Terkkuja sairaslomalta. Eli hyvinkin pitkälti teen ja suklaan ääreltä.
Mun selälle tapahtui eilen jotain, en tajua mitä. Ihan yhtäkkiä vaan sitä tuikkas niin, että hyvä kun pystyi hengittämään ja kaikki liikahtelut oli kauheita. Ja tämä siis tapahtui ihan vaan istuessani pöydän ääressä... Täysin outoa.
Menin työterveyteen, koska tänään ja huomenna olis ollut työpäiviä, ja ei ihan varsinaisesti tuntunut siltä, että kykenen töihin. Tohtori paineli selkää ja siellä naksahti, hui. Jonkinlainen nikamalukko lienee kyseessä. Sain loppuviikon sairaslomaa ja pari lääkettä (relaksanttia ja tulehduskipulääkettä). Tänään on jo oikeastaan aika normaali olo.
Nyt kun mulla on sitten ollut tätä aikaa, olen tietenkin taas ajatellut ajattelemasta päästyäni kaikkia syntyjä syviä. *huoh*
Mä toivoisin, ettei mua pidettäis ainaisena valittajana, vaikka aina täällä rutisenkin kaikenlaista. Mä sanoisin ennemminkin, että mä "ajattelen ääneen" täällä. Mä koitan päästä selvyyteen itekin siitä, mitä mä mietin ja elämältäni tahdon. Kun sellaset asiat vaan ei meinaa mulle selvitä, vaikka miten päin koitan kaikenlaista pohdiskella.
Olen lukenut taas, ties kuinka monetta kertaa, Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Mä tartun siihen usein silloin, kun olen ihan pihalla oman itseni kanssa ja jahkaan vaan, että mitä ihmettä mä tällä elämälläni tekisin.
Tälläkin lukukerralla silmään on pistänyt monen monta kohtaa, jotka olen kokenut hyvin samalla lailla kuin kirjailija. Kirjottelin niitä itselleni talteen ja tässä niistä joitakin otteita (toivottavasti tämä lainausten laittaminen ei ole laitonta???):
Perustarpeet hämärtyvät kiireen ja tavaratarjonnan keskellä. Ymmärrämmekö, miten vähällä lopulta tulee toimeen? Pystymmekö vetämään rajoja perustarpeen ja ylellisyyden, välttämättömyyden ja mukavuudenhalun välille? (Mua rasittaa kovasti tää maailman tavarapaljous. Siis oikeesti ihmiset selviäis niin paljon vähemmällä...)
Kulutusyhteiskunnan tuotevalikoimasta puuttuu vapaaehtoisesti vähempään tyytymisen vaihtoehto. (Tämä koskettaa mua sillä lailla, että jos haluaa vaikkapa vaihtaa työtä ja ilmoittautuu työkkäriin, pitääkin olla valmis ottamaan vastaan KOKOPÄIVÄtyötä. Kun mulle kyllä riittäis se osa-aikainenkin, jos se vaan olis päivätyötä eikä tätä vuorotyötä. Mutta se ei tunnu olevan hyväksytty vaihtoehto, vaan oletus on aina, että kaikki tahtoo tehdä täyttä päivää.)
Miten muutan oman elämäni niin, että nautin päivistäni ja elämästäni? Miten pääsisin eroon uupumuksesta ja masennuksesta? (Tämä on mulle TODELLA päivänpolttava kysymys. En tajua, miksei tämä väsymys ja alakulo katoa koskaan!!!)
Masennus ei tule kerralla, kaulimella päähän. Se hiipii elämään pikkuhiljaa. Aamuisin nukkuu pidempään, eikä jaksaisi herätä. Mikään ei huvita, tuntee itsensä vetämättömäksi. Pienin askelin elämän mielihyvä ja tyytyväisyys häviävät. Ja sitten jonakin oikein huonona päivänä huomaa, että elämä ei ole enää ollenkaan mielekästä. (Huolestuttavaa. Olenko kuitenkin jotenkin masentunut, koska mä olen todellakin ihan väsynyt koko ajan.)
Uskoin, etten ollut ansainnut levätä. Tunsin syyllisyyttä väsymyksestäni. Unelmoin päivästä, jolloin minulla olisi energiaa ja uskallusta kaikkeen. (Juuri näin. Olen jo pitkään miettinyt, että en muista päivää, jolloin olisin ollut virkeä. En muista aamua, jolloin olisin herännyt levänneenä ja olis ollut tunne, että olen nukkunut tarpeeksi.)
...olisin todella halunnut vain olla... Mutta ei, olisin tuntenut itseni laiskaksi ja turhanpäiväiseksi... (Nimenomaan näin. En osaa olla vaan hyvällä omallatunnolla.)
Tulin siihen tulokseen, että työ on pitkälle yliarvostettua. Sitä oli kuitenkin tehtävä, jotta sain laskut maksettua. Rupesin miettimään, kuinka voisin tulla vähemmän riippuvaiseksi tai kokonaan riippumattomaksi työstä. Kuinka voisin elää halvalla? (Tätä olen miettinyt jo kauan.)
Olin täynnä epämääräistä kaipausta ja päättämättömyyttä aivan kuin odottaen, että joku tarjoaisi minulle ratkaisua tarjottimella. (No näin on. En tiedä mitä tekisin, vaan odotan, että vastaus tulee... jostain.)
Siivosin. Minulla oli pakottava tarve saada elämäni järjestykseen. (Juu. Olen vuosikausia ajatellut, että siivoamalla kaappeja siivoaa myös omaa päätänsä. Sinänsä kaappien siivoaminen on kyllä lempipuuhaani, mutta mun päätä se touhu ei ole edelleenkään selvittänyt.)
Analysoin itseni puhki... Lakkaamaton ajattelu on kuluttavaa. (Aivan. Joskus huomaan, miten vaan pyöritän ja pyöritän samoja asioita mielessäni loputtomiin. Mä inhoan keskeneräisiä asioita ja tämä jos joku on todella keskeneräinen asia. Saanko ikinä ajatuksiani siististi järjestykseen ja selville sitä, mitä mä todella todella todella haluan??)
Aloin tarkkailla rahankäyttöäni ja mietin, miten voisin selvitä elämisestä vähemmällä rahalla, jotta minun ei tarvitsisi tehdä niin paljon työtä. (Tätä olen tehnyt jo kauan. Tosin vain sillä lailla, että olen laskenut tuloja ja menoja. En ole saanut aikaan juurikaan miettiä, mitä voisin tehdä, että rahaa säästyisi.)
Ymmärsin, että asuin liian isossa talossa, minulla oli liikaa lainaa, että lämmitin turhia asunto- ja autotallineliöitä ... että meillä oli yhteensä aivan liian monta autoa, ja että saastutin ja kulutin rahojani ties mihin typeryyksiin. Tiesin, että tämä ei ollut oikea tapa elää. (No niin, tästä olenkin aiemminkin jo kirjoitellut joskus... Mä edelleen elän toivossa, että koittaa päivä kun mieskin alkaa ajatella näin ja me todella myydään tämä paikka ja kaikki nuo turhat ylimääräiset autot, ja muutetaan johonkin ihan pienten kustannusten mökkiin. Edes sitten joskus, kun lapset on pesästä pois.)
...vähitellen ymmärsin, että elämänkatsomuksemme olivat todella erilaiset. Asiat, jotka olivat tärkeitä minulle, eivät olleet sitä hänelle (miehelle) ja toisinpäin. (Joo valitettavasti tässä olemme Kaarinan kanssa samikset... meillä on kyllä miehen kanssa aika lailla erilaiset intressit, ja juurikin niin, että minun miehen intressit on myös tuolla autotallissa ja autoissa, kuten Kaarinan ex-miehen...)
Olin edelleen vakuuttunut, että tarvitsin pysyvästi vähemmän työtä ja enemmän aikaa itselleni ilman kiirettä ja stressiä. Saavuttaisin tavoitteeni, jos osaisin elää säästeliäästi ja pienesti. (Näin uskon. Kuvittelisin, että voisin tässä meidän nykyelämässäkin kenties nipistellä menoista niin, että pärjättäisiin, vaikka tekisinkin vähemmän töitä. Haavehan olisi työllistää itsensä kotoa käsin, mutta en voi käsittää miten sen tekisin.)
Jotenkin tämä kaikki on tosi ällistyttävää. Joku siis ajattelee, tai on ajatellut, samalla lailla kuin minäkin!! Ja se joku on löytänyt tien ulos. Siis ulos sieltä suosta, missä tunsi tarpovansa aina ja aina vaan.
Mulle ei kuitenkaan edelleenkään ole avautunut se, mitä mä tahtoisin tehdä. En vaan kerta kaikkiaan keksi. Työ antaa, mutta myös ottaa. Töissä on joitain ihan tosi kivoja hommia, joita teen mielelläni. Mutta se on nyt kuitenkin ihan selkeetä, että vuorotyö tekee mut sekopääksi. Jollekin se sopii, mulle se ei sovi. Mä olen todella ärsyyntynyt aina, kun katselen työvuorojani ja sitä poukkoilua vuoroissa. Aamua, iltaa, välivuoroa, arkea, pyhää, kaikkea sikin sokin. vapaa siellä, toinen tuolla. Nyt on tulossa siis vähemmän töitä, mutta edelleen vuorot on sitä sun tätä, siellä sun täällä.
Mä en tiedä kaipaanko mä elämääni ihan varsinaisesti lepoa, siis että onko se oikea sana. Toki mä toivoisin, että tämä loputon väsymys ja aivosumussa elely joskus loppuisi. Mutta mä kaipaan elämääni ennen kaikkea jotain merkitystä - että voisin tehdä työtä, joka on oikeesti jotenkin tärkeää. Mun mielestä toi tavaran pyörittäminen ei ihan vastaa sitä, mitä mä pidän merkityksellisenä...
Mä suosittelen edelleen kyllä erittäin lämpimästi tuota kirjaa kaikille. Vai ootteko lukeneet sen?? Mitä ajatuksia se on teissä herättänyt? Entä onko näissä mun mietteissä jotain, mihin haluaisitte kommentoida?
Niin ja sen sanon vielä, että jotenkin mä olen taipuvainen ajattelemaan, että esimerkiksi tämä mun yhtäkkinen selän napsahduskin on merkki jostakin. Elimistön vinkki, että olisko aika muuttaa asioita...
No, nyt multa kuitenkin loppui puhti tälle illalle. Taidan sujahtaa tuonne tähtösten sekaan...
Heli
No siinäpä sitä tuli jatkumoa meikäläisenkin tuntemuksille. Ei tarvi tästäkään itse yrittää kirjoittaa :). (En ole lukenut kirjaa, mutta noitten sun valikoimien lainausten perusteella olen melko vakuuttunut siitä, että kannattais lukea ja aion sen tehdäkin jahka saan ensin Leeni Peltosen Valvomon loppuun. On alkanut toi unettomuus rassata siinä määrin, että lainasin kirjan siinä toivossa, josko sieltä löytyis jotain helpotusta.)
VastaaPoistaErityisesti toi "Olin täynnä epämääräistä kaipausta ja päättämättömyyttä aivan kuin odottaen, että joku tarjoaisi minulle ratkaisua tarjottimella" kolahtaa. Sitä kun tunnun itsekin tekevän (siis odottavan).
Toivoisin niin, että muuttuisin takaisin omaksi itsekseni ja alkaisin taas innostua niistä asioista, mistä oikeasti tykkään sensijaan, että olen tällainen aikaansaamaton ja apaattinen. Varmaan joku ikäkriisikin, kun tässä tajuaa sen, että enää ihan kaikkea ei ehdi (siis jos on itselleen rehellinen), vaikka haluaisikin. Vaikkapa nyt opiskella muutamaa vuotta uutta ammattia varten ja vielä ehtiä työllistyäkin siihen. (Myönnän tunteneeni mm. pienen kateuden piston, kun eräs nuori energinen tuttavani pääsi opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria ja aloitti koulunsa tällä viikolla. Oli niin säteilevän innostunut ja onnellinen ja vaikka ihan vilpittömästi halasin ja toivotin onnea matkaan ja kaikkea hyvää (mitä ihan rehellisesti hälle toivon), niin kyllä siinä samalla tunsin oloni kertakaikkisen surkeaksi ja tuli sellainen olo, että oma elämä on ohi.
No, oikeasti mun työelämä on ollut monella tapaa henkisesti niin raskasta jo muutaman vuoden, että en vaan meinaa enää pystyä repimään itsestäni sitä, mitä pitäisi. Ja nyt kun on tavallaan kypsytellyt itseään siihen, että vihdoin voisi päästää irti, tuli eteen se, mistä edellisessä kommentissa kerroin. Eli ei ole nyt oikein mitään valoa missään.
Ja arvaa, mitä olen alkanut viimeaikoina tehdä pitääkseni masentavat ajatukset loitolla? Siivota :). Ja siitä on kyllä tullut hyvä mieli, kun olen ottanut huoneen kerrallaan käsittelyyn ja katsellut sitä sillä silmällä, että onko siellä jotain ylimääräistä mikä häiritsee ja sitten siivonnut sen ylimääräisen pois. JOtenkin puhdistavaa, mutta en usko, etä siitä mulle mikään pysyvä harrastus tulee.
Eipä tästä nyt taas mitään saa irti tästä mun kommentista. Mutta fasettilukko on mullekin tuttu. Tulee ihan puskista ja tosiaan salpauttaa hengen (mistä ainakin mulla seuraa se, että tekee mieli koko ajan vetää keuhkot erityisen täyteen happea).
Jaa niin. Suklaata en syö, mutta muuten olen ajautunut sellaseen(kin) kierteeseen, että syön huonosti. Ja se ei todellakaan auta olotilaa, eikä nukkumista. Eli siloin kun sitä vähiten jaksaa, pitäis kaikkein eniten just huolehtia hyvästä ravinnosta ja siitä, että on paljon raittiissa ilmassa. Jälkimmäinen mulla toteutuu, mutta ensimmäinen on retuperällä. JOs en muuten jaksa mennä ulos, menen edes terassille lukemaan kirjaa sisätilojen sijasta.
Sun teksti oli hyvä, eikä siitä tullut mulle ainakaan mikään valittajamielikuva, vaan todellakin pohtiva ja ajatteleva <3. Samoilla fiiliksillä kun ollaan.
Annukka!! ♥ Lue ihmeessä se kirja! Ja jos suinkin mahdollista, osta se ihan vaikka omaksi... Sillä lailla kannattaa myös Kaarinan elämäntapaa ja hän saa siitä vähän lisätuloja. Kirjoja voi hommata esim osoitteesta http://www.kaarinadavis.com/p/irti-oravanpyorasta.html Se on mulla yksi harvoista kirjoista, jotka todella haluan omistaa ja luen sitä aina silloin tällöin, ja aina se on vaan yhtä hyvä! ♥
PoistaMun mielestä on ihan kammottavan surullista, että työn takia me ihmiset muututaan apaattisiksi ja surullisiksi. Siis onhan työ tärkeää, mutta olis upeaa jos jokainen vois kokea työstä iloa ja sais siitä muutakin kuin palkan.
Hei, mä niin tiedän tunteen: olen vanha... kaikki on ohitse, elämä ehtoopuolella, mitä tässä enää voi millekään... olispa nuori, tekis kaiken toisin, diipadaapa... Ja sitten sen tunteen, että tietää osaavansa ja pystyvänsä ja olis annettavaa, jos olis vaan sellanen työ missä vois ja jaksais antaa kaikkensa. Mäkin tossa mun työssä jos voisin toteuttaa asioita niin kuin ite ne parhaaksi kokisin, niin voi sentään kun olisin liekeissä... mutta kun ei, aina on seuraava tekemässä eri tavalla jne. Ryhmätyö ei oo mua varten...
Sun kohdalla toteutuis myös sellanen tulonlähde, että myyt niitä vanhoja kamoja pois (sillä lailla Kaarinakin teki!). Mulle sekään ei ole mahdollista, kun ei ole mitä myyskennellä, kun kaikki on jo raivattu... Mutta tosiaan se siivous ei oo ollenkaan huono homma mun mielestä. Samalla siinä voi mietiskellä ja siivoilla päätään.
Ai se oli siis fasettilukko, se lääkärikin kyllä sanoi jotain sellasta. Se on jo ihan ohi mennyttä nyt ja eilen tuntui jo lähes rikolliselta olla sairaslomalla...
Voi ei, jos sinä syöt huonosti, niin mulla ei ole sitten kyllä mitään toivoa... Sun syömiset on kuitekin varmasti tuhat kertaa paremmat kuin mun. Mä oon koittanut nyt ulkoilla enemmän ja vähän katella tota nukkumistakin, mutta edelleen mä oon aamulla kuin haudasta noussut, ei meinaa millään jaksaa... ja pirteäksi en koe oloani koskaan.
No kiva jos tykkäät lukea näitä mun juttuja. ♥ Tsemppiä sulle(kin)!!! ♥
Hei ja mukavaa lauantaita! Lueskelin postaustasi (ja edellisen) ja toivon, että löytäisit suunnan elämällesi ja iloa siihen. Minulla asiat loksahtivat ihanasti paikoilleen, kun perustin oman kotipalveluyrityksen. Muutimme pieneen pienkerrostalo kolmioon ja tyttäret muuttivat omilleen. Siitä alkoi "minun elämä". Nautin jokaisesta päivästä. Tänään olen jo käynyt 12 kilometrin lenkillä, aioin vähän siivoskella ja käydä muutaman tunnin töissä. Jotenkin elämä on rauhallista ja voi itse suunnitella, mitä itse haluaa tehdä. Joskus laiskottelen ja luen kirjoja. Joskus teen ruokia ja neulon. Kun ollaan miehen kanssa kahdestaan, ei ole enää paljoa tekemistä. Meillä on pieni parveke, jossa ei ole edes kukkia. En käy shoppailemassa, en haali enää tavaraa. Päinvastoin. Viihdyn paljon omassa huoneessani, kuin nuorena tyttönä lapsuudenkodissa. Olen löytänyt oman itseni takaisin. En ole enää "tehokas äiti ja vaimo". Olen Leena! Luulen, että aika auttaa sinua sinun valinnoissasi. Mieti, mitä itse haluat ja milloin on oikea aika. Jos on perhe ympärillä, silloin eletään vielä niillä ehdoilla. Älä vaadi itseltäsi liikaa!
VastaaPoistaHei vaan itsellesi! ♥ Ihana kommentti sinulta!!
PoistaTuolla lailla en olekaan osannut ajatella, että "palaa omaksi itsekseen" kun lapset lähtee. Hieno ajatus!! Mä olen ihaillut sinun ajattelutapaa ja tekemisiäsi siitä asti, kun löysin blogisi - tunnut olevan iloinen ja onnellinen ja sellanen perustyytyväinen ihminen. Olet tehnyt oikeita ratkaisuja elämässä, tuo sinun työkuviosi on yksi hieno esimerkki siitä. Mä en keksi mitä vastaavaa voisin tehdä, harmi. Mutta tuollanen vapaus ja tekemisen ilo, mikä sinusta huokuu, on tosi mukavaa luettavaa!
Pienempään mökkiin muutto on mun unelma sitten joskus, mutta no, katsotaan nyt sitten. Miehelle se ei välttämättä ole unelma... Mutta tosiaan nyt on vielä lapsia kotosalla ja eläimetkin, sitten kun tilanne on toinen niin on vasta aika miettiä vaikkapa näitä asumisolosuhteita tarkemmin.
Kiitos ihanasta kommentistasi!
Moi! mulla on niin noita samoja ajatuksia ollut jo monta vuotta. Minäkin mietin, että mitä voisin kotoa käsin tehdä ja sopivan osa-aikaisesti. Ei mun eteen tullut sitten muuta kuin tää opiskelu, joka nyt pikkuhiljaa etenee ja valtava taakka vanhasta työstä on pudonnut pois harteilta. Toki opiskelu käy työstä ja tulevaisuus on epävarma, mutta milloin se ei sitä ole?
VastaaPoistaLuin myös tuon kirjan pariinkin kertaan, ja tiedätkö, se sai osaltaan muhun tätä rohkeutta hypätä pois vanhasta raastavasta työstä tuntemattomaan ja lähdin opiskelemaan kokonaan uutta alaa. Talous huolettaa, mutta tein tämän silti...kuulostaa kyllä vähän hullulta, mutta Kaarinan kirjan luettuani sain rohkeutta siihen, missä olen tänä päivänä menossa. Ja minäs vuonna tuo kirja ilmestyikään...!
Älä ole huolissasi siitä, että murehdit täällä "ääneen", niinpä me varmaan muutkin teemme, mutta itseksemme omissa oloissamme. Minulle tämä on ainakin tavallaan vertaistukea :) ja joo, tunsin itse kamalaa syyllisyyttä ollessani sairaslomalla työstäni, vaikka olin oikeasti kipeä, tuntui vain etten olisi saanut olla kotona makailemassa...mutta niin se työ sitoo, että vähättelee omaa huonoa oloaankin jossain vaiheessa, vaikka omaa parasta pitäis ensin ajatella. Taidat olla oikeasti muutoksen äärellä :) joskus sen oivaltaa ihan kummallisella tavalla ja oudossa asiayhteydessä, ehkä sullekin käy niin! Voimia syksyyn!
Heippa! Mun mielestä ei kuulosta lainkaan hullulta, että Kaarinan kirja on antanut potkua ja rohkeutta tehdä muutoksia elämään! Mä uskon, että se on tehnyt saman monelle muullekin, myös mulle... mä lähdin silloin opiskelemaan uutta alaa, tosin palasin sitten töihin vanhaan, mikä ei tietenkään ollut alun perin ajatuksena... Nytkin mä tekisin jotain, kun vaan keksisin mitä se jokin olis, voisin vaikka opiskellakin jos keksisin alan joka oikeasti kolahtaa.
PoistaJa kirja muuten ilmestyi vuonna 2010. Mä olen hommannut sen jo silloin... ja aina vaan luen ja luen uudelleen. Ja monta vuotta mullakin on mennyt tässä jo miettiessä...
Hyvä jos tämä on vertaistukea. Kyllä mä uskon, että on monia, jotka tänä päivänä kamppailee väsymyksen kanssa työnsä takia. Ja kun aika on tällainen tosi epävarma, on vaan sitkuteltava siinä työssä, vaikka ei tosiaankaan haluais ja jaksais.. mutta kun ei muutakaan voi, kun ei ole muuta tarjolla!
Mä olen tainnut olla muutoksen äärellä jo vuosikausia, siltä itsestäni tuntuu. Ja tuntuu myös aika surulliselta, että muutosta ei vaan tule. Vuodet vierii ja minä en...
Tsemppiä opiskeluun sulle!!
Monessa kohtaan olen samaa mieltä, vois kyllä lukea ton kirjan.
VastaaPoistaSamaa mieltä, tein työtä puolipäivää, silti väsyin omiin sairauksiin ja työn epäsäännöllisiin paikkoihin. Kun pääsin sairauseläkkeelle, aloin todella nauttimaan elämästä. Nyt kun miehenikin on eläkkeellä niin nyt nautimme kaksinverroin. Vaikka hän on aika paljon pihatöissä, minä sisällä.
Suosittelen kirjaa lämpimästi!!
PoistaMulla on tonne eläkeikään vielä niin pitkä aika, reilut 20 vuotta, että olis kauhean kiva keksiä piakkoin, mitä tahtois tehdä työkseen... Toi nykytyö on siis tosiaankin ihan ok osaltaan, mutta noi työajat vaan on niin raastavat. Mukavaa, että sinä nautit elämästä nyt!!
Jos yhtään lohduttaa niin mä oon vähintään yhtä pihalla oman uran/työn/opiskelun kanssa :/ Mitäs me oikein Heli keksitään? Pistetään yhdessä joku putiikki pystyyn? :D
VastaaPoistaLuin just tällä viikolla jutun masennuksen yllättävistä piirteistä ja tunnistin sieltä omalta kohdaltani ärtyisyyden ja levottomuuden. Jotenkin kuitenkin haluaisin uskoa, että se on vaan pms ja hsp ja kuormittava elämäntilanne (pienet lapset, hektinen arki jne.) :P
Voi, oliskin jotain taitoa putiikkia pitää... mulla siis, sulla nyt on toi käsityötaito millä voisit putiikin laittaakin! Mä ehkä voisin sit vaan myydä ja pitää hyllyt järjestyksessä?? =D
PoistaJoo, masennuksen piirteistä sopii varmaan jokaiselle jokin. Mä oon vaan alkanu ihmetellä tota, kun oon ihan aina väsynyt... ei mitään merkitystä miten vähän tai paljon nukun tms. Ja ärtyisäkin olen kyllä aika usein...
Tuli vielä mieleen noista työjutuista. Minun yksi sisko(42v) opiskeli (viikonloppukursseilla Tampereella) aromaterapeutiksi. Tekee hellää, ihanaa hierontaa, joka auttaa aineenvaihduntaan ym. Kävin tällä viikolla hänen hieronnassa ja nukuin 10 tuntia yhteenputkeen heräämättä kertaakaan. Nukuin jopa ihan pommiin! Toinen siskoni (39v) perusti oman kotipalvelun Pirkkalaan. Hän on tehnyt meikkaus- myyntityötä ja ollut huippuhyvä siinä. Nyt onnellinen. Yksi siskoni (53v)kävi paljon itse Fitness jumping- tunneilla ja löysi sieltä itselleen mieleistä työtä. Kouluttivat hänet trampoliinijumpan vetäjäksi ja nauttii nyt siitä. Eli rohkeasti vaan irti oravanpyörästä! Jos vaan löytyy se "oma juttu".
VastaaPoistaToivon todella, että löytyisikin se oma juttuni! Jotenkin tuntuu, että olen etsinyt sitä jo aika kauan.. mutta ei vaan löydy. Olo on välillä toivoton, ja tuntuu, että pitäisi varmasti etsiä vaan vielä enemmän. Mutta kun ei tiedä edes että mistä aloittaa etsimisen! Toisaalta esimerkiksi se ammattijärjestäjän työ vois olla ihan mun juttu, mutta toisaalta... kun en osaa sanoa. Olen huono kokeilemaan enkä uskalla hypätä. Jotenkaan en luota itseeni, että joku innostus kestää. Olen sellanen "innostun hetkessä, kyllästyn hetkessä"-tyyppi, joten jos lasken elannon sen varaan, että innostun jostain, pelkään että hetken kuluttua huomaan senkin olevan huono ratkaisu...
PoistaTuo aromaterapiassa käynti voisi olla ihanaa... kaipaisin niin kovasti syvää ja virkistävää unta. Uskon, että jos olisi muuten ns. "elämä kunnossa" eikä siis olisi tätä jatkuvaa, kalvavaa mietiskelyä, voisi unetkin olla syvemmät. Ja jos ei olisi noita koiria...... ne saa mut välillä kyllä ihan sekopääksi, kun aina herättävät yöllä!! Ja jos en herää, tai siis heräänhän mä, mutta jos en nouse, ne siirtyy häiriköimään tytärtä, jolloin mä sit viimein nousen, ettei ne herättäis muita... aaargh!! Että ehkä sit joskus, kun ei ole enää eläimiä eikä lapsia kotona, mä saan viimeinkin nukkua.....
Niin ja lisään vielä, että teillä sisaruksilla tuntuu kaikilla olevan mukava ja mieluinen työ. Se on todella hieno asia!! ♥
PoistaItse olen koittanut yksinkertaistaa elämää. Nautin suunnattomasti luonnosta, luomuruuasta, rauhallisuudesta, treenaamisesta, opiskelusta, omasta työstäni ja siitä, että mahdollisuuksia on niin paljon :) Rakastan haasteita, mutta kaipaan samalla rauhaa. Pyrin aina siihen parhaaseen, koska siihen on juuri sitä liekkiä ja tahtotilaa. Mutta toisaalta haluan olla jo tyytyväinen tähän hetkeen. Onnellinen jo siitä kaikesta, minkä on saavuttanut. Oravanpyörä...en en varmaan pyri siitä tietoisesti pois, mutta en toisaalta koe edes olevani siinä :)
VastaaPoistaKuulostaa hyvältä elämänasenteelta! Siihen pitäisi itsekin pyrkiä, että on onnellinen siitä, mitä jo on elämässä ja tyytyväinen jokaiseen hetkeen mitä elelee. Tai ees melkein jokaiseen.
PoistaMä kans mietin tota oravanpyörää... olenko siinä? En osaa sanoa. Mä olen jo pitkään kans yksinkertaistanut, raivannut jne. Mutta jotain kaipaan edelleen. Kun tietäis, mikä se "jotain" on, olis paljon helpompi suunnistaa sitä kohti! Nythän mulle avautuu toi "vähemmän töitä, enemmän vapaa-aikaa"-tilanne, mutta jotenkaan tällaisessa sekavan aikataulun työssä se ei kuitenkaan oikein tunnu samalta kuin jos olis vaikkapa ma-pe-8-16-työssä ja siitä vähennettäis vaikka pari tuntia per päivä tai päivä viikosta pois. Tarkoitan siis, että edelleenkään ei tule sellasta vapaata tunnetta, kun työt on miten sattuu jatkossakin, ellei mun ruinaus mene läpi ja saan työpäivät jatkossa putkeen ja vapaat putkeen.