raskas, raskaampi, raskain kesä

Ikea mainostaa tänä kesänä, että "paras kesä ikinä". Minä voisin kuvailla omaa kesääni paskimmaksi ikinä. On ollut niin järjettömän raskas koko vuosi ja etenkin tämä kevät ja kesä...

Ei pelkästään nämä kelit. Mua ei sinänsä sade haittaa. Mikäs sen kivempaa, kuin katsella kaatosadetta sisätiloista. En muutenkaan ole mikään pihan kuopsuttaja, joten aivan sama. Sade ja vesi (järvi, meri..) on ihania asioita.

Mutta tämä mun mieliala... se on ollu kyllä synkkääkin synkempi. En tiedä, miten iso osuus jatkuvalla matalapaineella on minun mieleen. Ehkä jonkunlainen?

Mua on painanut hyvin pitkään joku aivan käsittämätön ahdistus, vihamielisyys ja surumieli. Onhan tässä oikeasti ollutkin suruja: koiran lopettaminen itkettää edelleen harva se päivä. Mietin vieläkin, olisinko voinut tehdä jotain (en), olisinko voinut pitää sen vielä vähän aikaa (en...). Käyn aika ajoin sen haudalla, mutta en kärsi olla siellä kuin pienen hetken. Koira tapasi kantaa suussaan kiviä ja niitä säilön rakkaina aarteina. Joku kerran meinasi, että mitä nämä kivet täällä on... aivan hirmuinen raivo iski, että NIIHIN ETTE KAJOA.

Voi minun pientä rakasta koiraa, olisitpa vielä täällä...

Sisäinen myrsky on muutenkin ollut niin kova. Mitä minä elämältäni haluan?? Miksi en löydä iloa enää mistään? Kaiken aikaa on tunne, että olen kuilun partaalla. Olen pelännyt, että jotain aamuna en vaan jaksa enää nousta ollenkaan.

Uniongelmat on vaivanneet. Nukahdan kyllä aika hyvin, mutta herään joka ikinen yö. Pissattaa, janottaa, tai sitten vaan kuumottaa. Vaihdevuodet on iskeneet oikeasti ja osaksi nämä mielialavaihtelut ehkä menee sen piikkiin. Mutta ei todellakaan kaikki.

Herään jokaiseen aamuun pää pökkyrässä. Ei väliä nukunko vähän vai paljon, aina on yhtä kauhea olotila. En muista, millaista on olla virkeä.

Mun mieli on ollut niin synkkä, että olen alkanut jo välttelemään ihmisiä. En halua viedä omia ongelmia, raivarimielialaa, synkkyyttä ja negatiivisuutta iloisia iltoja pilaamaan. Myöskin muiden positiivisuus on tuntunut tosi ahdistavalta, niin hullua kuin se onkin... Toisten onni ei ole minulta pois, mutta aika ajoin se silti tuntuu jotenkin niin epäreilulta. Tai siis kadehdin sitä niin kovasti.

Ja sitten kuitenkin seurassa ollessani huomaan, että unohdan hetkeksi pahan mieleni ja osaan olla oma iloinen itseni. Sellainen, miksi itseni olen ajatellut, ennen kuin tämä synkkä verho laskeutui päälleni.

Tätä mielialaa on vaikea selittää kenellekään. Ulosantini on lähinnä käsittämätöntä rähjäämistä vain. Ihan asiasta kuin asiasta. Tiedostan, että olen sietämätön ihminen. Ja silti en vaan muuhunkaan pysty. Aivan kuin suun avattuani sieltä sinkoaisi pelkkää myrkkyä joka suuntaan.

Töissä ja muualla ihmisten ilmoilla olen kyennyt sentään käyttäytymään. Vielä ainakin... Lomaa odotin kuin kuuta nousevaa. Olinhan koko kesän töissä ja lomani alkoi vasta viimeisten joukossa. Viikko on nyt lomaa kulunut, ja uupumus on edelleen ihan valtava. 

En tiedä onko nyt ollenkaan hyvä hetki uusille asioille. Olen kuitenkin EHKÄ jonkun uuden kynnyksellä. Tiistaina nimittäin aloitan opiskelun. Hain opiskelupaikkaa erillishaussa ja sain tiedon aloituspaikasta vasta tällä viikolla. Melko kiireinen aikataulu. Kaksi seuraavaa lomaviikkoani siis kokeilen tätä opiskelua nyt sitten. En tiedä, onko nuo opinnot minun juttu. Toisaalta tuntuu siltä ja toisaalta ei. Aloitan ne kuitenkin nyt, ja katson mitä tuleman pitää. Ainahan voi lopettaa.

Ongelma on se, että en saa opintoihin mitään rahoitusta. Siis sellaista, millä eläisi. Saatan olla pakotettu siis käymään töissä myös. En halua elämästäni liian raskasta, joten senkin vuoksi pitää nyt katsoa, mikä on järkevää.

Tällaista täällä siis. Toivottavasti olen matkalla kohti tyvenempiä vesiä... Vai olisko vastaus tässä:

(Anna-Mari Westin postikortti)

Paskan olon pohjakosketus on nyt kuitenkin otettu ja suunnan täytyy olla ylöspäin. Suklaalla tai ilman.

Heli