kevätkuulumisia

 

Hei ystävät ja hyvää pääsiäistä! Aurinko paistaa ja kevät on pitkällä viimeinkin. Istuin äsken aitan edustalla pelkissä alusvaatteissa, siihen kun paistoi aurinko, mutta tuuli ei juurikaan seinustalle osunut.  No, rajansa kuitenkin kaikella, ei tässä sentään vielä kesä ole.

Suklaata olen mussutellut pääsiäisen varjolla taas urakalla. Onneksi loppuvat kohta...

Työrintamalta on nyt hyviä uutisia oikein monellakin eri tasolla. Ensinnäkin: mun työt jatkuu, ja tällä kertaa sopimus onkin sitten "toistaiseksi" eli vakituinen, neljän määräaikaisen sopimuksen jälkeen. Jee! Palkankorotuskin on tulossa, tosin se taitaa tulla kaikille muillekin (?), koska kyseessä on ihan vaan yleiskorotus.

Toinen mahtava työuutinen on se, että toimistolla on meneillään remontti. Viimeinkin!! Meidän toimisto on vanha kerrostaloasunto, jonka lattia, keittiökaapit jne on varmaankin ihan alkuperäisiä, eli jostain 60-luvulta (kuva yllä...). "Bonuksena" tiloja ei ole siivottu kunnolla varmaankaan vuosikymmeniin, eli siellä on aika hirveän näköistä. Mutta nyt siellä maalataan katot ja seinät, uusitaan kaikki valaisimet, pistorasiat ja valokatkaisijat sekä laitetaan uudet lattiat, eli aikas täydellinen pintaremontti! 

Keittiössä on ollut tuollainen välitila/saareke/mikälie, joka nyt puretaan kokonaan pois, samoin sieltä lähtee antiikinaikainen hella kokonaan pois jne. Työt on jo aloitettu, kuten kuvista näkyy, ja valmista pitäisi olla (ainakin aika pitkälle valmista) jo huhtikuun loppuun mennessä, joten mikäs sen hauskempaa!

Mulla on oma työhuone ja odotan jo tosi kovasti, että sekin olisi uusittu ja voisin sitä vaikka vähän sisustella. Etenkin nyt, kun työt todellakin jatkuu, voi hyvin tollastakin mietiskellä. Kalusteet siellä ei varsinaisesti tule vaihtumaan, paitsi että uuden työtuolin kyllä saan. Mutta mietin, laittaisinko sinne matonkin... ja viherkasvin... ja voisin saada sinne akvaarionkin, jos haluaisin. Meillä siis on töissä yksi akvaario, joka on tähän asti ollut mun huoneessa tyhjillään, mutta pomoni on kyllä myötämielinen myös kalojen hankintaan. No yllätys, kun työni liittyy kaloihin, heh.

Kuvassa näkyy yksi iso homma, joka mua odottaa heti, kun taas tiistaina palaan pääsiäisen vietosta työmaalle. Mappeja on metrikaupalla kymmenien vuosien ajalta, ja ne pitäisi nyt käydä läpi ja arkistoida tarpeelliset asiat. Mulle tulee sinne kaupungin arkistosta ihmisiä neuvomaan kyseisessä hommassa. Tuo huone on muuten tyhjennetty kaikesta kamasta jo, enää on noi hyllyt, jotka pitäisi saada remontin tieltä pois. Remppamiehet tulevat myös tiistaina jatkamaan hommia, joten vauhtia pitää arkistointiin saada. Sen lisäksi mua oottaa monta muutakin juttua, jotka on aivan pakollisia saada tehtyä tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, joten kieltämättä on jonkun verran kiirusta ja paineita tiedossa ensi viikoksi.

Sitten muita juttuja. Olen varmaankin kertonut, että asutaan keskellä peltoja. No nyt ollaan valitettavasti ja suureksi kauhuksemme kuultu, että tänne on haviteltu tehdä aurinkopuisto!! Näiden meitä ympäröivien peltojen omistajat on ilmeisesti olleet jossain palaverissa, jossa pelloista on tarjottu aika houkuttelevaa vuokraa, jotta ne voidaan läjäyttää täyteen aurinkopaneeleita. Aivan kauhea skenaario, ja olen jo välillä ollut aivan masentunut ajatuksesta. Ollaan just saatu velat maksettua kokonaan pois ja meillä on tässä rempattu talo, ja sitten yhtäkkiä tämmöinen uutinen. Mikään ei siis ole vielä varmaa - ainakaan toivottavasti - ja oletan, että tässä on tultava jonkinlainen kuuleminen naapureilta, eli myös meiltä, mutta saa nähdä onko siinä yksi talollinen aivan voimaton jotain sähköfirmoja vastaan. Jos tämä toteutuu, alan kyllä vihata naapureitani ihan todella. Nyt on jo vaikeuksia ymmärtää heitä, saatikka sitten, jos pilaavat koko ympäristön.

Ja sanottakoon, että olen kyllä ehdottomasti aurinkoenergian puolella. Ja tavallaan ymmärrän, että helppo raha houkuttaa peltojen omistajia. Mutta en kyllä todellakaan halua asua jonkun sähkökeskittymän keskellä! Enkä ymmärrä, miksi viljeltävät pellot pitäisi laittaa aurinkopuistoiksi, kun on varmasti muitakin paikkoja, joita voisi siihen tarkoitukseen hyödyntää. Lisäksi meidän talohan on sellaisessa tilanteessa sitten aivan arvoton ja asuminen mustien, häikäisevien levyjen keskellä varmasti aivan kamalaa. Seuraamme siis tilannetta.

Voihan vauva! ♥ Hän on onneksi ihana asia elämässä, samoin nuo kaksi muuta lastenlasta. Tuota pikku-ukkoa jaksaisi tuijotella, ihastella ja sylitellä vaikka miten kauan. Isosisko ei vaikuta erityisen mustasukkaiselta, mutta hän onkin jo 8-vuotias. Sen sijaan tuo toinen neiti, serkkutyttö kohta 6v, on esittänyt aika ajoin melkoista draamaa... Naurattaa, mutta onhan se nyt vakavaa, kun "kaikki rakastaa vauvaa enemmän kuin häntä" tai "vauva on söpömpi kuin hän". =D Nämä serkkutytöt on huvittavia, kun välillä riitelevät oikein kunnolla ja sitten taas hetken päästä yhteinen leikki maittaa. Hyvää treeniä molemmille, kun ovat ainokaisia olleet.

Laitetaan lopuksi vielä rentoilukuva koirasta. Missä aurinko, siellä Bertta! Tämän vanhan tytön kanssa on jokainen päivä arvokas, sillä sairaus etenee vääjäämättä. Viikko sitten luulin jo, että aika tuli täyteen, sille nimittäin tuli joku aika erikoinen kohtaus. Se alkoi yhtäkkiä köhiä ja jalat meni alta, sitten se vielä käänsi kummallisesti päätä ylös, vähän kuin olisi kouristellut. Hetken se makasi kyljellään ja oli lähes veltto, sitten se siitä tokeentui, tosin se okseni sitten hetken päästä vielä. En tiedä mistä oli kysymys, eikä kertomani mukaan osanneet eläinlääkärikeskuksen hoitajatkaan sanoa mitään. Seurataan siis tätäkin tilannetta.

Mitä kuuluu teidän huhtikuuhun? 

Aurinkoisia päiviä kaikille, leskenlehtiä odotellen!

Heli

elämä ottaa ja antaa...

 

Miten aloittaa kirjoittaminen, kun niin paljon on tapahtunut..? Alkuvuosi on ollut melkoinen. Kuvassa on kummallinen kynttilä - ihan itse olen tehnyt kynttilät, en tiedä, miten tuonne on lujahtanut kaksi sydäntä. Mutta jotenkin se kuvaa tätä alkanutta vuotta niin hyvin. Sydän on ollut jotenkin jakautunut, osa on surua ja osa iloa. 

Äidin sairaus varjosti tammikuuta. Omien töiden lisäksi taisin ajaa joka viikonloppu äidin luokse. Se oli raskasta, henkisesti ja fyysisesti, vaikka ajatus oli koko ajan, että ei tätä ikuisesti jatku... Joulukuisen romahduksen jälkeen äitiä suunniteltiin tammikuussa jopa kotiutettavaksi (avustettuna tosin). Mutta sitten kunto kääntyi taas heikompaan päin, ja  yhtäkkiä reipas äitimme olikin totaalisesti petipotilas.

Vaikka tiesimme, että äiti ei parane ja lopulta jo toivoimme, että hän pääsisi pois, oli elämän loppuminen ainoastaan 74 vuoden iässä kuitenkin ilman muuta hirveän surullinen juttu.  Äiti vaipui tajuttomuuteen ilmeisesti jo yön aikana eikä herännyt enää koko päivänä. Hän nukkui lopulta pois helmikuun 7. päivän iltana rauhallisesti toinen käsi minun ja toinen siskoni kädessä, muiden läheisten ympäröimänä. Sanoisin, että voiko sen parempaa lähtöä tästä elämästä edes olla.

Kuka on hoitanut kuolleen omaisen asioita, tietää varmasti, miten työlästä puuhaa se on. Pitää hoitaa asuntoon liittyviä asioita, sulkea puhelinliittymä, katkaista sähkösopimus, lakkauttaa vakuutukset, hankkia virkatodistuksia, sukuselvityksiä, saldotodistuksia jne jne jne. Olen ollut meidän porukassa aika pitkälti se, joka nämä asiat hoitaa, mutta meillä on onneksi ihana, tiivis lähipiiri, jonka kesken sovittiin hautajaisjärjestelyt. Hautajaiset pidettiin viikko sitten ja ne olivat mukavat, lämminhenkiset ja äidin näköiset. Muistotilaisuus pidettiin äidin asunnolla ja paikalla olivat juuri ne ihmiset, ketä äiti halusi.

Vaikka tavallaan on helpottavaa, että sairaus on nyt poissa ja äidillä rauha, on tämä aika ajoin kuitenkin tosi raskasta. Suru on välillä tosi kova, ja ihan kuin ei vieläkään edes voisi ymmärtää, että äiti on poissa. Isäni kuoli jo yli 20 vuotta sitten, joten meillä ei siis siskon ja veljen kanssa ole enää kumpaakaan vanhempaa elossa.

No, kaiken raskaan rinnalla meillä on ollut myös ihanaa odotettavaa tälle keväälle. Esikoisen toisen lapsen laskettu aika oli lähes päivälleen äitini hautajaispäivänä. He eivät hautajaisiin uskaltaneet enää edes lähteä sen vuoksi, koska matkaa sinne oli kuitenkin parisataa kilometriä. No, laskettu päivä tuli ja meni. Tyttären maha oli valtava ja koska hänen esikoisensakin oli liki nelikiloinen, odotettiin kyllä aika jännityksellä tätä tulokasta. Minua jotenkin ihan ahdisti, kun päivät vain kuluivat, eikä vauva ilmoitellut vieläkään tulostaan.

Mutta niin vain odotus lopulta palkittiin ja tytär pyöräytti potran pojan maailmaan eilen illalla. ♥ Potran tosiaan, sillä vauvalla oli pituutta isänsä mukaan 513 mm (kuulemma metallimies puhuu asiat milleinä) ja painoa peräti 4160 g!! Ja siis tyttäreni on tuollainen pikku nainen, mittaa vähän yli 150 cm! Tytär on ilmeisesti joku supersynnyttäjä (toisin kuin äitinsä - minä olen kaikki neljä lastani saanut sektiolla ahtaan lantion takia), koska ilmeisesti kaikkein pahin hetki oli ollut epiduraalin pistäminen (hän pelkää kuollakseen piikkejä). Synnytyksestä ei kuulemma jäänyt mitään traumoja, kaikki meni hienosti ja vain pari tikkiä tarvittiin. Hän kävi suihkussa ja istui tyytyväisenä imettämässä hetken päästä synnytyksestä.

Koska sairaalassa on nykyään sääntönä, ettei sinne saa mennä kuin vauvan isä ja sisarukset, emme ole vielä päässeet vauvaa nuuhkimaan. Huomenna he ilmeisesti kotiutuvat, joten sitten on tämä mummo kyllä tikkana paikalla. Odotan niin innolla!!!

Siinäpä ehkä isoimmat asiat kevään osalta: yhden elämän loppu ja toisen alku. Toki muutakin on elämässä tapahtunut, kuten vaikka vanhemman pojan perheen muutto tänne lähemmäs. Kuopus viihtyy Lapissa koirahommissa, välillä ikävöin häntä tosi kovasti, mutta taitaa tyttö elää siellä unelmaansa, eikä ehdi isommin pitää yhteyttä. Omia töitä on ajoittain tosi paljon, eikä kotona paljon ehdi kuin käydä kääntymässä. Tänään ollaan siivottu kunnolla taas ja olen myös tehnyt muita rästijuttuja. Ja yhtäkkiä muistin taas musiikin olemassaolon ja laitoin YouTubesta tulemaan Rammsteinin keikan, josta tykkään hullun paljon. Nyt taitaa olla peräti viides kierros menossa samaa keikkaa, aina vaan laitan sen alusta uudelleen...... rakastan tätä, jotenkin se iskee täydellisesti minun rytmisuoneen!

Vaan josko nyt menisi viimein suihkun kautta nukkumaan puhtaisiin lakanoihin, että huomenna jaksaa sitten pientä rakasta mennä katsomaan. Kaunista kevättä kaikille!

Heli

vuosikatsaus 2022

 

Sepä taitaisi viimeinkin olla vuosikatsauksen aika! Ja johan olikin vuosi... Toivon vaan, että tämä alkanut vuosi olisi parempi kuin edeltäjänsä!!

Mulla menee näiden katsausten tekoon yleensä aivan tolkuttomasti aikaa, jonka vuoksi mietinkin, että koitan nyt koostaa tästä sellaisen tiiviimmän kokonaisuuden.

Tammikuussa opinnot oli siinä vaiheessa, että tein enää opparia. Kävin yhdessä työhaastattelussa, mutten tietenkään saanut paikkaa. Kalenterini mukaan osallistuin aika moneen Vegaanihaasteen webinaariin ja kuuntelin myös muita webinaareja ja insta-livejä kiinnostavista aiheista. Marttailtojakin oli ja joitain Martta-Teamsejäkin olen kalenteriin merkkaillut - en kyllä enää muista, mitä mahtoivat olla. 

Helmikuussakin olen viettänyt aika monta hetkeä erilaisissa Teamseissä. Muistan, että siinä marttailuelämäni alussa olin ihan yli-innokkaasti osallistumassa kaikkiin mahdollisiin koulutuksiin ja Teamseihin. Nuo Teamsit oli silloin tosi pinnalla, koska koronaa oli vielä tosi paljon ja moni asia oli sen vuoksi siirtynyt verkkoon. Korona saavutti meidänkin perheen ja suunnilleen koko lähipiiri sairasti sen. Omalla kohdallani se oli aika helppo tapaus, lähinnä pientä nuhaa vaan. Helmikuussa alkoi Ukrainan sota, joka järkytti mun turvallisuuden tunnettani todella kovasti.

Maaliskuussa sainkin yllättäen työpaikan yhden kaverin suositeltua minua siihen hommaan. Ajattelin, että ei ole kyllä minun juttu, mutta niin vaan olen siihen työhön kotiutunut ja itse asiassa se jatkuu edelleen, jee! Opparin suhteen oli palavereja ja kaiken maailman hommia vielä kovasti, ja se oli kyllä todella uuvuttavaa puuhaa. Hiukan hupiakin mahtui maaliskuulle, kun käytiin miehen, siskon ja siskon miehen kanssa Iskelmägaalassa.

Huhtikuussa alkoi näyttää viimein siltä, että oppari ihan oikeasti joskus valmistuu. Työn takia mulla ei ollut aikaa tehdä sitä muuten kuin viikonloput läpeensä, joten alkoi jo hiukkasen olla takki tyhjä sen kanssa ja odotin vaan, että pääsisin siitä eroon. Ja lopulta pääsinkin, hurraa! Työ oli edelleen kokoaikaista uuden opettelua, mutta aloin päästä jo hiukkasen kuvioihin sisälle.

Toukokuun alussa saatiin tietää, että äiti on sairastunut syöpään. Siitä alkoikin sitten rumba, joka ei ole ohi vieläkään. Töissä toukokuu oli tosi työntäyteinen, kun oli lukuisia kokouksia ja tapahtumia ja vaikka mitä. Päätin, että vaikka edellisenä kesänä oli niin kivaa pitää lampaita, en ota niitä tulevaksi kesäksi. Työpaikkani oli tunnin ajomatkan päässä, enkä oikein uskaltanut ajatella, mitä kaikkea voisikaan lampaille tapahtua päivän mittaan, kun ketään ei ole kotona. Lisäksi varauduttiin siihen, että joku olisi koko ajan äidin luona, koska hoidot alkoivat, eikä tiedetty, millainen kunto niistä seuraa. Kuun lopussa Suomi voitti jääkiekon MM-kisat, jee!  Ja viimeinen päivä minä viimein virallisesti valmistuin ympäristösuunnittelijaksi (AMK). Valmistuminen tuntui aika hassulta, se oli vaan että jaahas, ohi on. Ja se siitä. Osaksi pliisu fiilis varmaan johtui muista vallitsevista, ei niin kivoista asioista elämässä juuri silloin.

Kesäkuussa tein paljon töitä ja vähän vissiin koitin kotonakin pihaa laitella. Siis hyvin vähän. Herneitä ja muutama tomaatti laitettiin kohopenkkiin vaan ja siinä se. Vanhoja ystäviä tapasin perinteisessä meetingissä vanhoilla kotikulmillani. Ja äidin luona olin myös. Juhannuksena oli tosi lämmintä ja kaunista. Käytiin iisisti vaan lähiseudun ihanalla rantahotellilla saunomassa ja uimassa (minä ja tytär) sillä välin, kun mies ja kaverinsa ottivat parit oluset. Kesäkuun lopussa tyttö muutti takaisin kotiin, koska oli lähdössä talveksi Lappiin töihin eikä kannattanut omaa asuntoa sitten tyhjillään seisotella.

Heinäkuussa äidin hoidot ja sitä myöten myös ajelurumba jatkuivat. Meiltä on siis 200 km äidin luo, joten kilometrejä kertyi. Olin tosi kiitollinen työpaikasta, joka jousti ihan loistavasti ja pystyin tekemään tarvittaessa etätöitä tai pitämään vapaitakin, että sain olla äidin mukana hoidoissa ja muutenkin siellä seurana ja apuna. Itselleni tuli mittariin 50v, pidin hyvin pienet "juhlat" eli lähinnä kakkukahvit läheisille vain. Pidin viikon jonkinlaista lomaa synttäriviikollani, mutta eipä siinä mitään ihmeellistä tullut tehtyä. Loppukuusta olin monta päivää töiden puolesta Kotkan meripäivillä töissä.

Elokuussa alettiin viimein paneutua syyskuussa oleviin tyttären häihin. Minä tein häihin kynttilöitä ja hääbingon. Äidin hoidot jatkui edelleen ja olin välillä hänen luonaan Jyväskylässä. Töissä oli kiireinen kuukausi, koska hanke, jota siellä tein, loppui elokuun lopussa ja siihen viime metreille piti vielä vaikka mitä toimintaa koittaa kehitellä. Kävin ystävän kanssa perinteisellä reissulla asuntomessuilla ja oli kyllä aika tylsät messut. Mietin, latistiko tämä kaikki muu hässäkkä elämässäni tuotakin juttua, kun tuntui, ettei jaksanut innostua oikein ollenkaan siellä. Näin pitkästä aikaa rakkaan Englannissa asuvan ystävän, jota en ollut nähnyt vuosiin. Käytiin Suomenlinnassa, jossa en ollut ikinä ennen käynyt. Se oli kyllä ihana päivä ja ihana tapaaminen, vaikka olikin vain puolen päivän mittainen.

Syyskuussa koittivat sitten ne kauan odotetut ja jo kertaalleen koronan takia vuodella siirretyt häät. Oli tosi ihanaa ja hauskaa! Minun työsuhdetta jatkettiin vuoden loppuun saakka. Pidin taas pätkän lomaa ja käytiin miehen kanssa pikareissu pohjoisessa. Kelit oli vähän sateiset, mutta reissu oli silti tosi kiva ja maisemat kauniita. Töissä oli taas puuhaa riittämiin, ylitöitä paukkui mittariin tuntitolkulla. Ja koko ajan siis oli myös edelleenkin niitä äidin luona käymisiä jne.

Lokakuussa oli äidin hoitojen päättymisen jälkeiset kokeet ja lääkärikäynti, jossa saatiin hyviä uutisia: syöpä vaikutti toistaiseksi voitetulta. Oltiin tosi helpottuneita kaikki. Töitä oli entiseen malliin: paljon. Ja marttailuakin koitettiin pitää yllä säännöllisesti 1-2 kertaa kuukaudessa. Aika ajoin oli kyllä tunne, että kaikkea on liikaa... vaikka olisi kivaakin tekemistä ja työ oli tosi mukavaa, niin kaikkea vaan oli, noh, liikaa.

Marraskuu tuntui edellisten kuukausien toistolta vaan: työtä, työtä ja työtä, ja välissä vähän marttailua. Nyt ei ollut enää äidin hoitoja, joten oli ehkä vähän enemmän aikaa olla kotona, mutta sellanen jatkuva "koko ajan on jotain" tunne kuitenkin oli vähän kaiken aikaa. Kuun loppupuolella alkoivat sitten äidillä kummalliset oireilut. Niitä pidettiin kylläkin vain kovien hoitojen jälkeisenä stressireaktiona, mutta ne sitten vaan pahenivat päivä päivältä. 

Joulukuun alussa äidin tilanne meni niin pahaksi, että hän päätyi sitten sairaalahoitoon. Kauhea totuus paljastui, kun selvisi, että syöpä olikin tehnyt läjäpäin etäpesäkkeitä aivoihin. Ennusteena oli, ja on edelleen, että tila ei parane, pahenee vain pikkuhiljaa. Aluksi tuntui, että aikaa ei ole kuin kenties päiviä, mutta tilanne on nyt kohtuullisen hyvä. Joulukuu oli joka tapauksessa kaikin tavoin kyllä aivan epätodellinen. Äidin lisäksi sukulaisetkin sairastivat, ja lähipiirissä oli paitsi koronaa, myös keuhkokuumetta. Joulusuunnitelmat meni ihan plörinäksi, eikä joulu tuntunut oikein miltään. Ja autotkin vielä hajoili vuoron perään. Uuden vuoden aaton vietin yksinäni Jyväskylässä äidin asunnolla.

☆ ☆ ☆ ☆ ☆ ☆ ☆

Siinäpä pähkinänkuoressa minun viime vuosi ja voin sanoa, että ei välttämättä ollut paras vuosi ikinä... Ihan hyvä, että vaihtui siis!!. 

Tämä vuosi on alkanut samoissa merkeissä, mihin viime vuosi päättyi, eli edelleenkin on vuoroin töitä, vuoroin äidin luona ramppaamista. Huonosti nukuttuja öitä ja väsynyttä yleistilaa. Työsopimustani jatkettiin, mikä on kyllä ihan mahtavaa. Ja kuulkaa, minun auto hajosi uudelleen yhtenä aamuna työmatkan viime metreillä... Vika oli niin iso, että auto piti hakea trailerilla sieltä kotiin, mutta mies sai sen korjattua onneksi kohtuu edullisesti.

Äidin tilanne on se, että tällä hetkellä suunnitellaan ihan tosissamme kokeilua, jossa äiti olisikin kotona eikä sairaalassa. Tämä on aivan ällistyttävää, koska hän oli vielä kuukausi sitten siinä kunnossa, että pohdittiin, montako PÄIVÄÄ on enää elossa. Nyt on kunto tavallaan väsähtänyt, mutta kaipuu omaan kotiin niin kova, että päätettiin testata sitä kaiken saatavilla olevan avun turvin. Viikonloppuisin päästään itse avuksi, eli edelleen ajamista riittää, mutta toisaalta tämä on kuitenkin väliaikaista. Olisi itsestänikin kurjaa viettää viikkokaupalla aikaa sairaalassa maaten, kun vielä kuitenkin olisi toimintakykyä muuhunkin, ainakin avustettuna.

Mitä teidän vuoteen mahtui? 

Hyvää uutta alkanutta vuotta kaikille! Kiitos, että olette siellä, ja jos vielä kommentoittekin, niin kyllä vain päivä aina siitä kovasti piristyy! ♥

Heli

PS. Pahoittelen kuvatonta postausta. Nyt ei vaan jaksa, ja halusin saada tämän kuitenkin tehtyä edes jossain muodossa.