torstai 5. huhtikuuta 2018

luottamuksesta


Mietiskelen sellaista asiaa kuin luottamus. Se on mulla aika lailla murentunut vuosien varrella... luottamus ihmisiin ja luottamus elämän järjestymiseen yleensäkin. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun olen kokenut jonkun ihmisen tosi kivaksi, suorastaan ystäväksi ja luotetuksi - ja saanut karvaasti pettyä, kun olenkin joutunut petetyksi jollain tavalla: on puhuttu pahaa, juoruttu henkilökohtaisia asioita, suorastaan huijattu jne. Luottamus ihmisten rehellisyyteen ja aitouteen on todellakin saanut vahvoja kolauksia ja epäluottamus alkanut itää.


Olen elämässäni pettynyt moniin lupauksiin, joita on annettu, mutta joita ei olekaan pidetty. Olen aina uudelleen ja uudelleen uskonut ja luottanut, että jospa NYT voin luottaa ja se luvattu asia tapahtuu... mutta ei. Kyllä siinä alkaa väkisinkin luottamus murentua sitten lopulta, ja tulee sellanen tunne ja ajatus, että kannattaako noihin lupauksiin enää yhtikäs mitään perustaa ja ihmiseen ja hänen antamiinsa lupauksiin luottaa. Miten ihmeessä jaksaisi uskoa johonkin muutokseen tai luottaa lupauksiin, jos on vaan pettymyksiä pettymysten perään?


Usein myös puhutaan, että kyllä elämä hoituu, siihen pitää vaan luottaa. No entäs, jos on odottanut sitä elämän hoitumista jo aika kauan, vuosikausia? On koittanut tehdä asioille ja olosuhteille ja sille sun tälle jotakin, mutta ei se vaan aukene?? Miten kauan voi, taikka paremminkin jaksaa luottaa siihen, että kyllä se siitä ja kaikki järjestyy??


Mietin usein myös sellaista, että ihmiset puhuu julkisesti yhtä ja privaatisti toista. Tai yhdelle yhtä ja toiselle toista. Yhteen suuntaan kun kumartaa, niin toiseen sitten pyllistää... Siitä syntyy kyllä lopulta ihan käsittämätön selkkaus ja suo. Aiempien kokemusteni perusteella minussa hiipii nykyään aika helposti esiin epäluuloisuus ja varovaisuus sekä epäluottamus. Joskus aiemmin se lamppu syttyi vasta liian myöhään, nykyään jo paljon herkemmin. Alan miettiä, että jos joku puhuu jostakin jotain, niin entäs sitten minusta? Olen ollut tällaisissa yhteisöissä, missä kukaan ei ole niin sanotusti "turvassa", vaan voi olla ihan varma, että kaikista puhutaan... Eipä siinä kyllä luottamus ihmisiä kohtaan ainakaan kasva - jos ei kyllä omakaan suoritus nyt niin järin puhtoinen ole.


Olen pohjimmiltani tosi rehellinen ihminen ja lähtökohtaisesti luotan ihmisiin ja heidän rehellisyyteensä. Tai kyllä mä ennen luotin enemmän, suorastaan sinisilmäisesti... Mua hyvin paljon kalvaa omatkin puheet ja kaksinaamaisuus, sillä kyllä sitä ihan peiliin katsomallakin on valitettavasti havaittavissa. Olen jo monen vuoden ajan - niiden omien karvaiden kohteeksi joutumisen kokemusten takia - pyrkinyt ihan tosissani välttämään siihen lauluun liittymistä. Joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Ja saahan sitä toki ihmisistä ja asioista mielipiteitä jokaisella olla... monesti vaan mietin, että olisipa ollut viisainta jättää joku asia ihan vain omaan tietoonsa. Tai olla ottamatta osaa keskusteluun.


Tällaisia tänään mietin sateen ropinan kuuntelemisen ja näyttösuunnitelmien kirjoittelun lomassa... Mitä sinä mietit tästä asiasta? Kopsahtaako nilkoille (kuten minulla)?? Minusta tämä on miettimisen ja parannuksen tekemisen arvoinen asia hyvin monelle, ellei jopa ihan meille jokaiselle - myös siis mulle itselleni, jälleen kerran... 

Oletko Sinä luottamuksen arvoinen ja puheittesi mittainen?

Heli

16 kommenttia :

  1. Sanasta miestä, sarvesta härkää.. Voi kunpa olisin itsekin aina toisen luottamuksen arvoinen. Itse olen myös monen monta kertaa joutunut pettymään. Yleensä muihin, joskus itseenikin. Yhteen asiaan luotan. Nimittäin siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ennemmin tai myöhemmin. Luota vaan, niin se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä oon eniten pettynyt nimen omaan itseeni, jos lankean siihen toisten arvosteluun tai menen mukaan johonkin puheisiin. Kun osaisi vaan olla sanomatta mitään, jos ei ole muuta kuin pahaa sanottavana. Kun osaisikin antaa arvon jokaiselle, koska kaikki me ollaan erilaisia, erilaisin intressein...

      Kyllähän ne asiat todella järjestyy, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Odottaminen on vaan niin turhauttavaa, ja se, kun vaikuttaa siltä, että yrityksistä huolimatta mistään ei tuu mitään. Koitan luottaa - kiitos!

      Poista
  2. Luottamusasiat koskettaa kyllä vahvasti. En voi sanoa luottavani sataprosenttisesti kehenkään muuhun kuin itseeni. Taino, mieheen kyllä, mutta hän onkin suuri ihme :D

    Ite olen päässyt siihen tilaan ettei epäluottamus varsinaisesti ”vaivaa”, sillä että olen lakannut vaatimasta. Että muiden ihmisten pitäisi olla tai antaa minulle jotakin (koska miksi heidän pitäisi minua palvella? no ei miksikään). Tai että elämän ylipäätään pitäisi olla viimeistä piirtoa myöten just semmoista kuin minä haluaisin. Jos nimittäin on kovasti pelkkiä vaatimuksia, niin eiväthän ne koskaan täyty, todellakaan.

    Tällä tavalla / asenteella on sitten tullut myös runsaasti iloisia yllätyksiä, niin ihmisten kuin elämänkin suhteen :) Koetan myös omien mahdollisuuksien mukaan antaa muille sitä mitä en ole itse juurikaan koskaan saanut, ja ihmeellisesti sekin tuottaa molemminpuoleista ja sydämellistä iloa. En oo silleen mikään positiivari, mutta kun ei lataa kaikkia paukkuja paskan lapioimiseen (jota sitäkin on tottakai jokaisen elossa vuoroin enemmän ja silloin tällöin vähän vähemmän), vaan keskittyy olennaiseen ja sen havaitsemiseen, niin kas kummaa kun on huomattavasti helpompaa.

    Että tavallaan kaikki järjestyy sillä, että kaikki asiat ei tosiaankaan järjesty ja se on täysin ok. Juuri kuten pitääkin, koska elämä itsessään on aina epätäydellistä, kuten myös ihmiset. En yhtään tiedä, mahtaako sama ”keino” toimia myös muilla, mutta ite oon onnistunut tämmöisillä oivalluksilla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama juttu nykyään, että en ihan 110% luota keneenkään. Ehkä en edes itseeni... =D Hyvistä päätöksistä huolimatta kun kuitenkin lipsun aika ajoin sinne väärälle puolelle.

      Mä en osaa ajatella, että mun luottamus liittyisi mihinkään vaatimuksiin. Ennemminkin siihen, että olen luottanut ja luottamus on petetty. En mä ajattele, että mä odottaisin, että muiden ihmisten pitäisi antaa mulle jotain tai olla jotain - mä vaan luotan siihen, että annettu sana pitää ja että ihmiset on yleensäkin rehellisiä puheissaan ja teoissaan. Kun ystäväksi koettu ihminen alkaa puhua kylillä sun sille kertomia asioita tarkoituksenaan satuttaa sua, se on aika kova pala...

      Oon myös sitä mieltä, että jos joku tekee jotain toisen vaatimuksesta - lupaa jotakin tms - ne ei oo kummoisen arvoisia, sillä ne ei silloin tule tän ihmisen omasta tahdosta. Esimerkiksi mun mielestä yhdessä olemisella ei ole mitään merkitystä, jos siihen ei ole ihan aitoa tahtoa. Ja toisaalta vaikka olis "tahtoa" mutta kaikki teot kuitenkin viittaa ihan toisaalle, niin... ei se silloin ole aitoa tahtoa.

      Tämä mun oikeudentuntoinen ajattelutapa pistää kyllä usein omantunnon kolkuttamaan, jos osallistun johonkin vähemmän mairitteleviin puheisiin. Ja silti niihin on niin helppo mennä... Tässä riittää kipuilemista ja parannuksen tekemistä varmaan koko elämän ajalle!

      Mä koitan kovasti luottaa siihen, että elämä kyllä järjestyy. Aika ajoin silti koen kyllä tosi suuria epätoivon hetkiä, että hei haloo, MILLOIN se järjestyy... (tai järjestyykö ollenkaan..) En mä täydellistä elämää oleta koskaan tulevan, mutta kun tulis ees tiettyihin elämän alueisiin ratkaisuja, joista vois tuntea sellasta rauhaa, että "tää on just se, mitä oon ajatellutkin". Tää välitila ja odottelu on välillä niin rassaavaa...

      Ihanaa, että oot löytänyt omat oivalluksesi ja onnistumisesi! ♥ (Ja miehen, joka on suuri ihme! ♥)

      Poista
    2. Yyh, no ei todellakaan oo kivaa tollanen. Mä en kerro kellekään juuri mitään, juuri tosta syystä... En odota, että joku antaisi mulle edes luottamuksensa. Tullut vissiin liikaa tauluun tässä elämässä. Mut joo, näinkin pärjää vallan mainiosti :) Sanamuotoni ”vaatimuksista” oli ehkä turhan jyrkkä, mutta näen kaikenlaiset odotukset tai toiveet tavallaan omana vaatimuksena. Että vaikkapa just odottaa, että joku on sanansa mittainen, eikä se sit olekaan.

      Tai et olis ees ihminen. Just tälläkin hetkellä tappelen yhden sellaisen henkilön kanssa, joka ei kyl ole. Kyseinen käärme yrittää suoranaisesti kiristää (!) minulta sievoista summaa rahaa, koska en ole itse päivittäin huolehtimassa toisessa maakunnassa sijaitsevasta omaisuudestani. Noin tiivistettynä ja hyvin lyhyesti sanottuna. Kusipäitä on maailmassa turhauttavan paljon, siitä faktasta ei pääse yli eikä ympäri. Ei ees hyvällä tahdolla, tai asenteella tai kiertävällä oivalluksella. Oivallus tavallaan sekin :)

      (Tulin minäkin tässä juurikin sanoneeksi jostakusta ikävällä tavalla, heh. Joskus sekin on kuitenkin täysin oikeutettua ❤️)

      Poista
    3. Mä kun taas oon niin kauhean avoin, hölötän juttujani vaikka tuiki tuntemattomillekin, jos sopivasti kohdalle sattuu... eli olis todellakin ihan vaan viisautta olla välillä hiljaa. =D Oon myös miettinyt, että miksi kuvittelen, että yleensäkin sitä vastapuolta kiinnostaisi mun elämäntarinat ja siksikin olis ihan hyvä osata myös vaieta enemmän.

      Ja kuule, todellakin mä myös huomaan erittäin usein, että tulipa taas sanottua jostakin jotakin. Vaikka joku tekee asiat eri tavalla kuin minä tai elää hyvinkin erilaista elämää, ei mun homma oo sitä ja sen valintoja arvostella. Ja silti hyvin usein tulee sellanen " no just, toikin tolleen..."-tyylinen juttu putkautettua. Ja sit aina muistaa hetken päästä, että jep, mitäpä se oikeastaan mulle kuuluu, miten toiset on ja elää...

      Ja oikeesti: on myös asioita ja ihmisiä, joista on mielestäni oikeus marista (vaikka edes varoittaakseen muita kyseisestä tyypistä). Kuten esim ihmiset, jotka vaikka tekee just tollaista kuin kuvailemasi tyyppi. Ei kaikkea kuitenkaan pidä vaan hiljaa niellä sillä ajatuksella, että ei saisi puhua!

      Kivaa uutta viikkoa Taru! ♥

      Poista
    4. Varmasti puhuisin, jos siitä olisi jotain iloa :) Tuon kiristäjän osalta mulla ei oo muuta vaihtoehtoa kuin maksaa, niin ahtaalle on ajanut. Ite olen aina umpirehellinen (paljon tavanomaista kansalaista tarkempi ja tietoisempi kaikenlaisesta) ja en tosiaan mikään pillipiipari, ja silti voidaan ihmiselle tehdä näin. Ihan järjetöntä. Joissain henkilöissä kait yksinkertaisesti asuu jokin selittämätön pahuus ja me muut voidaan vain luottaa siihen, että palkkansa saa jokainen joskus. Jollei siis mitään muuta voida.

      Sama juttu, kyllä mäkin pulputan vieraille ihmisille ummet ja lammet, hyvin henkeviäkin toisinaan, mutta vain siitä mikä on mun mielestä kiinnostavaa. Tyyliin säästä, tai mun henkilökohtaisista asioista jutustelu ei mun mielestä oo. Vaikka varsinkin täällä Savossa muiden mielestä just ne viimeksi mainitut kiinnostais ihan kamalasti. Hui hai.

      Kiitos samoin, onnekasta viikkoa Heli! ❤️

      Poista
  3. Päätän usein, etten lähde johonkin yhteiseen kotkotukseen mukaan, johonkin ihmiseen liittyen - mutta välillä lipsahtaa. Pyrin kuitenkin mahdollisimman rehelliseen minuuteen ja puhumaan sellaisia asioita joiden takana voin seistä.

    Luottamus ihmisiin - lähtökohtaiset haluan ja luotan, joskus saatan olla sinisilmäinen, pyrin kuuntelemaan intuitiotani.

    LUottamus elämään - pyrin uskomaan sen kannatteluun ja että asiat järkkääntyy. Juuri nyt se tuntuu hankalalta, mutta siihen uskoon haluan kuitenkin suunnata <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kanssa päättänyt monet kerran tuon saman, että en lähde mukaan niihin puheisiin ja kotkotuksiin... Ja sitten löydän kuitenkin itseni sieltä taas. Oon silloin aika pettynyt itseeni kyllä...

      Mulla on myös pyrkimys tuohon samaan, rehellisyyteen. Ajatuksissa voi olla monenlaisia juttuja, mutta kaikkea ei tarvii tuoda julki. Ja ajatuksissaan voi myös vähän tutkia niitä mielipiteitään... ja koittaa katsoa vähän joka kantilta, yrittää löytää syytä tietyille tuntemuksille jostain ihmisestä. Ehkä voi välillä jopa mennä itseensä, että onko ne tuntemukset ees todellisia vai pelkkiä oletuksia tms. Mä ainakin oon huomannut joskus, että ajatuksissa kärpäsistä todella tulee härkäsiä... ja asioilla ei välttämättä oo minkäänlaista totuuspohjaa, vaan ne on pelkkiä omia olettamuksia ja kuvitelmia.

      Aina joskus elämä selkeesti jotenkin ohjautuu jotain kohti. Mutta sitten on niitä hetkiä, kun tuntuu, että on ihan umpikujassa. Mutta ehkä se on vain elämää, kaikkine puolineen?



      Poista
  4. Huh, vakava ja tarpeellinen aihe.
    Haluan uskoa, että olen itse luottamuksen arvoinen. Osaan pitää suuni kiinni asioista, joista on sovittu, ettei niistä puhuta. Jo työni vaatii salassapitoa ja olen päätynyt useasti kommentoimaan perheen kysellessä jostain ihmisestä "onko se sun potilaana", että "enpä sanoisi vaikka olisikin ja tiedätte hyvin".

    Yleisesti luottamus ihmisiin. Minä olen hyvin sinisilmäinen, uskon ihmisistä yleensä ensin hyvää. Toki ensivaikutelma ratkaisee. Joistain tyypeistä ensivaikutelma on ollut aivan muuta kuin myöhemmin tutustuttua on käynyt ilmi. Jollain tavoin pelottavaa sekin. Mistä tuollainen vääristynyt ensivaikutelma tulee?
    Sitten on niitä kuuluisia pettymyksiä, ja paljon. Luotan ja uskon, ja lopulta kuulen asioita, joita en ole sanonut tai tarkoittanut, joltain toiselta ja kolmannelta. Satuttaa!

    Hyvä pohtimisen aihe. Varmasti erinomainen ajatus katsoa peiliin ihan joka päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllähän tää mietinnän paikka on, joka päivä. Sinänsä on ihan inhimillistä tää kaikki, niin omat kuin muittenkin puheet ja teot - vajavaisia ihmisiä tässä kuitenkin ollaan. Mutta toivoishan sitä tietenkin, että elämässä vois kohdata rehellisesti muut ihmiset. Ja että ihmisiin voisi luottaa, niin kuin siihenkin, että elämä kyllä kantaa...

      Mukavaa uutta viikkoa sulle! ♥




      Poista
  5. Olisiko niin, että elämä on matka. Luottamus on matka. Matkan aikana sattuu ja tapahtuu, mutta päämäärä on ja pysyy. Jos matkalla myöhästyy bussista tai tulee hankkineeksi lipun väärään junaan, niin eiku seuraavalla pysäkillä pois ja korjausliikettä kehiin. Ja vaikka oli virhereitti välillä, niin senkin aikana näkemästään ja kokemastaan voi taas saada ("oppia") jotain... Täysin valmiiksi tuskin ehtii tulla. Mutta eihän tätä aina keskellä käytännön elämä sisäistä. En ainakaan minä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten mahdottoman hienosti pohdittu ja sanottu, kiitos tästä!!

      Mukavaa uutta viikkoa!

      Poista
  6. Tuttuja tunteita kyllä ja oikein hyvää pohdintaa. Itse koen, että uskon ja luotan ihmisiin todella helposti, mutta toisaalta mulle tulee usein tosi vahvoja "fiiliksiä" ihmisistä ja olen pyrkinyt luottamaan siihen omaan intuitioon ja ensitunteeseen. Sellaisiin ihmisiin, joista tuo vahva tunne tulee, en tule koskaan luottamaan täysin. Ja se tunne syntyy siis ihan ensiminuuteilla tapaamisesta ja useimmiten vahvistuu vain ajan myötä. Olen myös kova tulkitsemaan ihmisiä ja heidän tunnetilojaan, joskus liiallisuuksiinkin saakka. Huomaan pienetkin eleet ja tunnelman ja usein miehelle sanonkin, että huomasitko sen ja sen...eikä se koskaan huomaa! :D Mutta summasummarum, olen tosi hyväuskoinen ja varmaan hölmökin, ja niin on hyvä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon varmaan ihan vastakohta, kun mulle ei oikein koskaan tule niitä fiiliksiä... jotenkin välillä ihan hämmästelen, miten tyhmä ja sinisilmäinen mä olenkaan, kun en heti tajunnut jostakin ihmisestä jotain!

      Sen sijaan mä myös tulkitsen helposti... ja otan pikkiriikkisistäkin asioista joskus kiinni ja takerrun niihin. Ja siis useimmiten ne on sellasia "mitä tuo minusta ajattelee"-juttuja. Ja varmaan aika usein ne on nimenomaan vaan mun kuvitelmia... jos en vaikka täysin tunne ihmistä, enkä osaa tulkita oikein niitä hänen ilmeitä ja eleitä. Sitten teen sen oman (väärän) tulkinnan ja alan elää sen mukaan ja vien ajatusta aina vaan pidemmälle mielessäni... Sit on vähän hölmö olo, jos joskus selviää, että olin ihan 100% väärässä niissä omissa tulkinnoissani.

      Tällainen se on ihmisen mieli... minkäs teet. =D

      Poista

Kiitos kommentistasi! ♥