maanantai 14. elokuuta 2017

uudet tuulet


Kesän aikana päätin, että jos aion jotain elämälleni tehdä, on alettava toimimaan. Hain ja pääsin opiskelemaan luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa. Ei aavistustakaan vielä mihin varsinaisesti suuntautuisin (kolme eri vaihtoehtoa), juuri nyt kiinnostaa ihan kaikki, mitä siellä eteen tulee. Mutta jospa se oma suunta tässä syksyn mittaan alkaisi aukeamaan (ellen sitten tee tupla/triplatutkintoa...).

Opinnot alkoi viime viikolla. Ekat pari opiskelupäivää oli pääasiassa paikkoihin ja ihmisiin tutustumista ja systeemien opettelua, mutta nyt on jo päästy asiaan, ja opiskelu on toden teolla alkanut. Kaikki on kyllä ihan tosi tosi kiinnostavaa, ja opiskelumotivaatiota todellakin on! Oma luokka ei vielä ole täysin tutuksi tullut, mutta koen kuitenkin jo nyt olevani kaltaisteni seurassa. Jaamme pitkälti samat arvot ja kiinnostuksen kohteet, opettajia myöten. Ja se on kuulkaas onnellinen olotila!!

Raha-asiat toki hiukan mietityttää. En aio opiskella työn ohessa (en jaksa, enkä halua!), vaan otan opintovapaata ja haen aikuiskoulutustukea nyt alkuun. Sen jälkeen... ei mitään tietoa. Töitä opiskelun ohella, vai jotain muuta? Saa nähdä. Mulla on aikuiskoulutustuki-oikeutta jäljellä tuon puolen vuoden ajalle, mutta sen jälkeen saankin enää tavallista opintotukea, joka ei kyllä riitä elannoksi. Mutta murehdin sitä sitten aikanaan, jos murehdittavaa on. Nyt aion nauttia syksystä ja talvesta, opiskelusta aivan ihanassa miljöössä, siitä luottamuksen tunteesta, että asiat kyllä jotenkin järjestyy...

Edessä on paljon uusia, jänniä asioita. Raivaus- ja moottorisahat tulee ainakin tutuiksi, samoin lähitulevaisuudessa on kahden yön retki teltassa nukkumisineen. Opetellaan kasvien tunnistamista, erätaitoja, kestävää kehitystä ja niin edelleen. Tykkään!! ♥ Valitettavasti myös hirvikärpäset ja muut öttiäiset tulee tuolla metsässä tutuksi, niistä en kyllä tykkää...

★ ★ ★

Kävi siis niin ihmeellisesti, että minun tosi raskas ja lannistava kesä kääntyi ihanaksi ja innostavaksi syksyksi! ♥ Vaati näköjään aika syvällä käymisen, että asiat alkoi muuttua. Uskalsin VIIMEINKIN kuunnella sydämen ääntä ja lähteä kohti sitä, mitä todella haluan. Keväällä voi edessä olla hetkellinen epätoivo noiden raha-asioiden vuoksi, mutta todellakin toivon, että jotain järjestyy.

Toistan ehkä itseäni, mutta haluan jälleen kerran tuoda esille Kaarina Davisin ja hänen kirjansa Irti oravanpyörästä, joka on ollut mulle hyvin vahva innoittaja. Olen lukenut kirjaa ees ja taas, alleviivannut, tsempannut itseäni erilaisilla sieltä löytämilläni voimalauseilla jne. Mikä ihaninta, ekana päivänä HOPS-keskustelussa kerroin opettajalleni, että olen suuri Kaarina-fani, jolloin hän sanoi välittömästi, että niin hänkin! Mahtavaa!!! Kiitos Kaarina ihanasta, ihanasta kirjasta!! ♥

★ ★ ★

Mulla on nyt vielä tämä viikko kesälomaa töistä. Sitten olisi tällä tietoa pari viikkoa töitä opintojen ohella ja sitten alkaa opintovapaa, jos se vaan näin nopealla aikataululla nyt järjestyy (todennäköisesti järjestyy, näin luvattiin). Ekat kotitehtävät on jo annettu, palautuspäivä ei ole kauhean kaukana, kasvilistat saatiin tänään jne jne jne. Mitään lomailua tämä ei tosiaankaan ole, vaan ihan kunnon opiskelua. Alku on tuntunut ainakin aika kiireiseltä, kun on pitänyt selvitellä asioita ja tutustua verkkoalustoihin jne, mutta eiköhän tämä tästä lähde rullaamaan.

Toivotan kaikille mahtavaa syksyn alkua!!

Heli

PS. Ostin koulua varten nuo söpöt alleviivaustussit. Jälkikäteen mietin, että ehkä osuvampi ostos olisi ollut moottorisaha... =D tai vaikka ulkoilupuku.

PS2. Poistin edellisen postauksen, jos joku ihmettelee... Jotenkin alkoi tuntua, että en haluakaan sen olevan esillä. Raskaita tuntoja... Kiitos vielä kerran kaikille, jotka siihen tsemppaavasti kommentoivat! ♥

maanantai 17. heinäkuuta 2017

maanantaina


Vapaapäivä, juhuu! Miehellä loppui loma ja töihin paluu oli tänään. Tuntuu niin hassulta, että toisilla on jo lomat ohi ja itsellä ei ole vielä edes alkanut... No minkäs teet. Aamulla oli kiva keli, mutta sateeksihan se siitä sitten kääntyi, kuinka ollakaan. (Ja koko upean viikonlopun olin töissä, argh!!)

No, sadepäivän iloksi sitten leivoin raparperipiirakan. Tuli oikein "hyvä emäntä"-fiilis, kun tallustelin saappaat jalassa hakemaan raparperin varsia omalta pihalta... Piirakka oli hyvää - sitä on jäljellä enää yksi palanen - ja ohje siihen on napattu täältä.


Pikkuprinsessa kävi jo eka kertaa kylässä mummolassa viime torstaina. Niin pieni on vauveli, että aivan katoaa tuonne turvakaukaloon! ♥ On se kyllä niiiiin söpö, voi että! Kunhan tässä ehditään, aletaan suunnitella ristiäisiä, jotka pidetään täällä meillä.


Uudet farkut. Eli oikeasti pojan vanhat (!). Kävivät hänelle pieniksi, ja piti ne viedä "jonnekin". En ole kuitenkaan saanut aikaan viedä, ja tänään sitten ihan huvikseni koitin, miten ne mulle sattuis. Ja nehän sattui. Ovat siis henkkamaukan poikien osastolta... (skinny fit, kokoa 164cm) Ihan täydelliset mulle, paitsi vähän nyt pitkät toki, mutta yläosa istuu tosi hyvin. Miksi en ole tätä aiemmin tajunnut, että poikien suora malli sopii mulle todella paljon paremmin kuin naisten malli, joka on tehty tiimalasimalliselle naiselle, jota minä siis en todellakaan ole?!

Suosittelen siis rikkomaan rajoja ja kokeilemaan joskus jotain ihan muuta kuin omalle kohderyhmälle osoitettuja juttuja. Saattaa olla hämmästyttävä kokemus! Mulla on muuten käytössäni myös pojalle pieneksi jäänyt collegehuppari, tosi hyvä sekin. Taidan siirtyä miesten ja poikien osastolle asiakkaaksi...


Ei tarvinnut sitten ostaa kesäksi kukkasia pataan. Ihan itse sinne ilmestyivät... Tuo pata nostettiin joskus alkukesästä vaan nurkan taakse tuosta edestä. Kattelin, että sinne iskeytyi vesiheinä (?), mutta ajattelin, että hällä väliä. Sitten kattelin, että siis sinnehän ilmestyi orvokkeja... Olisko viimevuotiset orvokit siementäneet sinne?? Mähän en siis nyppinyt niitä mitenkään koko kesänä ja ne kasvoi aika korkeiksi. 


Padan takana talon nurkalla kukkii joka vuosi tuo yksi lilja. Ollaan mietitty joskus, että laitettaisi nuo talon seinustat soralle, mutta jotenkaan mä en vaan raaski repiä noita ties miten vanhoja kukkia pois tuosta, kun ovat siihen uskollisesti aina nousseet - verannan toisella seinustalla nimittäin kukkii joku toinen kukka (jonka nimeä en tiedä), joka myös joka vuosi nousee sinne. Annetaan kaikkien kukkien kukkia vaan...


Puuvajan oveen on pitänyt laittaa kahva jo monta vuotta. (Miten meillä nämä hommat onkin näin pitkissä puissa, vähän yksi jos toinenkin...) No, tänä vuonna ainakaan ei kahvaa laiteta, nimittäin oven sisällä on linnunpesä!! Siis oikeesti siellä ovessa, se on rakenteeltaan jotenkin ontto. Tuosta kahvan kolosesta pujahtelee ahkeraan tahtiin talitinttivanhemmat, ja oven sisällä käy hirmuinen piipitys. Jos käy varovasti kurkkimassa kolosesta, siitä näkee muutaman pienen nokan ammollaan... vähänkö söpöä!! ♥

Tällaista täällä tänään. Sateista ja kotoisaa ja ihanaa leivonnan tuoksua. Josko sitten vaikka lähtisi koiran kanssa lenkille vähän kuluttelemaan raparperipiirakkaa pois. Tai ehkä otan sittenkin vain kupin teetä...

Heli

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

ajatuksia


Vapaat on ohi ja edessä on kolmen viikon työputki vielä ennen kesälomaani. Puuh. Jotenkin tosi puuduttava ajatella, että edessä on 5 töitä, 1 vapaa, 5 töitä, 1 vapaa, 5 töitä... ja sitten vasta se loma. Ei nuo yksittäiset vapaat kyllä auta yhtään nollaamaan työjuttuja. Eikä mitään ehdi yhdessä päivässä tekemään, siis muuta kuin siivoamaan ja pesemään pyykkikasat. Minä ainakaan siis... Argh. Mutta näillä mennään toistaiseksi.


Eilen oli mun harrastusilta. Mähän en epäsäännöllisen työni takia ole vuosikausiin voinut oikein harrastaa mitään, millä on aikataulu... Mutta tämän olen nyt kohdalleni ruinannut töistäkin sellaiseksi päiväksi, että pääsisin mahdollisimman usein, mieluiten ihan aina. Olen aika monta kertaa järjestellyt työvuorojani harrastukseni takia.. Eli käyn "kokkikerhossa", jossa kokataan vegaanista ruokaa. On kyllä niin ihanaa kuulua porukkaan, joka on samanhenkistä ja ajattelee asioista samalla tavalla kuin minä. Minun rakas "hörhöilykerhoni". Vegaanius kun kuitenkin tuntuu olevan monelle, niiiiiin monelle, niin kauhean vaikea aihe... tuolla saa aiheesta vapaasti jutella ja yhdessä sitä pohtia.

Kyllähän se kieltämättä aina vaikeuttaa asioita. Jos menen minne vaan kylään, se on vaikeaa. Mulle ei ole syömistä. Eikä ole huoltoasemilla, kahviloissa jne myöskään yleensä. Taannoisella kartanoreissullamme totesin yhdellä jätskikioskilla ja kahdessa kahvilassa, että mulle ei oo mitään. Siellä kartanolla sain onneksi munkkirinkelin. Oon alkanut kysymään "munatonta ja maidotonta", kun se vegaaninen tuntuu olevan ihan kirosana... eikä sitä aika usein edes asiana tunneta.


Sinänsä harmi, että just eilen olis ollut myös blogiporukan kokoontuminen. No, en ole päässyt paikalle enää aikoihin - melkein aina just mulle ei kyseinen aika sovi, koska mulla on silloin työvuoro. (Tai sitten jokin muu este: viimeksi olin jo menossa, mutta sitten tuli niin hirveä kärhämä kotona, että meni fiilis ihan kaikkeen ja jätin viemättä omat vitutukset sinne muiden riesaksi... Oma syy siis, etten vaan mennyt silloin, mutta joskus vaan on parempi jäädä kotiin. Mutta että TAAS yksi kerta, kun en päässyt mukaan...) 

Taidan olla jo tuosta kelkasta pudonnut siis...


Olen alkanut taas (!!) lukea Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Se on kyllä mulle niin tärkeä opus. Kiitos kirjasta, Kaarina! ♥ Joka kerta sieltä löytyy jotain uutta ja osuvaa. Ja olen niin samaa mieltä asioista kuin hän. Nämä vuodet, kun olen kirjan omistanut, olen koko ajan miettinyt omaa irtiottoani. Mikä se voisi olla? Mitä ihmettä tekisin, että elämä tuntuisi hyvältä ja onnelliselta? (Nyt se ei tunnu. Pohjavire on aivan koko ajan väsynyt ja surullinen, vaikka välillä ilon pilkahduksia onkin.)

Olen lukenut myös omia vanhoja postauksiani. Olen todennut, että kaikki nämä vuodet olen "etsinyt". Mutta en ole löytänyt... Mua surettaa, että elämä menee ja minä en pääse mukaan siihen. Mua ei oo tehneet kuin hetkellisesti onnelliseksi vaikkapa valmistuneet remontit jne. 


Olen vakaasti sitä mieltä, että työ on mun kohdalla vääränlainen. Tai ehkei työ niinkään, mutta työajat. Huomaan itsessäni aika isoja merkkejä siitä, että pitäisi hypätä pois. Nyt. Tai pian ainakin. Olen koko ajan väsynyt, riippumatta siitä miten vähän tai paljon nukun. Työ ei pääsääntöisesti anna minkäänlaista iloa. Enkä jaksa ymmärtää joitain asioita ja järjestelyjä - olen esimerkiksi useaan kertaan pyytänyt päästä tehtävään, joka kiinnostaisi ja myös innostaisi mua. (Sekä olisi päivävuoroa...) Jostain syystä innostus, motivaatio ja sen selkeä osoitus tehtävää kohtaan ei vaan tuolla riitä... tehtävään laitettiin ihmisiä, jotka ei sitä hoitaneet ja sitten se koko homma lopetettiin. Miksi? Miksi ei mua siihen voitu ottaa??

En tosiaankaan jaksa sitä, että "pitäisi olla onnellinen siitä, että tällaisena aikana on työtä". Tervetuloa vaan jokainen tuollaisia puhuva tekemään sitä, tätä ja tota vuoroa, silloin sun tällöin. Jollekin se ehkä sopii, mulle ei. Koko elämä on sekaisin, ruoka-ajat, nukkumiset, ajatukset, kaikki. En kestä tätä enää... Päälle pukkaa myös vaihdevuodet (kyllä, ihan todettu lääkärillä, vaikka ikää onkin "vasta" kohta 45v), sen tuomat oireet, masennukset, hikoilut, raivarit... (jotka muuten erittäin usein johtuu väsymyksestä, vitutuksesta työtä kohtaan jne...)

Mikä olisi mun Via Nova? Voi, mikä se voisi olla..?

★ ★ ★

Oli miten oli, nyt lähden hammaslääkäriin. Jaiks. Ja sen jälkeen illaksi töihin..............

Heli

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

uusi pikkuprinsessa ja kartanovierailu


Viimeaikaisista tapahtumista tärkein: uusien pienten varpaiden laskeminen. ♥ Suloinen ja niin pikkiriikkinen pojantytär saapui maailmaan viime perjantaina. Kävimme häntä katsomassa ja valtavan suloiseksi toteamassa heti samana iltana. Tämä pikkuprinsessa teki minusta nyt siis tuplamummon! ♥

★ ★ ★

Muutaman päivän kesävapaita olen nyt vietellyt. Lomani on vasta elokuussa, mutta miehen loman ajalle sain nämä päivät järjestettyä, että voidaan edes jotain tehdä kesällä yhdessä. 


Lähdettiin sitten ajelulle ja käytiin Asikkalan Urajärvellä, Urajärven kartanossa. Se on kiinnostanut mua suuresti siitä asti, kun luin Elisabet Ahon kirjoittamat romaanit Valkea kuin uni, Lilly ja Kartanon tiellä. Ne kertovat kartanosta ja siellä asuneista ihmisistä, romaanimuodossa toki, mutta vahvasti todellisiin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin pohjautuen.


Oltiin opastetulla kierroksella sisätiloissa. Kartano oli hieno, mutta todella paljon pienempi kuin olin kuvitellut. Muutama huone vain! Jotenkin sen salinkin olin kuvitellut mielessäni ihan valtavaksi. Opas oli kyllä aivan mahtava ja osasi todella hienosti, asiantuntevasti ja elävästi kertoa kaikesta. Oli upeaa nähdä livenä paikat, joista oli lukenut kirjoista! 


Kartanossa sai ihan luvan kanssa kuvata (mutta ilman salamaa). Kartanoa on restauroitu ja konservoitu vuosien mittaan paljon, ja se on kyllä upeassa kunnossa. Ihan uskomatonta ajatella, että siellä ne Hugo ja Lilly on todellakin istuneet, noilla samoilla sohvilla!! Osa tekstiileistä oli tarkkoja kopioita entisistä, mutta esimerkiksi matot ovat alkuperäisiä. Ja siis Lilly, kartanon viimeinen herrasväen edustaja, on kuollut noin sata vuotta sitten!!


Koska olin siis lukenut ne kirjat, oppaan kertomukset tuntui hyvin tutuilta. Ainoastaan yksi asia pisti korvaan; Hugon ja Lillyn velipuolen kuolintapa. Se oli kirjassa kerrottu eri tavalla, mitä se oikeasti oli tapahtunut. No, romaani on romaani. Aivan mielettömän mielenkiintoiset on nuo kirjat, suosittelen! Samoin suosittelen lämpimästi myös kartanolla vierailua.

★ ★ ★

Tänään olin nuoremman tyttären kanssa vieraana rippijuhlissa - sieltä ei ole kuvia. Ihana ilma sattui, vieraat saivat istua puutarhassa. Illalla kävi toinen tytär ja vähän isompi mummon pikkuprinsessa kylässä. Viritettiin ulos kahluuallas, kun sää kerrankin suosi vesileikkejä.

Vielä olisi pari vapaapäivää. Ihan liian vähän aikaa toteuttaa monta juttua, mitä haluaisi kesän aikana toteuttaa... No, katsotaan, mihin huomenna auton nokka suunnataan. Vai ollaanko kotona vaan - jää nähtäväksi.

Heli

torstai 29. kesäkuuta 2017

kiipeilemistä ja pihamietteitä


Käytiin tänään perheen kanssa Pajulahden urheiluopistolla Seikkailupuistossa. Se on siis paikka, jossa on puissa tuollasia köysiratoja, mitä pitkin kiipeillään. Oli kyllä hauskaa, vaikkakin aika ajoin tosi rankkaa. 

Minä ja tyttö käytiin kaikki muut paitsi vaikein rata, koska se toisteksi vaikein oli jo sen sorttinen, että en enää viitsinyt lähteä yrittämään sitä viimeistä... siis uskallusta ei puuttunut, mutta käsivoimaa kyllä sitten senkin edestä. Nytkin jo oli aika tutisevat kädet sen viimeisen käymämme ylösnousun jälkeen ja huomenna on takuulla kädet kipeät. 


Poika meni koittamaan sitä viimeistäkin, mutta voimat jo sitten loppui kesken ja tuli puolessa välissä sieltä pois. No, tuolloin oli oltu ratoja kiertämässä jo monta tuntia ja päivän syömiset oli pojalla rajoittuneet yhteen jäätelöön... Mies meni vain muutaman radan, sen jalat ei kestä oikein mitään näköjään enää, harmi.

Sen tulin ainakin huomanneeksi, että korkean paikan kammoa mulla EI ole. Ihan ekalla radalla tuntui hurjalta lähteä ekaan vaijeriliukuun (tuollaseen vastaavaan kuin tuossa kuvassa, jossa poika juuri lähdössä liukuun), mutta kun sen kynnyksen ylitti niin loput oli sitten ihan helppoja. Ei mua myöskään pelottaneet ne heiluvat ja huojuvat systeemit, mitä pitkin siellä yläilmoissa mentiin. Mutta tosiaan käsivoimia ei ole juurikaan ja se rajoitti sitten menoa sinne viimeiselle radalle harmillisesti.

Kotimatkalla käytiin syömässä, olikin jo ihan hirmuinen nälkä, aamupala vain syötynä mullakin... ja kello oli jo jotain kuusi! Nyt on kyllä aika väsähtänyt olo sitten...


Kotosalla istahdin hetkeksi pihakeinuun lepäämään, juomaan teetä ja katselemaan naakkojen parveilua. Minusta naakat on jotenkin tosi kiehtovia lintuja, mutta on ne vaan melkoisen kovaäänisiä!! Päivällähän se ei todellakaan mitään haittaa, mutta ne tapaa myös aamuyöllä mekastaa tässä lähellä, ovat pihassa tai tuossa langoilla tai pelloilla, ja se metallinen terävä ääni on niiiiin raivostuttava, kun siihen herää keskellä yötä... Ja kun niitä on todellakin paljon täällä, niin meteli on sen mukaista!

No, antaa lintusten kuitenkin olla, kiva niitä on katsella.


Juhannusruusu kukkii aina vaan upeampana. Älytön harmi, kun nämä mun kuvat on niin superhuonoja... ei nämä tee oikeutta tuolle mahtavalle puskalle!  Mä en siis tosiaan tee meillä pihalla yhtään mitään puutarhurointeja, ja tuokin puska on saanut kasvaa ihan omassa rauhassaan vuosikausia, ja joka vuosi se kukkii ihan mahtavasti. Mä en siitä viitsi koskaan katkoa oksia mihinkään maljakoihin - minusta yleensäkin kukat on kauneimpia ihan vaan tuolla luonnossa - joten eipä tuo ole tuosta muuta kuin levinnyt vaan joka vuosi lisää.

Sen verran meidän pihalla on tapahtunut, että purettiin se viime kesänä tehty terassin tapainen..... Mä en vaan jotenkin uskonut, että siitä koskaan tulee sellasta, mitä mun visio siitä oli. Eka purettiin se rautakehikko ja sitten lopulta myös ne laatat. Nyt keinu töröttää (typerästi) tossa talon edustalla ja pöytä sekä tuolit nojailee linttaan kasattuna talon seinustalla... Ja ne kaikki terassilaatat on tallin seinustalla odottamassa jotain tosi hyvää ideaa jatkokäytölle... *huoh*

Mä oon monet kerrat ajatellut, että oliskohan ihan kannattava sijoitus pyytää joku ammatti-ihminen tänne miettimään tätä pihan laittamista. Siis ei sillä mielellä, että kukkia tai pensaita tai yhtään mitään muutakaan tänne välttämättä haluaisin, mutta edes tuota kalusteiden sijoittelua jos joku vähän avittais. Tahtoisin tuohon edustalle jotain terassin tapaista, mutta ei se vaan siihen omilla ideoinneilla meinaa millään muotoutua... Kohta lähtee pöytä ja tuolit myyntiin, jos ei ala jotain siihen keksiä!

Mutta ei auta, nyt on kyllä lähdettävä petiin... On tämä ulkoilmassa reippailu sen verran rankkaa!

Heli

lauantai 24. kesäkuuta 2017

juhannuksen juttuja


Juhannus on juhlittu. Tai no juhlittu ja juhlittu... Kotonahan se pääosin on vain mennyt ja rauhallisissa merkeissä. Eilen illalla olin kyllä jonkun aikaa naapurissa ja pari viinilasiakin tuli juotua, mutta tulin sitten kuitenkin mieluummin takaisin kotiin kuin jatkoin iltaa juominkien merkeissä sen enempää.

Eilen päivällä kävi sisko perheineen. Toivat aivan hervottoman määrän tuliaisia, syötäviä sellaisia. Pussillinen keksejä ja suklaata ja pahvilaatikollinen hedelmiä ja kasviksia. Huh, siinä meillä riittää syötävää. Koitan saada kunnialla käytettyä kaiken - siis niistä kasviksista ja hedelmistä, niitä keksejä ja suklaita koitan ennemminkin vältellä... 

Kokkoa käytiin yhdessä katsomassa tuossa meidän kylällä. Oli kyllä tosi mukavaa, kun sinne tuli aika paljon porukkaa lähitaloista. En tunne vieläkään kaikkia naapurustostani, vaikka olen asunut täällä jo kohta 20 vuotta! No, uusimmat kyläläiset on vasta äskettäin muuttaneita. Kaappasin nuoren perheen pikkuisen vauvan syliini hetkeksi, kylläpä hän oli suloinen! ♥

Juhannusruusu on ajallaan kukassa. Hassusti paras kukinta on tuolla pellon puolella... pihan puolella on kyllä nuppuja ihan hurjasti, mutta kukkia siinä ei vielä paljoa ole. No riittääpä ihasteltavaa vielä edessä päin.


Ostettiin grilli. Perinteinen halpa pallogrilli vaan... ollaan vähän huonoja grillaajia. Meillä ei mies ole mikään grillikuningas, joka kääntäisi pihviä illat pitkät. Lähinnä meillä tirisee grillissä makkarat vaan, ja joskus ehkä maissit. 

Pojan kanssa kasattiin tuota kapinetta melkoinen tovi. Ohjeet oli, mutta ne oli aika huonot. Hirmu hailakat kuvat ja pientä piperrystä... Sanoinkin, että jos olisi ollut Ikean tuote, olis ollut kasassa jo paljon aikaisemmin. Olen oikeasti sitä mieltä, että Ikean ohjeet on erittäin hyvät ja kasaaminen helppoa.

Tänään tuolla sitten ekat makkarat paistoivat. Ja maissit. Nyt kun vielä saisi aikaan viedä grilli aina jonnekin suojaan... meillä on perinteisesti aika huonolla hoidolla kaikki tuollaset, ja sitten ruostuvat tuolla sateessa. Mielestäni voisi halvankin jutun kuitenkin hoitaa niin, että ei ihan joka vuosi tarttis uutta hommata... Mutta en jaksa kaikkea koko ajan kytätä, etenkään kun en itse edes sitä makkaraa koskaan syö tai muutenkaan grillaile.


Monet panostaa näihin juhlapyhien ruokiin suuresti. No, me ei... Tässä minun ateria tänään. Uusia perunoita ja Keijua, sekä soijapullia ja ketsuppia. Niin oli hyvää, että! (Muilla oli lihapullia.) Minä tykkään tästä äärimmäisestä yksinkertaisuudesta, vaikka se kenties vähän säälittävän ankealta näyttääkin.

Ollaan ehkä maailman huonoimmat salaatinsyöjät... olenkin kasvissyöjä, joka ei syö kasviksia... No, oikeesti syön kyllä. Mutta en yleensäkään ruoan kanssa salaattina. Muistan, etten ole koskaan oikein salaatista välittänyt. Syön mieluummin sitten tomaattia ihan vaan sellasenaan, kurkkua leivällä, paprikaa ja porkkanaa, hedelmiä... Tänään illalla tein eilisistä tortilloista jääneistä kasviksista sekä päivältä jääneistä soijapullista salaatin itselleni, eli aika ajoin kyllä syön sitten salaattiakin. Muu perhe veteli niitä makkaroita.


Ostin uuden tietokoneen. Täytyy sanoa, että vaikka jotenkin kirpaisee ostaa uusi kone, vaikka entinenkin vielä jotenkuten pelaa, niin on kyllä ollut todella ihanaa, kun kone on nopea. Entinen aukesi useita minuutteja, tämä uusi on käyttövalmis sekunneissa. Entisellä jos latasi useita sivuja auki yhtä aikaa, se meni ihan tilttiin - uusi toimii tuosta vaan, ja nopeasti. Ja entinen alkoi tehdä kaikenlaisia temppuja, siellä vilkkui ties mitä lätkiä aina välillä... Alkoi ihan pelottaa, jos se vaikka totaalisesti pimahtaa. Kone oli käytössäni 5 ja puoli vuotta. Ilmeisesti melko pitkä aika tietokoneelle, ainakin näin sanoo meidän nörtit.

Uudella on sitten se ikävä kääntöpuoli, että sen toimintoihin pitää vähän tutustua. Mä en millään viitsisi. On ärsyttävää etsiä ja latailla ohjelmia - esim. äsken latasin Picasaa - kun ei ole ihan varma mitä on tekemässä... Kaikki valokuvat on poissa (aion ne kyllä sieltä vanhasta vielä tänne siirrellä), jotkut toiminnot on erilaisia... Mua tuskastuttaa sellanen uuden opettelu. Vanha hyväksi havaittu riittäis hyvin mulle.

Kiva tällä on kuitenkin nyt surffailla ja naputella. Vaikka periaatteessa olen sitä mieltä, että kaiken ei tartte tapahtua niin nopeasti, niin kyllä mä tunnustan olleeni entisen koneen hitauteen jo aika tuskastunut.

★ ★ ★

Huomenna on paluu arkeen, vaikka sunnuntai onkin. Eli mulla on työpäivä. Voi itku ja hammasten kiristys... Hyvää viikonlopun jatkoa teille muille.

Heli

maanantai 19. kesäkuuta 2017

kesäretki


Yksi kesän odotetuimpia juttuja on nyt takana, nimittäin Jukolan viesti, jonne lupauduin keväällä jossain ihme huumassa lähteä. En ole suunnistanut moneen vuoteen, eikä juoksukuntoa ollut enää olemassakaan. Ajattelin kuitenkin, että ehdin nyt edes pikkuisen vetristelemään muistia, että miten päin sitä kompassia kädessä pidettiinkään. Ja ehkä vähän kuntoakin kohottamaan.

Meidän oli tarkoitus mennä kivalla kaveriporukalla, jolla ollaan ennenkin siellä käyty. Kävi sitten kuitenkin niin, että ensin estyi yksi ja sitten vielä toinenkin lähtemästä. Kuulun kuitenkin paikalliseen seuraan, jonka alla oltiin sinne lähtemässä, joten sieltä kautta sitten hoitui tämä sotku. Lopulta minut ja toinen jäljelle jäänyt sijoitettiin muihin joukkueisiin. Perjantaina, päivää ennen tapahtumaa siis, oli selvillä, että pääsen yleensäkin sinne metsään lähtemään!!


Olen ihan hirmuisen tyytyväinen omaan suoritukseeni!! Sehän ei todellakaan ollut mikään huipputulos, mutta minun kunnolla ja osaamisella se oli oikein hyvä. Toki siellä Jukolan metsissä aina mennään porukalla - mikä on oikeasti tosi kivaa! Porukka huutelee, kuka on millekin rastille menossa ja sitten yhdessä suunnitellaan mistä mennään ja letkassa hölkötellään. Näin siis me, joilla ei ole tavoitteena muuta kuin puhdas suoritus - ne kilpaa menevät on sitten erikseen.

Joka siellä on joskus ollut, tietää mistä puhun, kun näitä intofiiliksiä täällä jaan. Se vaan on jotenkin ihan mahtavaa, kun siellä metsässä yhdessä mennään ja porukka kannustaa jne. Mun kannustusjoukot oli tänä vuonna kylläkin todella pienet, vain mies oli siellä odottamassa ja seuraamassa menoani. Eikä kuulemma kehdannut huudella, vaikka näki kun puuskutin maaliin... 

Joka tapauksessa ihan hirmu ihana fiilis oli siis suorituksen jälkeen! Hyvä minä, juhuu!!!

★ ★ ★

Kun lupauduin mukaan, en edes kysellyt, missä päin kyseinen tapahtuma tänä vuonna on. No, selvisi sitten, että se on Joensuun Enossa. Eli matkaa sellaset 350km ja risat suuntaansa... Sain tosiaan miehen sitten mukaani sinne ja lähdettiin lauantaina aamulla matkaan. Ihan kivaa on ajella autolla kyllä, viihdyn kyydissä. Mutta olihan sinne aikamoisesti kuitenkin matkaa.

Noottia antaisin järjestäjille siitä, miten älytön matka oli parkkialueelta kävellen mennä kisa-alueelle... useita kilometreja siis. Ihmiset kantoivat kassikaupalla tavaraa, majoituskamojaan, eväitään jne, ja suurimmaksi osaksi loivaan ylämäkeen. Ja sitten sieltä piti vielä tulla takaisinkin... Minun jalat on aika kököt, juoksun jälkeen etenkin, ja miehen vasta onkin, joten meidän takaisintulo oli kyllä silkkaa kiroilua ja raahautumista. Olisi ollut tosi asiallista järjestää siihen matkalle jotain nonstop-kuljetuksia!! (tai ainakaan me ei sellasia kyllä havaittu!)

Mua harmitti myös aivan sikanaan, kun olin innolla odottanut sitä vegaanista ruokaa siellä. Olin ennen omaa suoritusta katsonut yhden hampurilaispaikan ja kieli pitkällä olin menossa sitten joskus klo 20 hakemaan syötävää sieltä... ja sieltä oli ruoka loppu. Voi itkujen itku!! Koko päivä meni siis taas jollain banaanilla ja pähkinöillä...  

★ ★ ★

Se oli myös tänä vuonna tosiaan harmillista, että se meidän porukka ei ollutkaan se, mikä piti. Harmitti jotenkin, että kun menin joukkueen teltalle hakemaan omia lippuja ja lappuja, kukaan ei tervehtinyt (koska kukaan ei tuntenut mua, enkä mä ketään...) eikä jutellut. Piti oikein kiskoa irti se mitä halusi tietää, minä kun en tosiaan ole vuosiin tuolla ollut, eikä ne rutiinit ole mulle tuttuja. En ollut joukkuekavereitanikaan nähnyt koskaan, enkä ennen vaihtoa tiennyt edes, että keneltä sitä karttaa siellä portilla odotan... Piti vain tuijotella numerolappuja ja sitten hokasta, kuka tuo mun "kapulan".

Samoin kun tulin osuuteni jälkeen teltalle hakemaan kamojani, ketään ei kiinnostanut miten mulla oli mennyt, kukaan ei siis sanonut sanaakaan. Se kun on kuitenkin todella iso osa tuota tapahtumaa, että voi jakaa niitä kokemuksia ja kertoa miten meni ja kuulla miten kaverilla meni. Mun mies ei todellakaan suunnista, eikä se ole sillä lailla kiinnostunut asiasta, joten varmaankin se oli aika rasittunut kun mä vaahtosin menostani sitten sille... Näin siellä onneksi myös pari tuttua, joiden kanssa vähän rupateltiin. No, ensi vuonna toivottavasti joukkueemme sitten on se mikä pitikin!

★ ★ ★

Minä en ollenkaan rakasta sitä telttamajoitusta, etenkään uppo-oudossa porukassa, joten piti sitten hommata majapaikka jostain sieltä suunnalta. Päädyimme Kiteelle, tarkalleen sanottuna aivan sinne Venäjän rajan tietämille, sellaiseen paikkaan kuin Riihivalkea.


Paikka oli ihanan rauhallinen, siisti ja mukava. Ei mitään liikenteen ääniä, lintusia vaan. Ystävälliset omistajat ottivat meidät vastaan kello 23.30 yöllä, kun olimme pitkiltä harharetkiltämme sinne viimein löytäneet...

Oli kyllä oikeesti niin huvittavaa: kun lähdettiin uupuneina Enosta ajelemaan kohti Lappeenrantaa, ajoimme ohjeistuksen mukaiseen suuntaan. Jonka siis kyseenalaistimme muutaman kymmenen kilometrin päässä, kun olimme jossain ties missä ja kompassini näytti, että ajamme kohti pohjoista...!!! Onneksi siellä autioilla teillä sattui ajelemaan joku polkupyöräilijä, jolta kysyttiin suuntaa. Käännettiin auton nokka 180 astetta ja päästiinhän me sitten lopulta oikeaan paikkaan.

Mutta joka tapauksessa tuota majoituspaikkaa voin lämpimästi suositella! Kysyin sieltä etukäteen vegaanista aamupalaa, ja sen sainkin, tosin pienten väärinkäsitysten jälkeen... Eli ei he olleet tajunneet, mitä se vegaaninen tarkoittaa ja silloin yöllä sitten selvensin sitä heille. Aamupala oli sitten kuitenkin oikein hyvä ja riittävä ja vielä edullinenkin.


Aamulla käveltiin hiukan siinä pihalla ja ihasteltiin rauhaa ja hiljaisuutta. Sitten lähdettiin ajelemaan kotia kohti. 

Ajeltiin pikkuteitä pitkin osittain ja poikkeiltiin siellä ja täällä. Käytiin kahvilla Kesälahdella Pivankassa, josta on tuo ihana keltainen auto kuvattu. Pysähdyttiin sellaisessa paikassa kuin Iloisen Pässin Maalaispuoti, josta ostin mummon murulle söpön mekon. Kurvattiin Imatran kautta, jotta sain (sateisessa säässä) kuvata tuota ihanaa Valtionhotellia. Ja poikettiin aika pitkä matka kutostieltä, kun käväistiin Pulsan asemalla, josta olin kuullut kovasti kehuja. (Ja josta ei sitten ostettu lopulta edes kahvia, kun siellä oli niin täyttä...) 






Lähes koko kotimatkan satoi vettä, aika ajoin aivan kaatamalla. Kotona keli oli hautova ja myös täällä satoi sitten illemmalla aivan hirmuisesti ja ukkonenkin jyrisi.

Kesän ensimmäinen autoreissu on siis tehtynä. Lisää näitä! Harmi vaan, että mä oon koko kesän töissä sillä välin, kun muu perhe lomailee... Mutta jos edes pieniä reissuja sinne tänne saisi tehtyä kesän aikana, niin olisi kiva. 

Kivaa alkanutta juhannusviikkoa kaikille - mä lähdenkin tästä illaksi töihin...

Heli