perjantai 17. helmikuuta 2017

lomailua


Tämä viikko on kyllä mennyt melko hitaalla vaihteella. Aloitin sen talvilomalla, mutta tiistaista lähtien olenkin sitten ollut sairaslomalla... jota jatkan vielä pari viikkoa tämän jälkeenkin. Alkoi olla niin paljon asioita mieltä painamassa, että nyt sitten tämä ratkaisu ja hetkeksi henkeä vetämään.

No, aika vaikea on vaan olla möllöttää. Koko ajan on sellanen tunne, että jotain järkevääkin pitäis saada aikaan. Mutta en kyllä ole saanut. Yhtäkkiä vaan on taas yksi päivä mennyt menojansa ja mun päivän saldo on melko mitätön. Lähinnä olen vaan törötellyt koneella lukemassa yhtä sun toista. Tai sitten luen kirjaa. Koirien kanssa olen vähän käveleskellyt lähimetsässä ja pelloilla. On oikeastaan ihan huono omatunto tästä vetelehtimisestä...


Jos joku homma mua ilahduttaa ja innostaa, se on tietenkin kaappien siivoaminen. Ja astiat. En nyt muista, mistä ajatus varsinaisesti lähti, mutta katselin läpi noita mun astioita ja totesin, että nuo sinivalkoiset ihanat lautasethan on aivan säröillä. Siis oikeesti, yhtä vaille joka ikinen!! Vähän sitten kyselin, että onkos nuo joku terveysriski... ja päädyin siihen, että on ne. Pois vaan siis. Roskalavan kautta sainkin sitten koko satsin tänään lähtemään uuteen kotiin (kuvassa olevien lisäksi vielä muutama muukin osa samaa sarjaa). Ilmoitin siellä, että eivät ole ruokailuun kelvollisia - se on sitten hakijan valinta, mihin niitä käyttää. Sanoi kyllä, että puutarhakäyttöön tulevat. Mietityttää ehkä hiukan, että mitä tekee puutarhassa tuon mallisilla lautasilla..?

Laitoin Roskalavan kautta pois myös ihka ekat Pauli-pallovaloni, joiden väri ei ihan enää ollut mieluinen (vihreä-ruskea-harmaa-valkoinen, sopivat ihan täydellisesti meidän olkkariin silloin, kun siellä oli vihreä sohva...). Ne oli muutenkin jo lojuneet kaapin perällä aika kauan, joten mitäpä niitä säästelemään. Menivät suunnilleen sillä silmänräpäyksellä, kun ne sinne laitoin. Että kyllä siellä kaikenlainen tavara kiertää. Liekkö juuri siksi, kun ilmaiseksi liikkuu.


Tuskastelin myös näiden Ikean astioiden mustunutta pintaa. Ja sain vinkin, että ne kyllä saa puhtaaksi. No siis todellakin!! Mulla on sellasta Onxon-ainetta, joka on vissiin vastaavaa kuin Universal Stone. Pari pyöräytystä ja kipot oli kuin uudet!!! Hinkuttelin sitten aikani kuluksi kaikki mustuneet astiat puhtoisiksi. Aika karun näköiset oli esimerkiksi mun teekupit... juon monta päivää putkeen aina samasta kupista, en edes huuhtele sitä välissä, ja kyllä on sen näköisiäkin mun kupit.

Mä olen itse asiassa monta kertaa miettinyt, että haluaisin hävittää tiskikoneen. Mun mielestä se ei ole mikään autuaaksi tekevä - ennemminkin sen jäljiltä astioihin just pinttyy nuo viirut, jotka harjapesulla varmaan pysyis tyystin poissa. Voi myös olla, että se astioiden krakeloituminen on pesukoneen syytä, ainakin tosi moni oli siellä face-ryhmässä sitä mieltä. Mä lisäksi ihan tykkään tiskaamisesta, se on jotenkin sellasta maanläheistä ja tunnelmallista, kun läträilee lämpimässä saippuavedessä. Ehkä joskus vielä tuo kone tuosta lähtee... tai ehkä ei. Kukaan muu meillä ei todellakaan siitä luopuisi.


No mitäpäs muuta olen sitten kotosalla tehnyt... no syönyt. Koko ajan tekee mieli jotain hyvää. Parhaillaan toisella kädellä kirjoitan ja toisella vetelen popcornia... kun suklaata ei nyt just enää ole. Tosin tein jääkaappiin kuivakaapista löytämästäni kaakaovoista testiversion suklaata. Ohjeessa luki, että "soija- tai riisimaitojauhetta". Minä ajattelin, että jes, mullahan on tota soijajauhoa... Vähän turhan myöhään hokasin, että sen olis pitänyt olla soijaMAITOjauhetta... Mutta laitoin nyt siis soijajauhoa, se ei varmaankaan ole ihan sama asia. Saa nähä mitä tulee... sotkotus on nyt jääkaapissa kiinteytymässä.

Pitäis kyllä nyt ihan oikeesti lopettaa tää alituinen herkkujen mättäminen ja kunnostautua syömisten kanssa... *huoh* No, eiköhän ne kaapit ole kohta tyhjennetty. Sitten viimeistään...


Huomiseksi mulla on visio: siivoan koko talon. Se on kyllä jännä juttu, että jos mä en oo kotona suorittamassa viikkosiivousta (jonka suorituspäivänä olen siis koittanut pitää lauantaita) - vaan olen esim. töissä tai valokuvauskurssilla lauantain ja sunnuntain - niin ei tämä talo vaan sitten siivoudu. Miehellä tuntuu olevan aina jotain erittäin paljon tärkeämpää ohjelmassaan, ja myös lapset "unohtaa" oikein sujuvasti viikottaisen huoneensiivous-velvoitteensa, jos en ole paikan päällä siitä pontevasti muistuttelemassa.

No sattuneista syistä meillä ei siis ole siivottu kahteen edelliseen viikonloppuun ollenkaan. Eikä kyllä viikonloppujen välissäkään. Omatkin energiat on olleet jossain aivan muualla kuin siivouksessa. Voitte ehkä kuvitella, miltä näyttää talossa, jossa on puulämmitys, monta karvaista lemmikkieläintä ja jota ei ole siivottu toviin... Mutta huomenna sitten pistän tuulemaan. Matot vein jo tänään pesulaan ja ne on sieltä huomenna haettavissa. Ihanaa saada sit puhtaat matot lattioille!


No niin, nyt on popcornit tuhottu ja voin alkaa vastapainoksi tuijottelemaan tollasten terveellisten asioiden kuvaa... Voisin ehkä myös kerätä itseni ja koirani ja lähteä vähän käymään ulkona niiden kanssa. 

Huoli koirasta ei muuten sitten ole ohi... sen pissatulehdus ei vieläkään ollut poissa, toisenkaan lääkekuurin jälkeen. Epäilyksenä on, että se ei kokonaan pois menekään, jos siellä rakossa on kasvain. Tai todennäköisesti KUN siellä on kasvain. Mä en anna mitään koepaloja siitä enää ottaa, koska sillä ei tässä kohtaa ole mitään merkitystä. Kasvainta kun ei pysty poistamaan. Nyt sitten vaan annetaan sille kipulääkettä (forever...) ja seuraillaan tilannetta. Tosi harmillista.

Tällaista tänne tällä kertaa. Nyt ulos hetkeksi...

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

valokuvakursseilemassa

Tämä kuva ei liity aiheeseen - on ihan oma ostama ja itse aseteltu tulppaanikimppu jostain parin vuoden takaa... ai niin, ja ihan ite kuvattu. En muista kenen myymät, saatikka kasvattamat kukat... ;)

Olin viikonloppuna (pe, la ja su) valokuvauskurssilla. Odotin siltä kurssilta kyllä ehkä vähän enemmän mitä sain... Kuvittelin, että siellä opetellaan jotain kameran peruskäyttöä. Kurssikuvauksessa luki, että pitää olla järkkäri, mutta ei tarvii olla taitoa sen käyttämiseen - siitä tämä minun olettamus, että siellä siis opiskellaan niitä perusjuttuja ja alkeita. Mutta se olikin enemmän sellasta taidekuvausta sitten. Ei niin minun juttu...

Mitä me sitten kuvattiin? Valosauvojen juovia pimeässä huoneessa, jäätyviä saippuakuplia ulkona, henkilökuvausta pimeässä huoneessa sillä lailla, että kuvattavaan osoitettiin projektorilla erilaisia kuvioita (yksi kurssilainen suostui olla jopa alastonmallina siinä!), erilaisia värejä ja aineita lasilevyjen ja CD-levyjen ja vesiastioiden päällä, sekä minimaailmaa (eli erilaisia pikkuhahmoja yms) ulkona. 

Ihan hirveitä ukaaseja lueteltiin tekijänoikeuksista.. *huoh* Siksipä en arvaa suuremmin otoksiani esitellä. Esimerkiksi niitä valosauvajuovia en arvaa esitellä lainkaan, etten vaan nyt loukkaa kenenkään sauvanheiluttelijan oikeuksia... 

Tässä nyt kuitenkin yksi kuva, joka on sinällään ihan jännä, mutta joka ei herätä minussa sitten minkään valtakunnan intohimoja uudelleen toteuttaa:


Sellanen. Pitiköhän tämänkin yhteyteen kertoa, että tässä on Herra X:n lasilevylle levitetty ensin jotain Viis sateesta-ainetta (levittäjänä opettajahenkilö), sitten on suihkuteltu suihkupullolla vettä (en nyt muista, kuka suihkutti ja kenen pullolla...). Ja sitten on käytetty Herra X:n valoja ja jonkun värikkäitä joitakin muovilätysköitä tuolla alla. No kuvan olen kuitenkin ottanut ihan ite. 

Siis ihan oikeesti meni monta kertaa vähän maku koko hommasta, kun noita tekijänoikeus-paasauksia kuunteli...

Niin ja siis viittaan tolla "ei herätä intohimoja" siihen, että jotkut ihmiset siis ihan oikeesti kuvailee tollasia enemmänkin. Hankkii kaikkea kivaa kuvattavaa (sinne alle siis) ja kokeilee erilaisia juttuja, valaistuksia jne. Mulle tollaset kuvat on vähän sellasia "ok, ihan kiva, mutta voi ei miten turha..." Joten vaikka taiteellisesta näkökulmasta katsottuna minun tykkäämät luonto- tms. kuvat on ihan hirveen tylsiä, niin kuvaan jatkossakin paljon mieluummin ihan oikeita asioita... Mutta niinhän se on, että jokainen saa tykätä ihan mistä haluaa ja kuvata just sitä, mitä omakseen tuntee.

Tämä seuraava kuva oli omista kuvistani ihan ehdoton suosikki koko viikonlopun ajalta:


Tässä oli siis kuvattavana rouva X, jonka lupa kuvan käytöstä mulla on sähköpostissani ihan virallisesti. Hän EI halunnut nimeään kuvaan. Projektoria käytti opettajahenkilö, hän siis osoitti kuvattavaan tuollasta jotakin kuvaa, mistä tuli sitten värit ja kuviot. Jaa-a, kenen lie sitten se alkuperäinen heijastettava kuva, enpä tiedä... *huoooooh*

No enivei, eihän tuo mun kuva nyt varmaan ole mikään super-otos jonkun osaajan mielestä. Minusta se on kuitenkin jollain lailla ihan mielettömän hieno. Tuo katse on niin hieno. Nuo värit, miten ne sattuukaan tuohon kasvoille. Tuo kuva on minusta ihan kuin joku maalaus! Tuo musta tausta on niin hieno. Tää on siis vaan niin maaginen ja mahtava jotenkin. Voisin vaikka teettää tauluksi seinälle. (Mutta en kuitenkaan teetä.) Jostain ihmeen syystä mulle tulee tosta kuvasta aina mieleen Leijonakuningas. Tai ihan vaan leijona. En todellakaan tiedä miksi...

En tiiä mitä te tykkäätte, mutta mä jostain syystä aina vaan palaan tuohon kuvaan ja katson sitä ihan sillein "ei oo totta, vähänkö on mahtava". No, joskus kai saa vähän intoilla ees itselleen, että "hyvin mä onnistuin". Ja ensisijaisesti tämä tietenkin on kuva minun makuun, ei tästä muiden tarvii tykätäkään.

★ ★ ★

No se oli sellanen kurssi. En mee toiste. Kumpa pääsisin joskus sellaselle valokuvauskurssille, missä ihan oikeesti selitetään kameran jutut aivan kädestä pitäen. Tämän kurssin jälkeen tunnen itseni vieläkin huonommaksi kuvaajaksi, mitä ennen kurssia olin. En vaan osaa enkä ymmärrä. Mulla on ollut järkkäri monia vuosia, ja olen käynyt aiemminkin jo yhden puolivuotisen kurssin, oppimatta oikeastaan mitään, joten olen vaan sitten räpsinyt menemään ja ihmetellyt, miksi mun kuvat on aina vaan niin surkeita... 

No, ainakaan tän kurssin ansioista ei kuvien laatuun ole luvassa suuria parannuksia. Harmi. Ehkä mun vaan pitää kaivaa joku opaskirja esille vihdoin viimein ja alkaa ihan ite opetella niitä kameran ihmeellisyyksiä... ei vaan millään jaksais eikä viitsis. Ne kun on niin riivatun vaikeita juttuja, ihan hepreaa mulle!!

Sellasta tällä kertaa. Muistakaa nyt sit olla kopioimatta mun kuvia, kattokaas kun ne on mun ja mulla on ne tekijänoikeudet... ;) *tekee mieli kirkua...* (Mä niin mielelläni laittaisin blogiini sellasen eston, ettei kuvia pysty kopioimaan täältä ollenkaan, mutku en osaa... jospa datanomi-poika tulis auttamaan mammaa, se jo yritti facen kautta, mutku... en osaa...)

Viikon jatkoja kaikille!

tiistai 7. helmikuuta 2017

pikku koira ♥


Tänään käytiin taas eläinlääkärissä. Ultrattiin, otettiin verikokeita ja pissanäyte. Koiranen kusaisi minulle täysin yllätyksenä pariin kertaan myös odotustilan matolle... ei ole yhtään sen tapaista siis. Mutta taisi olla aika hirveä hätä jo siinä vaiheessa, kun oli pakkopantattu pissaamista useampi tunti.

Murheellisia oli tulokset. Sinänsä verikokeessa ei ollut mitään hälyttävää, mutta pissa oli edelleen viallista, lääkekuuri ei olekaan purrut toivotulla tavalla. Ja ultrassakin näkyi surukseni mahdollisesti jotain kasvaimen tapaista rakossa... Uudet tropit käyttöön ja viikon päästä taas näytille.


Olen antanut koirien käyttöön tuon lampaantaljan, jota yleensä itse pidän tässä tietokoneella. Etenkin tuo nyt hoidettu koira pyrkii aina hyppäämään mun tuolille (siis kun en itse ole siinä) ja haluaa maata taljalla. Nyt säälin sen koipia ja laitoin suosiolla taljan lattialle. Ensi viikolla lääkärireissun yhteydessä - mikäli tämä tilanne on nyt parantunut - aloitetaan sitten taas Kartrofen, eli nivelrikon hoito... jospa sitten on jalkojen kanssa parempi tuo hyppelytilannekin.

Pikkuisen alkaa olla sellainen tunne, että joudun hankkimaan luottokortin. Eläinlääkärikulut on nousseet raketin lailla viime kuukausina. Tätä soisi jokaisen eläintä hankkivan ajattelevan myös: etenkin vanhalle koiralle tulee vaivoja ja niiden hoitaminen vaatii rahaa. En tiedä missä kulkee se oma kipuraja, miten paljon on valmis laittamaan hoitoihin. Ja millaisiin hoitoihin. Nyt vielä pärjätään, mutta entä jos alkaa tulla leikkauksia yms? Sinänsä raja toki menee eläimen olotilan mukaan.


On niin surullista, kun rakas lemmikki vanhenee ja alkaa sairastella. Nyt kun voin, teen kaikkeni, että sen on parempi olla. En oikein kärsi edes ajatella sitä hetkeä, kun on pakko luopua... toivottavasti se ei ole vielä moniin vuosiin. Olettaisin, että tällä rodulla elinikä on muutamia vuosia vielä tämän iän päälle (nyt 11v). Toivon kuitenkin ennen kaikkea, että hän saa elää kohtuullisessa kunnossa, ilman suuria kipuja ja vaivoja. Mutta itsestään pitää löytää voimia myös luopua oikealla hetkellä.

No, nyt ei vielä onneksi ole luopumisen aika. Nyt uskotaan paranemiseen. Olen silti aika surullinen tilanteesta. Kun ei voi tietää, sattuuko. Kun ei voi tietää, milloin sama vaiva taas iskee, jos on iskeäkseen - kun oireita ei ollut. Miten hyvin osaan lukea koiraani, milloin tiedän, että jotain on vialla? Tai TOSI pahasti vialla??

Rakastan niin kovasti tuota pientä otusta. ♥

Heli

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

kokkausmietteitä


On helmikuun viides päivä ja mä oon jo kolme kertaa tämän kuun aikana koittanut väsäillä keittiössä jotain muuta kuin perusruokaa. Tänään se mun yritelmä oli Runebergin tortut, kun on kerta tuo kyseinen päiväkin. Ja koska olin nähnyt yhden tosi helpolta näyttävän ohjeen.

No, nämä ei olleet mun makuun ollenkaan. Mä jätin niistä karvasmantelin pois, koska se vasta kamalaa onkin, mutta ei nämä kyllä muutenkaan erityisen hyviä olleet. Mä en ite maistanut edes muuta kuin niitä "kolosia", jotka siis leikkasin hillon tieltä pois, sekä niiden kanssa hilloa ja tuota valkoista juttua. Mutta no, juu ei. Eikä näyttäneet kyllä muutkaan niistä piittaavan; mies söi yhden, ei kommentoinut mitään, ja toista ei sit enää ottanutkaan. Muut ei oo ees maistaneet. Että silleen.

★ ★ ★

Toinen kokeilemani juttu oli sitten raakasuklaa, jonka aineksina oli nämä:


Tuo pelkkä massa oli ihan hirveetä. Se sulatettiin ja halutessaan voi lisätä makeutusta... No todellakin lisäsin. Aika paljon, eikä siltikään maistunut mitenkään hyvältä. Mun tarkoitus oli tehdä tästä sellasta hampunsiemenillä "kevennettyä" versiota. No yllättäen sitten se massa ensin suli kauniisti, mutta alkoi sitten mennä jähmeäksi, eikä todellakaan enää sulanut takaisin...??? Sinne sitten koitin hädissäni räiskiä siemeniä sekaan vielä, mutta ei siitä oikein mitään tullut. 


Massa oli vaikea levittää, koska se oli jo sellasta tahnaa, eikä mitään sulaa. Lähinnä sitten vaan sormilla levittelin ja painelin sen littanaksi, kuten kuvasta näkyy. Jääkaapissa sitten kovetin ja leikkasin palasiksi. Into piukeena maistoin, ja kamalaksi totesin... *huoh*

★ ★ ★

Kolmas kokeilemani juttu oli itse tehty jäätelö. (Vegaaninen sellanen siis, kuten kaikki nämä muutkin jutut mitä nykyään teen.) Kuulemma ihan hirrrrrveen herkullista! Ostin oikein varta vasten Vegekaupasta tiettyä vispautuvaa "kermaa" siihen ja eka kerran kokeilin sitä ihmeellistä aquafabaa, eli kikhernelientä - tuli muuten todellakin ihan ällistyttävästi valkuaisvaahdon kaltaista siitä vaahdosta! Ei muuta kun vispit ja vaahdot ja sulatetut suklaat sekaisin ja pakkaseen. 

Hyvältä se näytti, aivan kuin tavallinen jäätelö: 


Rakenteeltaan tuo on vähän niin kuin kuivahkoa. Maku oli... no, hirrrveen imelä... toisaalta se voi olla oma vika, kun puolet suklaasta oliskin pitänyt laittaa sekaan rouheena ja mä sulatin kaiken (ja vähän extraakin... ajattelin, että suklaata ei voi koskaan olla liikaa, mutta siis näköjään voi). Se ei kyllä roskiin mene, mutta täytyy sanoa, että jatkossa ehkä hiukan (tai aika paljonkin..) vähemmän sitä suklaata. No, eipä ainakaan tule ihan älyttömiä jäätelö-övereitä vedeltyä, kun tuota syö!

★ ★ ★

Mä en siis edelleenkään ole kummoinen velho keittiössä. Vegaanius ei todellakaan ole ainakaan parantanut mun kokkaustaitoja ja pöperöitä... melkeinpä päin vastoin, se on vaan vähentänyt mun ennestäänkin melko vähäistä intoani tehdä mitään. Toiset kun taas siis aivan villiintyy ja innostuu kaikenlaista uutta kokeilemaan vaikkapa Vegaanihaasteen aikana - no mä en. Oon sellanen tuttujen ja onnistuneiksi todettujen ystävä, en halua uusia asioita kokeilla juurikaan. Mä vaan en saa niistä useinkaan sellasia, että tekis mieleni toiste tehdä. Ja kun se vaan on niin, että noi vegaaniset versiot ei mielestäni ihan saavuta sitä samaa, mitä voilla, kermalla ja sen sellasilla saa aikaan. Mua myös todella tökkii se, että vegaaniset jutut on erittäin teennäisiä, siis kaikki ne kermat ja muut. Vegaaninen ei siis todellakaan ole sama kuin terveellinen ja puhdas ja luonnollinen...

No, joku aika sitten mä mietin, että pakkohan mun on alkaa kokeilla jotain ihan tavallisia ruokia ees tehdä, sellasia helppoja ja yksinkertaisia - mua kun useinkin rasittaa ruokaohjeissa se, että ne vaatii sitä, tätä ja tota, eli mausteita ja aineksia, joita en oo koskaan maistanut ja joistain en ole koskaan edes kuullut... 

Menin sitten kirjastoon ja lainasin kaksi LASTEN vegaanista keittokirjaa: 


Ja johan alkoi mullekin tulla viimein tunne, että "tuota voisinkin kokeilla, ja tuota, ja tuota..."! Tykkään myöskin siitä, että noissa ohjeissa on sellasia perusaineksia. Eikä juurikaan mausteita, ainakaan siis mitään kovin vahvoja. Nyt olen sitten kirjoitellut ylös ohjeita kirjoista ja tarkoitus olis ihan oikeasti myös kokeilla jotain. 

★ ★ ★

On harmillista, että perheeni ei todellakaan syö mun ruokia - ne on älyttömän asennevammaisia tätä vegaanisuutta kohtaan, eivät edes suostu maistamaan. Jos siis haluan muonittaa koko perheen, joudun tehdä kahta eri ruokaa. Tosin: joka kerta laitan jauhelihan sekaan myös soijarouhetta, kaikki käyttämäni ruokakerma on kasvikermaa, perunamuussit ja pinaattikeitot teen kauramaidolla, samoin riisipuuron... Ja ihan ihmeen hyvin ne niille uppoaa... Olen joskus myös huijannut perhettä niin, että tein mukamas oman ruoan pienempään vuokaan, vaikka ihan samaa kamaa oli molemmissa vuoissa. Lapsille meni ihan täydestä... mies sen sijaan kaiveli ja tonki ruokaansa epäluuloisen näköisenä.

Kaikessa mahdollisessa siis kyllä käytän vegaanista vaihtoehtoa. Sitä paitsi moni juttuhan on "vegaaninen" jo ihan itsessään, mutta jos sitten erikseen mainitsen asiasta, tai porukka näkee, että mulla on oma ruoka, enkä syö sitä samaa kuin ne, niin ai ai miten paha...  Mutta sit jos ne ite tekee ruokaa, niin se ei kyllä ole vegeä nähnykään. 


Leipominen tai muu keittiöväsääminen on tavallaan ihan kivaa. Siinä on vaan sellanen ongelma, että melko harvoin saan mitään tosi herkkua aikaiseksi, etenkään nykyään. Aika ajoin mä mietin, pitäiskö olla jotenkin parempi ja ennen kaikkea innostuneempi ruoanlaitosta tai leipomisesta... Olishan se kiva, kun tietäis mitä syö ja kun tekis ihan ite. Toisaalta se vaan ei ole mun intohimo sitten millään, ennemminkin ihan pakkopullaa. Mä voisin aivan hyvin elää muutamalla ruokalajilla, en kaipaa vaihtelua tai uusia makuja. Ja aina harmittaa, jos sit ne harvatkin kokeilut menee pieleen. Parasta siis pitäytyä vaan kaupan suklaassa ja vanhoissa tutuissa hyväksi koetuissa ohjeissa.

No, on täällä kuitenkin tänään leijunut aika ihana leivonnan tuoksu. Ihan kuin olis pätevämpikin emäntä talossa häärännyt...

Mukavaa uuden viikon alkua!

Heli

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

sairasteluja


Tammikuu loppui ja helmikuu alkoi täällä sairastellen. Minä, joka en siis koskaan ole sairaana, olen nyt flunssassa... tai siis ihan vaan nuhassa, kuumetta ei ole. Korva vähän tuntuu oudolta, mutta toivon, ettei se siitä pahemmaksi mene. 

En tiedä vilustuinko tosiaan siellä Vegemessujen jonossa ja siksi sairastuin, vai tarttuiko minuun vaan sama tauti, jonka mies jo tuossa loppuviikon-viikonlopun aikana sairasti... Miehellä kyllä oli kuumettakin ja se oli aika ajoin ihan tööt, käytännössä makasi vaan sohvalla monta päivää. Mun sairastaminen on sitä, että niistän niistämästä päästyänikin, mutta muuten en viihdy makailemassa. Sunnuntaina olin töissä vähän sellanen väsähtänyt, maanantai oli vapaata ja se meni ihan ok, mutta sitten tiistaina iski kauhea nuha ja töissä niistin ja aivastelin hullun lailla - kuinka mielelläni olisinkin lähtenyt kotiin, eikä tuntunut kauhean fiksulta muutenkaan olla kassalla siinä pärskimässä... mutta tää on tätä, en ollut tarpeeksi kipeä sairaslomalle kuitenkaan... joten sori vaan asiakkaat, en voinut muutakaan!


Poloinen pieni koiranikin sitten osoittautui todella kipeäksi. ♥ 

Se on ollut jo pidemmän aikaa - siis viikkoja! - sellanen omituisen täriseväinen. Tiedän, että sillä on nivelrikko molemmissa polvissa, joten mietin, olisiko sillä nyt sitten jotenkin enemmän kipua siellä ja siksi täristeli. Mietin myös, olisiko sillä kipuja selässä ja jumeja lihaksissa, kun se ei oikein saanut kunnolla enää hypättyä sänkyyn. Onhan sillä jo jonkun verran ikää (11v) ja ne polvivaivat, joten siksi noita jalka/selkäkipuja mietin. Käytin sitä kaksi kertaa hierojallakin, mutta tärinät ei vaan lakanneet. 

Viime viikon lopulla se söi hiukan haluttomasti. Ja viikonlopun olinkin sitten poissa kotoa tai töissä, joten en nähnyt sen ulkoiluja ja syömisiä. Maanantaiaamuna se ei syönyt ollenkaan. Se oli jotenkin tosi vaisu muutenkin. Totesin lämpimän ja kuivan nenän ja mittasin kuumeen: 39,1. Koiran normaali lämpö on noin 38,5-39, joten hiukan oli siis lämpöä. Iltapäiväksi sain ajan lääkäriin.

Lääkärireissu oli sitten aika järkky. Koira aristi selkää ja ylävatsaa. Se tärisi ihan kokovartalolla (kuten oli niiden viikkojen aikana muutenkin välillä tärissyt), osin toki myös jännityksestä - ja kuumeesta, joka oli sitten jo 40,2! Minä en kyennyt olla tutkimuksen aikana paikalla edes, koska se inahti kipua niin kovasti kun tutkittiin - mulle tuli itku ja olisin lähinnä vain ahdistanut koiran mieltä lisää siinä, joten menin odotustilaan ja hoitaja tuli mun tilalle. Otettiin verikokeita ja sitten ultrattiin lopulta, kun ei mikään selitä oireita... Ultraa olin katsomassa, ja jopa minun silmiin näki, miten toinen munuainen oli ihan "muhkurainen ja röpelöinen". Ja rakko oli omituinen, ja maksassakin oli kenties jotain muutosta. Lopulta pissanäytteestä selvisi, että sillä oli hirmuinen pissatulehdus!!

Olen soimannut itseäni tosi kovasti, kun en tajunnut, että se on kipeä. Mutta toisaalta: en voinut tietää. Sillä oli pissatulehdus syksyllä ja oireet oli ihan selkeät - nyt ei mitään! Tulehdus oli kuitenkin edennyt kavalasti jo sinne toiseen munuaiseenkin ja pissassa oli myös proteiineja, joten munuainen käsittääkseni falskaa jo "läpi"... Kaikki oireet kuitenkin sopi sitten tuohon tulehdukseen ja sinänsä se oli iso helpotus. Nyt toivotaan, että antibiootit hoitaa mamman rakkaan murusen kuntoon. Ainakin jo nyt on meillä ihan eri koira kuin viime viikkoina - se mystinen tärinäkin lakkasi heti!!


Täällä nyt sitten parannellaan oloja itse kukin. Mä todella toivon, ettei mulle tule korvatulehdusta - poika haki tänään juuri itselleen antibiootit korvatulehdukseen, eli sekin on samassa taudissa... Huomenna olisi taas työpäivä, joten toivon myös, että nuhailu lakkaisi, tai ainakin vähenisi kunnolla. 

Itse asiassa tänään on ollut jo paljon parempi päivä niistelyn suhteen; ainoastaan puoli paketillista nessuja on mennyt, verrattuna eilisen puoleentoista... Eikä nenäkään ole hellänä niistämisestä, kuten eilen. Nyt ei myöskään enää päätä särje, kuten eilen koko päivän. Olin eilen aamuvuorossa ja herätys oli siis klo 5, ja nukuin sen yön alakerrassa koiran vieressä lattialla sohvatyynyjen päällä, eli erittäin huonosti... ehkä siksikin sitten se orastava tauti sitten pääsi riehaantumaan ja päänsärky kertoi surkeasti nukutusta yöstä. Viime yön nukuin jo paljon paremmin ja tänään olen vaan himmaillut kotona - plus pieni lenkki koirien kanssa ulkona - ja lipittänyt vettä ja teetä ja imeskellyt lakritsinjuuriuutetta ja nappaillut auringonhattua. 

Toivo elää, että tämän talven sairastelut olis tässä. Mulla on viikonloppuna vapaata ja sitten siivoan kyllä joka nurkan ja kolon täällä, että saan tautipöpöt pois.

Mites teillä, oletteko selvinneet terveinä flunssakaudesta?

Heli

maanantai 30. tammikuuta 2017

vegemessut 2017


Läksin perjantaina illalla töiden jälkeen ajelemaan ystävän luokse Helsinkiin. Aivan kauhea keli, niin sankka sumu, että sumuvalot piti olla päällä ja näkyvyys oli varmaan alle sata metriä... mutta hengissä selvisin perille. Periaatteessa mieluummin jätän menemättä kuin lähden urheilemaan tuollasella säällä autolla minnekään, mutta nyt houkutti niin kovasti nuo Vegemessut, että päätin kuitenkin mennä jo illalla, ettei sitten vastaavasti tarvii lauantaina lähteä jo aamutuimaan ajelemaan.


Messut meinasi kylläkin sitten jäädä menemättä... Olimme paikalla joskus klo 12 ja jono oli tuollainen, mitä kuvassa näkyy: se alkaa tuolta kuvan oikeasta laidasta, menee ohi risteyksen, kiertää yhden linja-autopysäkin ja palaa samaa linjaa takaisin päin risteykseen asti, ja siitä sitten vielä muutamia kymmeniä metrejä ovelle... Ja sisään pääsi tyyliin "yksi ulos, yksi sisään". Jonotimme ystäväni kanssa puolisen tuntia jäätävässä sateessa ja edettiin siinä ajassa tuolta kuvan oikeasta laidasta risteykselle asti, sitten olisi vielä ollut tuo vasemman reunan kierros jne... joten me päätettiin, että kiitos, tämä riitti meille. Olin niin umpijäässä, etten siitä sitten oikein koko loppupäivänä toennut, ja nyt olenkin sitten nuhassa ja edelleenkin viluttelee... siis kahden päivän päässä tapahtuneesta... (ja eilen olin töissäkin tällaisena puolikuntoisena...)


Me pidettiin sitten omat "vegemessut" ja kierrettiin siinä lähellä olevia kiinnostavia kohteita. Käytiin Vegekaupassa, joka oli itse asiassa hyvin pikkuinen puoti - olin kuvitellut, että se on sellanen suuuuuuri kauppa, vähän kuin Ruohonjuuri. Sitten käytiin myös Heluna Shopissa, jonne olinkin hyvin pitkään toivonut joskus vielä pääseväni. Siellä oli todella kiva myyjä ja paljon kaikkea muutakin kivaa vegaanista - mm. kenkiä - ja siellä kävi myös siellä messuilla käyneitä ihmisiä, jotka kertoili meille mitä siellä oli. No, paljon ihmisiä ja ruuhkaa kuulemma ainakin, eikä oikein mitään nähnyt kunnolla...

Sitten me mentiin keskustaan syömään. Olen ennenkin syönyt aivan ihanaa vegaanista pizzaa tuolla MorriSon's-ravintolassa ja sinne nytkin siis askel vei... saman pizzan söin taas, ai että oli mahtavan herkullista! Olen todella onnellinen siitä, että on oikeesti mahdollista syödä HYVÄÄ vegaanista pizzaa, eikä siis pizza ole iäksi ruokalistaltani poissa. 


Me palattiin sitten sinne messuille uudelleen kokeilemaan, jos pääsisi paremmin sisälle. Ja pääsihän sinne, suoraan sisään, ilman pääsymaksuja... mutta toisaalta siellä oli sitten osa näytteilleasettajista jo lähtenyt, useimmat maistiaiset oli jo aikaa sitten loppuneet jne. Aika harmillista, koska se oli kuitenkin mun reissun pääasia, käydä messuilla. No, sain mä siellä sitten maistaa yhtä juttua, mitä kovasti olinkin odottanut, nimittäin Kolmen kaverin vegaanista jäätelöä. Se oli TODELLA hyvää (makuna oli suklaa-piparminttu) ja toivon hartaasti, että sitä tulee joskus tänne meidänkin leveleille kauppoihin...

Täytyy nyt kuitenkin toivoa, että ensi vuoden messuille sitten pääsen ihan kunnolla katselemaan ja maistelemaan. Eikä mun reissu sinänsä pieleen mennyt, pääsinhän mä noita muita paikkoja sitten näkemään ja syömään hyvin niin ravintolassa kuin ystävänkin luona - tuo mun ystävä tekee erittäin ihania vegaanisia ruokia ihan vaan mua varten, itse hän on sekasyöjä mutta tykkää myös vegestä. Ja muutenkin tottakai ystävän kanssa vietetty aika on aina ihan huippua! ♥

Mun täytyy sanoa, että mä oon kyllä koko ajan vaan iloisempi, että läksin tälle vegaanitielle. Tää on loppujen lopuksi iso asia, vaikka kyse on "vain" ruoasta mitä syön ja mitä en syö. Koko ajan enemmän mä mietin myös esimerkiksi vaatteissa ja muissakin tätä vegaanisuutta - en esimerkiksi suostu ostamaan tuotteita, missä on nahkaa. Eli kun on tässä nyt vuoden aikana ostettu vaikkapa kenkiä ja reppuja, niin olen niissä pitänyt tuota "nahatonta" linjaa, en edes lapsille suostu ostamaan sellasia, vaan olen kehottanut valitsemaan jotain muuta. Myös turkikset, silkki, tietyt villat ja kaikki höyhen-jutut on nou-nou. Jotain vanhoja vaatteita kyllä käytän, esimerkiksi yksi kierrätysneule ja vanha (varmaan 10v vanha) untuvatakki on käytössäni, samoin villasukat, joiden suhteen en vielä oikein tiedä mitä tekisin... mutta uusien suhteen on vegaaninen linja.

Ja juu, tiedän, että ihan 100% vegaani on hyvin vaikea olla, koska eläintuotteita on ihan ihmeellisissäkin asioissa, kaikkia en edes osaa kuvitella missä niitä voikin olla, saatikka että 100% pystyy niitä muutenkaan välttelemään. Mutta parhaani mukaan yritän tätä linjaani toteuttaa. Minun valinta on siis vege. ♥

★ ★ ★

No sitten vähän muita asioita... murheellisempia sellaisia. Meidän koira on kipeä, ja sen kanssa onkin suunta tänään eläinlääkäriin. Kyllä tässä omat nenänniiskutukset ja alkavat flunssat unohtuu, kun on niin avuton tuon eläimen kanssa, kun se ei osaa sanoa mihin sattuu ja mikä on. Lämpöäkin sillä tuntuisi olevan hitusen eikä aamulla ruoka maistunut. Toivottavasti saadaan tänään apuja sen oloon. Tuolla se nyt vällyjen välissä pötköttää ja kaveri ihmettelee vieressä... ♥


Nyt mä alan odotella yhtä ystävää kylään. Mukavaa viikkoa kaikille!

Heli

perjantai 20. tammikuuta 2017

uusi tukka (uusi elämä?)


Meillä oli eilen parturointipäivä. Yksi ystäväni tulee aina välillä kylään, ja siinä samalla sitten leikkelee kaikkien hiukset. 

Mulla on ollut aika pitkä tukka. En kuitenkaan koskaan tykkää pitää sitä auki - se häiritsee mua, kun roikkuu pitkin poskia. Mun tukka on ohutta sorttia, eikä se ole mielestäni mitenkään erityisen nätti eikä mulle sovi mikään pitkä roikko. Kun ikää tulee, naama alkaa roikkua, ja siinä sitten pitkä tukka vielä roikkumassa ja korostamassa sitä vaikutelmaa... juu ei, ainakaan mulle. (Siis joillekinhan pitkä tukka kyllä sitten taas sopii loistavasti, ihan iästä riippumatta.) Mun tukka onkin siis aina kiinni, sillä ponnarinutturalla. Mä oonkin miettinyt vaikka miten pitkään, uskaltaisinko leikata hiukseni lyhemmiksi... Aina oon sitten kuitenkin jänistänyt. Paitsi tällä kertaa...

Tytär oli vetänyt tukan ihan blondiksi ja se oli kaikista värinpoistoista, värjäyksistä ja muista käsittelyistä melko pahassa kunnossa. Siltä sitten vedettiin myös tukka poikki, ja voin sanoa, että pukee tytärtä todella hyvin tuo uusi lyhyempi malli!! ♥ Tyttärellä on nykynuorison tyyliin melkoiset räpsyripset, ja ruskeat silmät + räpsyripset + blondi hyvänmallinen leikkaus = tosi makea!! Wau!! ♥


(Kuvassa siis tytär.)

Mä olen yleensä erittäin, ERITTÄIN, kova vatkaamaan ja vaivaamaan kaikkea ja muutokset on todella ahdistavia ja vaikeita. Niin myös tämä tukan muutos sitten kuitenkin. Toisaalta tykkään ja toisaalta mietin, että voi ei, miksi leikkautin, apua, totunko ollenkaan, pidänkö nyt sit kuitenkin tätäkin vaan kiinni entiseen malliin, onko tää kauhee sittenkin...

Niinhän se toki on, että ohuesta tukasta ei saa tuuheaa ja upeaa (etenkään, kun en todellakaan jaksa vaivautua sitä mitenkään laittelemaan, enkä aio värjätä tukkaani) ja vanhasta käntystä ei saa nuorta ja tyrmäävää misukkaa. Mutta koitan nyt totutella uuteen pituuteen - siihen voi mennä tovi, ainakin jo heti tänään olin heittämässä tukan liehuketta pois paidan kauluksen alta, mutta oho, eihän siellä ollukaan mitään... Mutta ehkä, EHKÄ, kun tarpeeksi usein peiliin kattelee, tähän tottuu ja tämä alkaa tuntua omalta. Tai sitten vaan pidän sen jatkossakin kiinni, annan kasvaa takaisin pitkäksi, ja pidän sitten taas entisenlaisesti kiinni... sillähän siitä ongelmasta pääsee.

★ ★ ★

Ihan hirvee stoori mokomasta tukan katkaisusta, mutta no, sellasta se joskus on. Kun ei osaa tehdä elämässään edes pieniä päätöksiä (kuten kuitenkin lasken tän tukan leikkaamisen olevan), niin miten osaa koskaan tehdä isompia ratkaisuja? Jos tämä nyt vaikka sitten kuvaannollisesti olisi alku uudelle, omanlaisemmalle elämälle... Ja yleensäkin rohkeudelle olla sellanen mitä on, vaikka nyt ei todellakaan mikään kuvauksellinen kaunotar olekaan.


Eipä mulla sitten muuta. Aurinkoista päivää kaikille!