiken. 


Siinä tuli sitten korjauksen tiimellyksessä mieleeni, että tämä ei ollut kyllä eka kerta, kun tuo ovi hajosi. Aloin selailla valokuvia  ja löysinkin kuvan vuodelta 2012, jolloin vasta 2-vuotiaasta jääkaapista putosi ovi ekan kerran! Kestävää laatua, toden totta... 

Äskettäin jääkaappi itse asiassa päästi muutaman äänekkäämmän hurinan ja mietittiin, että alkaakohan tuokin kohta olla päiviensä päässä, kuitenkin 9v sillä ikää. Se, kuten myös viereinen pakastin, pelaa silti edelleen ihan moitteettomasti. Toivottavasti ei vielä moneen vuoteen tarvi alkaa niitä uusimaan! 


Aloin sitten miettimään noita kaikenlaisia meillä olevia kodinkoneita ja niiden tarpeita yleensäkin. Kun niiden uusiminen tulee eteen, mietin nimittäin jatkossa kyllä tosi tarkkaan, mikä on todellinen tarve millekin vehkeelle. Esimerkiksi meille riittäisi ihan hyvin pelkkä jääkaappi-pakastin-yhdistelmä. Nuo erilliset kaapit on nimittäin nykyään molemmat melko vajaalla käytöllä, vaikka yläkuvan jääkaappi täydeltä näyttääkin (sinne on just tungettu kaikki, mitä ovessa oli... ja tosi paljon jääkaapin sisällöstä on melko turhaa kamaa, joka pitäisi joko käyttää viimeinkin pois tai antaa jollekin). 

En välttämättä haluaisi myöskään enää uutta tiskikonetta. Toki helppo miettiä tällaisia nyt, kun se tuossa on... olisko sitten hankalaa kuitenkin elää ilman sitä? Mutta mä tykkään tiskata, joten varsinkin jos voisin olla paljon kotona, konetta ei välttämättä tartteisi. Pyykkikoneen kohdallakin miettisin, paljonko niitä ohjelmia ja kiloja oikeasti tarvitsee. Tai tarttisinko enää kuivausrumpua (jos ei olis eläimiä, en tarttisi nytkään). Hellan kohdalla olen miettinyt myös, että millainen olis viisain ratkaisu - tuosta meidän hellasta esimerkiksi hajosi tosi nopeasti kiertoilmatoiminto. No olenko sitä kaivannut? Ehkä joskus, pääasiassa kuitenkaan en.

  
Imurista en kyllä luopuisi. Enkä tietokoneesta tai puhelimesta. Telkkaria en ehkä taas sitten niin tartteis. Vedenkeittimen pitäisin, kahvinkeitintä en henkilökohtaisesti tartteisi. Tehosekoitin, hmm... sitä käytän joskus paljon, välillä en lainkaan. Mulla on ton pelkän blenderin lisäksi myös vanha monitoimikone, jota säilytän, koska ihan kaikkea ei vaan voi blenderillä tehdä. Ideaali olisi vain yksi laite, jolla onnistuu kaikki. Periaatteessa näin onkin, mutta monitoimikoneen kanssa. Sain kuitenkin joululahjaksi tuon ihanan Smegin tehosekoittimen, enkä siitä raaskisi luopua, joten pidän sitten molemmat.

Nyt kun miettii, niin onhan noita laitteita tosiaan noiden lisäksikin vielä vaikka mitä. Leivänpaahdin, sähkövatkain, sauvasekoitin, hiustenkuivaaja, sähköhammasharja, tulostin, ompelukone... ja DVD-soitin, jonka johto on tosin ollut kateissa jo pitkään, eikä sitä käytä kukaan. Se tulee meiltä poistumaan viimeistään sitten, kun tytär muuttaa kotoa - hän on ainoa, joka sitä käyttäisi, jos se johto löytyisi.

Sitten on vielä miehen ja tyttären puhelimet ja läppärit, radio ja miehen musavehkeet. Itse asiassa kauhea määrä sähkölaitteita, kun nyt alkaa ajatella!! Ja sitten on tietty vielä autot sekä kaikki vempaimet, mitä miehen autotalli sisältää. 

Tarvitaanko me oikeesti kaikkea tuollasta???


Mä haaveilen niin paljon edelleenkin vaan siitä, että joskus voisin asua ihan pienesti. Mulla olis vain välttämätön. Mietin, mitä oikeesti tartteisin ja ainakin kuvittelen, että ihan helppo juttu olis omistaa vain ihan vähän. Oon ihan varma, että saisin esimerkiksi astiat ja ruokatarvikkeet mahdutettua tuohon kuvassa olevaan Pentikin kaappiini, ja vaatteet, lakanat ja pyyhkeet tuohon meidän nykyiseen vaatekaappiin. (Kun haaveilen pienestä kodista, noi kaksi kaappia olis aina ne, mitä ottaisin sinne mukaan.) En missään nimessä hommaisi tiskikonetta ja moni muukin asia saisi jäädä pois. Tietokone, puhelin, vedenkeitin, imuri ja pieni pyykkikone olis ne, mitä hellan ja jääkaappi-pakastimen lisäksi olettaisin tarvitsevani. Ja mies varmasti haluaisi kahvinkeittimensä ja todennäköisesti myös telkkarin, mutta siinä ne varmaankin sitten olisi. 

Mun unelmatalossa olisi vain kylppäri, makkari ja tupakeittiö sekä lämmin eteinen/veranta. Vessa olisi mieluiten kompostivessa, talon lämmittäisi keskellä kaikkea oleva varaava takka, katolla olisi aurinkokennot. Huonekaluiksi riittäisi ihan perusjutut: sänky, sohva, pirttikalusto, ne kaapit. Lisäksi ehkä joku säilytysarkku, joka toimisi myös sohvapöytänä, talousjakkara ja vessaan joku pieni kaappi. Aijai, kyllä olis ihana karsia kamat niin vähiin!!


Minun harrastukset ei todellakaan isoja tiloja vaadi. Kirjaa mahtuu lukemaan sohvannurkkaan ja läppäri mahtuu pöydän kulmalle. Jos intoudun leipomaan, se hoituu ruokapöydällä. Lenkkeily tai muu vastaava tapahtuukin sitten jo muualla kuin kotona. Hyvin monista tavaroistani voisin luopua ihan helposti. Miehen jutut vaatii kuitenkin meillä tilaa, paaaaljon tilaa. Uskoisin kuitenkin, että jos hänellä olisi (iso!) autotalli, jossa voisi nikkaroida autojaan ja mieluusti myös säilytellä soittokamojaan ja muita vempaimiaan, hänellekin riittäisi kyllä kodiksi tuo pieni talo. Joten jatkan haaveilua pienestä talosta isolla autotallilla!

Tämmöisiä ajatuksia täältä tänään. Oletteko te miettineet, mitä kaikkia vempaimia omistatte? Entä haaveileeko joku muukin pienestä talosta vähillä tavaroilla?

Heli

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

fantasiaminä vs todellisuus


Mua kiehtoo kovasti minimalismi ja rakastankin hullun lailla kaappien siivoamista ja turhien tavaroiden karsimista. Haaveilen kodista, jossa ei ole mitään turhaa. Pääasiassa meillä kyllä nykyään näin onkin.

Joku aika sitten luin suuresti tykkäämästäni Ostolakossa-blogista kiinnostavan tekstin siitä, miten joitakin tavaroita tulee säilytettyä "fantasiaminälle" eli sellaiselle henkilölle, joka toivoisi olevansa, mutta joka ei todellisuudessa oikeasti olekaan. Tuo on jäänyt pyörimään mun mieleen, sillä itsekin olen kaikesta raivaamisesta huolimatta säilönyt jotakin, joka sopii hyvin tuohon ajatukseen.


Nämä minun fantasiaminä-tavarat on liittyneet pääasiassa käsitöihin ja muihin käsillä tehtäviin puuhasteluihin. Mulla oli esimerkiksi matonkuteita, joista ajattelin tehdä niitä kivoja virkattuja mattoja sekä kankaita, joista kuvittelin "joku päivä" ompelevani erilaisia kestotuotteita (kasseja, talouspaperia, vanulappuja...).  Hedelmäpusseja olen sentään ommellutkin vinot pinot mummon vanhoista verhoista, mutta kaikki muu on kyllä valitettavasti jäänyt melkein vain ajatuksen asteelle. Totesin, että sitä "jotain päivää" ei vaan ikinä tule jatkossakaan. 

Viime viikolla annoinkin sitten nuo matonkuteet ja kankaat roskalavan kautta uuteen kotiin. Eipä tarvii enää tuntea huonoutta ja ahdistusta pelkästään niiden näkemisestä. Vielä mulla olisi muutama kerä puuvilla/bambulankaa ja puikot olemassa. Että jos vaikka rättejä tekis... saas nähdä. Ompelukoneesta en luovu, sitä nyt saattaa joskus kuitenkin tarvita.

Ei ole muuten ensimmäinen kerta, kun lahjoitan pois käsityötarvikkeita. Ainakin kaksi kertaa on aiemminkin meiltä lähtenyt kankaita. Fantasiaminä ompelee, oikea minä ei. Jokohan nyt olisin sen asian oppinut?


Oon miettinyt, mitä kaikkea muutakin mä haluaisin olla, mutta en ole.

Haluaisin olla reipas lenkkeilijä ja etenkin reipas ja edes jotain osaava suunnistaja. Oon harrastanut suunnistusta enemmän ja vähemmän (yleensä vähemmän) ahkerasti vuodesta 2006 asti (muutama välivuosi on kyllä ollut). Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmettelen, miten mä en vaan vieläkään osaa. Jostain ihmeen syystä suunnistus on kuitenkin laji, jota ainaisista epäonnistumisista huolimatta olen vaan sitkeästi jatkanut. 

Juoksukunnosta ei voi edes puhua, sitä kun ei ole lainkaan. En ole koskaan tykännyt juosta lenkeillä ja silti haaveilen, että alkaisin harrastaa sitä. Kunto kohoaisi ja (ennen kaikkea) laihtuisin. Miksi, miksi, miksi en saa itseäni laittamaan lenkkareita jalkaan ja lähtemään ovesta ulos??? Käyn kyllä lähes päivittäin (välillä käy muut perheenjäsenet) koiran kanssa kävelemässä (tai maleksimassa metsässä), mutta juokseminen (ja kaikki muukin liikunta) on niin vaikea edes aloittaa.


Tietenkin haaveilen myös siitä, että olisin innokas puutarhuri. Löytäisin sen taikajutun, mikä vetää muut ihmiset pihalle kuopsuttelemaan maata. Saisin kokea sen ihanuuden, kun voisin nostaa omasta maasta pottua ja porkkanaa. Mutta vaikka joka kevät suunnittelen, että NYT on se kesä, kun viimeinkin kunnostaudun, totean sitten aina, että oikeasti meidän tarve kasviksille on aika minimaalinen. (En taida edes nyt puhua siitä, miten toivoisin myös olevani innostunut kokki. Tai leipuri... ) Ne kurkut, tomaatit ja porkkanat voin ihan yhtä lailla ostaa kaupastakin. 

Jatkuvasti mietin myös, että alkaisin kerätä luonnosta marjoja tai edes yrttejä teeaineiksi, kun olen siihen aiheeseen oikein jopa kouluttautunut. Hyvin hyvin pienesti sain tänä kesänä kerättyä muutamia juttuja teeksi. Nyt, kun meidän talon ulkopuolen rempat alkaa olla viimeinkin kaikki tehtyinä, voisin kuvitella, että saisin OIKEASTI laitetuksi edes ne pienet kasvilavat tuohon talon edustalle. Että jos ehkä ensi kesänä omat mintut saisin kasvamaan... 

En todella tajua, miksi tämä aihe on mulle niin mahdoton. Tulee kevät, kesä ja lopulta syksy, eikä MITÄÄN ikinä tapahdu. (Marjatkin ostan paljon mieluummin joltain innokkaammalta poimijalta.) Miksi??


Koen aika paljon sellasta huonommuuden tunnetta siitä, että en ole mikään tekeväinen touhuaja. Tai se vähän tietty riippuu siitä, mitä pitäisi tehdä. Mä siivoan ja raivaan kyllä erittäin mielelläni kaappeja, tai pidän Excelissä omaa kirjanpitoani ja kulutan siihen aikaa. Ja luen kirjoja tosi paljon, mutta se nyt on tietty pelkkää paikallaan nyhjöttelyä. Somessa olen liikaa ja se mua ahdistaa myös, vaikka toisaalta koen blogien lukemisenkin vähän vastaavalla tavalla lukemisena, kuin kirjojenkin lukemisen. Instassa koitan pitäytyä aiheissa, mitkä mua kiinnostaa muutenkin (ekologisuus, minimalismi...), mutta silti koen, että olen siellä liian paljon.

En oikeasti yhtään kaipaa mihinkään puutarhaan kuopsuttamaan. Aika harvoin hinkuan muutenkaan mitenkään ihmeemmin pihalle tai luontoon (en ole tänäänkään käynyt kuin polttopuita hakemassa pihavajasta). Tämä kyllä ahdistaa, koska olen kuitenkin tosiaan luonto-alan koulutuksen käynyt. Rakastan luonnon kauneutta ja haluan vaalia sitä, mutta mua kuitenkin kaikkein eniten sillä alalla kiinnostaa kierrätys, kestävä kehitys ja kohtuullisuus. Se, että elää pienesti ja ekologisesti, ei osta mitään turhaa. Sitä mä haluaisin jotenkin opettaa vaikka työksenikin.

Suloiset kipot ostettu ihanalta entiseltä opeltani,  Ketunpesän käsityöläiseltä.

Tähän pienesti elämisen haluun mielestäni kulminoituu moni asia tuon saamattomuuteni tai tekemättömyyteni saralla. Mä kun koen niin monesta asiasta, että "miksi vaivautuisin tekemään, kun en edes tarvii sellasta". 

Tätä on jotenkin tosi vaikea selittää... Ajatukseni kuitenkin lähti siitä, kun luin ihanan Marketan blogia. Hän on niin mahdottoman tekeväinen ja puuhakas, vaikka aina välillä sanoo, että kun ei oikein mitään ole tullut tehtyä... No huh, samaan aikaan kun minä vain istun tasaperseelläni kotona, hän ahkeroi puutarhassa, puuhastelee eläinten ja lapsenlapsen kanssa, käy näyttelyissä, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa, kerää yrtit ja sienet, kokkaa ja säilöö... vain muutamia asioita mainitakseni. Minä ihailen tuota tarmoa ja samaan aikaan vaivun vain lysympään tässä pöytäni ääressä...

Tänään luin mm. hänen kasvivärjäyksistään. Ihastelin ja muistelin, miten joskus kauan sitten olen itsekin värjännyt lankoja. Se oli tosi kivaa puuhaa, hmm, pitäisköhän itsekin taas... Ja sitten mietin, että miksi? En tarvii lankoja, oli ne miten ihania vaan. Sama juttu on vaikkapa itse tehtyjen voiteiden kanssa. Kannatan ajatusta ja niitä on kiva tehdä, mutta kun en tarvii mitään. Miksi siis tekisin niitä? (No, dödöä teen itse ja käytän kyllä.) Puutarhajuttujenkin kanssa on vähän sama. En todellakaan osaa kokata mitään ihmeellistä, enkä koe halua edes opetella. Miksi siis alkaisin kasvattaa erilaisia juttuja? Haen mieluummin porkkanat, kurkut ja tomaatit kaupasta (paljon muuta en sitten tarviikaan...). Jos ehkä just ja just ne teehen käytettävät mintut saisin kasvatettua, se olis jo jotain.


Olen kyllä todella onnekas, kun mulla on mies, joka ei KOSKAAN valita siitä, että olen tällanen istuskelija. En ole tainnut ikinä kuulla valituksen sanaa tekemättömyydestäni tai kotona olemisestani. Tästä meidän 25 yhteisestä vuodesta olen saanut olla 10 vuotta kotona lasten kanssa, opiskella sen jälkeen jo kolme ammattia (nyt on menossa neljäs) ja tehdä ne vähät työvuotenikin vain osa-aikatöitä. Koskaan hän ei valita, jos on keittiö (tai koko talo) siivoamatta tai ruoka tekemättä. Tai kun en pidä kasvimaata tai tee käsitöitä. 

Nämä minun huonouden tunteet on siis vain omien korvieni välissä. Jos katson menneitä vuosia, niin onhan sitä tullut kai jotain tehtyäkin. Olen maalannut taloa niin sisältä kuin ulkoakin ja muutenkin vastannut esimerkiksi sisustamisesta: huonekalujen, astioiden, tekstiilien jne. hankinnat on kaikki olleet mun juttuja (voi, miten ikävää puuhaa, hehheh). Olen pääasiassa hoitanut koko ajan kaikki kodin asiat niin rahallisesti kuin myös kotitöiden osalta (siivous, ruoat, tiskit, pyykit, laskujen maksut, lapset ja niiden kaikki asiat, kaikki lahjat, vaatteet jne). Olen (ainakin mielestäni) säästeliäs. Silti tätä omaa osuutta katselee useimmiten siltä kantilta, että "en tee täällä mitään".


No mutta palatakseni tuohon alkuperäiseen aiheeseen, eli fantasiaminään, olen aikojen kuluessa kyllä aika paljon hävittänyt asioita, jotka on olleet enemmän haaveita kuin todellista elämää. Esimerkiksi keittokirjat on saaneet lähteä, koska en vaan kerta kaikkiaan käytä niitä. Samoin jotkut vaatteet, mitkä ei todennäköisesti koskaan enää mahdu kuitenkaan päälle (tämä on ollut hiukan vaikea pala myöntää itselleni: olen lihonut monta kiloa ja on tosi vaikea saada tehdyksi asialle mitään). Askarteluakaan en kaikista kivoista piperrysjutuista huolimatta harrasta, kuten en myöskään sitten koskaan värittänyt sitä aikuisten värityskirjaa.

Silti mulla on edelleen juttuja, joita en vaan saa laitettua pois, vaikka niitä en käytäkään. Mulla on astioita, joita en käytä (mutku ne on niin ihanat...), hyvässä uskossa ostettuja ruoka-aineita, jotka venyy ja vanuu kaapeissa (hyvä usko = alan viettää terveellisempää elämää), vanha digikamera (en muista, milloin olisin tarvinnut), neljännet lakanat meidän sänkyyn (käytössä vain jouluna), varulta säilytettäviä tapettirullia (onko sellasille oikeesti ikinä käyttöä?), päiväpeittoja (ei koskaan käytössä), vilttejä (oikeastaan inhoan käyttää sellasia, koska ne on heti täynnä karvoja) ja niin edelleen. Periaatteessa haluaisin hävittää nuo kaikki pois, mutta aina ne vaan takaisin kaappeihin palautuu.


Useimmiten mulle riittää elämässäni nämä kolme asiaa: tee, kirja ja suklaa. En tiedä miksi koen siitä niin suurta syyllisyyttä. Mutta en vaan kaipaa paljoa muutakaan! En koe yhtään luontevaksi sitä, että alkaisin nyt kauheesti ompelemaan tai köksäämään tai laittamaan puutarhaa. Ennemminkin sellanen puuhastelu tuntuis yhtäkkiä muiden ihmisten hyväksynnän hakemiselta. (Kenen??) Omalle terveydelle ei tietty ole tämä paljon istuminen hyväksi ollenkaan (eikä tietty myöskään suklaan syöminen), mutta koitan kyllä "edes" kävellä vastapainoksi. (Suunnittelen jatkuvasti, että alkaisin käydä uimahallissa... arvaatteko, miten sen kanssa on käynyt?) 

Kyllä mä aika ajoin tosissani mietin, että pitäiskö elämässä olla jotain muutakin sisältöä kuin tämä "oleminen". Pitäiskö olla tehokas? Kyllä mäkin välillä sitä olen: siivoan, kokkaan, leivon, opiskelen, käyn töissä... mutta pääasiassa en edes halua olla. Jos mulle riittää tämä tällainen elämä, niin onko se nyt niin väärinkään?

Mitenkä sulla? Ootko enemmän tehokas puuhaaja vai viihdytkö kirjan ja teekupin parissa paremmin? Entä onko sulla fantasiaminä, joka tekis kaikenlaista, mutta oikea minä ei sit ihan niin niille jutuille lämpenekään?

Heli

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

syksyisiä hommeleita


Heippahei täältä opintojen ääreltä! Sain juuri pitkällisen tuskailun jälkeen valittua itselleni kartalta alueen, josta teen tämän ensimmäisen moduulin raportin. Olen siis TODELLA tuskaillut sen kanssa. Etsinyt ja etsinyt aluetta, joka täyttäisi ohjeistuksessa annetut vaatimukset siitä, mitä alueella pitäisi olla (peltoa, metsää, vesistöä, geologisia kohteita...). Nyt se on siis valittuna ja karttaan rajattuna, huh!! 

Tänä iltana on ensimmäinen etäopetus (eli siis olemme kukin omien koneidemme äärellä kuka missäkin) ja siellä nyt sitten ilmeisesti käydään noita jokaisen valitsemia paikkoja läpi. Eli saa nyt sitten nähdä, kelpaako se minun oma... Se pitää vielä myös hyväksyttää ihan virallisestikin palauttamalla se tämän viikon aikana. Ja sitten sen jälkeen alkaa totinen työ, kun se alue pitää monella tapaa "avata". Ja esitellä jopa videolla, voi apua!!


Tämä eka moduuli on nimeltään siis Ekosysteemipalvelut. Kaikki mitä tähän sisältyy on kiinnostavaa. Mulla on useimmista asioista kyllä sellanen pintaraapaisu otettuna jo aiemmissa opinnoissa, mutta nyt mennään syvemmälle. Välillä mietin, että mitenköhän tästä oikein selviän. Onneksi mulla on töitä vain vähän - en tajua, miten jotkut vetää nämä samat opinnot kokopäivätyön rinnalla! He on varmasti tosi fiksuja. Mä olen jo nyt alussa käyttänyt tosi paljon aikaa ihan vain siihenkin, että osaan käyttää kaikkia näitä ohjelmia.


Olen koittanut vähän muutakin tehdä, kun vain koneella kököttää. Esimerkiksi tyhjensin meidän kompostorin. Ja totesin, että jotain oli mennyt sen kanssa pieleen... Pohjalla oli aivan järkyttävän hajuista märkää liejua vaan. En tiedä missä vaiheessa homma on ns. kussut, koska kuitenkin pääasiassa tuo on toiminut hyvin. 

Tyhjensin kompostorin nyt siis kokonaan ja kippasin tontin laidalle. Kiikutin hökötyksen kottikärryillä kilometrin päähän appiukon luo, jossa sain sen pestyä hyvin - meillä ei siis ole edes letkua, minkä olisi voinut vetää ulos... Haju oli kyllä aika hirvittävä! Annoin sitten kuivaa ja laitoin uudelle paikalle. Nostettiin nyt tuo tuollasten matalien lavojen päälle, koska aiemmassa kohdassa näytti olevan pientä imeytysongelmaa:


Kompostori siis lillui ihan märässä. Täällä on savimaa, joka ei näköjään todellakaan ime mitään. Tuo kohta oli vielä seuraavanakin päivänä märkä!! Nyt siis uudella innolla ja suuremmalla määrällä kuiviketta koitetaan, mitä tuleman pitää. 


Sinänsä hyvä asua täällä maalla, missä lähimpään naapuriin on satoja metrejä, että voi oikeesti viskata kompostorin sisällön vaan jonnekin - eipä ole kenenkään riesana. Onneksi myös on kissa, joka sitten valvoo kulmakunnan jyrsijäkannan liikehdintää... Minä uskon, että tuossa tuo nyt itestään ajan saatossa mullaksi muuttuu. No, ainakin TOIVON niin. Vähän olen jotain kuivaa siihen kasan päälle kuvan ottamisen jälkeen viskannut. Ei muuta kun ootellaan, ehkä jo ensi kesänä siinä onkin kasa muhevaa multaa! (Hahhah)


Koska syksy saapuu ja (puu)lämmityskausi kohta alkaa, pitää myös polttopuita vähän ajatella. Joka vuosi mietin, että NYT me hommataan ne jo ajoissa... No nyt on ainakin jotain alkua vähän. Keväällä piti kaataa pihasta iso koivu ja se on nyt sitten pilkottuna ja kuivatettuna tuossa. Mulla on aika kaksijakoinen suhtautuminen puiden kaatamiseen... toisaalta en haluis kaataa ja toisaalta toi alkoi olla jo laho. Se myös sijaitsi ihan talon vieressä, joten ehkä parempi näin. Nyt se on joka tapauksessa siinä siististi pilkottuna ja ensi talvena se meitä sitten lämmittää. Noilla puilla ei sinänsä pitkälle kyllä pärjätä, eli pitää kohtsilleen ottaa yhteys meidän vakkari puuntoimittajaan.


Ihania sumuisia aamuja on jo ollut. Syksy on kyllä ihan paras vuodenaika! Välillä räväyttää kunnolla vettä, sitten taas paistaa. On hiljaista. Välillä tuulee niin että tukka lähtee. Syksy on kaikista vuodenajoista kaunein (ja talvi tulee kakkosena minun listauksessa), rakastan esimerkiksi syksyisiä puita. 🍂

Semmosta täällä. Mitäpä siellä?

Heli

sunnuntai 25. elokuuta 2019

alkusyksyä ja opiskelumietteitä


Kuukausi on taas kulunut. Mulla on ollut kova halu kirjoitella, mutta kuitenkin se aina vaan jää. Toisaalta elämä on taas ollut niin "varjoa ja valoa", että mieluummin olen aika ajoin vaan kadonnut kirjan sivuille ja halunnut unohtaa kaiken muun...

Kuukauteen on kuitenkin mahtunut monenlaista. Kesän (toistaiseksi) ainoa retki Repovedelle rakkaista rakkaimman ystävän kanssa, vielä yksi asuntomessukäynti, töitä ja monenlaisia fiiliksiä niiden suhteen, yhdet juhlat, opiskelun aloitus, kuopuksen 18v-synttärit... muutamia mainitakseni.


Ja syksykin on tehnyt tuloaan. Se on mun ehdoton lempivuodenaika ja sen tuleminen on aina ihanaa. Tosi moni tuntuu olevan aina kovastikin ahdistunut siitä, että kesä on ohi, mutta mä oon jo lapsesta asti tykännyt eniten syksystä. Oli ihanaa kun koulu alkoi, sai uudet koulukirjat, kynät ja kumit ja kenties jopa repun. Lasten ollessa pieniä oli tosi kivaa, kun kesän jälkeen alkoi taas arki ja rutiinit. Mä tykkään jopa siitä useimpien vihaamasta (en tajua miksi...??) kirjojen muovittamisesta. (Enää ei kyllä ole muovitettavaa ollut vuosiin.)

On ihanaa, kun kelit vähän viilenee ja vettä sataa kaatamalla. Odotan jännityksellä sitä, kun meidän kattoremppa valmistuu ja vanha hapertunut katto vaihtuu peltiseksi. Toivon kuulevani sateen ropinan sitten. Siskoni kanssa kerran puhuttiin, että hän myös tykkää sateen äänestä peltikatolla. (Jostain syystä moni ei siitäkään tykkää. Miksi?) Todettiin, että meillä on lapsuudesta muistoja, kun leikittiin kotona sellasella sivuvintillä sateen ropistessa kattoon. Ilmeisesti aika hyvä muisto, koska rakkaus siihen ääneen on edelleen mielessä molemmilla. 


Iso ja odotettu asia on ollut tuo opintojen aloitus. Tai jatkaminen, johan tässä olen viimeiset kaksi vuotta opiskellut muutenkin. Nyt kuitenkin astuin askeleen eteenpäin ja aloitin korkeakouluopinnot, jotka onkin mulle ensimmäiset laatuaan. 

Mä olen elämäni aikana opiskellut monenlaista ja olenkin sekä ylioppilas että useammankin ammattinimikkeen "onnellinen omistaja"; olen myyjä (myynnin ammattitutkinto), merkonomi (liiketalouden perustutkinto), luonto- ja ympäristöneuvoja, luonto-ohjaaja sekä luonnonvaratuottaja (nämä kaikki kolme ammattinimikettä suoritin luonto- ja ympäristöalan perustutkinnosta). 

Nämä uudet, juuri alkaneet opinnot on biotaloutta ja minusta tulee (toivottavasti) kestävän kehityksen asiantuntija; ympäristösuunnittelija amk. Moni kanssaopiskelija sanoi, että heiltä oli kysytty, että mitä ympäristöä he oikein sitten suunnittelee...? Puistoja vai mitä? Mutta tuo nimike ei siis tarkoita sellasta. Oikeastaan se on mun mielestä vähän huonokin kuvaamaan sitä, mitä meistä tulee. Paremmin kuvaa tuo kestävän kehityksen asiantuntija.


Opinnot alkoi torstaina ja perjantaina lähipäivillä. Saatiin kuulla, että vain joka 11. pääsi juuri näihin monimuoto-opintoihin, joten aika hieno homma, että itse pääsin. Tuosta rappus-kuvasta tulee mieleeni, että aika paljon on kuitenkin "rappusia" edessä, ennen kuin joskus tuolta valmistun... (toivottavasti valmistun...)

Sellanen vähän ahdistaa, että koska olen monimuoto-opiskelija (ja koska nykyaika ja digidigi), mun opiskelu on paljolti koneella istumista. Noiden kahden ekan päivän aikana (ja jo sitä ennenkin) on pitänyt tutustua jos vaikka minkälaisiin alustoihin, joissa opinnot tapahtuu. Moodle/Learn, Zoom, Teams - muutaman mainitakseni. Ihan meinaan hulluksi tulla, kun koitan kaiken sisäistää. Uskon, että lopulta kyllä opin käyttämään niitä, mutta nyt kaiken muun alkusähellyksen keskellä tuli sellanen olo, että voi hyvää päivää, haluanko tätä todella...


Opintojen eka moduuli, kestoltaan 8 viikkoa, aloitettiin saman tien. Se on nimeltään Ekosysteemipalvelut, mikä on ONNEKSI mulle aiemmista opinnoista edes jollain tavalla tuttu asia. (Muutenkin näissä opinnoissa suurin osa on asioita, joista mulla on jo jonkunlainen käsitys aiempien opintojen takia. Se todennäköisesti ainakin hitusen auttaa mua.) Moduuliin kuuluu ryhmätehtäviä (jotka tehdään verkossa), pienempiä yksilötehtäviä sekä moduulin "päätehtävänä" raportti (yksilötehtävä sekin onneksi, minä aika lailla inhoan ryhmätöitä...), joka pitää tehdä tän 8 viikon aikana ja joka vaikutti ihan pyörryttävän isolta hommalta...

Ajatus opiskelusta on sekä kutkuttavan innostunut ja odottava, että hyvin hyvin mietteliäs... että miksi haluan opiskella, selviänkö tästä, mihin tällä opiskelulla pyrin yleensäkin jatkossa ja mikä musta edes näillä opinnoilla vois tulla. Ja niin edelleen. Koska en ole istumassa koulun penkillä päivisin (mieluiten olisin, mutta välimatka on siihen aivan liian pitkä), mun pitää kehitellä itselleni toimivat rutiinit opintojen eteenpäin viemiseksi. Siinä samalla koitan sitten käydä myös töissä.

Opettajat sanoi, että aika monella on koti ihmeellisesti alkanut siivoutumaan etäopiskelun tiimoilta... se itseohjautuvuus kummasti ohjailee välillä tekemään kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäis. Katsotaan siis, saanko minäkin viimeinkin ikkunat pestyä ja muutenkin jynssättyä nurkat hammasharjalla tulevien viikkojen aikana... (Toivottavasti en. Vaikka ne ikkunat kyllä pitäis oikeesti pestä.)


Asiasta toiseen: luen tällä hetkellä Kaarina Davisin uusinta kirjaa Toinen tie - tietokirjailijan elämää. Se on taas NIIIIIN hyvä. Sitä lukiessani olen jotenkin palannut niihin muistoihin ja fiiliksiin, joita mulla oli silloin, kun luin hänen aiempaa kirjaansa Irti oravanpyörästä, joka on mun kaikkien aikojen tärkein lukemani kirja ja johon edelleenkin palaan aika ajoin. Se on myös yksi harvoja kirjoja, joita yleensäkin haluan omistaa.  (Olen lukenut myös hänen muut kirjansa Rankka kutsumus ja Toisinnäkijän päiväkirja. Suosittelen joka ainoaa kirjaa erittäin lämpimästi!)

Niin, mun mieliala on ton lukemisen myötä jollain lailla hyvin surumielinen. Muistan ne tuntemukset, kun halusin niin kovasti muuttaa elämääni ja tunsin kuitenkin olevani aivan jumissa esimerkiksi työasioiden kanssa. Oikeastaan Kaarinan innostamana lopulta itsekin suuntauduin luontoalalle. En ole samalla tavalla luonnossa kulkija kuin hän, enkä edelleenkään kasvata mitään syötävää itse (haluaisin kyllä, mutta en vaan saa aikaan). Mutta se elämän yksinkertaistaminen on mulle tärkeää ja koko ajan tärkeämmäksi tulee. En halua oravanpyörään ja nyt mulla on jotenkin sellanen kalvava tunne, että onko tämä (osa-aika)työn ja (vaativan) opiskelun yhdistäminen taas loukku, johon olen itseäni tunkemassa...


Mä todella arvostan sitä, että voin olla vaan. En halua tehdä paljoa töitä - sen verran vain, että elää pystyy. En halua / tarvii paljon mitään, mulla on jo riittävästi. (No, kyllä mä välillä hinkuan jotain, lähinnä astioita. Mut harvemmin niitä kuitenkaan hankin.) Haluaisin elää pienemmässä kodissa, pienemmillä menoilla. Mulle riittää harrastukseksi käveleminen ja lukeminen. Ilon tuojaksi teen juominen ja suklaan syöminen. En kaipaa reissaamista, ravintolassa käymistä, uusia vaatteita tai muuta sellasta. (Olen loppujen lopuksi aika pihi ja senkin vuoksi vähän pahaa tekee joku kahvilan tai ravintolan hintojen ajattelukin...) Haluan olla rauhassa.

Nyt sitten olen kuitenkin tän kesän aikana tehnyt töitä aika paljon, ainakin paljon enemmän kuin oli tarkoitus. (Nyt tilanne tosin muuttuu, kun valtava määrä rästitöitä on saatettu ajan tasalle ja muutenkin on tarkoitus tehdä töitä opiskelun ehdoilla.) Valmistuin keväällä/alkukesästä luontoalan ammatteihin, enkä ole tehnyt mitään sinne päinkään sen koommin. Hyvä jos edes käynyt metsässä. Kärsin tästä. Olen jotenkin niin väsynyt. Ja sen vuoksi nyt vähän pelottaa tämä tuleva, kun työ on tietokoneella istumista ja jos se opiskelukin on. Haluanko sellasta?


Tuollaiset synkät mietteet saa mut aika helposti valtaansa. Koko elämä alkaa maistua pahalta, tekisi mieli muuttaa ihan kaikki asiat (ja vähintäänkin siivota joka nurkka ja heittää kaikki tavarat pois). Tekisi mieli muuttaa jonnekin ihan muualle, ihan omaan pieneen asuntoon, vain muutaman välttämättömän tavaran kanssa. Olla ihan yksin ja hiljaa vaan. Ja siitä sitten hissukseen jos löytäisi sen, mitä oikeesti elämältä haluaa.

Tämäkin "jatkuva opiskelu" on sellasta etsimistä. Musta on jotenkin noloa, etten vielä 47-vuotiaana tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Olen jokaisesta työharjoittelustani, myös aiemmissa opinnoissani, tykännyt kovasti ja kokenut, että myös minusta tykätään ja olen tehnyt ihan hyvää työtä niissä. Mutta miksi silti koko ajan koen, että en mä sellasta pääse kuitenkaan tekemään. Että en mä osaa, en pysty sellasta työtä hakemaan edes. (Miksi muka en??)

Yksi asia, joka mun mieltä myös synkistää on sellanen perus-pessimistinen ajattelu maapallon tilasta. Mä olen vähän sitä koulukuntaa, jonka mielestä juna meni jo. Sieltä ajattelusta on hankala ponnistaa ajattelemaan, että tässä enää voitaisi mitään tehdä maailman pelastamiseksi. Yritän kääntää ajatuksiani positiivisempaan suuntaan... jotenkin.


Taidan miettiä liikaa... mutta sellanen mä oon. Mietin, jahkaan, tuskailen, etsin täydellistä ratkaisua. Olen jo etukäteen ajatellut näitä tulevia opintoja sillä silmällä, että mun on pakko olla itselleni armollinen. Edelliset opinnot meni sillä tavalla, että oli (sisäinen) pakko koittaa koko ajan saada kaikesta paras mahdollinen arvosana. Monta kertaa opettaja sanoi, että vähemmälläkin voisit koittaa selviytyä, mutta kun ei anna luonto siihen myöten. (Miksi tehdä sinne päin, jos voi tehdä niin hyvin kuin ikinä vaan osaa ja pystyy?) Mutta nyt koitan tehdä "riittävän hyvän". Enkä pyrkiä täydellisyyteen, etenkään jos se alkaa tuntua liian raskaalta.

Yksi ongelma on, jonka tunnistan ja jota vähän pelkään: vihaan ryhmätöitä. Olen vihannut lapsesta asti. Olen aina halunnut mieluummin tehdä omalla tavalla, itsenäisesti. Ja nyt ryhmätyöt on jokaviikkoisia, läpi opintojen... voi apua. Saa nähdä opinko nyt tekemään niitä sillä tavalla kuin pitää, toivottavasti.


Kun tietäisikin, mitä siellä polun päässä on odottamassa. Aika näyttää. Joka tapauksessa huomenna menen muutamaksi tunniksi töihin ja hoitelen sen jälkeen pari muuta juttua. Sitten alan tehdä suunnitelmaa opiskelujen suhteen sekä lukemaan ensimmäistä viikkotehtävää varten tietoja. Ehkä koitan vähän jo miettiä sitä isoakin työtä ja sen tekotapaa. Jospa tämä tästä "alkushokista" työn iloksi ja toimivaksi rutiiniksi muuttuisi!

Onko siellä muita uusia (tai vanhoja) opiskelijoita linjoilla?
Millaisia alkusyksyn fiiliksiä teillä on?

Heli