Olen viettänyt tämä kauniin ja aurinkoisen päivän pääosin naputtelemalla tietokoneella kevään viimeistä koulutehtävää. Aloitin sen aamulla ehkä joskus seitsemän maissa ja palautin valmiina opettajalle iltasella joskus ennen kuutta, että ihan koko päivän homma se oli. Mutta ei se mitään, valmista tuli ja se on siinä!
Viime aikoina mua on "riivanneet" monenlaiset mietteet. Muahan on vuosikausia painanut ajatus siitä, että syön lihaa. Oikeastaan voisi kai jo puhua vuosikymmenistä, koska siitä on yli 20 vuotta, kun olen alkanut näitä asioita miettiä. Joka tapauksessa olen vuosien saatossa painanut asian aina unholaan, "koska olosuhteet"... (mun mielestä toi nuorison tyyli sanoa asioita "koska sitäjatätä" on huvittava!) Olosuhteita on ollu esimerkiksi perhe, joka tahtoo lihaa, ja se (valitettava) totuus, että se olen meillä minä, joka teen ruoan. Olosuhde on kai myös jonkunlainen saamattomuus tehdä asioille sitten sen ihmeemmin mitään ratkaisevaa.
No nyt on kuitenkin tilanne se, että lapset alkaa olla isoja. Olen passannut niille ruokaa pöytään aika monta vuotta ja kokannut ruokia, mitkä oikeesti on vastaan mun moraalia. Ajoittain olen koittanut hiljennellä omantunnon kolkutuksia ostamalla sitä lihaa sitten luomuna. Tai riistana. Ja aika ajoin olen yksinkertaisesti vain lakannut ajattelemasta koko asiaa. Välillä koitan miettiä, että kyllä kai ihminen on tarkoitettu olemaan sekaravinnon syöjä. Sitten taas tuskailen, miten ahdistavaa on ajatus eläimestä, joka kasvatetaan ja tapetaan siksi, että ihmiset haluaa lihaa.
Ennen kaikkea ahdistusta aiheuttaa tehokasvatus. On ollut aikoja, etten kerta kaikkiaan kykene tarttumaan siihen broileripakettiin - ja sitten aikoja, jolloin vain kovetan itseni. Olen taistellut perheen kanssa aiheesta "en halua meille joulukinkkua" - ja hävinnyt. Olen koittanut ostaa riistaa, mutta senkin kohdalla ahdistaa ajatus, että vapaa eläin on ensin peloteltu koirien ja ihmisten avulla jonnekin ja sitten ammuttu.
Luin just äskettäin tosi hyvän kirjan, ihan romaanin siis, nimeltään Paimentyttö (kirjoittanut Enni Mustonen). Se kertoi 1800-luvun lopun elämästä piikatytön silmin, ja sitä lukiessa taas niin mietin, miten paljon enemmän sen ajan elämässä oli tarkoituksenmukaisuutta ja järkeä, kuin nykymaailman menossa. Eron huomaa ennen kaikkea ruoan ja vaatteiden suhteen: ennen oli kaikkea vähän, nykyään kaikkeen hukkuu... Ennen sitä vähää arvostettiin ja kunnioitettiin, nykyään kaikki on ihan kertakäyttöistä ja hälläväliä.
Tykkään broilerin mausta. Tykkään lihan mausta muutenkin. Tavallaan pidän lihaa ihan terveellisenäkin. En kuitenkaan näissä määrin, mitä ihmiset sitä nykyään mättää. En voi ymmärtää sitä, miten tehotuotannossa lihaa kasvatetaan. En mitenkään. En voi käsittää, kuka kykenee tekemään työkseen vaikkapa lihasikojen kasvatusta. Ja puhun nyt siis nimenomaan siitä tehokasvatuksesta.
Pidemmän aikaa olen syönyt melko lailla pääosin kasvisruokaa, höystettynä munalla ja maitotuotteilla. En ole ollut pelkästään kasvisruoalla kuitenkaan. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ajatella myös maitoa ja munia sekä kalaa pienellä kritiikillä. Periaatteessa ymmärrän kananmunat, etenkin jos ne on vaikka oman pienen kanalan tuotosta. Jotenkuten ymmärrän myös vaikka jonkun järvikalastuksen. Vaikka toisaalta en, koska se koukku ei taatusti kivalta tunnu siellä kurkussa. Maidon ja munien kohdalla ei nyt suoranaisesti tapa ketään - vaikka toisaalta kyllä tappaa. Ei ne kanat kauhean pitkäikäisiksi saa elellä. Lehmätkin lähtee autuaammille ammumismaille, kun maidon tuotanto alkaa vähetä (tai jotain... ei ne kuitenkaan saa vanhuksiksi asti elellä).
Nämä asiat on mietityttäneet ja ahdistaneet. Kauan.
Luin sitten äskettäin myös toisen erinomaisen kirjan. Se oli tämä haloon nostanut Salainen päiväkirja eläintiloilta, kirjoittanut Eveliina Lundqvist. Olin itse asiassa kuuntelemassa häntä tällä viikolla ja ostin tilaisuudesta kirjan omaksi. Eveliina on 34-vuotias maa- ja metsätaloustieteen maisteri, jonka unelmana on perustaa turvakoti tuotantoeläimille. Hän opiskeli eläintenhoitajaksi, jotta osaa sitten hoitaa niitä eläimiä turvakodissaan, ja työharjoittelussa hän oli vuoden aikana ihan tavallisilla suomalaisilla maatiloilla. Ja Eveliina on vegaani.
Kirja oli erinomainen. Itkin ja luin, ajoittain piti ihan pitää taukoa, kun se oli niin rankkaa luettavaa. Olen tavallaan tiennyt nuo asiat, ja kuitenkin olen vaan sulkenut silmät niiltä, kuten varmaan aika moni muukin tekee. Mielestäni kirja ei ollut millään lailla sormella osoitteleva, raflaava, mennyt äärimmäisyyksiin tai ollut muutenkaan mitenkään sensaatiohakuinen. Se oli vain päiväkirjaa päivien tapahtumista. Kertomusta niistä asioista, mitä Eveliina näki ja koki siinä ihan tavallista maatilan työtä tehdessään.
Kirjaa lukiessani suretti monta kertaa. Vasikat otettiin emolta, jotta ihmiset saavat juoda sille tarkoitetun maidon. Emakot pidettiin viikkokausia rautakaiteiden välissä tilassa, jossa ne eivät mahdu liikkumaan ollenkaan. (No, askel eteen ja toinen taakse, mutta se ei minusta ole liikkumista...) Kanat, ei kun siis broilerit, kasvattivat muutamassa viikossa ihmisiä varten kunnon kokoiset koivet ja muhkeat rintapalat, mutta ei ne niillä koivillaan itse oikein kävellä pystyneet. Entä se pienten poikapossujen kastrointi... ilman puudutusta... viilto, kivesten irti repiminen.. ja sitten laitettiin pikkuinen possu kipuineen kaikkineen vaan karsinaan. Aivan sietämätöntä ajatellakin.
Minun tekee niin pahaa kaikki tuo. Olen kuulunut Animaliaan vuosia, saan niiden sähköpostit, mutta on monia, joita en edes halua lukea. Julmuudet kun ei lopu lihan kasvatukseen. On angorakanit, joilta revitään turkki elävänä irti, heitetään ne kasvattamaan uusi turkki ja sitten taas revitään. Voi hyvä luoja, kun satuin kaikista välttely-yrityksistäni huolimatta näkemään sen pätkän, missä kani kiljuu.. se oli ihan painajaismaista. Mietin sen raukan tilalle oman kanimme. Voi kauhistus.
Hanhille tungetaan väkisin ruokaa kurkkuun, että ihmiset saa niitä jotain ihmeen hanhenmaksapalleroita. Tai sitten niiltä revitään ne sulat ja untuvat ja mitä lienee, että saadaan ihmisille kivoja takkeja - mulla on itsellänikin untuvatakki... ja liekö myös tyyny.
Ja mitä se mulesing on?? Mulla on Lambarin peitto, onko se peräisin sellasesta julmuudesta, en tiedä. Mulla on myös lampaantalja (parhaillaankin tässä sen päällä istun). No se on sentään naapurista luomulammastilalta, jossa tiedän että lampaat on hyvissä oloissa. Mutta no, enemmän se lammas tätä olis ehkä tarvinnut kuin minä... tosin se lammas on syöty jo aikoja sitten. Ja mulla on toinenkin talja, oikein nätti tummanruskea. Syöty on sekin kaveri.
Nämä kauhukuvat on ajoittain olleet mielessäni aika paljonkin, ja välillä olen vain koittanut ne unohtaa (vuosien mittaan siis). Nyt mietin, olisiko kuitenkin aika tehdä ratkaisuja. Olen sanonut perheelle ennenkin, etten haluaisi tehdä liharuokia. Olen jälleen sanonut asiasta. No, viimeksi tänään paistui (luomu)jauheliha lapsille ruoaksi. Itse ajattelin kuitenkin kokeilla ihan tyystin vegaania linjaa. Tai pikkuhiljaa mennä siihen suuntaan. En pidä oikein missään asiassa ehdottomuudesta, enkä oikeasti ainakaan nyt näe pahaa vaikkapa hunajan käytössä - tosin en käytä sitä koskaan muutenkaan...
Todella moni asia mietityttää. En ole mitenkään ihmeellinen ruoanlaittaja muutenkaan - entäs sitten jos pitäisi alkaa ihan tosissaan miettiä, mistä saan ne proteiinit, jotka nyt otan vaikkapa rahkasta ja raejuustosta? Olen tottunut syömään myös melko usein (maustamatonta) jogurttia. Mitä tilalle? Etenkin, kun en varsinaisesti kannata soijan käyttöä ravintona. Onko pakko ottaa sen proteiinin takia kuitenkin käyttöön tofu? Yksi kauhukuva on ylitse muiden: voin pois jättäminen. Ja etenkin sen korvaaminen... Vastustan aivan henkeen ja vereen "kissanrasvoja" eli noita monin eri tavoin käsiteltyjä margariineja. Eih. Joudunko ottamaan ruokavaliooni Keijun?? Eiiiiii... Tällä hetkellä olen korvannut rakkaan Oivariinini laittamalla leivän päälle avokadoa ja tomaattia. Mutta jostain mun olis ne rasvatkin saatava... Öljystä? Yäk...
Mitenkäs sitten nuo lihaa syövät lemmikit? Onko vähän kummallinen ratkaisu kieltäytyä tekemästä liharuokaa perheelle ja sitten kuitenkin antaa sitä koirille ja kissalle? Villalangat mietityttää. Onko ne pahasta? Näin yhtäkkiä ajatellen ei ole, mutta no... jos tarkkoja ollaan niin kyllä ne lampaat yleensä myös aika lyhyen elämän elää.
On siis todella paljon mietittävää. TODELLA paljon. Ja paljon opeteltavaa. Paljon uusia makuja, joita pitäisi opetella syömään, JOS aikoo täysin ilman lihaa, maitoa ja munia elää. Miten mahdan onnistua? Kaatuuko koko homma jo huomenna, kun on edessä työpäivä? On tosi vaikea miettiä, mitä milloinkin syö, että maha tulee täyteen ja ettei vartin päästä ole jo nälkä - kun se proteiini on nyt vielä pieni ongelma tässä hommassa. Ja kun en oikein tiedä vielä mitä kaikkea voisi sitten syödä ja kannattais syödä. Mikä mahtaisi olla helppoa ja nopeaa, sellasta 12 minuutin taukoon sopivaa???
Että tällaisia ajatuksia mietin. Isoja asioita. Vaikealta tuntuvia asioita. Mutta niin iso on myös se kivi sydämellä näiden asioiden vuoksi, että JOTAIN on pakko tehdä, etten ihan vallan lyyhisty kaiken syyllisyyden taakan alla. Olisinko vihdoin valmis muutokseen? Mitä kaikkea se kenties tuo tullessaan? Uskoisin, että ainakin tunteen siitä, että teen oikein, ja niin kuin sydän sanoo. Mutta kaadunko vaikeuksien alle ja mitä ne vaikeudet on? Sitäkö, kun kokee olevansa erittäin hankala vieras mennessään kylään? En minäkään varsinaisesti ilolla ehkä tervehtisi, jos meille tulisi vegaani... koska en osais tarjota yhtään mitään. Tuleeko jogurtin, murojen ja maidon, leivän ja voin ja juuston kaipuusta niin suuri, että annan periksi? Vai oppisinko tekemään ruokaa, jota vois syödä jopa vaikka muukin perhe??
Entä suklaa??? Jäätelö??? Opinko ikinä syömään niiden "korvikkeita"?
Yksi mielenkiintoinen ajatus muuten vielä tähän loppuun: luin kerran kirjaa veriryhmä-dieetistä. Siellä sanottiin mulle parhaiten sopivan sen, että olisin vegaani...
Tarkoitukseni ei ole syytellä ketään. Ymmärrän, että kaikki ei koe asioita näin. Nämä on omia henkilökohtaisia ajatuksiani aiheesta, joka on jo vuosia jäytänyt sisälläni. Uskon, että osa mun "elämäntuskaa" on sitä, että koen aika paljon huonoa omatuntoa monista valinnoistani. Yksi niistä on ruoka mitä syön, toinen on kemikaalit joita käytän, kolmas on se että annoinko kuitenkaan lapsille aikaa tarpeeksi silloin, kun ne oli pieniä jne jne jne. Taidan olla puoliammattilainen itsensä syyttelyssä ja kaiken tuskailussa...
Pitkä teksti, mutta nyt olen sen sydämeltäni purkanut.
Jaksoitteko lukea loppuun asti?
Onko teillä ajatuksia aiheesta?
Heli
PS. Suosittelen lämpimästi lukemaan nuo molemmat mainitut kirjat. Se Eveliinan kirja on oikeasti hyvä ja silmiä avaava varmaan ihan kaikille. Ja se Paimentyttö... oi aika entinen, olisitpa vielä! Tai toisaalta eipä sitä osaisi varmaan arvostaa just sillä hetkellä, mutta näin nykyajan kotkotusten keskellä yksinkertainen ja puhdas elämä tuntuu todellakin aivan paratiisilta.
* * * PS2. Pieni lisäys tänne loppuun vielä, kun kävin juuri tuolla yhdellä
vegaanisivustolla lukemassa noita ruokia, joita vegaani voi syödä... että tuskin tässä nälkään kuolee, jos sen tien valitsee, nimittäin valinnan varaa kyllä piisaa ja onneksi joku on ystävällisesti tuollaisen sivuston luonut!!!
