sunnuntai 25. elokuuta 2019

alkusyksyä ja opiskelumietteitä


Kuukausi on taas kulunut. Mulla on ollut kova halu kirjoitella, mutta kuitenkin se aina vaan jää. Toisaalta elämä on taas ollut niin "varjoa ja valoa", että mieluummin olen aika ajoin vaan kadonnut kirjan sivuille ja halunnut unohtaa kaiken muun...

Kuukauteen on kuitenkin mahtunut monenlaista. Kesän (toistaiseksi) ainoa retki Repovedelle rakkaista rakkaimman ystävän kanssa, vielä yksi asuntomessukäynti, töitä ja monenlaisia fiiliksiä niiden suhteen, yhdet juhlat, opiskelun aloitus, kuopuksen 18v-synttärit... muutamia mainitakseni.


Ja syksykin on tehnyt tuloaan. Se on mun ehdoton lempivuodenaika ja sen tuleminen on aina ihanaa. Tosi moni tuntuu olevan aina kovastikin ahdistunut siitä, että kesä on ohi, mutta mä oon jo lapsesta asti tykännyt eniten syksystä. Oli ihanaa kun koulu alkoi, sai uudet koulukirjat, kynät ja kumit ja kenties jopa repun. Lasten ollessa pieniä oli tosi kivaa, kun kesän jälkeen alkoi taas arki ja rutiinit. Mä tykkään jopa siitä useimpien vihaamasta (en tajua miksi...??) kirjojen muovittamisesta. (Enää ei kyllä ole muovitettavaa ollut vuosiin.)

On ihanaa, kun kelit vähän viilenee ja vettä sataa kaatamalla. Odotan jännityksellä sitä, kun meidän kattoremppa valmistuu ja vanha hapertunut katto vaihtuu peltiseksi. Toivon kuulevani sateen ropinan sitten. Siskoni kanssa kerran puhuttiin, että hän myös tykkää sateen äänestä peltikatolla. (Jostain syystä moni ei siitäkään tykkää. Miksi?) Todettiin, että meillä on lapsuudesta muistoja, kun leikittiin kotona sellasella sivuvintillä sateen ropistessa kattoon. Ilmeisesti aika hyvä muisto, koska rakkaus siihen ääneen on edelleen mielessä molemmilla. 


Iso ja odotettu asia on ollut tuo opintojen aloitus. Tai jatkaminen, johan tässä olen viimeiset kaksi vuotta opiskellut muutenkin. Nyt kuitenkin astuin askeleen eteenpäin ja aloitin korkeakouluopinnot, jotka onkin mulle ensimmäiset laatuaan. 

Mä olen elämäni aikana opiskellut monenlaista ja olenkin sekä ylioppilas että useammankin ammattinimikkeen "onnellinen omistaja"; olen myyjä (myynnin ammattitutkinto), merkonomi (liiketalouden perustutkinto), luonto- ja ympäristöneuvoja, luonto-ohjaaja sekä luonnonvaratuottaja (nämä kaikki kolme ammattinimikettä suoritin luonto- ja ympäristöalan perustutkinnosta). 

Nämä uudet, juuri alkaneet opinnot on biotaloutta ja minusta tulee (toivottavasti) kestävän kehityksen asiantuntija; ympäristösuunnittelija amk. Moni kanssaopiskelija sanoi, että heiltä oli kysytty, että mitä ympäristöä he oikein sitten suunnittelee...? Puistoja vai mitä? Mutta tuo nimike ei siis tarkoita sellasta. Oikeastaan se on mun mielestä vähän huonokin kuvaamaan sitä, mitä meistä tulee. Paremmin kuvaa tuo kestävän kehityksen asiantuntija.


Opinnot alkoi torstaina ja perjantaina lähipäivillä. Saatiin kuulla, että vain joka 11. pääsi juuri näihin monimuoto-opintoihin, joten aika hieno homma, että itse pääsin. Tuosta rappus-kuvasta tulee mieleeni, että aika paljon on kuitenkin "rappusia" edessä, ennen kuin joskus tuolta valmistun... (toivottavasti valmistun...)

Sellanen vähän ahdistaa, että koska olen monimuoto-opiskelija (ja koska nykyaika ja digidigi), mun opiskelu on paljolti koneella istumista. Noiden kahden ekan päivän aikana (ja jo sitä ennenkin) on pitänyt tutustua jos vaikka minkälaisiin alustoihin, joissa opinnot tapahtuu. Moodle/Learn, Zoom, Teams - muutaman mainitakseni. Ihan meinaan hulluksi tulla, kun koitan kaiken sisäistää. Uskon, että lopulta kyllä opin käyttämään niitä, mutta nyt kaiken muun alkusähellyksen keskellä tuli sellanen olo, että voi hyvää päivää, haluanko tätä todella...


Opintojen eka moduuli, kestoltaan 8 viikkoa, aloitettiin saman tien. Se on nimeltään Ekosysteemipalvelut, mikä on ONNEKSI mulle aiemmista opinnoista edes jollain tavalla tuttu asia. (Muutenkin näissä opinnoissa suurin osa on asioita, joista mulla on jo jonkunlainen käsitys aiempien opintojen takia. Se todennäköisesti ainakin hitusen auttaa mua.) Moduuliin kuuluu ryhmätehtäviä (jotka tehdään verkossa), pienempiä yksilötehtäviä sekä moduulin "päätehtävänä" raportti (yksilötehtävä sekin onneksi, minä aika lailla inhoan ryhmätöitä...), joka pitää tehdä tän 8 viikon aikana ja joka vaikutti ihan pyörryttävän isolta hommalta...

Ajatus opiskelusta on sekä kutkuttavan innostunut ja odottava, että hyvin hyvin mietteliäs... että miksi haluan opiskella, selviänkö tästä, mihin tällä opiskelulla pyrin yleensäkin jatkossa ja mikä musta edes näillä opinnoilla vois tulla. Ja niin edelleen. Koska en ole istumassa koulun penkillä päivisin (mieluiten olisin, mutta välimatka on siihen aivan liian pitkä), mun pitää kehitellä itselleni toimivat rutiinit opintojen eteenpäin viemiseksi. Siinä samalla koitan sitten käydä myös töissä.

Opettajat sanoi, että aika monella on koti ihmeellisesti alkanut siivoutumaan etäopiskelun tiimoilta... se itseohjautuvuus kummasti ohjailee välillä tekemään kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäis. Katsotaan siis, saanko minäkin viimeinkin ikkunat pestyä ja muutenkin jynssättyä nurkat hammasharjalla tulevien viikkojen aikana... (Toivottavasti en. Vaikka ne ikkunat kyllä pitäis oikeesti pestä.)


Asiasta toiseen: luen tällä hetkellä Kaarina Davisin uusinta kirjaa Toinen tie - tietokirjailijan elämää. Se on taas NIIIIIN hyvä. Sitä lukiessani olen jotenkin palannut niihin muistoihin ja fiiliksiin, joita mulla oli silloin, kun luin hänen aiempaa kirjaansa Irti oravanpyörästä, joka on mun kaikkien aikojen tärkein lukemani kirja ja johon edelleenkin palaan aika ajoin. Se on myös yksi harvoja kirjoja, joita yleensäkin haluan omistaa.  (Olen lukenut myös hänen muut kirjansa Rankka kutsumus ja Toisinnäkijän päiväkirja. Suosittelen joka ainoaa kirjaa erittäin lämpimästi!)

Niin, mun mieliala on ton lukemisen myötä jollain lailla hyvin surumielinen. Muistan ne tuntemukset, kun halusin niin kovasti muuttaa elämääni ja tunsin kuitenkin olevani aivan jumissa esimerkiksi työasioiden kanssa. Oikeastaan Kaarinan innostamana lopulta itsekin suuntauduin luontoalalle. En ole samalla tavalla luonnossa kulkija kuin hän, enkä edelleenkään kasvata mitään syötävää itse (haluaisin kyllä, mutta en vaan saa aikaan). Mutta se elämän yksinkertaistaminen on mulle tärkeää ja koko ajan tärkeämmäksi tulee. En halua oravanpyörään ja nyt mulla on jotenkin sellanen kalvava tunne, että onko tämä (osa-aika)työn ja (vaativan) opiskelun yhdistäminen taas loukku, johon olen itseäni tunkemassa...


Mä todella arvostan sitä, että voin olla vaan. En halua tehdä paljoa töitä - sen verran vain, että elää pystyy. En halua / tarvii paljon mitään, mulla on jo riittävästi. (No, kyllä mä välillä hinkuan jotain, lähinnä astioita. Mut harvemmin niitä kuitenkaan hankin.) Haluaisin elää pienemmässä kodissa, pienemmillä menoilla. Mulle riittää harrastukseksi käveleminen ja lukeminen. Ilon tuojaksi teen juominen ja suklaan syöminen. En kaipaa reissaamista, ravintolassa käymistä, uusia vaatteita tai muuta sellasta. (Olen loppujen lopuksi aika pihi ja senkin vuoksi vähän pahaa tekee joku kahvilan tai ravintolan hintojen ajattelukin...) Haluan olla rauhassa.

Nyt sitten olen kuitenkin tän kesän aikana tehnyt töitä aika paljon, ainakin paljon enemmän kuin oli tarkoitus. (Nyt tilanne tosin muuttuu, kun valtava määrä rästitöitä on saatettu ajan tasalle ja muutenkin on tarkoitus tehdä töitä opiskelun ehdoilla.) Valmistuin keväällä/alkukesästä luontoalan ammatteihin, enkä ole tehnyt mitään sinne päinkään sen koommin. Hyvä jos edes käynyt metsässä. Kärsin tästä. Olen jotenkin niin väsynyt. Ja sen vuoksi nyt vähän pelottaa tämä tuleva, kun työ on tietokoneella istumista ja jos se opiskelukin on. Haluanko sellasta?


Tuollaiset synkät mietteet saa mut aika helposti valtaansa. Koko elämä alkaa maistua pahalta, tekisi mieli muuttaa ihan kaikki asiat (ja vähintäänkin siivota joka nurkka ja heittää kaikki tavarat pois). Tekisi mieli muuttaa jonnekin ihan muualle, ihan omaan pieneen asuntoon, vain muutaman välttämättömän tavaran kanssa. Olla ihan yksin ja hiljaa vaan. Ja siitä sitten hissukseen jos löytäisi sen, mitä oikeesti elämältä haluaa.

Tämäkin "jatkuva opiskelu" on sellasta etsimistä. Musta on jotenkin noloa, etten vielä 47-vuotiaana tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Olen jokaisesta työharjoittelustani, myös aiemmissa opinnoissani, tykännyt kovasti ja kokenut, että myös minusta tykätään ja olen tehnyt ihan hyvää työtä niissä. Mutta miksi silti koko ajan koen, että en mä sellasta pääse kuitenkaan tekemään. Että en mä osaa, en pysty sellasta työtä hakemaan edes. (Miksi muka en??)

Yksi asia, joka mun mieltä myös synkistää on sellanen perus-pessimistinen ajattelu maapallon tilasta. Mä olen vähän sitä koulukuntaa, jonka mielestä juna meni jo. Sieltä ajattelusta on hankala ponnistaa ajattelemaan, että tässä enää voitaisi mitään tehdä maailman pelastamiseksi. Yritän kääntää ajatuksiani positiivisempaan suuntaan... jotenkin.


Taidan miettiä liikaa... mutta sellanen mä oon. Mietin, jahkaan, tuskailen, etsin täydellistä ratkaisua. Olen jo etukäteen ajatellut näitä tulevia opintoja sillä silmällä, että mun on pakko olla itselleni armollinen. Edelliset opinnot meni sillä tavalla, että oli (sisäinen) pakko koittaa koko ajan saada kaikesta paras mahdollinen arvosana. Monta kertaa opettaja sanoi, että vähemmälläkin voisit koittaa selviytyä, mutta kun ei anna luonto siihen myöten. (Miksi tehdä sinne päin, jos voi tehdä niin hyvin kuin ikinä vaan osaa ja pystyy?) Mutta nyt koitan tehdä "riittävän hyvän". Enkä pyrkiä täydellisyyteen, etenkään jos se alkaa tuntua liian raskaalta.

Yksi ongelma on, jonka tunnistan ja jota vähän pelkään: vihaan ryhmätöitä. Olen vihannut lapsesta asti. Olen aina halunnut mieluummin tehdä omalla tavalla, itsenäisesti. Ja nyt ryhmätyöt on jokaviikkoisia, läpi opintojen... voi apua. Saa nähdä opinko nyt tekemään niitä sillä tavalla kuin pitää, toivottavasti.


Kun tietäisikin, mitä siellä polun päässä on odottamassa. Aika näyttää. Joka tapauksessa huomenna menen muutamaksi tunniksi töihin ja hoitelen sen jälkeen pari muuta juttua. Sitten alan tehdä suunnitelmaa opiskelujen suhteen sekä lukemaan ensimmäistä viikkotehtävää varten tietoja. Ehkä koitan vähän jo miettiä sitä isoakin työtä ja sen tekotapaa. Jospa tämä tästä "alkushokista" työn iloksi ja toimivaksi rutiiniksi muuttuisi!

Onko siellä muita uusia (tai vanhoja) opiskelijoita linjoilla?
Millaisia alkusyksyn fiiliksiä teillä on?

Heli