story of my reissu ♥

Terkkuja ihanasta, ihanasta Englannista! ♥

Reissu on takana päin ja nyt on fiilistelyjen aika. Laittelin tänään valokuvat koneelle ja aika surkeitahan ne mun kuvat taas oli... mutta ei voi mitään. Joka tapauksessa rakkaus Englantiin senkun vaan vahvistui. ♥♥♥ Olen taatusti ollut jossain entisessä elämässäni englantilainen! Tykkään ihan hirveästi kaikesta siellä - no paitsi ehkä se kosteus ja koleus sisätiloissa ei ole niin ihanaa...

Mä siis tein reissun ihan itsekseni. Ihana ystäväni asuu Englannissa ja menin hänen luokseen kylään. Ja toinen ihana ystäväni asuu Helsingissä ja sain mennen tullen olla yötä hänen luonaan. Kiitos teille molemmille rakkaille ihmisille vieraanvaraisuudesta!! ♥

★★★

Aloitin reissuni bussimatkalla Helsinkiin. Olin yön ystävän luona ja hiippailin aamuvarhaisella (klo 5) bussipysäkille, josta köröttelin lentokentälle. Tein jo illalla valmiiksi lähtöselvityksen tietokoneella ja aamulla sitten tulostin lentokentällä automaatista boarding passin. On se tekniikka ihmeellistä!!

Sitten olinkin ihan kuutamolla, mitä mun pitää tehdä ja mihin mennä... Olen todella kokematon matkustaja ja kaikki on aika tavalla muuttunut sitten edellisen reissuni, josta on aikaa aika monta vuotta. Hortoilin aikani siellä kentällä ja lopulta kysyin Norwegianin pisteeltä, että mitä mä nyt teen. Koska mulla ei ollut matkatavaroita ruumaan laitettavaksi (mulla oli vain täpötäysi reppu (täynnä ruisleipää ja suomalaisia lehtiä) ja yhtä täysi käsilaukku...), sain mennä turvatarkastukseen ja passintarkastukseen suoraan.

Turvatarkastus meni ok. Sitten olinkin taas ihan hoomoilasena, että mitäs nyt... Selvitin lopulta tieni sinne passintarkastukseenkin ja sitten vaan portin lähelle odottelemaan lähtöä. Huh, jännää!! Mua vähän kammottaa toi lentäminen, mutta pysyi se kone sitten onneksi ilmassa. =)

★★★

Laskeuduin Lontoon Gatwikille, josta sitten alkoikin taas yksi seikkailu seuraavalle etapille. Mun piti löytää ensin tieni ulos sieltä passintarkastuksista. Olin aika äimänä, että siis se passintarkastuskin tehdään ihan ite!! En tiennyt ollenkaan tollaisia asioita etukäteen. Helsingissäkin se toki oli mahdollista tehdä ite, mutta katsoin viisaammaksi mennä virkailijan kautta... Tuolla menin kuitenkin siitä "automaatista".

Sitten lähdin hortoilemaan ja etsimään junaa... Mulla oli junaliput jo valmiina, enää tartti vaan löytää se eka juna ja sitten selviytyä vielä vaihdostakin. Jouduin verryttelemään enkun taitojani sitten ihan väkisin, kun piti löytää ne junat. Osaan periaatteessa aika hyvinkin englantia, mutta mulla on kauhea kynnys avata suuta ja oikeasti puhua sitä... Ja jos vielä saan puhutuksi, niin sitten en meinaa millään tajuta mitä ne paikalliset vastaa. Joka tapauksessa selvitin itseni ekaan junaan ja vaihdossa St Pancrasin asemalla vielä siihen toiseenkin.

Sitten olinkin perillä. Vettä satoi kaatamalla ja oltiin ystäväni kanssa aivan läpimärkiä kun käveltiin asemalta heille. Mutta voi miten ihanaa, ihanaa, ihanaaaaaaa olikaan viimein olla siellä!!! 

★★★

Tässä teillekin vähän maistipaloja reissustani.

Ensinnäkin mä rakastan aivan palavasti noita englantilaisia rakennuksia! ♥♥ Tuntui, että en saa kerta kaikkiaan tarpeekseni niiden tuijottelusta ja ihastelusta. Edelleen tuntuu aivan satumaisen ihanalta katsella näitä kuvia (vaikka ne onkin huonoja laadultaan jne). Miten ihanan mallisia nuo talot onkaan, miten ihanat ikkunat ja ovet niissä onkaan, miten kauniita on nuo katunäkymät... uuh, rakastan noita!! ♥ Nuo katukyltitkin on todella kauniita (alimmassa kuvassa)!

Paikka, missä ystäväni asuu, on sellanen isomman kaupungin laitama. Mä voisin ihan vaikka heti muuttaa sinne!! ♥ Siellä oli todella kiva "kylänraitti", ihania pieniä kauppoja vieri vieressä ja herranjestas, miten kaunis oli ihan vaikka tuo apteekkirakennuskin!! Kirkossa oli aivan mahtavat ovet, ja hyvänen aika mikä ruusukuvioitu roskis!! ♥  Ja kukkakaupan ulkopuolella kukoisti hyasintit...

Me käytiin vähän siellä kaupungillakin hengailemassa. Oli harmillisen sateista, mutta ei se menoa haitannut. Käytiin ihan supersuloisessa teehuoneessa ja nautittiin teetä ja teeleipää - olihan se vähän hassua kun sämpylässä oli rusinoita, mutta toisaalta se oli tosi herkullista! Ja voi söpöys, kaikki kupposet ja lautaset oli eriparia, samoin kuin tuolit ja pöydät!

Toki piti tsekata myös nuo iiiiihanat puhelinkopit - toin itselleni matkamuistoksi puhelinkoppi-pankin, johon alan kerätä rahaa seuraavaa reissua varten... =) Ja sieltä löytyi myös Jamie Oliverin ravintola sekä Englannin vanhin pub, jossa käytiin ihan vaan pyörähtämässä ja katsomassa miltä historian havina näytti sisältä päin. No hienolta näytti, vaikka kuvia sieltä ei olekaan!

Käytiin siellä "kotikylällä" myös parissa paikassa herkuttelemassa. Yhdessä paikassa söin hirmu hyvää pinaattipiirasta ja toisessa syötiin vegaanista ruokaa ja jälkkäriksi ihanat jätskit (mun oli vegaaninen). Söin muuten vissiin elämäni ekan kerran myöskin tuota karhunvatukkaa... matkailu avartaa, heh!

Keli oli reissuni aikana pääosin sateinen. Ihan tyypillinen englantilainen keli siis... Ystäväni on jo tottunut ilmastoon, mutta mua paleli aika lailla kyllä pari ekaa päivää. Kuumaa teetä kului kuppikaupalla ja vaatteita oli sisätiloissakin tuplakerros! Ystäväni ihanat lapset on niin tottuneet kotimaansa keleihin, että olivat sisällä lyhythihaisissa paidoissa ja paljain jaloin... ja kadulla näin moneen kertaan shortseissa fillaroivia ihmisiä. Huhhuh!!

Lähtöpäivänäni (kuinkas muuten!) sitten paistoi aurinko ja oli mukava keli, vaikka edelleenkään mitenkään erityisen lämmintä ei ollut. Siellä oli hyvin syksyisen tuntuista, lehdet oli puista vasta pudonneet ja aika paljon niitä oli kyllä vielä puissakin. Ystävän takapihalla kukki kukat ja kaikki oli ihan vihreää - tuskin ne siitä paljon edes muuksi muuttuu talven aikana. Tuota ihanaa murattia oli joka paikassa, siitäkin olen aina tykännyt ihan hirmuisesti ja siinä taas yksi juttu mitä Englannissa rakastan!! ♥

Kaikki hyvä valitettavasti loppuu aikanaan ja oli pakko lähteä kotiin. Nyyh!! 

Kotimatka sujui ihan mukavasti. Taas seikkailin junasta toiseen ja pientä jännitystäkin oli matkassa, kun vaihtoaikaa oli melko vähän, piti löytää oikea laituri ja vessassakin vielä käydä siinä välissä... Olin lopulta kuitenkin oikeassa paikassa, noin kolme minuuttia ennen junan tuloa! Lento sujui myös mukavasti. Olin kotimaan kamaralla puolilta öin ja Helsingin ystävä oli vastassa miehensä kanssa. Yövyin heidän luona ja kotiin ajelin sitten seuraavana päivänä bussilla.

★★★ 

Matka oli yllättävän edullinen, mä kun oon monet vuodet siitä vain haaveillut ajatuksella "ei mulla ole ikinä sellaseen varaa". Käytin halpalentoa ja halpabussia, ja ystävä hankki mulle sieltä Englannin päästä halvimmat junaliput. Kaikki matkakustannukset teki yhteensä vajaat 200€. Söin matkoilla omia eväitä, mitä nyt menomatkalla ostin lentokoneesta järkyttävät 3€ maksavan pienen kupillisen teetä... 

Toki ostelin siellä perillä sitten ruokaa ja tuliaisia, mutta en mitenkään kauheasti tuhlaillut - ei mulla ollut tilaakaan, missä suuria tuliaisia tuoda, koska tosiaan olin vaan repun ja käsilaukun kanssa liikkeellä. Toinkin lähinnä vaan karkkia, ihania etikkasipsejä, muutaman vaatteen, jääkaappimagneetteja, pari avaimenperää ja pieniä koristuksia tilpehööripuuhuni. Ai niin ja joulukortteja... siellä oli aivan ihania kortteja ihan joka lähtöön! No, kyllä ne mun pakaasit olikin tungettu niin täyteen kuin vaan ikinä mahtui... (ja sitten turvatarkastuksessa mun reppu otettiinkin lähempään tarkasteluun ja purettiin... huoh)

Tulen kyllä niin kaipaamaan sekä rakasta ystävää että tuota ihanaakin ihanampaa maata!! ♥ Kaikki ihmisetkin oli siellä niin tavattoman kohteliaita, ystävän tutut kaikki oli että "nice to meet you", ja jos jossain tilanteessa joku vähän hipaisikin ohimennessään, niin heti kuului "sorry". Ja miten hauskalta se kuulosti, kun kaupan täti sanoi "thank you, darling", tai kun junan konduktööri neuvoi mulle vessaa tyyliin "this way, madam"... 

Uuh, Englanti, I love you!! ♥ Nyt kun pääsin alkuun tässä reissaamisessa, niin ehkäpä lähden helpommin uudestaankin... 

Heli

  

odottamisen iloa

Olen lähdössä jonkun ajan kuluttua reissuun. Menen ystävän luokse. Ulkomaille. Ihan yksin. Otan vaan repun selkään ja käsilaukun (ellen sitten jätä sitäkin pois) ja sitten menoksi. 

Aika jännää kieltämättä. Periaatteessa osaan englantia aika hyvinkin, mutta tosipaikan tullen yleensä jäädyn ihan tyystin. Nyt joudun lennon lisäksi selviämään vielä junamatkastakin yksin. Ja ensin siis etsimään sen oikean junan... ja vaihtokin pitää tehdä matkalla.

Olen valmistellut reissuun lähtöä jo pidemmän aikaa. Selvitin vapaapäivät, varailin liput, tilasin valuutat. Hankin matkavakuutuksen ja kansainvälisen Kela-kortin. Ostin takin. Ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan ollut. 

Olen miettinyt, mitä tartten matkalle mukaan. Olen kirjoitellut listoja ja koepakannut reppua. Vain välttämättömimmät tavarat mukaan: passi, matkaliput, rahapussi... hammasharja, käsirasva... kännykkä, kamera, lukemista... villasukat, yöpaita ja vähän varavaatteita. Omat eväät matkalle ja Suomi-tuliaisia niin paljon kuin mahtuu.

Tämä on yksi unelma, joka on käymässä toteen. Mulla on tuttuja, jotka matkustaa noin kymmenen kertaa vuodessa ulkomaille (siis ihan oikeesti). Itselle tämä on ollut monen, monen vuoden haaveilun aihe. Loppujen lopuksi matkakulut jää alle 200 euroon (halpalennot, halpabussit, halvin junalippu..). Jotain rahanmenoa tietenkin tulee, ja aion mä kyllä vähän jotain tuliaisshoppaillakin. Mutta kunnon budjettimatkailua tämä on.

Jo pelkkä matkan odottaminen on ihanaa. Suunnittelua ja fiilistelyä. Vielä on aamukammassa piikkejä jäljellä, mutta ei enää kovin montaa. Odotan niin kovasti!!!

Heli

tänään en tee mitään

Tänään on ollut oikea "en tee mitään"-päivä. Olen jotenkin ihan älyttömän väsynyt. Aamulla oli todella vaikea kammeta itsensä sängystä ylös... koirat joutui piipittämään ihan tosissaan, ennen kuin vaivauduin nousemaan. Olo oli ihan tokkurainen ja pökkyräinen pitkän aikaa. Ja on kyllä edelleenkin (kello on pian kaksi...).

Olenkin sitten lähinnä vaan surffaillut netissä, ollut lievästi järkyttynyt Amerikan presidentinvaalien tuloksesta ja istunut pöydän ääressä lukemassa vanhoja lehtiä, joita sain ystävältäni vinon pinon viimeksi kun nähtiin. Hauska käydä läpi vuoden vanhoja juttuja ja esimerkiksi viimevuotisia joulunumeroita. Löytyi yksi tosi kiinnostavakin numero täynnä siivousta, raivausta ja järjestelemistä. Sen luin kannesta kanteen (kun yleensä vaan selailen ja luen jotkut kiinnostavimmat jutut) ja lopulta otin oikein säästöön, vaikka en noita muuten aio jemmailla.

Liekkö syynä tähän tokkuraiseen oloon taas nämä sekalaiset työvuorot... Viime viikolla aamuvuoroja ja aikaisia herätyksiä (ennen viittä aamulla), sitten pari vapaapäivää. Sitten onkin iltavuoroja ja myöhäisiä nukkumaanmenoja (ja silti aikaisia herätyksiä muun perheen tahdissa...). Tänään on vapaapäivä ja huomenna pitäisi taas saada itsensä ylös viideltä aamulla, huoh. Ja sitten onkin taas vapaapäivä. Ja sitten on koko viikonloppu töitä...

Jotenkin kyllä niin ankarasti ottaa päähän tämä viikonloppuisin tehtävä työ. Nytkin katselin lehdestä, että alkaa olla siellä sun täällä kaikkia kivoja joulumyyjäisiä ja mitä lie tapahtumia, ja missä minä olen - no töissä. Olen lähdössä yhteen reissuunkin tässä kohtsilleen, palaan sieltä sen viikon lauantaina - ja olen sunnuntaina töissä. On tulossa töistä pikkujoulua ja miehen pikkujoulua (johon voisin mennä mukaan), ja missä minä olen sitten ne seuraavat päivät, eli sunnuntait - no töissä..... Argh, raivostuttavaa. 

Kuka oli se typerä ääliö, joka keksi, että kauppojen pitää olla auki sunnuntaisin? Siis myös isänpäivänä, äitienpäivänä...? Ja pyhinä, kuten vaikka itsenäisyyspäivänä, uutenavuotena, jouluaattona, juhannuksena, vappuna, pääsiäisenä...??? Kuinkahan moni niistä päättäjistä on oikeesti itse siellä töissä silloin?? Tämä asia saa aina mut niin raivon partaalle... Eikä niistä töistä voi kieltäytyäkään tällä alalla. Olen siis satimessa.

Vai onko syynä mun väsymykseen ja tokkuraisuuteen tämä kylmä keli... Kun täytyy palella sisätiloissakin. Meillä on nyt pistetty uuneja kuumaksi joka ikinen päivä, mutta tehokkaasti tuo hirvittävä viima tekee lämmityksen tyhjäksi. Onneksi on korjailtu noita eristyksiä, ennen remontteja täällä olis kyllä sukat pyörineet jaloissa näillä keleillä! Nyt riittää, että on parit villasukat jalassa päällekkäin ja fleecetakki trikoopaidan päällä. Ja teekuppi koko ajan kourassa...

Yksi syy väsymykseen voi olla se, että just nyt on asioita, joiden takia on aivan valtava raivo päällä koko ajan. (Enkä tarkoita nyt tässä kohtaa noita työaikoja.) Esimerkiksi eilen lensi kyllä tavaraa paikalleen töissä melkoista vauhtia ja supertehoilla, kun työntekoa siivitti raivokkaat ajatukset sisälläni. Ja kun sen työvuoron puski menemään vauhdikkaasti ja sitten hiukkasen nyyhkytteli sohvalla kun katseli Ensitreffien ihania pariskuntia, niin jälkijunassa iskikin tälle vapaapäivälle ihan totaalinen uuvahdus. Mene ja tiedä.

Koiratkin on taas hyvin vähällä lenkityksellä. Niille laitetaan kyllä toppaa päälle lenkille, mutta eipä ne puvut kinttuja peitä. Vanhempi koira selkeesti palelee tuolla viimassa, joten aika lyhyet on ulkoilut. Ja esimerkiksi tänään ei olla käyty vielä ollenkaan ulkona pikaisia pissoja lukuunottamatta... Tunnen itseni hiukan huonoksi emännäksi sen vuoksi, vaikka tiedän, ettei koiratkaan innoissaan tuolla olisi. Meidän koirat selkeesti rakastaa lämpöä, ne aina majautuu uunien eteen, kun niitä lämmitetään. Ja oli ihanaa, kun kaksi lämpöpatteria oli aamulla mun peiton alla. ♥ Siis siihen asti, kunnes sanoivat, että nyt ruokaa, mamma!

Kävelin yhtenä päivänä töihin. Olihan se melkoista, ihan piti vastatuuleen puskea menemään. Ei mua palellut, kun oli tarpeeksi päällä. Tuulenkin kesti ihan hyvin, vaikka se oli kieltämättä aika hyytävä. Tuo vaakasuoraan tuleva lumi on minusta paljon ikävämpää kuin pelkkä tuuli, se tekee olon palelevaksi, vaikka olis hyvin päälläkin. Tällaisina jäätävän viiman päivinä ajattelen, että olis kiva asua jossain metsän keskellä, tuulelta suojassa.

Mä olen mietiskellyt jouluisia asioita. Että tekiskö ite kortteja vai ostaisko valmiita... ja kenelle laittaisi lahjoja ja mitä kivaa keksisi lahjoiksi. Meidän veronpalautukset on aina olleet pienimuotoinen joulun pelastus, mutta tänä vuonna ne rahat menee suurimmaksi osaksi autoon, joka jouduttiin sen ruttaantuneen tilalle ostamaan. Ei sillä, todellinen helmi kyllä löytyi ja sopuhintaan - mukavasti auttaa asiaa, että mies on autoalalla töissä. Mutta tosiaan kyllä se rahanmeno silti harmitti, kun oli vähän muuhun käyttöön ne palautukset haaveillut laittavansa (esim yhteiseen matkaan miehen kanssa... nyt täytyy vissiin sit vaan matkustella autolla... Prismaan ja takaisin, hehheh).

No eipä tässä tän kummempaa. Taidan jatkaa olemista ja tekemättömyyttä. Keitän lisää teevettä, kaivan kaapista piparin ja otan pinkasta seuraavan lehden luettavaksi... Pitäisköhän mennä oikein sohvalle selälleen viltin alle lojumaan...

Kirpsakoita kelejä teillekin, pitäkäähän pipoistanne kiinni jos ulos menette!

Heli

be yourself

Olen saanut tunnustuksen/haasteen ja vieläpä kahteen kertaan. Kiitos paljon Annukalle ja Tarulle! ♥ Olen erittäin otettu, että nämä tuli juuri teiltä, tykkään nimittäin teistä molemmista kovasti. ♥

Tässä on haasteen/tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
3. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

4. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

Mä oon aloittanut bloggaamisen vuonna 2007. Aloitin, koska halusin kirjoitella asioita ylös. Lisäksi olin lukenut joitain blogeja ja alkoi kovasti tehdä mieli kirjoitella itsekin. Olin siihen aikaan kotona lasten kanssa ja aika paljon vailla aikuista seuraa. Blogi oli mun juttukanava, etenkin sitten, kun se alkoi saada seuraajia ja kommentoijia.

Ekat kolme blogiani kirjoitin Vuodatuksen puolella. (Kaksi koirablogia ja yksi päiväkirjamainen, kaikki ne blogit olen sittemmin sulkenut.) Sieltä siirryin Bloggeriin vuonna 2009, jolloin pistin pystyyn tämän nykyisen blogini. Kirjoittelin kolmisen vuotta, kunnes anonyymien ilkeilyjen tuloksena meinasin lopettaa koko blogin. Pistin tämän kiinni ja poistin noin 500 postausta kokonaan - siirsin ne omalle koneelleni Wordiin. Koitin aloittaa uuden blogin, mutta en osannut siihen sitten asettua ollenkaan... joten avasin tämän blogin uudelleen ja jatkoin vähän niin kuin puhtaalta pöydältä.

Sanoisin aloittelevalle bloggaajalle, että ennen kaikkea ole oma itsesi. Kuten eräässä kortissa lukee: "kaikki muut ovat jo varattuja". 

Kirjoita just siitä mistä haluat, just sillä tyylillä kuin haluat. Laita kuvia jos haluat, tai sitten älä laita. Kukaan muu ei blogiasi kirjoita eikä ajatuksiasi määrää, olet siis ihan vapaa tekemään blogistasi just sellaisen kuin itse haluat. Älä matki muita, äläkä alistu muiden odotusten täyttäjäksi. Kirjoita just niin usein kun huvittaa, tai on jotain sanomista. Jaa ne asiat, mitä elämästäsi haluat jakaa. Blogin julkisuuden takia kannattaa miettiä tarkkaan, mitä sinne oikeasti on valmis laittamaan. Lasten kuvien jakamista en suosittele koskaan. Ja joistain asioista on ehkä helpompaa ja viisaampaakin kirjoittaa anonyymisti.

Mun mielestä on kauhean väärin asettaa blogeille jonkunlaista vaatimustasoa, oli se sitten julkaisujen tiheys, tekstin hienous tai kuvien laatu. Mä en ymmärrä, miten ihmiset ottaa kauheita paineita blogeistaan, jotka nyt kuitenkin on vaan yksi harrastus muiden joukossa. Että pitäis olla hieno ja pitäis kirjoitella usein, tai pitäis haalia lukijoita kaikin voimin ja saavuttaa suuria.

On eri asia, mitä ihmiset sitten lukemistaan blogeista hakee. Toiset ajattelee, että pitää olla hienot kuvat. Toiset haluaa lukea sujuvaa, ainakin suunnilleen virheetöntä tekstiä. Jotkut tykkää, että vain elämän iloinen puoli saa näkyä. Jotkut taas hakee samankaltaisuuksia omaan elämään ja kenties vertaistukea. Toiset tykkää katsella meikkejä ja vaatteita, toiset ei sitten ollenkaan. Onneksi blogeja on joka junaan, ja jokaiselle varmasti löytyy mieleistä luettavaa.

Moni kyllä panostaa blogiinsa paljon aikaa ja vaivaa. Onhan se kieltämättä kivaa tehdä ikioma ihana blogi, jossa on just sellasia asioita ja elementtejä mistä kovasti tykkää. Blogiin on kiva laitella valokuvia ja sitä on mukava muokkailla omanlaiseksi. Upeat kuvat ja täydellinen teksti ei kuitenkaan ole ne pointit, millä lukija blogiin tulee, tai ainakaan se syy, miksi hän sinne jää. Sisältö ratkaisee. Kirjoittajan persoona ja sydän on tärkeimmät. Omakohtainen kokemus, samat kiinnostuksen kohteet tai ajatukset saavat jäämään ja haluamaan lisää.

Itse tykkään eniten lukea blogeja, jotka kertoo ihan tavallisesta elämästä ja joita kirjottaa ihan tavistyypit. Sinällään kaikkihan me ollaan ihan taviksia, mutta jotkut vissiin kuvittelee olevansa jotain enemmän... siitä en tykkää ollenkaan.

En tykkää mainoksista enkä yhteistyökuvioista, enkä lukijoiden kalastelusta esimerkiksi arvontojen tai jatkuvan itsensä tyrkyttämisen avulla. Aika tavalla myös tökkää sellaset "mistä te haluaisitte että kirjottaisin"-jutut. (Jos ei keksi itse kirjoitettavaa, niin öö... ehkä sitten vaan ei kirjoita mitään??)

Siitä tykkään, että kommentteihin vastataan. Jos ei vastata, saatan lopettaa koko blogin lukemisen. Isot, satojen ja tuhansien lukijoiden blogit, ei mua kauheasti kiinnostaa. Siihen kannattaakin varautua, että lukijoita tulee ja menee. Joskus ihmiset kiinnostuu ja joskus ei. Sellasta se elämä on.

On tietty hirmu kivaa, jos oman blogin ympärille muodostuu porukka, jonka kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella ja jonka kanssa voi "jutella" siellä kommenttilaatikossa. Noista tuiki tuntemattomista ihmisistä tulee ikään kuin omanlaisensa ystäväporukka, joiden kanssa voi pohtia asioita ja joilta saa tukea ja kannustusta. Mä olen itse saanut blogin kautta myös muutaman ihanan "kirjekaverin", joiden kanssa voin jakaa asioita enemmän siellä sähköpostissa. Ja sitten on tietty näitä ympäri Suomea olevia alueellisia blogiporukoita, joissa tavataan myös ihan nenätysten.

Bloggaus on mukavaa, mutta ei sitä kannata niin kauhean vakavasti ottaa. Kirjottelee silloin kun siltä tuntuu, vailla paineita siitä mitä ihmiset kenties (mukamas) odottaa. Jos blogia tekee väkisin ja vääntämällä, se kyllä näkyy. Liiallinen yrittäminen ja toisten matkiminen ei ole koskaan hyväksi.

Toki blogilla voi saavuttaa monenlaista - onhan noita suurituloisia bloggaajia olemassa - mutta aika harva sinne kukkulan laelle kuitenkaan pääsee. Itse hitusen ihmettelen ihmisten julkisuudenkaipuuta. Onko järkevää menettää yksityisyytensä vain siksi, että olisi joku kuuluista bloggaaja? No, jokainen tavallaan.

Sellaisia bloggailumietteitä. Pitää muistaa, että nämä on mun mietteitä asiasta. Moni voi ajatella aivan eri tavalla. Mutta hei, tää on mun blogi ja mun mietteet... ja sehän tässä ehkä hienointa onkin, että omassa blogissaan saa sanoa ihan just sen oman mielipiteensä. Jos joku ei tykkää, on aivan vapaa poistumaan. ♥

En sinällään jatka tätä haastetta eteenpäin, paitsi jos joku haluaa sen napata. Haluan kuitenkin nostaa näkyville muutaman lempiblogini:

Kaarina Davis - ikisuosikkini. Arvostan todella paljon hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Kaarinan kirjat on olleet mulle todella tärkeitä ja hänen postauksensa saavat mut ajattelemaan aina tosi paljon. Ja myös suremaan tätä hullua maailman menoa. Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi hänen kirjoituksiaan ajatuksen kanssa - ja toimisi luonnon pelastamiseksi.

KOTONASI. - koska Annukka ♥ ! Tiedät varmaankin, että oot mulle yksi blogistanian tärkeimmistä! ♥ Ja hei muuten, mä tein eilen niitä raakasuklaita! Eikä todellakaan riitä mulle yksi pala päivässä, niin kuin vähän pelkäsinkin... =)

Minimalismin ilo - tässä teille vinkki todella hyvästä ja ajatuksia herättävästä (ja kuvattomasta, mutta silti äärimmäisen mielenkiintoisesta!) blogista. Minimalismi on lähellä omaa sydäntäni ja tämän blogin kirjoittaja kirjoittaa aiheesta todella monenlaisista näkövinkkeleistä. Ihana, todella kiinnostava blogi! ♥

Rakkautta ja maan antimia - kerta kaikkiaan, voiko näin toimeliasta ja positiivista tyyppiä ollakaan, mitä Marketta on? Tykkään ihan valtavasti lukea Marketan maanläheisiä, hauskoja juttuja - siis jopa vaikka puutarhailut ei todellakaan ole mun kiinnostuksen kohde numero yksi. Tähystelen metsän reunoilta byhyy-kuusia (vaikka todennäköisesti en tunnistaisi niitä vaikka näkisin), kadehdin häneltä hänen ihanaa Beibeänsä ja suunnittelen (siis vain suunnittelen...) yhtä hienoja kasvimaita, mitä Marketalla on... Marketta on blogimaailman helmi ja yksi pidempiaikaisista blogisuosikeistani! ♥

Tuumasta toimeen - Leena, ihanan positiivinen ja aikaansaava puuhaaja. Kaikenlaista kaunista ja kivaa syntyy hänen käsistään. Leena vaikuttaa tosi mukavalta tyypiltä ja tykkään kovasti siitä, että hän on just se mikä on: innostuva puuhastelija ja positiivinen koti-ihminen.

VALO - Taru ♥ ja Tarun uskomattoman upeat valokuvat!! ♥ Mä niin kadehdin tuota kuvaustaitoa ja noita maisemia, missä Taru saa elellä. Monien kovienkin kokemusten kautta Taru on päätynyt Pohjois-Karjalaan ja kertoilee sieltä käsin elämästään. Ja mainitsinko jo ne upeat valokuvat... ♥

Tutustukaa ihmeessä noihin blogeihin. Ja olkaa omia itsejänne, koska toisia kaltaisianne ei vaan ole olemassa.

Mukavaa sunnuntain jatkoa kaikille!

Heli

ei oo isillä enää auto(j)a

Kävi sitten sillä lailla, että talvi yllätti autoilijan. Tällä kertaa ihan oman perheen autoilijan.

Ekat mustat jäät koitui tämän biilin kohtaloksi..

..mutta ei onneksi kuitenkaan kuljettajan tai kenenkään muun kohtaloksi. 

Tuo auto meni ihan romuksi, mutta se ei kyllä sureta mua pätkääkään. Enemmän mietityttää se, että mistä nyt sitten saadaan äkkiä tilalle auto (ja millä rahalla...), kun se kuitenkin on aika lailla välttämätön kapistus meille. Onhan mulla oma auto, mutta meidän aikataulut ei käy oikein yksiin miehen kanssa, ja toinenkin auto tarvitaan.

Kuskina tuossa oli meidän nuori mies. Ikää 18v ja ajokortilla ikää 3 viikkoa. Ainekset katastrofiin oli aika lailla valmiina: upouusi ajotaito, pimeä vilkasliikenteinen leveäkaistatie, satasen alue, hitaan rekan ohitus... sitten olikin yllättäen jäinen tie, liian tiukka liike omalle kaistalle palatessa, auto lähti heittelehtimään ja tuli se kohtalokas virheliike: jarrun painaminen... ja sitten ympäri pyöriminen, kaiteisiin osuminen...

Lopulta kuitenkin vain tuo materia kärsi vahinkoa, pojalla lähinnä säikähdys ja vähän niskalihaksissa kipua, röntgenkuvissa ei ollut mitään. Ei siinä paljon samana päivänä vaihdetut talvirenkaatkaan näköjään auttaneet, kun auto lähti. Onneksi takana tullut rekka ei ajanut saman tien yli...

Kieltämättä oli järkyttävä näky, kun paikalle sännättiin - poika itse soitti, oli tuossa lähellä - ja nähtiin siellä se REKKA... Mutta kyseessä olikin vain ystävällinen teiden ritari (jota unohdin kiittää, argh!!), joka pysähtyi, suojasi tuon tiellä poikittain olevan romun ja siellä olevan pojan omalla autollaan, laittoi hätävilkut loimottamaan ja soitti apua paikalle. Tiellä oli silppua pitkin poikin, tien reunan kaiteet oli vääntyilleet sinne tänne ja autossa istui melko kauhistunut lapsi.

Tässä nyt seuraamuksia sitten kai vaan odotellaan. En tiedä mitä tapahtuu pojan ajokortille tai kuka korvaa ne kaiteet. Sakkoja sieltä varmaan tulee ja ehkä se korttikin lähtee saman tien. Ja liekkö vakuutus korvaisi sitten ne kaiteet. Samapa se. Vähällä selvittiin. Kiitollinen pitää olla.

Varokaa mustaa jäätä.

Heli

PS. Mikä tässä onkaan hulluinta ja melkein huvittavaa: meidän isompi poika kolaroi vasta muutama viikko sitten isin toisen auton... Syy ei tosin ollut pojan, vaan parkkipaikalla tuli auto kylkeen. Niin kovaa kuitenkin, että lunastukseen meni. Että anna lapselle auto, kerää silput perässä...

ihana valo ♥

Hmm... pitäisköhän noille kalusteille ehkä tehdä jotain, ennen kuin ovat hangen alla...

Ensilumi! ♥ 

Vaikka periaatteessa on pilvinen ja harmaa päivä, on tuo vastasatanut - ja kaiken aikaa satava - lumi aivan ihanan valoisaa! Meidän ympäriltä on pellot ihan vastikään kynnettyjä ja se on aina se synkin hetki syksyä... keltaisenaan loistavat kynnöspellot on kirkkaita ja valoisia, mutta käännetyt pellot sitten taas todella pimentäviä. Mutta nyt sitten tämä lumi valaisee joka paikan, ihanaa!

Saa nähdä kauan tämä pysyy... ehkei kauaakaan. Mutta joka ikinen vuosi se ensilumi on jotenkin niin ihana ja sykähdyttävä juttu! ♥

Ja heti kun se eka lumi satoi, tuli joulufiilis... ♥ 

Mä join ekat glögit saman tien! Pipareita ei ollut, mutta jo pelkkä glögin tuoksu oli niin mahdottoman ihana! Olotila oli muutenkin jotenkin tosi talvinen, kun hipsuttelin täällä lämpimässä sisällä villasukissa, lunta pyrytti ja kupillinen kuumaa oli nenän alla. Tänään oli töissä jotenkin tosi kylmä (muillakin kuin minulla) ja oli niin taivaallisen ihanaa tulla lämpimään kotiin. (Melkein liiankin lämpimään... tais mennä eilen pari kalikkaa liikaa uuniin.) 

On ehkä hitusen myös kipeäksi tuleva olo... nenä vuotaa ja sellasta. Myös miehellä pientä tautia taitaa pukata. Ihmeteltiin, että mistä me nyt oltais joku tauti saatu, mutta vissiinkin sitten mummon pikkumurulta, kun en mitenkään malttanut olla neitiä halimatta ja pusuttelematta, kun se lauantaina kävi kylässä, vaikka olikin aika räkänaama...

Lunta tulee aika lailla vaakasuoraan ulkona just nyt ja silti pitäis lähteä koirien kanssa vähän lenkille... hrrr... olis ihanaa olla sisällä vaan. Mutta mä taidan alkaa nyt kaivelemaan kaapista lämmintä ylle - pitäis muuten varmaan tsekata porukan kengät ja takit ja pipot ja hanskat -  ja sit hetkeksi edes pihalle. Sit voi taas hyvällä omallatunnolla käpertyä vaikka glögin kanssa sohvalle katselemaan telkkaria... jee, tänään tulee "enskarit" eli Ensitreffit alttarilla,  tykkään siitä kovasti.

Joko teillä on lunta?

Heli

missä menee raja? mikä on hyvä?

Mä olen niin tympääntynyt. Niiiiiiin tympääntynyt. Mihin tämä maailma on oikein menossa, jos ihan oikeesti on laissa sanottu, että on sallittua kuvata vaikkapa koulussa opettajaa?? Luin siis tänään tyrmistyneenä lehdestä tämän asian. Olen jotenkin kuvitellut, että ihmisillä sentään on jonkunlainen oikeus päättää, saako itseä kuvata vai ei. Mutta ei sit ilmeisesti olekaan näin. Eli nämä nilkit, jotka sitä opettajaparkaa kuvasivat, saivat tehdä sen ihan luvan kanssa. Ja laittaa nettiin.

Sairasta.

Mun mielestä kännykät ei kuulu koulutunneille ollenkaan. Ja muutenkin minusta ihmisellä on todellakin oikeus kieltää muita kuvaamasta itseään. Ja se, että laitetaan nettiin jonkun muun kuvia/videoita kuin ihan vaan omiaan, omasta naamastaan, pitäisi ilman muuta olla kiellettyä. Ellei siis ole toki lupaa kysytty, ja saatu. Mutta ei, on kuulemma laillista sekin, jos ei kuvatun henkilön kunniaa loukata. Opettaja siis saa näkyä netissä, kuulemma. Mitäs meni kirkumaan julkisella paikalla.

Mä olen niin sen opettajan puolella. Tän päivän nuoriso osaa olla aivan kamalaa, siitä on omakohtaisiakin kokemuksia ihan lähipäivien ajalta. En yleistä, on niitä hyvin käyttäytyviäkin nuoria paljon. Mutta sitten on myös näitä "tiedän oikeuteni"-tyyppejä. Jotka siis ainakin luulee tietävänsä mitä saa tehdä ja mitä ei... Ja kaikki se kettuilu ja pään aukominen ja häiriköinti sitten pitäisi vaan hissukseen ja vastaan sanomatta sietää. Jos hermosi menetät, olet sitten hullu ja netissä kaikkien räävittävänä...

Olen tässä sit miettinyt, että missä menee raja sen suhteen, mitä vaikkapa minun ammatissa pitää ihmisiltä ottaa vastaan ja suodattaa itseään puolustamatta. 

Minulle on sanottu, että "sä oot j***lauta hullu", kun olen toiminut lain ja työntantajan sanelemien sääntöjen mukaisesti. Mulle on auottu päätä, kun olen kieltäytynyt myymästä humalaiselle tai paperittomalle. Tai kun olen kieltäytynyt antamasta ilmaiseksi / myymästä hävikkiin meneviä tuotteita. Sinänsähän mulle on ihan yksi lysti, mitä niille kamppeille tapahtuu - tarkoitan siis, että ei ole minun pussista pois. Mutta on mulla nyt kuitenkin tottakai velvoite toimia työssäni sillä lailla, kun yleiset käytännöt ja lait ja työnantaja sanoo. 

Viimeisin veto oli juurikin tuo nuorison temppuilu. Siinä vaiheessa, kun alettiin vihjailla, että "tämä on julkinen paikka" (mitä se ei muuten edes ole!) ja "täällä saa kuvata" (noup!!), alkoi mulla kyllä mennä kuppi todellakin yli. Mä en jaksa mitenkään sietää sitä, että mun työrauhaa häiritään uhkaamalla kuvata mua ja laittamalla nettiin. Jos mä teen työtäni, niin kuin mun kuuluu tehdä, eli esimerkiksi häädän häiriötä aiheuttavat tyypit ulos, niin mä en todellakaan koe, että mun pitää sietää tollasta uhkailua. Ja sen tuo nuoriso kyllä osaa, uhata ja kertoa "oikeuksistaan".

Mikään työ ei ole sen väärti, että sitä tekemällä ihminen saatetaan naurunalaiseksi tai johonkin nettiin arvioitavaksi.

Voi olla, että on todella typerää avautua tällaisista asioista täällä. Meidänkin työpaikalla on säännöt siitä, mitä someen voi työstään laittaa. No, en minä täällä mitään salaisuuksia jaa mielestäni. Jos oman mielipiteen kertominen on rikos, niin sittenpähän on. Minä nyt kuitenkin olen sitä mieltä, että työpaikan on oltava sellanen, että siellä on hyvä ja turvallinen olla. Ja tämän opettaja-somekohun jälkeen tuntuu, että nuoriso on vaan entistä röyhkeämpää. Luulevat olevansa viisaita kun mitkä, kun tekevät tuollasta.

Tuleepahan vaan mieleen, että nyt kun ne tyypit on sinne someen kaikenlaista laittaneet - ja varmasti laittavat jatkossakin - niin ovatko mahtaneet miettiä, miten niihin suhtaudutaan vaikka siinä vaiheessa, kun hakevat töitä...?? Ei ne jutut pelkästään niitä kuvauksen kohteita vahingoita. Ne jutut on siellä aina ja ikuisesti, ja ne vahingoittaa ihan yhtä lailla sitä kuvaajaa itseään. Kuinka moni työnantaja luottaa ihmiseen, joka on tehnyt toiselle ihmiselle tuollaisen tempun? Entä jos se tekee sen vaikka työkaverilleen, tai pomolleen? Tai vuotaa julki jotain työpaikan salassapidettäviä asioita??

Eikä se riitä, että pitää töissä taistella typerien teinien kanssa. Sitä pitää nähtävästi tehdä myös kotosalla. Osaa ne omatkin olla maailman ärsyttävimpiä. Kun ne tulee isoiksi, alkaa selkeesti tuo vastaan sanominen asiasta kun asiasta. Onhan se ihan tervettä, että sellanen kyseenalaistaminen tulee jossain kohtaa ja se kuuluu asiaan. Mutta jos tarvii joka ikinen kerta vääntää asioista ja perustella, miksi toimitaan siten kuin toimitaan, niin kyllä se alkaa aika lailla rassaamaan pääkoppaa. Minulla ainakin. 

Epäilen, että on hyvin tarpeellista kokea näitä ketutuksen tunteita lapsiaan kohtaan, että sitten pystyy kestämään sen, kun ne oikeesti lähtee kotoa. Kyllä minusta ainakin tuntuu välillä, että mielellään potkaisisin ne mahdollisimman kauaksi täältä, ja mieluiten ihan just heti nyt. Sitten kun se lähdön hetki todella koittaa, tunteet on kuitenkin myös hiukkasen haikeita. Samalla hetkellä iloisia siitä, että ne lähtee omaan elämään, ja haikeita, ettei ne ole enää minun pikkuisia.

Ilmeisesti on myös olemassa äitejä (ja kaippa myös isiä), jotka kaipailee kauheesti kotoa lähteneiden lasten perään, eikä millään vielä päästäisi niitä omilleen. Minä oon sitten varmaan aika huono äiti, kun minusta se on vaan hyvä, että ne älyää joskus lähteä... Kiva kun käyvät välillä, mutta ihan jees kuitenkin, että eivät enää majaile minun nurkissa.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa olen siis taas todella ankarasti miettinyt, mitä minä elämältäni haluan. Tai siis työelämältäni. No ok, olen sitä vatkannut pitkään jo...

En minä osaa olla stressaamatta asioista, vaikka ne miten olis sellasia, mistä ihan turhaan stressailee. Esimerkiksi tuo, kun sitä kuvaamista vihjailtiin... ei todella tuntunut kivalle. Mietin, että miksi minä tällasta joudun sietämään? Tai miksi minun tarvii olla illat ja viikonloput töissä? Eikö mulla oikeesti ole mitään muuta vaihtoehtoa?? Kuunnella kettuilua, sietää epäkohteliaita ihmisiä, kestää kokoaikaista tunnetta siitä, että mitään ei ehdi tehdä kunnolla ja mikään ei ole koskaan valmista? Lisäksi se jatkuva väsymys epämääräisen elämänrytmin takia...

Moni asia työssäni on kuitenkin tosi paljon vastaan mun arvoja ja sitä mistä mä saan iloa. Jotenkin tuntuu oman elämän totaaliselta tuhlaamiselta viettää sitä paikassa, missä ei tunnu hyvältä olla. No, mun työ on ihan ok, pääosin. Tavallaan tykkään siitä myös. Hyllyttäminen on omalla laillaan järjestämistä, mistä pidän kovasti. Mä myös todella mielelläni siivoan jotain epämääräisiä nurkkia kuntoon siellä.

Mutta... Se, että olen vegaani, on tietynlainen ahdistuksen aihe työssäni. Samoin kuin teen kotona liharuokia perheelle, vaikka en itse niitä syö.. niin samalla lailla tuntuu työssäni aika hassulta roudata lihaa ja maitoa hyllyyn. Ja se, että pidän kauhean turhauttavana kaikkea sitä turhaa tavaraa ja kulutusta, mitä maailmassa on.. niin se on myös jotain, mikä on aivan vastaan sitä mitä teen työkseni, eli myyn, myyn ja myyn. Kulutuksen kasvattaminen on osa työni tavoitetta. En välttämättä pidä ajatuksesta...

Onnekseni  mulla on mahdollisuus tehdä osa-aikatyötä. Mulla on vakituinen työpaikka, se on myös tänä päivänä jonkunlainen turva kuitenkin. En uskaltaisi lähteä tyhjän päälle todellakaan. Mutta en kyllä mitenkään myöskään havittele täysiä työtunteja ja isoa palkkaa. Meillä on kaksi palkansaajaa ja me pärjätään, vaikka mä teenkin vähän vähemmän töitä. Ja myönnän, että olen taipuvainen hyvin vanhanaikaiseen ajattelumalliin: mies tekee töitä ja tuo palkan kotiin, nainen on kotona ja hoitaa lapset ja kodin. Näin meillä olikin kymmenisen vuotta silloin, kun lapset oli pieniä.

Musta on itse asiassa aika kauhistuttavia ne jutut, mitä lehdistä lukee ton työllisyyden ja lasten suhteen. Esimerkiksi, että on tavoitteena että kaikki 4-vuotiaat (muistaakseni) saataisiin varhaiskasvatuksen piiriin, koska "lapsella on oikeus varhaiskasvatukseen". Täh?? Entä oikeus kotona olemiseen äidin/isän kanssa, rauhalliseen elämänrytmiin ilman hoitoon sinkoilua ja suurissa ryhmissä olemista?? Ja miten ihmeessä tässä toteutuu poliitikkojen visio siitä, että kaikki äidit lähtis töihin? Siis öö, mihin töihin?? Koko ajan työpaikat vähenee, yt-neuvotteluja käydään, yrityksiä kaatuu... ja sitten vaan jaksetaan vouhkata siitä, että menkää ihmiset töihin. Uskoisin, että aika moni menis, jos olis minne mennä... siis muualle, kuin puhelinmyyntiin...

Mun järki sanois, että maailma olis parempi paikka, jos ihmiset tekis vähemmän töitä. Siis tuntimääräisesti vähemmän. Jos nykyisen 8 tunnin sijaan tehtäisiinkin vain 6 tuntia töitä päivässä, töitä olis sopivammin useammalle. Ei olisi ehkä loppuunpalamisia liian työn takia. Useampi vois käydä töissä, eli työttömyyttä olis vähemmän. Ihmiset jaksais, kun työ ei imaisisi kokonaan, vaan olisi myös vapaa-aikaa ja lepoa. Rahaa olis ehkä vähemmän, mutta toisaalta tarviiko ihan oikeesti kaikkea sitä mitä nyt "tarvii"?? Voisko ehkä elää vaatimattomammin?

Huolimatta sinänsä turvatusta asemastani ja vakityöstäni, mä kuitenkin varmaan erittäin kiittämättömästi ja halveksuttavasti koko ajan mietin, että mitä ihmettä mä keksisin... mikä työ olis sellasta, että siitä todella kokis iloa? Mikä työ olis sellasta, että siinä täyttyis mun arvot? Mistä mä saisin intoa joka ainoaan (tai ainakin lähes joka ainoaan) työpäivään ja tsemppiä ponkaista aamulla ylös ja suunnistaa kohti työpaikkaa? Onko työtä, mikä täyttäisi edes pääosin mun toiveet?

Tavallaan olen nytkin töissä useimmiten ihan ok mielialalla. Huomaan kuitenkin yhä useammin, että asiat rassaa mua... ja että haaveilen jostain muusta. Se "joku muu" on vaan täysin musta aukko mulle, ei mitään havaintoa mitä se voisi olla. Ensi viikolla menen miettimään asiaa ammatinvalinnan ohjaukseen. 

En tiedä onko tässä jahkaamisessa oikeesti yhtään mitään järkeä. Periaatteessa mulla on kuitenkin asiat ihan ok. On työtä, vaikka se nyt ei mitään unelmahommaa olekaan. (Kuinka monella työ on sellasta, että useimmiten on siihen tyytyväinen??) Rahatilanne on suht ok. Terveys on suht ok. Onko tää ikikaipuu vaan joku luonteenpiirre? Olenko mä ihminen, joka ei koskaan ole täysin tyytyväinen siihen mitä on? Vai olisko sit kuitenkin jossain joku juttu just mua varten...?? 

Tätä jään taas kerran mietiskelemään...

Heli