Aikaa on vierähtänyt viime postauksesta jo pari viikkoa. Kyllä huomaa, että nyt kun olen työharjottelussa tietokoneella koko päivän, ei välttämättä hirmuisesti nappaa enää sitten illalla konetta ees avata. Toisaalta täytyy myöntää, että niin koukkuuntunut olen koneella kökkimään, että mun pitää välillä suorastaan taistella itseni kanssa, etten kaivais konettani kassista ja avais sitä... Mulla siis kone kulkee mukana siellä harkkapaikassani ja teen hommat omalla rakkaalla masiinallani.
Mutta todellakaan aina en ees jaksa taikka ehdi koneelle iltaisin. On tämä niin erilaista kuin työssä käydessäni, jolloin mulla saattoi olla aamuvuoroja, iltavuoroja, välivuoroja, vapaapäiviä viikolla jne jne. Päivät ja viikot siis oli erittäin epäsäännöllisiä. Nyt olen koulussa tai harjoittelussa maanantaista perjantaihin ja säännöllisesti päiväaikaan. (Ja rakastan sitä!!!) Palaan kotiin vähän päivästä riippuen siinä neljän-viiden maissa. Käyn kaupassa kotimatkalla - pahimpaan ruuhka-aikaa, olen huomannut... vaikka tiedänhän mä kaupan työntekijänä sen muutenkin. Teen kotona ruoan, järkkään vähän ehkä paikkoja. Sitten onkin jo aika mennä koiralenkille - olen nimittäin koittanut siinäkin nyt aktivoitua, koska kerta kaikkiaan vaan tarviin sen toimistopäivän jälkeen raitista ilmaa ja liikuntaa. Vaihtoehtonahan siis olis, että laittaisin vaikka lapsen koiralenkille.
Niin, koiralenkillä menee noin tunti. Ja kappas, sitten onkin jo ilta. Pimeää ja väsyttävää. (Pimeää on tosin jo lenkin aikana.) Ei ollenkaan paha ajatus ole mennä nukkumaankaan ajoissa... mulla kun on paha tapa roikkua tietokoneella yömyöhään. Olen siis tietoisesti koittanut sitäkin tilannetta parannella. Eilen kävin pitkästä aikaa kirjastossakin, jos tulis mieluummin luettua romaaneja kuin tuijotettua ruutua se viimeinen hetki ennen nukkumaan menoa.
Yksi syy kirjottelun vähenemiseen on se, että olen viimeinkin ottanut käyttööni sen jo pari kuukautta sitten ostamani Lumian... Mä silloin kestin sitä kolme päivää, jonka jälkeen menikin hermot ja palasin vanhan tutun luurin käyttöön. Nyt sitten harkkapaikassani tarttin saada tietsikkaani netin ja mistäs sen saiskaan kätevämmin kuin älypuhelimesta... Joten oli pakko kaivaa puhelin kaapista esiin. Mutta ensin se piti kyllä käyttää huollossa, sillä siitä todellakin puuttui Asetukset-valikko kokonaan! (Annukka huom! muistatko kun tästä oli puhe?)
Kun tilanne saatiin korjattua, mä sitten viimein suostuin tulemaan sinuiksi mokoman hapatuksen = älypuhelimen kanssa... Rakentelin sen itselleni sopivaksi (eli poistin siitä aloitusnäytöstä kaiken turhan ja laitoin tilalle vaan ne mitä tarttenkin) ja yllättäen opin kuin opinkin käyttämään sitä!! Ja kas, miten siitä onkaan näppärä käydä katsomassa vaikka blogipäivitykset... samoin kuin facebook ja sähköpostit... että ei tässä enää ainakaan niiden takia tule illalla konetta auottua. Jolloin siis myös se kirjottelu on jäänyt.
On tässä toki sitten taas vaihteeksi ollu ilmassa sellasta "mitähän järkee tässä koko touhussa on"-fiilistä. Mä en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten tärkeänä jotkut ihmiset itseään tuntuu pitävän... Esimerkiksi jos bloggaaja lähtee reissuun, hän jo etukäteen huolehtii ja stressailee, että mitenköhän hän oikein sieltä reissusta ehtii sit kirjoitella... että jos hän lupais vaikka sitä ja tätä ja silleen ja tälleen sieltä sit kirjoitella. Täh?? Miten olis jos vaikka lomailisit vaan... maailma kun ei taatusti pysähdy sillä aikaa, jos vaikka ei jostakusta kuulla pariin viikkoon... Sitä myöten olen sit tietenkin miettiny myös tätä omaa blogia, sen järkevyyttä, tarpeellisuutta, miksi kirjoitan, mitä kirjoitan...
On siis tullu sellanen minäminäminä-fiilinki välillä tähän hommaan. Että voi hyvää päivää, ketä kiinnostaa... No mä ymmärrän, että vaikkapa kotikuvat on kivoja, minustakin on kiva nähdä muiden koteja. Mutta eipä meillä ole tapahtunut mitään sen koommin kun noita kuvia olen laitellu. (En ole vieläkään saanut aloitettua sen isomman pöydän maalaamista...) En viitsi myöskään ihan välttämättä raportoida tappeluista, mitä täällä on pidetty teinien kanssa, en voi kertoilla harjottelustani juuri mitään (paitsi että siellä on tosi kivaa ja mua on taas niin onnistanut, kun olen saanut tutustua aivan mahtavaan tyyppiin eli ohjaajaani), ketä kiinnostaa mun opiskelupäivät, ei oo vaatekuvia (kun ei oo kummoisia vaatteitakaan), ei oo hienoja asetelmia esitellä (ellette välttämättä halua nähdä miten sulavasti pyykkikopat asettuu penkkisohvalle muiden sekalaisten romujen viereen...). Ei oo laitettu pihaa kuntoon, ei oo suunnitelmissa ihmeempiä jouluasioita...
Ai niin, tukan kyllä värjäsin, mutta väri on niin perus ettei sitä suuremmin ees huomaa. Kokeeksi käytin sellasta kuin Logona Herbal Hair Color, väri Teak, se on siis luontaistuotekaupasta ostettu ja pitäis olla mahdollisimman hellävarainen niin mulle kuin luonnollekin. Leikkautin myös tukkaa ehkä 5cm, mutta ei sitäkään huomaa, kun tukka on aina kiinni... Eli kauhean uudistunut olo ei ole, vaikka jotain onkin tehty. (Tuossa alakuvassa on vielä vanha tukka.)
No silkkaa synkkyyttä ei elämä tietenkään ole ollu, vaikka mulla taitaakin olla tapana enemmän synkistellä kuin riemustella...
Olen ollu kertaalleen jo lapsenvahtina mummon muruselle (kuvassa todiste siitä, että ihan hyvin se meni), ristiäiset on pidetty ja muutenkin on vauva kyllä niiiiiiiiin ihana ja piristävä aina nähdä. Neiti hymyilee jo aivan hurmaavasti ja on niin kertakaikkisen söpö kaikin puolin. En vain saa tarpeekseni vauvan sylittelemisestä ja palluttelemisesta, ja on aivan ihanaa kun se jo jutteleekin vähän... ♥ ensin katsoo tosi tarkkaan ja suu muikistelee ja kulmat kurtistelee, ja sitten tulee juttua, voi suloisuutta! ♥
Joulua en ole kauheesti vielä suunnitellu, toki ajatellu olen ja aiempien vuosien "listat" kaivellu esille ja uudenkin olen jo aloittanut (siis lahjasuunnitelmat... kenelle ja mitä). Tuo kuva ei siis arvatenkaan ole nyt ajankohtainen, vaan jostain takavuosilta...
Kelit ei kuitenkaan saa vielä suuremmin ajattelemaan joulua. Sieltä se silti lähestyy vääjäämättä, ja aivan yhtä vääjäämättä mä alan miettiä koko sen hössötyksen turhuutta... Joka vuosi käy näin, vaikka periaatteessa tykkään joulusta. Se on vaan niin, että kun teen sen(kin) kokonaan yksin aina meillä, niin menee pikkuhiljaa vähän maku koko touhuun. Olis vaan kivempaa, jos en olis aina vastuussa kaikesta yksin, vaan vaikkapa (ja etenkin!!) mieskin osallistuis suunnitelmiin, lahjahankintoihin jne. (Ja ihan turha sanoa tähän mitään rakentavaa, näin se meillä menee, on aina mennyt ja tulee aina menemään...)
Muistan, miten ihanaa oli laitella joulua, kun lapset oli pieniä... mutta mihin se ihanuus on kadonnut, en tiiä... Lahjojen hommaaminenkin on aina vaan vaikeampaa, tuntuu ettei kukaan ole oikeasti tyytyväinen mihinkään... enkä viittis hommata mitään turhuuksia, eikä ole oikein rahaakaan... Plääh.
En oikein tiiä miksi musta on tullu tällainen joulu-angstaaja, koska ihan jos totta puhun, niin unelmieni jouluhan olis sellanen, että olis talo täynnä sukulaisia, iloista mieltä, hyvää ruokaa, paljon jännittäviä paketteja, luminen maisema, tunnelmallinen sauna, kauniita vaatteita, paljon kynttilöitä, ihanaa yhdessäoloa, hämärän hyssyä, glögiä ja pipareita, joulupuuroa, onnellista fiilistä... oikein sellanen täydellinen kiiltokuvajoulu.
Oikeesti se sit on sitä, että kukaan muu ei juo glögiä kuin minä, puuro hotkaistaan tyyliin "onko pakko, en tykkää tästä", lahjojen vinkuminen alkaa jo aamulla (joo-o, kyseessä siis aika isot lapset kuitenkin...), ei ole sukua, ei pukkia, ei viime vuosina saunaakaan, ruokana on muutamaa lajia (siis ei notkuvia pöytiä), lahjojen hankinta on ollu ihan tuskaa ja tyytyväisiä ilmeitä ei juurikaan näe (kun ei ole varaa hankkia mitään ipadeja ja ipodeja ja mitä noita nyt onkaan...), mies ei osallistu oikein minkään valmisteluun, varsinkaan lahjoihin, lapset on koloissaan pelaamassa...
Juu, sori ja anteeks, taas tää meni tähän. Mietin aina välillä, olenko ainoa maailmassa joka ajattelee joulua noin ristiriitaisin fiiliksi - ja joka vuosi kirjottaa samasta aiheesta samalla lailla... Mä odotan ja en odota sitä, suunnittelen ja koitan olla ajattelematta koko asiaa, tahtoisin ja en tahtois laittaa kaikkea jouluista... (nytkin oon miettiny jo monta päivää, että tekis kauheesti mieli mennä tonne yhteen ihanaan sisustuskauppaan kattoo joulujuttuja...) Joulu tuntuu yhtä aikaa ihanalta ja typerältä, mahtavalta ja turhalta, innostavalta ja rasittavalta... Ymmärrän todellakin ihmisiä, jotka fiilistelee joululla jo kolme kuukautta etukäteen, ja samalla mietin, että voi hyvää päivää... Koska periaatteessa välttelen kaikkea turhaa tavaraa, joulun laittaminenkin tuntuu siitä kulmasta katsottuna aika turhauttavalta. Sitten kuitenkin himoitsen kaikkea suloista ja söpöä joulujuttua...
Tää on siis niin mua... olisko vai eikö olis, tekiskö vai eikö tekis, ajattelisko vai eikö ajattelis...
No mutta jospa tämä nyt tältä erää taas piisais. Ei nyt varmaan lukuelämyksenä ollu taas kummoinen tämä tämmönen valivalinarinari...
Oikeestihan mun pitäis olla nyt opiskelutehtävän kimpussa (mutta mietin paljon mieluummin vaikkapa joulua...), tehtävä on jo auki koneella ja vähän aloitinkin, mutta piti hiukan tulla hetkeksi pois sieltä, kun se on jotenkin niin vaikean oloinen juttu... puuuuuh...
Enivei, palaillaan asiaan taas. Ihanaista loppuviikkoa kaikille!
Heli