keskiviikko 10. helmikuuta 2021

yllättäviä suruja ja kipuja


Viime postauksen jälkeen onkin ollut yhtä ja toista. Ensinnäkin on ollut kireitä ja vähemmän kireitä pakkasia. Taloa on todellakin saanut lämmittää! Kauniita talvipäiviä on ollut useita, aurinko on helottanut siniseltä taivaalta ja hanget on hohtaneet ihan timantteina. Ja sitten on ollut sumua, pilviä ja lumipyryjä. Ihan perus talvea siis! Olen huomannut monta kertaa tämän talven aikana hämmästeleväni sitä, miten TALVISTA nyt on... ihan kuin se olisi tosi ihmeellistä. Mutta toisaalta onhan se, kun esimerkiksi viime talvena ei luntakaan ollut kuin ripaus vaan ja muutenkin aika leutoa (muistaakseni...).


Suruakin on ollut. Meidän kissalle koitti matkan pää. Olin katsellut muutamia päiviä, että nyt ei ole kaikki hyvin... se söi, mutta oksensi usein. Se on tehnyt sitä aiemminkin, mutta nyt jotenkin enemmän. Sitten sen vilkkuluomet alkoivat olla näkyvissä (näkyy kuvassakin, joka on otettu viimeisenä aamuna) ja se alkoi makailemaan aina vaan enemmän kylppärin lattialämmityksen päällä. Yhtenä lauantaina soitin eläinlääkärille ja sain sille ajan maanantaiksi. Sunnuntai-iltana sen kunto romahti, yhtäkkiä oli vaikea kävelläkin, joten maanantain reissulla ei paljon vaihtoehtoja ollut. Syöpäkasvainkin sillä löydettiin.  


On aika uskomatonta, että tämä kuva, jossa kissa juuri sai hiiren kiinni (jep, sisätiloista...) on otettu vain viikkoa ennen kuin karvakaveri olikin sitten päästettävä autuaammille hiirimaille. Ihanalla kissallamme oli ikää 16,5 vuotta, joten vähän sitä oli jo mielessään joutunut miettimään, että miten pitkään se meidän kanssa vielä on... Aika tavalla pitkän elämän se kyllä oli ilonamme. Kiitos muistoista, Linda-pieni! ♥


Itse heitin yllärikeikan ambulanssin kyydissä. Piti oikein ottaa kuva muistoksi... Tuntui pikkaisen tyhmältä siinä tuskissaan kaivella puhelinta esille ja kuvailla, mutta hei, aika harvoin kai sitä tuossa kyydissä tulee kuljettua... 


Ongelman nimi oli umpilisäkkeentulehdus. Viime lauantaina ihmettelin kokoaikaista mahakipua, joka ei vaan hellittänyt. Makailin pitkin päivää siellä sun täällä ja koitin lopulta käydä kuumassa suihkussakin, jos vaikka kummallinen purluttelu ja kipu häviäisi siinä vedellä rentouttaessa. Mutta ei. Kun en sitten nukkumaan mennessä voinut oikein enää edes maata selälläni, soitin päivystykseen, josta kehottivat menemään näytille. Epäilin kyllä jo itsekin umpilisäkettä, mutta siellä se sitten varmistui. Tulipa koettua ekaa kertaa ikinä varjoainekuvaus, olipas melkoisen erikoinen tuntemus!! Päivystyksestä lähdin sitten sillä ambulanssilla keskussairaalaan leikattavaksi.


Ikävää tuossa reissussa oli se, että koska kyseessä oli lauantain ja sunnuntain välinen yö, ei leikkurit pelanneet kuten arkena. Odotin ja odotin, mutta pääsin sitten leikkaukseen vasta maanantaiaamuna. Voin sanoa, että se 1,5 vuorokauden täyspaasto ei ollut kiva kokemus, ja kun se vielä yhdistettiin siihen loputtomaan odotteluun, aika kului ihan tajuttoman hitaasti. Kauheita kipuja ei ollut, koska sain koko ajan tipassa antibioottia ja kipulääkettä ja mitä lie kaikkea (muistona on tosi mojova mustelma käsivarressa!), mutta mieli oli kyllä silloin maanantaiaamuna jo hyvin matalalla. Onneksi kaikki tapahtui sitten viimein melko nopeasti. Ja mitenkä mä haaveilinkaan siitä syömisestä ja juomisesta sen odotteluajan... tuo mehulasi tuntui ihan taivaalta, kun sen viimein sain!!


Palailin sairaalasta kotiin eilen illalla. Oli kyllä aika tuskainen olotila ja yö ei ollut hyvä, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa parane. Yllättäen sen paaston jälkeen ei meinannutkaan alkaa ruoka maistua ollenkaan - siis multahan kun ei ruokahalu ihan hevillä häviä!! Leikkauspäivänä en saanut alas juuri mitään, enkä seuraavanakaan päivänä (eli eilen). Tänään kun pääsin viimein suihkuun ja elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta, olen vähän syönytkin paremmin. Mutta en edelleenkään mitenkään kauhean paljoa. Jäisipä edes pikkuisen päälle tämä vähäruokaisuus.....


Nyt pitää pari viikkoa ottaa hillitysti. Ei voi suuremmin lenkkeillä eikä saa imuroida, voi miten harmi... =D Koulujuttujen pariin pitää kuitenkin palata kiireen vilkkaa, koska mulla jäi nyt muutaman luennot väliin ja deadlinet pukkaa päälle. Hassua, miten muutama lorvipäivä meinaa kaataa hyvin suunnitellun pakan!! Sellaisen mielenkiintoisen havainnon olen tässä lorviessani tehnyt, että mun aivan koko ajan kipeät kantapäät ei ole nyt yhtään kipeät. Hmm... onko syynä se, etten ole ollut jaloillani vai se, etten ole syönyt oikein mitään?? Olisipa varsin mielenkiintoista tietää, varsinkin jos joku ruokavaliossa aiheuttaa näitä kipuja (sokeri, viljat...).


Nyt taidan kuitenkin lähteä kokeilemaan, onnistuisinko tänä yönä nukkumaan omassa sängyssä. Viime yönä runnottu, turvonnut maha painoi niin pahasti, että oli päästävä selältään pois - joten käännyin "hetkeksi" kyljelleni. Ja nukahdin siihen.... Huh, se vasta tuskaa oli, kun maha oli sitten roikkunut siinä sivulle ja kaikki haavat varmaan venyneet ihan äärimmilleen. Oli ihan pakko nousta keskellä yötä petaamaan istuma-asentoinen peti sohvalle. 

Nyt kuitenkin siis unille. Mitäs teille kuuluu?

Heli  

16 kommenttia :

  1. No onpas muutamaan päivään ehtinyt mahtua tunnetiloja laidasta laitaan. Aikanaan toivut ihan itsestään sairaalakeikasta, mutta eläinystävän ja vielä noin pitkäikäisen - poislähtö tuo oman surutyönsä. Haikea mieli on pitkään, kun tuttua tassuttelijaa ei enää ole.
    Kouluhommat ja teekuppi auttaa tässä tilanteessa pitämään "pään kasassa". Pärjäile.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset Sirkku! Kyllä täällä pärjäillään ja pikkuhiljaa alan kuntoutuakin. Pitäisi vaan muistaa myös makailla ja lepäillä, eikä koko päivää istua tai jotain pientä olla hommailemassa. Mutta kun ei sellaiseen ole tottunut, niin pitää ihan muistutella itseään aika ajoin!

      Kissa tosiaan eli melkoisen vanhaksi ja oli ihan tervekin lähes loppuun saakka. Onhan tuo vähän outoa, kun sitä ei enää ole ja aluksi varsinkin oli monia asioita, joista tuli välittömästi kissa mieleen; esimerkiksi yläkerran vessan ovi! Sitä kun pidettiin aina rakosellaan, jotta kissa pääsi hiekkikselle ja nyttemmin sitä pidetään kiinni. Alkuun joka kerta ohi kulkiessa tuli siis ajatus, että hei, kuka on sulkenut kissalta oven... Me laitettiin aika nopeasti kaikki kissaan liittyvät asiat pois (ruokakupit, ruoat, hiekat jne), koska ajatus ei ole ainakaan ihan heti uutta kissaa hankkia. Ehkä joskus sitten, mutta vasta kun ei ole enää koiraakaan. Ei taida tulla toista Lindan veroista persoonaa ihan äkkiä vastaan. ♥

      Poista
  2. Kylläpä on tosiaan sattunut ja tapahtunut kaikenlaista! Lämmin osanottoni ❤ Ikävä on varmasti suuri. Yhteistä taivalta teillä on ollut pitkästi! ❤ Pikaista toipumista toimenpiteestä. Kokemuksesta tiedän, että tikkien poiston jälkeen on paljon helpompaa ja olo ok. Ensin on haava/toimenpiteen aiheuttamaa kipua ja sitten huomaa, että tikit kiristää. Maltti on valttia toipumisessa, siispä päivä kerrallaan.❤
    Täällä mennään perussetillä; töissä käydään ja iltasella tehdään kotihommia ja välillä harrastetaan etänä. Pakkasta on ollut ihan reippaasti (eilen aamulla -23°C). Ja tätä säämenoa on luvattu vissiin loppu viikoksi. Pakkaspäivinä on kivaa, kun aurinko paistaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tarja! ♥

      Kyllä tuntuu tämmöiset jutut tulevan aina pareittain... Kun toinen koira lopetettiin, olin juuri sairaslomalla. Ja nyt sitten nämä jutut. Mä tavallaan aavistelin, että kissan lähtö voi olla lähellä ja koitin sitä huomioida mahdollisimman paljon, myös silloin kun se ärsyttävästi tunki käsien päälle makaamaan, kun yritin tehdä tietokoneella koulujuttuja... Oli vaan jotenkin sellainen olo, että en voi tietää, kauanko se täällä vielä on, joten NYT pitää sitä huomioida, kun vielä voi. Onneksi teinkin niin!

      Uskon, että leikkauksesta parannun aika nopeaan. On vaan niin tylsää, kun ei voi olla niin kuin tavallisesti, pitää varoa liikkeitään ja koiraakaan ei voi lenkittää. (Toisaalta saavatpahan kantapäät nyt todellakin lepoa, jospa nekin tässä ihan vahingossa vaikka paranis!!)

      Pakkaset paukkuu meilläkin, aamulla oli -22 ja edelleen lähellä pariakymppiä hipoo. Kaunista on, mutta hitsin kylmää!! Kivoja päiviä sinne!

      Poista
  3. Olen seurannut blogiasi jo kauan, mutta en ole tainnut kommenttia jättää koskaan. Huomasin tuolta toisesta blogista (Verkkoja vesillä, osin rannallakin), että olet asunut samoilla seuduilla kuin itsekin ja asun edelleenkin. Muistelen ainakin, että siellä jossain kommentissa kerroit asuneesi S:salossa. Luen nimittäin tuota blogia vasta nyt ja olen menossa puolen välin paikkeilla.

    Hyvä että olet tokeentumaan päin sairaalareissustasi. Ne on aina kurjia juttuja. Itse en ole paljoa onneksi joutunut niitä kokemaan. Muutama vuosi sitten olin massiivisen mahahaavan (<- lääkärin sanoin) takia muutaman päivän osastolla. Gastroskopia oli melkoinen kokemus :(

    Mutta tuo kissasi menetys koskettaa kovasti. Kun katsoin kissasi kuvaa sen viimeiseltä päivältä niin tuli iso itku. Se näyttää niin paljon omalta kissaltani, jonka menetin viime vuoden syyskuussa.
    Turo-kissalleni tuli etukäpälään pieni kivuton patti, se ei siis aristanut sitä ollenkaan. Kun patti kasvoi kasvamistaan niin vietiin se eläinlääkäriin. Tuomio oli tyrmistyttävä: jalka pitäisi ambutoida - muu ei auttaisi.

    Emme ihan olleet uskoa asiaa, kun kissa kuitenkin söi hyvin eikä näyttänyt huonovointiselta. Ambutaatioon ei tietenkään lähdetty vaan vietiin kissa kotiin. Sovittiin, että otetaan yhteyttä tilanteen niin vaatiessa.

    Sitten se kuitenkin meni nopeasti huonompaan suuntaan ja hyppi kolmella jalalla. Eräänä perjantai-iltana, kun istuin sohvalla se tuli ihan liki, laittoi päänsä jalkani päälle ja katsoi suoraan silmiini ikään kuin pyytäen: auta nyt minua.
    Seuraavana päivänä pappa sanoi, että nyt ei katsella enää yhtään. Vietiin kissa päivystävälle eläinlääkärille saamaan eutanasia. Raskas matka. Kissa oli 14-vuotias.

    Tulipa pitkä tarina ja ymmärrän surusi eläimen menettämisestä.

    Toivon sinulle sinne paranemista ja hyvää kevään odotusta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä tarinasta! ♥

      Ja voi miten suuri suru ollut tuo kissan menetys sinulle! ♥♥ Kissat tosi pitkään piilottelee kipuaan, mäkin mietin miten kauan oli meidänkin Linda-pikkuinen kipeä, kunnes ei enää vaan pystynyt sitä peittelemään... siltä meni siis lähes jalat alta lopulta, aivan ykskaks vaan. Olin miettinyt, että en anna lopettaa sitä siellä lääkärissä, vaan tuon kotiin ja pyydän lääkärin meille, mutta sitten tuntui, ettei siinä ole mitään järkeä ja toisen kivut ja kärsimys vaan pitkittyy. Oli kyllä surullista katsoa, kuinka lemmikki vaipui ikuiseen uneen. =( Mua kuitenkin tosi paljon helpotti se ajatus, että se pääsi kivuistaan nyt pois. Mutta eihän sitä korvaa mikään, oli sen verran omanlaisensa kissa - niin kuin varmaan jokainen lemmikki on. Ehkä joskus sitten otetaan uusi kissa, kun siltä tuntuu.

      Auts ja hui, minäkin olen tuon gastroskopian kokenut kerran ja toivottavasti ei koskaan enää. Se oli kyllä hirvein kokemukseni ikinä todellakin, joten ymmärrän sua!!

      Ja juu, olen tosiaan asunut "Säykissä" joskus ihan pikkulapsena. Siinä pääkadun varrella, vaaleassa pitkässä kivikerrostalossa, missä oli alhaalla kauppa (äiti oli siellä töissä, isä oli siinä talotehtaalla) ja ehkä pankki. Siinä oli (on?) sellainen tasakatto/lippa tms, jonka yläpuolella me asuttiin ehkä toisessa kerroksessa. Tunnistatko talon? Katselin Google Mapsista niin siinä saattaa nyt olla pizzeria ja kampaamo ainakin... Muistan, miten katsoin tosi pienenä ikkunasta ja ihmettelin, kun siellä tasakatolla oli sateenvarjo (joku heittänyt sinne siis)! Ja kuulemma siellä talon toisella puolella olen seisonut avoimessa ikkuna-aukossa... äiti on kertonut, miten sydän kurkussa hiipi mun taakse ja kiskaisi siitä pois, ennen kuin putoan! Siitä me sitten muutettiin sinne lähelle M-saloon (tunnistanet, mitä tarkoitan), jonne isä rakensi talon vuonna 1975 tai -76 tai jotain sellaista. Ja sieltä muutettiinkin sitten jo ehkä 1978 Äänekoskelle... paljon olen siis lapsena muuttanut. Olen muutamia kertoja käynyt ajelemassa ja nostalgisoimassa noita paikkoja. Ihmeellisesti vieläkin näyttää jotkut paikat ja asiat aivan tutuilta, vaikka tosi paljonhan siellä on muuttunutkin tässä vuosikymmenten aikana ja olen ollut aivan pikkulapsi siellä asuessani.

      Mukavaa kevään odotusta sullekin! Kiitos toivotuksista!

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta. Itse asuin aikoinaan laivarannassa niissä "noppataloissa".
      Noloa, mutta pilkunviilaajana pitää sanoa, että se on kyllä amputaatio...

      Poista
  4. Osanottoni kissaystävän menetyksen johdosta. Tsemppiä leikkauksesta toipumiseen ja koulujuttuihin!

    VastaaPoista
  5. Jaahas, että sellainen tapaus. Eno koki tässä jokin aika sitten saman umpisuolen tulehduksen. Sairaala sössi aika pahasti. Ja enon tila oli jo kriittinen. Onneksi selvisi. Ja sitten tuo kisu. Kyllä onkin kuin helmi kissan kopio. Kisun päälle ajoi valitettavasti auto. Mutta onneksi näistä aina selviää. Kohti kesää mennää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myöskin kuullu noista, että on päässyt umpisuoli puhkeamaan, kun hoito viivästynyt... Mun tapaus oli onneksi aika lievä tulehdus (ilmeisesti) ja koska sain siihen jo sitä antibioottia hyvin nopeesti, niin ei päässyt pahaksi. Oon kyllä miettinyt, että mitäs jos en oliskaan silloin yöllä mennyt näytille... huh, en halua ees ajatella!! Kivut oli nimittäin aamusella jo aikamoiset, vaikka lääkkeet oli jo aloitettu, eli olisko ne ilman niitä ollu sit miten pahat, hui, ja olisko päässyt muutenkin kaikin puolin pahemmaksi! Onneksi enosi selvisi!

      Ja voi Helmi-kissaa, ikävä kohtalo jäädä auton alle. Meillä on siinä mielessä aika turvallinen paikka asua, kun ei ole ihan vieressä teitä. Omat kissat on tainneet aika hyvin tässä lähipelloilla vaan pysyä aina, onneksi.

      Kesää ja muuttolintuja kohti mennään!

      Poista
  6. Hei, löysin blogisi juuri ja jotenkin liimauduin lukemaan useita postauksia toinen toisensa jälkeen. Tuntui niin kotoisalta! Ihan kuin tunnettais. :) Taidankin ottaa tämän blogin seurattaviini. Ja sitten uusimpaan postaukseen; voi kisuli parka! Pitkäikäinen perheenjäsen on aina niin raastava hyvästellä. Meidän 16-vuotias Vallu-kissa kuoli tammikuussa 2011 munuaiseten lopetettua toimintansa ja ikävä tuntuu edelleen. Vieläkin on välillä sellainen olo, että Vallu tepastelee täällä tai on meidän kanssa saunassa. En ole pystynyt hankkimaan uutta lemmikkiä. Kaikesta huolimatta hyvää talven jatkoa sinulle! Blogisi on kiinnostava. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vaan ja tervetuloa, kiva jos viihdyt täällä! Itsekin joskus löydän jonkun niin kiinnostavan blogin että liimaudun sen ääreen tuntikausiksi. =D

      Vanhaksi eleli teidänkin Vallu!! On se lemmikin menettäminen aina kyllä surullista. Onneksi on muistot ja tukku valokuvia! Mä en tiedä, tuleeko meille vielä joskus uusi kissa... ei ainakaan vielä. Linda oli niin kiltti ja ihana, että epäröityttää ottaa joku muu sen tilalle. Meillä on kokemusta myös joka paikkaan pissivästä kissasta, joten sekin mietityttää, kun ei voi tietää millaisen persoonan sitä sitten saisi uudessa kissassa.

      Mukavaa talven jatkoa sinullekin! =)

      Poista
  7. Kyllä noiden lemmikkien poismenot koskettaa! Ne hitsautuvat niin osaksi elämää, että sen oikeastaan huomaakin vasta, kun ne ovat poissa.

    Aikas seikkailu ja pakotettu nälkälakko sulla oli. Huh huh! Mutta eiköhän se ruoka ala taas pikkuhiljaa maistamaan!😉

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on se aina surku kun lemmikkiä ei enää ole. Kissan poissaolon huomaa eniten siinä, ettei ruokapöydällä ja sohvalla ole enää karvaa... mutta toki sitä kissaa kaipaakin. ♥

      Ruokahalu palailee pätkittäin... ihan ei olla vielä entisessä, mutta valitettavasti epäilen, että siihen ei kauaa enää mene, kun se tilanne on saavutettu. Kunhan tästä pääsee vähän paremmin liikkeelle, alkaa varmaan ruokakin taas paremmin maistua.

      Siitä oon kyllä nyt tosi iloinen, että mun jalat ei oo kipeät!! Totaalilepo kerta kaikkiaan paransi ne, saa nähdä alkaako se kantapääkipu uudestaan, kun alan taas kävellä. Mutta tää kivuton tunne on aika ihana!!

      Poista

Kiitos kommentistasi! ♥