surua ja ikävää

Nyt se on totta, nyt pikkuinen on poissa. Olen niin hirvittävän surullinen...

Rakas pikkuiseni sai lähteä rauhallisesti kotona. Loppuun saakka olin vieressä ja silittelin. Vaikka tiedän, että tämä oli koiran kannalta oikea ratkaisu, noin niin kuin järjellä ajateltuna, tunnen silti suurta syyllisyyttä. Mietin, millä ihmeen oikeudella voin päättää, että nyt sen on kuoltava... Ajattelen, että olen pettänyt pienen koirani antamalla nukuttaa sen ikiuneen. Toisaalta kärsin myös kovasti siitä ajatuksesta, että se on ollut ehkä todella kipeä jo pitkän aikaa. 

Tuo kuvassa oleva ilme, katse... se on jotenkin niin väsynyt. Sellainen "mamma, olen niin väsynyt, auta, sattuu..." Koira katseli minua viime aikoina hyvin paljon. Tuijotteli silmiin pitkän aikaa. Makaili tuossa lähellä ja seurasi minne meninkin. Se oli todella MINUN koira, tuli mukaan jopa kun menin suihkuun ja nuoli märkiä jalkoja, kun kuivattelin itseäni pyyhkeellä. Se on alusta alkaen ollut eniten minun perään ja onnellisin juuri minun tullessa kotiin. Kaikista mieluiten se lähti lenkille minun kanssani ja minun viereen se tuli yöllä nukkumaan, siihen ihan kylkeeni kiinni, kainaloon.

Nyt on hirmuinen aukko sydämessä, kun sitä ei enää ole. On melkeinpä vaikea vielä edes ymmärtää koko asiaa. Eilenkin vielä puhuin koirien viemisestä lenkille illalla...

En oikein tiedä, miten toinen koira tämän tilanteen kokee. Se oli näkemässä nukutuksen, tosin eipä se sitä tainnut varsinaisesti tajuta, kunhan oli paikalla ja lähettyvillä vaan. Kun toinen oli jo poissa, se kiersi ja kaarsi ja meni haistelemaan. Sen eleet ja ilmeet oli melko jännät, se tepsutti kroppa jäykkänä, häntä heiluen ja korvat vinkuralla siinä vieressä, vähän kuin olisi haastellut toista leikkimään. Se kävi moneen kertaan haistelemassa sitä, ja tänä aamunakin yhdessä katsottiin mammakoiraa (ovat siis äiti ja tytär), joka pötköttää tuolla ulkoeteisessä pyyhkeen sisällä hautaamista odottamassa... (tuntuu muuten ihan karmealta, kun rakas pikkuinen on jääkylmä ja kangistunut)

Kissa ei ole tainnut tajuta mitään. Se tosin eilen illalla otti oikeuden tulla minun viereen nukkumaan.

No, meillä on nyt täällä siis suuri suru. Välillä on olo ihan ok, ja sitten taas ihan hillitön itkukohtaus. Joka kerta kun alan katselemaan kuvia tai miettimään tarkemmin, itkettää. Ja varmaan vielä kauan on ihan lohduton olo, ei tuota koiraa korvaa kukaan ikinä, se on ollut minun suuri rakkaus yli kymmenen vuotta kuitenkin. Toinen koira on ollut aina vähän kakkonen tässä porukassa, saa nähdä nyt miten se sitten ottaa "tilan haltuun", kun pääsee olemaan se ykkönen täällä.

Tuli muuten todettua, että minä todella, todella reagoin vatsallani asioihin. Sain eutanasiaa edeltävänä iltana pissatulehduksen ja jouduin lähtemään vielä yöllä päivystykseen hakemaan lääkettä. Siellä ollessani, toki kun ajattelin kauhulla tulevaa aamua, alkoi vatsaan koskea aivan järkyttävästi. Kotimatkalla jouduin pysähtymään tien sivuun ja oksentamaan. Ja koko eilisen päivän olo oli aivan hirmu kuvottava, mikään ei maistunut ja oksetti vaan. Edelleen on vaikea saada syötyä - ja siis kun minähän en menetä ruokahalua oikeastaan koskaan, mistään syystä. Edellisen kerran muistan, ettei ruoka maistunut, kun isäni kuoli vuonna 1999... Tämä ahdistus ja järkytys siis oli niin syvä, että se todella rikkoi minun mahan. En enää epäile siis sitä, etteikö stressi voi todella aiheuttaa mun lukuisia vatsaoireita, jotka muuten on nyt sairaslomalla olleet melko lailla poissa...

Tällaisissa tunnelmissa täällä siis tänään. Suru ja ikävä on kovat. Nyt lähden lenkittämään tuota toista koiraa - sekin tuntuu niin älyttömän oudolta, kun on tottunut kahden kanssa kulkemaan...

Heli

Ai niin, kiitos kovasti kauniista kommenteistanne viime postaukseen. En ole oikein jaksanut niihin vastata, mutta ne lämmitti joka ainoa kovasti mieltäni. Kiitos ajatuksistanne!