tiistai 4. lokakuuta 2016

rakkaat, kalliit lemmikkimme ♥


Tänään on eläinten päivä. Kerronpa siis meidän eläimistä. 

Tässä kuvassa on ensimmäinen kissamme. Se haettiin meille aikanaan maatilalta, jossa se juoksenteli sisarustensa kanssa puolivillinä pitkin pihaa. Se oli ensimmäinen, joka saatiin kiinni ja se lähti meidän mukaan saman tien. Ikävä kyllä se sitten taisikin olla liian pieni lähtemään, koska se aluksi lutkutti minun yöpaitaa kaiket yöt niin, että se meni ihan reikäiseksi.


Kun kisu oli ollut meillä kolmisen viikkoa, sille haettiin kaveriksi tämä toinen kissa. Kisut oli todennäköisesti melko samanikäisiä, mutta käytökseltään aivan erilaisia. Tämä uudempi kissa oli heti tänne tullessaan reipas ja utelias, ja siis aivan valmis uuteen kotiin.

Tänä päivänä en missään tapauksessa ottaisi kissaa, joka ei ole tarpeeksi vanha luovutukseen. Tuolloin en tiennyt, miten iso merkitys sillä on kissan kehitykselle.


Kun kissat oli olleet meillä noin vuoden, meille tuli koira. Mies ei ollut järin innostunut ajatuksesta, mutta minä pidin pääni. Tämä koira onkin ollut elämäni rakkain eläin. ♥ Se on nyt 11-vuotias.


Innostuin ajatuksesta teettää koiralla pentuja. (Kissat me leikattiin heti kun se vaan niiden iän puolesta oli mahdollista.) Kasvattajan avittamana etsittiin uros ja tehtiin pennut. Kävin myös kasvattajakurssin ja hankin kennelnimen. 

Ensimmäisistä pennuista meille jäi yksi palleroinen. Mies vastusti sitä ekaa koiraa, mutta tyytyi tilanteeseen, ja tätä tokaa koiraa se vastusti myös... Kävi sitten niin, että se oli mies, joka kantoi tämän koira-kakkosen meidän sänkyyn nukkumaan ja tämä on kerta kaikkiaan meidän eläimistä miehen ehdoton lellikki. Se on ensimmäinen ketä tervehditään töistä tultua ja jolle mies lepertelee enemmän kuin minulle...


Tässä tämä toinen koira on. Se on nyt 9-vuotias ja näyttää jotenkin vanhalta tuossa kuvassa vaikka ei siltä kyllä livenä näytä. Johtuu ehkä tuosta sen naaman väristä tai jotain, mutta aina koiria talutellessani tätä luullaan vanhemmaksi kuin äitiänsä! 

Sittemmin eka koira teki vielä toisetkin pennut ja tämä toinen teki kaksi pentuetta. Sitten riitti mulle se laji, mielestäni kahdet pennut per koira on ihan tarpeeksi, eikä muutenkaan enää sytyttänyt se kasvatusjuttu. Oikeastaan mä suorastaan vastustan sitä kasvatusta tietyiltä osin, enkä hyväksy millään muotoa sitä, että koiralla teetetään pentue toisensa jälkeen. Koirat on tätä nykyä molemmat steriloituja.

Vuosien mittaan olen haaveillut vaikka mistä eläimistä: kanoista, lampaista, vuohista, hevosesta... Haaveilen vähän vieläkin niistä kanoista ja tyttöjen kanssa on suunniteltu, että "joskus vielä" me hommataan kolmeen pekkaan kimppahevonen. Saa nähdä. Yllättäen mies vastustaa ajatusta...

Joka tapauksessa meille tuli sitten kaksi kania.


Kanit oli kahden nuorimman lapsen. Itse asiassa poika, silloin 12v, alkoi kamalasti vinkua kania... oli käynyt kattomassa eläinkaupassa jne. Suuret oli lupaukset hoitaa niitä... Tottakai tiedän, että vastuussa on aikuinen. Mies vastusti TODELLA ankarasti kanien hankkimista, mutta minä lupasin ne silti, koska onhan puput söpöjä ja halusin antaa lapsille omat eläimet.

Puput oli joululahjat lapsille vuonna 2011 ja ne on nyt siis 6-vuotiaita.

Muutaman ajan poika jaksoi olla innoissaan kanistaan, sitten sen hoitamisesta piti alkaa joka välissä huomauttelemaan. Lopulta olin jo sitä mieltä, että kani lähtee. Siinä vaiheessa pikkusisko astui esiin ja sanoi, että hän ottaa sen myös itselleen oman kanin kaveriksi. Ja niin se sitten jäi edelleen meille.


Ekan kissan kanssa kävi sitten lopulta niin, että se piti lopettaa noin 7-vuotiaana. Se oli jotenkin päästään ihan pimeä. Se ei suostunut varmaan pariin vuoteen menemään pihalle, se pissasi joka paikkaan, se oli laiha, se vaan makasi meidän sängyssä (ja pissasi toiseen reunaan), se stressasi kaikesta. Se ei päästänut koiria kunnolla edes yläkertaan, se hiippaili itse alas ainostaan syömään aamuin illoin. Sitä käytettiin lääkärissä, sitä koitettiin laittaa pihalle vaikka väkisin, sille koitettiin syöttää rauhoittavia lääkkeitä... Minä siedin sitä pissailua varmaan sen pari vuotta, koska toisaalta se kuitenkin nukkui minun vieressä yöt ja oli jotenkin niin minun kissa ja rakas mulle. Ja silti samalla sen olemus stressasi mua kauheasti, koska joka paikasta löytyi sitä pissaa, mietitytti mikä sitä riivaa, hermostutti sen käytös... 

Oli aivan hirveää viedä se lopetettavaksi. En olisi voinut antaa sitä kenenkään toisen ristiksikään, joten se oli ainoa vaihtoehto. Vieläkin surettaa kun asiaa ajattelee... Ja miten kamalaa oli saada siitä sitten esimerkiksi täällä blogissa sapiskaa, kun siitä silloin aikanaan kirjottelin. "Mitä siinä suret, iteppä sen veit tapettavaksi." No vein juu. Ei ollut oikein vaihtoehtoja. Ei ollut onnellinen se eläin, ei.


Toinen kissa mennä porskuttaa edelleen. Se on nyt 12-vuotias eikä vaikuta lainkaan vanhalta. Se on kyllä melko omalaatuinen tapaus... iso lihava katti. Jysäys vaan kuuluu, kun se "kissamaisen kevyesti hypähtää" vaikka pöydältä alas. Koitan pitää sen ihan sopivalla ruoalla, silti se on paksu kuin mikä. Toisaalta se nähtävästi sisäruoan lisäksi myös hiirestää tosi ahkerasti, joten ehkä se sitten siksi on niin puntti? Aina se on ruokaa huutamassa... Näin paksua kissaa en ole kyllä muualla nähnyt. Silti se tuntuu olevan terve - siitä on otettu viime talvena kaiken maailman testit (maksa, sokerit yms) eikä missään ollut vikaa. Eläinlääkärikin vaikutti suorastaan hämmentyneeltä. 

Tämä kissa on ihana ja kiltti. Se ei ole koskaan pissannut sisällä vääriin paikkoihin eikä se koskaan pure tai raavi. Se ei ole mikään sylikissa, mutta kuitenkin tulee sohvalle viereen kehräämään. Ja tunkee peiton alle nukkumaan. Ja änkeää kirjan päälle pöydälle makaamaan jne jne. Se on ollut terve tyttö lukuunottamatta viimetalvista oksentelua, jonka syytä ei oikein lopulta saatu edes selville. Ehkä sen aiheutti lapamato, joka siltä löytyi silloin? Matoja ja madottamisia, eli ihan normijuttuja, on ollut, mutta muuten se on siis ollut aika helppo kisu.


Tämä mamman kultamuru sen sijaan on ollut aika kallis tapaus hoitaa... Siltä on leikattu polvi (patellaluksaatio) ja tikattu nahkaa koivesta takaisin paikoilleen. Sitä hoidetaan joka kesä kortisonilla kummallisten kutinoiden takia. Ja viimeksi siltä leikattiin hampaita ja todettiin samalla reissulla nivelrikko molemmissa polvissa. Voin sanoa, että rahaa on palanut tämän otuksen hoitoon, ja tulee palamaan jatkossakin.

Tämä koira on kuitenkin mulle todella rakas. Ihan ehdottomasti hoidan ja hoidatan sitä, maksoi sitten ihan miten paljon vaan. Voin sanoa, että tämän koiran hoitoon kuluvat rahat antaa mulle motivaatiota työssäkäyntiin... koska ilman rahaa en voisi sitä hoidattaa. Ei nyt kuitenkaan kannata kuvitella, että pidän täällä hengissä sairasta koiraa. Ei se ole sillä lailla sairas, että se kärsisi. Mutta minkäs teet, kun alkaa vanhoja luita ja niveliä kolottaa ja kaikki ne vuosikausien iloiset juoksentelut alkaa tuntua. Ja se lempiharrastus, isojen kivien kanniskelu suussa, sitten söi ne hampaatkin...

Näiden hammashommien "innoittamana" suosittelen jokaista koiranomistajaa olemaan todella tarkka tuossa kivi-asiassa. Älkää antako koirienne oppia kantamaan suussaan mitään kovaa. Me ei tajuttu tätä aikanaan, ja siitä sitten maksettiin kova hinta. Me rahana, koira poistettavina hampaina... (15 kpl!). Edelleen tämä asia kummittelee meille, sillä jatkossakin koiran pitäminen irti omassa pihassakin on vaikeaa, koska se aina hakee jostain sen kivenjärkäleen, joka suussaan se sitten kuljeksii ja makailee.


Toinen koira on ollut aika lailla terve. Sen kanssa suurin "ongelma" on sen aika kova vietti jahdata muita eläimiä (myös meidän kissaa). Osaan tulkita lenkillä pelkkää sen hengitysääntä ja korvien asentoa, ja huomaan, milloin siltä niin sanotusti häviää korvat ja aivot... se alkaa läähättää ja lähtisi välittömästi sinkoamaan jonnekin, jos se ei olisi narussa. Se on jahdannut jäniksiä (saamatta kiinni) ja kerran se lähti jopa ketun perään... tosin jossain kohtaa kettu kääntyi sitten ympäri ja sitten tultiinkin toisessa järjestyksessä pihaan päin... Tämän höperön koiran erikoisuus on jahdata korkealla lentäviä lintuja, jotka se kai sitten kuvittelee ottavansa kiinni.

Ehkä harmillisinta meille ihmisille on tämän koiran syvä rakkaus tonkimiseen. Se löytyy hyvin usein jostain ojan pohjalta kaivamasta savesta jotain myyränpesiä. Alkuvuosina se aiheutti mulle sydämentykytyksiä, kun se yhtäkkiä olikin "kadonnut" pihasta. Nyttemmin tiedän, että se on vaan ojassa tai tossa hiukan pidemmässä heinikossa ja kaivaa, kaivaa, kaivaa... Ja sitten se saapuu ovelle tuon yläkuvan kaltaisessa kunnossa. Jeah.


Tässä vielä toinen "tyylinäyte" siitä, miten valkoinen koira vaihtaa väriä. Hurraa. Kuitenkin mä jotenkin ajattelen, että se on silloin todennäköisesti onnellisimmillaan. Se saa toteuttaa jotain ikiaikaista vaistoaan ja kaivella rottia. Häntä vipattaa hullun lailla siellä sen touhutessa - ja kuraahan tuo vaan on. Lähtee pesemällä. Hälläväliä.


Sitä paitsi voitko olla vihainen tyypille, joka katsoo sinua näin??


Tai joka katsoo haikeana ulos ikkunasta sinne pelloille...?


Kissan ajatuksenjuoksut sen sijaan on välillä multa vähän hämärän peitossa... Mitähän se tuossakin oikein aikoi??

Mutta sitten ne pupuset... Pienet, pehmoiset, hirveän söpöt palleroiset...


Kanit on kyllä olleet jonkunlainen virhehankinta. Mulla oli aikanaan kani, samoin siskollani. Ja voin sanoa, että aika oli kyllä kullannut muistot... En todellakaan muistanut, miten kamalalle ne haisi. Tai miten kamalasti ne teki tuhoa... Vasta sitten kun oli jo liian myöhäistä, mun mieleen palautui kaikki sellanen fakta, mikä olis ehkä saanut mut harkitsemaan vielä kolmannenkin kerran tätä pupujen hankkimista.

Meidän pikkuriiviöt tuhosi aika tavalla alakertaa aikana ennen remonttia. Ne siis järsi meidän muovista lattiamattoa ehkä noin neliön verran. Siis todellakin söivät sitä mattoa... Niillä oli kaiken aikaa porkkanoita ja mitä lie kaikkea pupellettavaa, mutta silti ne söi mattoa. Ja seiniä. Ja tapetteja. Ja johtoja, jos jostain pääsivät käsiksi niihin. Ja vaatteita ja sängyn reunalta roikkuvaa lakanaa. Ja mattoja. Ja sitten ne pissaili joka paikan. Argh. Niille oli kaksikin hiekkalaatikkoa, jonne ne kyllä myös osasi pissiä, ja silti löytyi lätäköitä sieltä sun täältä. 

Mun mielestä kanin pitäminen pienessä häkissä on kauheeta. Siksi annoin luvan niiden olla alakerrassa päivät ja häkissä olivat sitten vain yöt. Niiden kuitenkin oli lupa olla vain tässä tupakeittiössä, joten sitten ihmiset loikki kaiken maailman aitaviritysten ylitse kulkiessaan täällä... Jotenkin aika älytöntä. Olen kyllä kuullut kaneista, jotka ei tee mitään tuhoja, mutta no, meidän ei olleet sellaisia. Silti venytin hermoa ja annoin niiden olla.


"Kiitos mamma, kun toit kukkia maljakkoon mulle..."

Sanomattakin selvää, että remontin jälkeen kaneilla ei ollut asiaa alakertaan enää. Se on joko tytön huone tai sitten häkit... Ja kesällä ne on 24/7 ulkona isossa aitauksessaan, jossa niillä on sisätilana vanha leikkimökki. Pupseilla on tytön huoneessa molemmilla 140x70cm häkit (tai jotain sinne päin, tosi isot kuitenkin) mutta tällä hetkellä ne on yhdessä yhteisessä häkissä, koska taisteluvuosien jälkeen yhtäkkiä tulevatkin tappelematta toimeen samassa häkissä. Alkuunhan niille tehtiin hieno iso tila (noin 100x220cm) yläkertaan, mutta sitten ne a) alkoi tapella siellä ja b) riehui siellä kaiket yöt ja aitaus oli meidän sängyn lähellä ja me ei enää kestetty... 

Eniten mua risoo kaneissa niiden haju. Vaikka häkkiä siivoaa monta kertaa päivässä, se haisee silti koko ajan. Koko tytön huone haisee ja aika ajoin haju leijailee kauemmaksikin. Jos kanit olis jossain piharakennuksessa, asia ei olis mikään ongelma - mutta mun mielestä ne on sisälemmikeitä, ja ne tarvii virikkeitä ja vapaana juoksentelua jne, enkä haluais että ne olis jossain, missä käytäis antaa niille vaan ruokaa. Ehkä suhtaudun vähän liian tunteikkaasti niihin, vaikka samalla koko ajan odotan aikaa ilman pupuja...


Olen hyvin paljon miettinyt tätä eläintenpito-asiaa. Eläimistä on vaivaa ja rahanmenoa. Niistä tulee sotkua ja karvaa joka paikkaan. Niille pitää muistaa ottaa ruoat sulamaan, niitä pitää madottaa, niitä pitää käyttää lenkillä joka päivä ja joka säällä, niiden kanssa ei niin vaan reissata mihinkään. Ne on ihania, rakkaita ja maailman ärsyttävimpiä. Ne haisee ja tuhoaa paikat. Ne sairastaa. Niistä pitää luopua joskus. Ja joskus niistä haluais luopua saman tien.

Meidän eläimillä alkaa olla ikää sen verran, että ne on todennäköisesti enemmän elämänsä ehtoo- kuin alkupuolella. Saattaa olla, että vaikkapa viiden vuoden päästä meillä ei ole enää ainuttakaan näistä täällä kanssamme. Se on ajatuksena surullinen, mutta toisaalta myös ehkä helpottava. Ainakaan kaneja ei tule kyllä ikävä... Koirista luopuminen kylläkin hirvittää jo etukäteen tosi paljon.


Tällä hetkellä musta tuntuu, että en ota näiden jälkeen enää lemmikkejä. Tai ainakaan en ehkä muuta kuin kissan. Voi olla, että ajatukset muuttuu sitten joskus, mutta just nyt ajattelen näin. Jotenkin mun silmissä häämöttää aika, jolloin ei ole enää mitään velvotteita: lapset on omillaan, eikä ole lemmikkejä. Saisinko vaikka sitten vihdoin viimein nukkua ihan niin kauan kuin itseäni huvittaa?? Tai olla menemättä ulos silloin kun ei nappaa?? Viimeiset 20 vuotta olen kuitenkin elellyt elämääni pitkälti muiden ehdoilla, ensin lasten ja sitten lasten+eläinten... lähtien nyt siis vaikka noista yöunista ja ulkoiluista. Ehkä se oman elämäni ehtoopuoli sitten on aikaa, jolloin voin ajatella ennen kaikkea itseäni?

Kamalaa on kuitenkin se, että tietää koko ajan lähenevän sen ajan, kun lemmikit yksi toisensa jälkeen vanhenee ja raihnaantuu. Ne alkaa sairastella, silmät ei ole enää niin kirkkaat eikä askel niin reipas. Meidän vanhempi koira jo ihan selvästi näyttää välillä lenkillä, että voitaisko jo kääntyä... Sen on välillä myös vähän hankala kiivetä rappuja pitkin yläkertaan (silloin mamma kantaa sen tietenkin). Lisäksi olen huomannut, että se mielellään menee jo aikaisemmin yöunille!


Ja kuitenkin: on ihanaa, kun sohvalle istuessa saa heti kylkeensä lämpimän koiran. Tai oikeastaan kaksi. Ja kissankin vielä parhaassa tapauksessa. Ja jos käyt sohvalle makaamaan, on koirien ilo vielä suurempi ja ne tunkee mahan päälle makaamaan. Ja sitten on ihanaa, kun nukkumaan mennessä peiton alle tunkee kehräävä kissa. Eilen illalla kissa kävi jopa lipaisemassa mun naamaa sen lisäksi, että se tuli siihen kainalooni puskemaan mua tassuillansa. Suu oli kyllä täys karvaa tästä ilosta, mutta no, väliäkö sillä. Ja on onni omistaa aina innokas lenkkikaveri. On suloista, kun koira tahtoo syliin ja painaa päänsä mun olkapäälle ja huokaisee tyytyväisenä. Mieltä lämmittää, kun kotiin tullessa saa aina maailman riemukkaimman vastaanoton. Ei siinä jaksa ajatella niitä pissoja ja kakkoja ja oksennuksia, joita pitää siivoilla. Se, että omistaa eläimiä, on iso etuoikeus ja ilo, vaikka siihen liittyykin myös ikäviä juttuja, rahanmenoa ja velvoitteita.

Kyllä minä siis näistä meidän eläimistä tykkään ihan hirmuisesti. Ja koitan pitää kaikkien eläinten elämän ja elinolot hyvänä. Pitää olla kunnon ruokaa ja hyvää hoitoa. Myös puput saa rapsutuksia ja porkkanoita, vaikka en nyt niin hirmuisesti muuten niistä välittäisi. Kuitenkin esimerkiksi lapsilleni olen sanonut, että kannattaa todella harkita, ennen kuin hankkivat itse eläimiä (no, pojalla on jo kaksi kissaa..). Niissä on sitten kiinni vuosikausia. Se ei tietenkään ole paha asia, päin vastoin. Mutta se pitää muistaa, että alusta loppuun se eläin on hoidettava ihan itse, jopa vaikka se välillä koettelee hermoja, huonekaluja ja taloutta (kyllä mä sanon, että vaikkapa se 500€ lasku koiran hammashoidosta ihan hivenen kirpaisee...).

Ihanaa eläinten päivää kaikille eläimille ja niiden ihmisille! ♥

Heli

11 kommenttia :

  1. Ihania karvaturreja ja -palleroita sinulla! Kyllähän ne välillä ristiriitaisia tunteita herättävät itse kullakin, mutta paljon tuovat myös iloa ja merkitystä elämään. Eipä koskaan tarvitse olla yksin, kun talo on täynnä eläinkavereita. Kyllä ne ovat oman päivänsä ansainneet. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, että koskaan ei tarvii olla kotona yksin. Koirat himmailee aina jossain lähistöllä, elleivät ole ihan sylissä asti...

      Just nyt meillä on kaamea karvanlähtö koirilla. Se on isoin miinus eläintenpidossa, kun ihan joka paikka on karvassa.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus! Juuri sopiva näin eläinten päivään!

    VastaaPoista
  3. Tuo kissa nro 2 ja etenkin eka kuva siitä... :D! mahtava! Totta kaikki, mitä kirjoitit. Myös se, että eläimet ovat sydäntäsärkevän ihania.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo toinen kissa on melkoinen puntti. Ihana otus kyllä!
      Eläimissä, kuten varmaan kaikessa, on kaksi puolta. Ihania ja kamalia yhtä aikaa. ♥

      Poista
  4. Voi niin tuttuja tunteita! Minä en varsinaisesti ole "eläinihminen", mutta meilläkin on ollut hamsteri, koira ja pupuja. Tiedän niin, mistä kirjoitit. Ne on rakkaita (tai niistä tulee, kun ne kotiin saapuu). Niiden eteen tekee kaikkensa ja ne antaa paljon. Mutta myös ottaa. Minä jouduin opettelemaan kynsienleikkuut, madottamiset, lääkkeitten annot ym. Puput asustivat meidän löylyhuoneen lattialla ja olivat häkissä saunailtoina, kerran viikossa. Tulipahan sauna pestyä joka kerta:))) Koirasta luopuminen oli kova paikka ja on vieläkin. Kuvasit hyvin vanhenevaa koiraa. Voi niin reppana:( Voimia sinulle vielä katraasi kanssa. Minä nautin nyt pääosin(kahdella tyttärellä on koirat) puhtaasta, raikkaasta kodista ja omasta ajasta. Sitä kohti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas olen aina haaveillut isosta eläinmäärästä ja myös niistä "ulkoeläimistä" kuten kanoista jne, joita en kuitenkaan ehkä koskaan tule saamaan. No nyt kun noita lemmikkejä on jokunen, haaveilen sitten ajasta ilman niitä sitten joskus... =D Vaikka tiedän, että koirista luopuminen tulee olemaan ihan kauhea paikka. Ehkä sekin on yksi syy siihen, miksi en välttämättä enää sitten koiria tahtoisi. Mutta katsoo nyt.

      Puput, niin pieniä ja söpöjä kuin onkin, on näistä kyllä hankalimmat eläimet mielestäni. Niiden kynsiä en suostu leikkaamaan, mä pelkään että on varpaatkin siinä hötäkässä napsittu pois. Koirien kynnet leikkaan, mutta sekin on yhtä tuskanhikeä minun osalta ja kauhuvapinaa koirien osalta... arvaavat tietenkin, miten paljon se homma mua kauhistuttaa. Onneksi mun yksi ystävä on ihan haka siinä hommassa ja leikkaa ne aina kun käy... =D

      Mielenkiinnolla odotan, millaista elämä sitten on, kun on lapset ja eläimet poissa. Että tuntuuko tyhjältä.

      Poista
    2. Ei tunnu tyhjältä (minusta). Kaikkea muuta mukavaa tulee tilalle. Toivottavasti. Minulle kävi niin.

      Poista
  5. Ńoi teiän eläimet on kyllä niin ihania, koirulit varsinkin niin suurisydämisiä että! <3

    Ymmärrän ton fiiliksen pupuista. Vaikka oli tosi surkeeta ja surullista kun ne kuoli niin en ole kyllä valitettavasti juurikaan kaivannut niitä...

    Huvitti muuten kun luin tässä tosta teidän kissasta kuinka tulee kirjan päälle makaamaan jne. niin meidän kissa hyppäs näppäimistölle. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, etenkin toi toinen koira on sellanen sydäntenvalloittaja, syliin tunkemassa aina. Ja nyt, kun sen hampaat on hoidettu, ei enää henkikään haise.... =D Toinen koira harvemmin vieraille ihmisille lämpenee.

      Teidän pupuille kävi karusti. Mutta todellakin ymmärrän silti ton tunteesi, ettei niitä suuremmin ole kaipaillut. Jotenkin kun se eläin ei ole siinä kotona ja sisällä, kuten kissa ja koira, se on vähän eri asia, ei niin "lemmikkimäinen" ja tärkeä.

      Huh, meidän kissa ei onneksi tunge koneen päälle. Sitä ei kone kestäis! =D Toisaalta mulla on kyllä sellanen mielikuva, että on sekin joskus tässä tepastellut... Kissat on niin hauskoja, ne jos päättää että tästä menen, niin nehän sitten menee!

      Poista

Kiitos kommentistasi! ♥