sairaslomalla + otteita Irti oravanpyörästä -kirjasta

Terkkuja sairaslomalta. Eli hyvinkin pitkälti teen ja suklaan ääreltä. 

Mun selälle tapahtui eilen jotain, en tajua mitä. Ihan yhtäkkiä vaan sitä tuikkas niin, että hyvä kun pystyi hengittämään ja kaikki liikahtelut oli kauheita. Ja tämä siis tapahtui ihan vaan istuessani pöydän ääressä... Täysin outoa.

Menin työterveyteen, koska tänään ja huomenna olis ollut työpäiviä, ja ei ihan varsinaisesti tuntunut siltä, että kykenen töihin. Tohtori paineli selkää ja siellä naksahti, hui. Jonkinlainen nikamalukko lienee kyseessä. Sain loppuviikon sairaslomaa ja pari lääkettä (relaksanttia ja tulehduskipulääkettä). Tänään on jo oikeastaan aika normaali olo.

Nyt kun mulla on sitten ollut tätä aikaa, olen tietenkin taas ajatellut ajattelemasta päästyäni kaikkia syntyjä syviä. *huoh* 

Mä toivoisin, ettei mua pidettäis ainaisena valittajana, vaikka aina täällä rutisenkin kaikenlaista. Mä sanoisin ennemminkin, että mä "ajattelen ääneen" täällä. Mä koitan päästä selvyyteen itekin siitä, mitä mä mietin ja elämältäni tahdon. Kun sellaset asiat vaan ei meinaa mulle selvitä, vaikka miten päin koitan kaikenlaista pohdiskella.

Olen lukenut taas, ties kuinka monetta kertaa, Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Mä tartun siihen usein silloin, kun olen ihan pihalla oman itseni kanssa ja jahkaan vaan, että mitä ihmettä mä tällä elämälläni tekisin. 

Tälläkin lukukerralla silmään on pistänyt monen monta kohtaa, jotka olen kokenut hyvin samalla lailla kuin kirjailija. Kirjottelin niitä itselleni talteen ja tässä niistä joitakin otteita (toivottavasti tämä lainausten laittaminen ei ole laitonta???):

Perustarpeet hämärtyvät kiireen ja tavaratarjonnan keskellä. Ymmärrämmekö, miten vähällä lopulta tulee toimeen? Pystymmekö vetämään rajoja perustarpeen ja ylellisyyden, välttämättömyyden ja mukavuudenhalun välille? (Mua rasittaa kovasti tää maailman tavarapaljous. Siis oikeesti ihmiset selviäis niin paljon vähemmällä...)

Kulutusyhteiskunnan tuotevalikoimasta puuttuu vapaaehtoisesti vähempään tyytymisen vaihtoehto. (Tämä koskettaa mua sillä lailla, että jos haluaa vaikkapa vaihtaa työtä ja ilmoittautuu työkkäriin, pitääkin olla valmis ottamaan vastaan KOKOPÄIVÄtyötä. Kun mulle kyllä riittäis se osa-aikainenkin, jos se vaan olis päivätyötä eikä tätä vuorotyötä. Mutta se ei tunnu olevan hyväksytty vaihtoehto, vaan oletus on aina, että kaikki tahtoo tehdä täyttä päivää.)

Miten muutan oman elämäni niin, että nautin päivistäni ja elämästäni? Miten pääsisin eroon uupumuksesta ja masennuksesta? (Tämä on mulle TODELLA päivänpolttava kysymys. En tajua, miksei tämä väsymys ja alakulo katoa koskaan!!!)

Masennus ei tule kerralla, kaulimella päähän. Se hiipii elämään pikkuhiljaa. Aamuisin nukkuu pidempään, eikä jaksaisi herätä. Mikään ei huvita, tuntee itsensä vetämättömäksi. Pienin askelin elämän mielihyvä ja tyytyväisyys häviävät. Ja sitten jonakin oikein huonona päivänä huomaa, että elämä ei ole enää ollenkaan mielekästä. (Huolestuttavaa. Olenko kuitenkin jotenkin masentunut, koska mä olen todellakin ihan väsynyt koko ajan.)

Uskoin, etten ollut ansainnut levätä. Tunsin syyllisyyttä väsymyksestäni. Unelmoin päivästä, jolloin minulla olisi energiaa ja uskallusta kaikkeen. (Juuri näin. Olen jo pitkään miettinyt, että en muista päivää, jolloin olisin ollut virkeä. En muista aamua, jolloin olisin herännyt levänneenä ja olis ollut tunne, että olen nukkunut tarpeeksi.)

...olisin todella halunnut vain olla... Mutta ei, olisin tuntenut itseni laiskaksi ja turhanpäiväiseksi... (Nimenomaan näin. En osaa olla vaan hyvällä omallatunnolla.)

Tulin siihen tulokseen, että työ on pitkälle yliarvostettua. Sitä oli kuitenkin tehtävä, jotta sain laskut maksettua. Rupesin miettimään, kuinka voisin tulla vähemmän riippuvaiseksi tai kokonaan riippumattomaksi työstä. Kuinka voisin elää halvalla? (Tätä olen miettinyt jo kauan.)

Olin täynnä epämääräistä kaipausta ja päättämättömyyttä aivan kuin odottaen, että joku tarjoaisi minulle ratkaisua tarjottimella. (No näin on. En tiedä mitä tekisin, vaan odotan, että vastaus tulee... jostain.)

Siivosin. Minulla oli pakottava tarve saada elämäni järjestykseen. (Juu. Olen vuosikausia ajatellut, että siivoamalla kaappeja siivoaa myös omaa päätänsä. Sinänsä kaappien siivoaminen on kyllä lempipuuhaani, mutta mun päätä se touhu ei ole edelleenkään selvittänyt.)

Analysoin itseni puhki... Lakkaamaton ajattelu on kuluttavaa. (Aivan. Joskus huomaan, miten vaan pyöritän ja pyöritän samoja asioita mielessäni loputtomiin. Mä inhoan keskeneräisiä asioita ja tämä jos joku on todella keskeneräinen asia. Saanko ikinä ajatuksiani siististi järjestykseen ja selville sitä, mitä mä todella todella todella haluan??)

Aloin tarkkailla rahankäyttöäni ja mietin, miten voisin selvitä elämisestä vähemmällä rahalla, jotta minun ei tarvitsisi tehdä niin paljon työtä. (Tätä olen tehnyt jo kauan. Tosin vain sillä lailla, että olen laskenut tuloja ja menoja. En ole saanut aikaan juurikaan miettiä, mitä voisin tehdä, että rahaa säästyisi.)

Ymmärsin, että asuin liian isossa talossa, minulla oli liikaa lainaa, että lämmitin turhia asunto- ja autotallineliöitä ... että meillä oli yhteensä aivan liian monta autoa, ja että saastutin ja kulutin rahojani ties mihin typeryyksiin. Tiesin, että tämä ei ollut oikea tapa elää. (No niin, tästä olenkin aiemminkin jo kirjoitellut joskus... Mä edelleen elän toivossa, että koittaa päivä kun mieskin alkaa ajatella näin ja me todella myydään tämä paikka ja kaikki nuo turhat ylimääräiset autot, ja muutetaan johonkin ihan pienten kustannusten mökkiin. Edes sitten joskus, kun lapset on pesästä pois.)

...vähitellen ymmärsin, että elämänkatsomuksemme olivat todella erilaiset. Asiat, jotka olivat tärkeitä minulle, eivät olleet sitä hänelle (miehelle) ja toisinpäin. (Joo valitettavasti tässä olemme Kaarinan kanssa samikset... meillä on kyllä miehen kanssa aika lailla erilaiset intressit, ja juurikin niin, että minun miehen intressit on myös tuolla autotallissa ja autoissa, kuten Kaarinan ex-miehen...)

Olin edelleen vakuuttunut, että tarvitsin pysyvästi vähemmän työtä ja enemmän aikaa itselleni ilman kiirettä ja stressiä. Saavuttaisin tavoitteeni, jos osaisin elää säästeliäästi ja pienesti. (Näin uskon. Kuvittelisin, että voisin tässä meidän nykyelämässäkin kenties nipistellä menoista niin, että pärjättäisiin, vaikka tekisinkin vähemmän töitä. Haavehan olisi työllistää itsensä kotoa käsin, mutta en voi käsittää miten sen tekisin.)

Jotenkin tämä kaikki on tosi ällistyttävää. Joku siis ajattelee, tai on ajatellut, samalla lailla kuin minäkin!! Ja se joku on löytänyt tien ulos. Siis ulos sieltä suosta, missä tunsi tarpovansa aina ja aina vaan.

Mulle ei kuitenkaan edelleenkään ole avautunut se, mitä mä tahtoisin tehdä. En vaan kerta kaikkiaan keksi. Työ antaa, mutta myös ottaa. Töissä on joitain ihan tosi kivoja hommia, joita teen mielelläni. Mutta se on nyt kuitenkin ihan selkeetä, että vuorotyö tekee mut sekopääksi. Jollekin se sopii, mulle se ei sovi. Mä olen todella ärsyyntynyt aina, kun katselen työvuorojani ja sitä poukkoilua vuoroissa. Aamua, iltaa, välivuoroa, arkea, pyhää, kaikkea sikin sokin. vapaa siellä, toinen tuolla. Nyt on tulossa siis vähemmän töitä, mutta edelleen vuorot on sitä sun tätä, siellä sun täällä. 

Mä en tiedä kaipaanko mä elämääni ihan varsinaisesti lepoa, siis että onko se oikea sana. Toki mä toivoisin, että tämä loputon väsymys ja aivosumussa elely joskus loppuisi. Mutta mä kaipaan elämääni ennen kaikkea jotain merkitystä - että voisin tehdä työtä, joka on oikeesti jotenkin tärkeää. Mun mielestä toi tavaran pyörittäminen ei ihan vastaa sitä, mitä mä pidän merkityksellisenä...

Mä suosittelen edelleen kyllä erittäin lämpimästi tuota kirjaa kaikille. Vai ootteko lukeneet sen?? Mitä ajatuksia se on teissä herättänyt? Entä onko näissä mun mietteissä jotain, mihin haluaisitte kommentoida?

Niin ja sen sanon vielä, että jotenkin mä olen taipuvainen ajattelemaan, että esimerkiksi tämä mun yhtäkkinen selän napsahduskin on merkki jostakin. Elimistön vinkki, että olisko aika muuttaa asioita...

No, nyt multa kuitenkin loppui puhti tälle illalle. Taidan sujahtaa tuonne tähtösten sekaan...

Heli