sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

mansikka-aika ja vähän muutakin

 

Todellakin, nyt on kesä ja mansikka-aika. Lämpömittari ei kyllä ihan kesää näytä, tällä hetkellä "lämmintä" on +16 astetta. No, en kyllä niistä hirmuhelteistäkään piittaa, mutta joku raja nyt näille keleille... Oli oikeasti melko hullu tunne, kun katselin uutisista yksi ilta, kun Olli Rehniä haastateltiin ja hänellä oli päällään toppatakki - keskellä heinäkuuta!!

No, oli kelit nyt mitä hyvänsä, kesä on kuitenkin. Omasta pihasta on tullut joitain litroja mansikoita, jotka ollaan kyllä samaa kyytiä pistelty poskiimme. Olen myös ostanut pari laatikollista mansikoita torilta, ajatuksena pakastaa, mutta ei niistäkään kyllä kovin montaa rasiaa pakkaseen ehtinyt, kun ollaan tytön kanssa vedelty niitä ihan urakalla. Ja mielestäni hyvä niin, koska kyllä mansikat parhaimmillaan tuoreina on, eikä vetistyneinä pakasteina.

Vettä on saatu täällä meillä päin ihan mukavasti. Ne parin viikon helteet korvensi kyllä joka paikan, joten olen ollut sateista vain iloinen. Eipä tarvi selkä vääränä kantaa vettä juurikin niille mansikoille!

Palatakseni vielä kesäkuuhun: kuopus muutti takaisin kotiin. Hänellä on aikeissa vaihtaa syksyllä lehmähommat koirahommiin ja lähteä talveksi Lappiin töihin, joten oli ihan viisas ratkaisu sanoa oma kämppä irti ja roudata kamat jo nyt tänne, jonne ne myös jäävät sitten talven ajaksi. Aitta on nyt siis vallattu, samoin talon yläkerran varastotilat. Siinä se juhannus sitten vierähtikin tavaroita setviessä!

Tytön mukana tänne muutti myös koira, jonka hän hankki heti omilleen muutettuaan vuosi sitten. Koira on paitsi nätti, myös tosi kiltti ja kiva poika, mutta voi ETTÄ miten välillä rassaa tämä lisääntynyt karvan määrä joka paikassa. En voi mitään sille, että vaan kerta kaikkiaan inhoan, kun karvaa on sohvissa, vaatteissa, nurkissa, ruoissa...  Onhan meillä omakin koira, mutta kyllä tämä karvaturri on ainakin triplannut joka paikassa leijuvan karvan määrän, vaikka se siis pääsääntöisesti asustaa tytön kanssa aitassa. 

Silloin muuttohommissa kävin läpi kaikki tekstiilit, mitä tyttö tänne kantoi, eli siis pesin ja kuivausrummutin kaiken mahdollisen. Varmaan toistakymmentä koneellistä pyykkiä, ja hyvä ettei meidän pesukone mennyt tukkoon kaikista niistä karvoista! Kuivurista otin aina valtavia kourallisia karvaa jokaisen koneellisen jälkeen. Sanonpa vaan, että ihan sama, miten paljon sähköä kuivausrumpu vie - niin kauan, kun meillä on eläimiä, meillä myös tasan varmasti käytetään sitä! Edes mikään ulkona tuulessa kuivattaminen ei irrota sitä karvaa, joten kuivuri on mulla todellakin ahkerassa käytössä läpi vuoden.

Käytiin me juhannuksena kaiken muun hässäkän keskellä vähän myös fiilistelemässä suomalaista kesää. Olin todella poikkeuksellisesti käynyt pikkuisen dippaamassa itseäni järvessä jo kesäkuun puolessa välissä, mutta juhannuksena voi sanoa, että ihan kunnolla jopa uin. (Sen koommin en olekaan sitten järvessä käynyt, koska a) en vain ole ehtinyt ja b) tuolla kyseisellä rannalla on ilmeisesti sekä sinilevää että järvisyyhyä) Juhannushan oli todella lämmin ja kaunis varmaan suurimmassa osassa maata, joten tämmöiset unelmaiset järvimaisemat oli todennäköisesti monen muunkin ohjelmassa silloin.

Mä olen ollut periaatteessa töissä koko kesän ajan. Sanon periaatteessa, koska olen myös ollut äitini luona pidempiäkin pätkiä. Olen kuitenkin tehnyt niin hitokseen ylitöitä, että olen voinut ne päivät olla etänä ja tehdä vain ihan vähän työjuttuja ja muutoin pitää ylityövapaita. Pihakeinussa en siis ole suuremmin istuskellut, vaikka hommattiin siihen jopa uudet söpöt pehmusteet, kun entiset oli aivan räjähtäneet (niistä pursusi täytettä pitkin poikin, eikä enää parsimiset auttaneet, kun viereen ratkesi jo uusi reikä).

MUTTA: ensi viikon ajattelin edes yrittää lomailla. Yrittää, hehheh... olen siis kuitenkin käytettävissä, jos tarvii jotain tietokonehommia kotoa käsin tehdä. Ja saattaapi olla, että tarttee pikkuisen suunnitella seuraavaa viikkoa, ollaan nimittäin silloin päivätolkulla yhdessä tapahtumassa pitämässä lapsille kala-askartelua, johon tarttisi ne kalat leikellä valmiiksi (lapset saa siis värittää kaloja, joita sitten ripustellaan verkkoon hienosti esille koko tapahtuman ajaksi). Autossa nököttää pahvilaatikollinen kartonkia odottamassa jatkokäsittelyä ja luulen, että on pakko ainakin testata, miten hidasta tai nopeaa se leikkely on, eli onko tehtävä etukäteen vai teenkö vasta sitten seuraavan viikon alussa.

Ollaan miehen kanssa pohdiskeltu (tai ehkä lähinnä minä olen), tehtäiskö joku pieni lomareissu tulevalla viikolla. Miehellä on nyt vain 2 viikkoa lomaa, joista ekan on jo pitänyt, mutta ensi viikolla oltais yhtä aikaa lomalla. Nyt, kun tyttö majailee nurkissa, on koiravahtikin paikalla, joten on erityisen helppoa lähteä jonnekin pariksi päiväksi. Vähän ollaan pohdittu Mikkelin suuntaa, mutta pitää nyt kelejä vähän seurailla. Ei varmaan ole mitään järkeä ajella minnekään sateessa, olemaan jossain sateessa. Luulen.

Niin, mulla on tosiaan ne synttäritkin ensi viikolla... Ajattelin vuosia sitten, kun mies täytti 50v ja piti isohkot pirskeet (oli sukulaisia, työkavereita jne), että minä en sellasia halua, vaan haluaisin mieluummin vaikka matkan. No, maailmantilanne on mikä on, enkä mä oikeesti ole mikään matkustelija, mutta on mulla sellainen ikuinen haave päästä taas käymään Englannissa... Se ei nyt kuitenkaan toteudu, mutta ei myöskään isot juhlat. Pidän jonkinlaiset kakkukahvittelut vaan siis, eikä porukkaa ole kovinkaan paljoa tulossa, lähinnä ihan lähisukua vaan.

Nämä synttärijutut on olleet vähän hankalia mulle. Moni asuu kaukana (muun muassa koko minun suku) ja jotenkin koen vaikeaksi yleisesti ottaen pyydellä ihmisiä juhlimaan MINUN synttäreitä... en vaan oikein osaa sellasta, se on vaivaannuttavaa! Lisäksi, kun olen vähän jotain ihmisiä pyydellyt, on vastaukset olleet "no katsotaan, onko meillä mitään muuta silloin" -tyyppisiä, joka ennestään vaan saa tuntemaan, että no hei, ei kenenkään tietenkään ole PAKKO tulla... ja on entistä nolompi olo, että tulin edes pyydelleeksi. Olen hyvin paljon kotona vaan, tai töissä, eikä mulla oikein ole sellasta ystäväporukkaa, kenen kanssa olisin tekemisissä tiiviisti ja ketä vois pyydellä. Joten koko tämä synttärihomma on ollut vähän sellasta "viitsinkö edes mitään pitää", vaikka tosi moni kai kuitenkin tämmöistä "saavutusta" jo juhlii. Esim. isäni ei juhlinut, koska kuoli tapaturmassa viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä, joten senkin vuoksi pitäisi kai itse jotenkin juhlia, että on tuon kyseisen päivän omassa elämässään yleensäkin saavuttamassa, ellei nyt sitten vielä jotain ehdi tapahtua ennen sitä. Tai ehkä sen ajatteleminen myös osaltaan tekee koko jutusta vaikeaa, tiedä häntä. Mutta enemmän mulla on tunne, että kuka mua nyt edes haluaisi juhlistaa. No, sisko on ainakin varmuudella luvannut tulla sentään.

Mutta se siitä synkistelystä. Olisko joku ikäkriisi tässä myös samaan aikaan, who knows.

Laitetaanpa loppuun vielä söpö kissanpentukuva. Ei ole meidän oma, vaan tytön työpaikalta, jossa kävin palluttelemassa kymmentä pientä pentusta kesäkuussa (kaksi pentuetta samaan aikaan). Tämä tyyppi on kuvassa noin 2-viikkoinen, ja siskojensa ja veljiensä kanssa vielä tiukasti pentulaatikon sisäpuolella. Sittemmin onkin ollut kuulemma paljon puuhaa niiden kanssa, kun emot on niitä kiikutelleet ties minne milloinkin ja ihmiset on sitten niitä palautelleet takaisin sinne turvallisempiin sisätiloihin - josta emot on taas ne kaikista esteistä huolimatta kantaneet ulos seikkailemaan...

Tyttö kovasti yritti, että otettaisi tänne meille yksi pennuista, mutta olen ollut nyt tiukkana. Miehenkin mielestä talossa pitää kissa olla, mutta sanon kyllä tähän ehdottoman EIn - nyt ainakin vielä niin pitkään, kun meillä on koira. Olen myös vähän (=paljon) sanonut, että koska tilanne olisi kuitenkin se, että mies ottaisi lähinnä kermat kakusta, eli paapoisi ja silittelisi, ja minä tekisin sitten sen muun homman, kuten hiekkalaatikon siivouksen, ruokkimisen jne, en enää halua yhtään koiraa enkä kissaakaan meille. No, jää nähtäväksi pitääkö sana, mutta nyt on ainakin tämä fiilis.

Näillä puheilla uuteen päivään. Pilvistä, sateista ja vilakkaa on täällä, mites teillä päin?

terkuin Heli

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

pihakierros ja muita kevät/kesäkuulumisia

 

No niin, täällä "taas". Aloin jo miettiä, että jos en nyt viimein saa tänne jotain tekstiä, saanko lie enää koskaan... Olen tosi vähän missään muuallakaan somessa (lasketaanko bloggaus someksi?), jotenkaan en vaan saa aikaan tai kerkeä. Olen huomannut rajoittavaksi tekijäksi myös sen, että hoidan sekä työpaikkani että marttatoimintaryhmäni instaa... ei vaan sitten yhtään nappaa enää omaan laittaa juuri mitään juuri koskaan. No, ei ole varmaan iso menetys maailmalle. =D Se huono puoli tässä harvassa kirjoittelussa on, että tulee sitten niin kauhean paljon tekstiä kerralla... mutta ei voi mitään. Lue, jos jaksat. Jos et jaksa, niin sitten vain lopetat, eihän siinä ole sen kummempaa.

Tässä nyt siis alkuun tämmöinen "puutarhapostaus" (hah!). Kävin ottamassa kuvat juuri äsken ympäri meidän pihaa. Ekassa kuvassa on pari viikkoa sitten istutettu tomaatti ja tokassa lapsenlapsen hernepenkki, johon viskeltiin vaan sinne tänne herneitä... Ei kovin (=yhtään) osaavaa puutarhailua siis todellakaan, mutta katsotaan, saadaanko jotain aikaiseksi. Kaippa nyt ees jokunen herneenpalko, toivottavasti... tomaateista en menisi suuria odottelemaan.


Tomaattien (3 tainta) kanssa samassa lavassa asustelee myös persilja. En suorastaan oikein tiedä, miksi sellasen edes hankin... ehkä siksi, että suunnilleen ainoita yrttejä, joita käytän, on ruohosipuli ja persilja. Ajattelin, jos tästä vaikka saisi kuivattua jotakin.


Ruohosipulihan mulla on tämmöisessa jamassa... Istutin sen viime vuonna ja se lähti keväällä tosi hyvään kasvuun.  Ei hajuakaan, miten kukkimisen estäisi... vai täytyisikö se edes estää? Olen tuosta puskasta jo pariin otteeseen napsinut isot niput ja pätkinyt ja kuivannut ne. Oolalaa, olen ensi talvena ehkä sen suhteen OMAVARAINEN!!! 


Minttua kasvatin viime vuonna ja kuivatin teeksi. Ihmettelin, kun olen kuullut sen olevan toooooosi kova leviämään, että miksi se oli keväällä aivan kuollut...?? Selvisi, että tuo koko laatikko oli täpötäynnä murkkuja.  No, kippasin veks, putsasin ja pesin laatikon ja laitoin sen uuteen paikkaan, kivetyksen päälle, ja istutin uuden mintun. Pitkää ikää sille, toivottavasti. En ole mikään ihan hirveä minttuteen suurkuluttaja, mutta aina toisinaan se on tosi hyvää. Kivaa, että on sitten omaa satoa siitäkin vähän.


Istutettiin marttaillassa pottuja ämpäreihin. Koska tapahtuma sijoittui meidän pihalle, pystyin itse laittamaan potut vähän isompaan astiaan... joten laitoin 5 kpl pottuja tuollaseen muurarin saaviin. Sieltä ne nousee! Kertaalleen on jo mullattukin ja varmaan toinen kertakin olis jo aivan ovella. Juhannuspottuja ei kyllä ole tulollaan, mutta ehkä jossain vaiheessa kesää kuitenkin.


Tyrkkäsin tuonnekin muutamia pottuja. Siellä on pikkuiset alut vasta näkyvissä. Sen sijaan maa-artisokka on noussut kovasti. Tai en minä tiiä, miten isoja niiden pitäisi olla nyt, en ole ikinä moisia kasvatellut ennen... Viime syksynä tyttö toi jostain niitä, ja koska en muutakaan keksinyt, tuikkasin ne vain tuonne lavoihin. Ja kuinka ollakaan, nehän nousee sieltä!!! En yhtään tiedä, mitä niillä sitten tekisin, mutta onhan tämä kasvun ihme nyt jo ohjelmanumero sinänsä.


Mansikkapenkki yllättää jälleen, siellä on nimittäin kukkia ihan valtavasti TAAS! Viime kesänä sain sieltä satoa litratolkulla, vaikka mun viherpeukalo on totaalisesti keskellä kämmentä enkä osaa hoitaa mitään mitenkään. Tuo penkki on ex-lavakaulukset: 2v sitten laitoin kolmeen lavakaulukseen oikein hienosti 30 tainta. Satoa tuli noin 10 mansikkaa, max. Murkut söi taimia, en kastellut tarpeeksi ja mitä kaikkea siinä olikaan. Seuraavana, eli viime kesänä ajattelin, että täytynee siirtää mansikat, kun murkut oli niin vallanneet koko paikan. Otin lavat pois ympäriltä ja tein uudet hienot pohjat niille. Kävelin meidän edellisenä kesänä hankitun multakasan luokse ja aloin lapioida - ja totesin, että koko kasa on yhtä suurta murkkupesää... Ajattelin, että v**** olkoon koko homma. Mansikat sai olla siinä paikallaan ja heinikko vaan kasvoi niiden ympärille... Ja sitten alkoikin satoa pukata. Hain pitkän aikaa joka päivä sieltä jonkun 3-4 litraa!! Ajattelin siis, että tänä vuonna on sitten ihan mitätön sato, mutta saa nähdä, kukkia siis ainakin on tosi paljon. Jee! (Kannattaa näköjään siis vaan olla tekemättä mitään...)


Tämä kuva ei toki ole tältä päivältä, vaan muutaman viikon takaa. Mutta senkin sanoma on: satoa luvassa! Meillä oli 2v sitten aivan hullu omenavuosi, tuo yksi pieni puu tuotti niin paljon omppuja, että oksat meinasi katketa. Viime vuonna oli kukkia ja omenia nolla, eli lepovuosi. Mutta tänä keväänä puu kukki hurjana ja nyt on pieniä omenan alkuja taas oksat täynnä. Jee sillekin!!!


Viime vuonna istutetut mustaherukat (4 puskaa) on edelleen pikkuisia, mutta niissäkin näyttäisi kyllä jokunen marja olevan tulossa. Viime kesän sato oli kourallinen. Tänä kesänä ehkä sitten jo kaksi kourallista?


Mun pikku syreenissäkin on kukkia tänä vuonna enemmän kuin aiempina vuosina yhteensä. Ihana juttu, mä niin toivoisin, että tuo puska jotenkin ihmeen kaupalla tuuhentuisi ja siitä voisi joskus napata vaikka oksan ihan maljakkoonkin asti. Tuohan on ihmeellinen mysteerisyreeni, se nimittäin todistettavasti oli alkujaan valkoinen. Sitä on siirretty kaksi kertaa, ja nyt se on todnäk lopullisella paikallaan... joka tapauksessa jossain siirrossa siitä katkesi se "keskimmäinen" runko. Nämä sivuun osoittavat oksat sitten alkoikin kukkia ja tehdä noita liloja kukkia ja olin ihan että häh??? Mä siis todellakin etsin valokuvia, koska muistelin vahvasti, että kukat oli kyllä valkoisia ennen... ja kuvia löytyi. Olen siis asiasta aivan varma, koska tämä on ainokainen syreeni koko tontilla, eli sen on aivan pakko olla sama. No, elämä on ihmeellistä ja tähän taisi kyllä joku varttamis-selityskin olla olemassa.


Kerrottakoon vielä aronioista pikku uutinen: nekin kukki äskettäin! Olin hämmästynyt, koska ne on aivan pieniä vielä. Istutettiin ne 2v sitten ja ne oli ihan sellasia pikkuisia piiskoja vain silloin. Leikkasin niitä muistaakseni vuosi sitten vähän (summa mutikassa, kuinkas muuten), mutta tänä vuonna en ole todellakaan ehtinyt edes ajatella sellasia asioita. Nekin on siis saaneet elellä rauhassa ja sitten palkitsivatkin kukilla! Äsken kävin itse asiassa niiden pohjia siivoamassa, kun alkoivat taimet jo hukkua kaiken maailman heinän keskelle... nyt on siis rivistö siisti taas ja toivottavasti nekin siitä ajan myötä kasvaa isoiksi ja tuottaa marjaa. Mulla on siinä sekä marja- että koristearoniaa, olikohan yhteensä 40 tainta... en saanut tarpeeksi vain toista, joten otin sitten molempia ja laitoin vuoron perään maahan. En ajatellut itse niitä syödä, vaan halusin lintujen takia tuollasia puskia tontille. Toivottavasti niistä on sitten joskus iloa lintusille!


No niin, sellainen puutarhakatsaus. Meillä on siis puolen hehtaarin tasainen tontti keskellä peltoja. Jollain ahkeralla ja innokkaalla tämä olis varmaan upea puutarha, mutta mua ei ole koskaan kiinnostanut pihajutut juurikaan. Kyllä mä keväisin aina mietin, että laittaisko jotain... sitten tulee se ääääääh, en laita. Nämä nykyiset handlaan juuri ja juuri, ehkä. Mansikoita olisi kiva olla niin paljon, että saisi koko talven satsin pakkaseen, mutta en mä mitään kitkemisiä jaksais ajatella ollenkaan. Ja kun me ei syödä mitenkään erityisen paljon mitään ihmeempää kasvista. Tomaatti, porkkana, kurkku... siinä ne yleisimmät. Eikä meillä ole mitään kellareita tms, mihin suuret sadot edes laittaisi. Nuo ruohosipuli ja persilja ja minttu on ihan ok yrtit, muita en edes käytä. Ompuista teen hilloa ja mehua, mutta nollavuosi ei saa mua parkumaan. Perunaa kun saa jonkun kerran omasta maasta, niin se kyllä riittää meille. Joten - näillä mennään.


Kesäkukkienkin suhteen olen aivan saamaton. Istuttelin noin 20 kpl orvokkeja tänä vuonna, osan pataan ja osan vanhaan mehumaijaan. Kuten kuvasta näkyy, hoitamattomia ovat. Pohdiskelin joku aika sitten, että miksiköhän noi patakukat on niin säälittäviä koko ajan... sitten keksin, että onko ihme, kun laitan joka vuosi vaan siihen samaan multaan aina uudet kasvit. Kaippa niitä joskus lannoittaakin pitäis...? Tai vaihtaa vähän tuoreempi multa. Noh, syksyllä sitten vaikka kanervat parempaan multaan, tai jotain... 


Kukkapenkkejäkään mulla ei ole, tunnustan. Nämä akileijat kuitenkin nousee joka ikinen vuosi talon seinustoille. Pohdituttaakin jonkun verran, kun toisaalta tahtoisin jonkun pienen terassintekeleen tuohon edustalle, mutta nämä itsestään kasvavat kauniit kukat jäisi juurikin sitten sen jalkoihin... en tiedä mitä tekisin, joten yleensä sitten vaan annan asian olla. Olen siis niin varma, että jos koittaisin noita siirtää, ne kuolisi aivan takuulla!


Semmoisia juttuja meidän pihalta. Tämä kuva sen sijaan on napattu yhden kahvilan terassilta. Bongaatko perhosen? Itse asiassa nämä kukat liittyykin sitten ikävämpään aiheeseen........ nimittäin äidilläni todettiin loppukeväällä syöpä ja sen kanssa on nyt sitten eletty loppukevät ja alkukesä. Ollaan sisarusteni kanssa pyritty olemaan äidin luona paljon, mukana hoidoissa jne.  Ja koska kaikki asutaan muualla kuin äiti, se on sitten jonkun verran vaatinut järjestelyjä. Onneksi on työ, jota voi tehdä etänä ja olinkin juuri viikon äidin luona - sisko tuli sitten sinne ja minä lähdin vuorostani kotiin. Yhtään ei voi etukäteen tietää, mikä on tilanne vaikkapa viikon päästä, joten mitään suurempia suunnitelmia ei kesäksi kannata tehdä. Tää on nyt tätä ja sillä hyvä. Onneksi äidin vointi on toistaiseksi ollut aika ok, vaikka on hän tässä jo ehtinyt huononakin välissä olla. (Ja kukat siis liittyy asiaan siten, että käytiin hoitojen jälkeen äidin kanssa tuolla terassilla kahvilla.)


Töitä on ollut PALJON. On ollut erilaisia tapahtumia, joissa ollaan oltu mukana ja sitten on ihan vaan toimistohommaa. Olen kyllä tykännyt kovasti, vaikka edelleenkään en varsinaisesti koe aihealuetta omakseni (kaloja siis...). Istutukset on jees, kalastus on nou... Mutta työt sujuu silti mun ajatusmaailmasta huolimatta hyvin ja toivoisin kovasti, että saan hankkeen loputtua jatkaa tuolla edelleen. Musta on ihanaa saada asiat selviämään ja ratkeamaan ja kuntoon, ja sellasta puuhaa tuolla on ollut paljon. Olen myös tehny sellasia hommia, joihin olen saanut oppia joko koulusta tai entisistä työpaikoista, eli niin se elämä kantaa ja yllättävät asiat ja osaamiset, joita ei just sillä hetkellä suuremmin arvosta, voikin olla tosi hyödyllisiä jossain toisessa kohtaa!


Koulusta puheen ollen: toukokuun lopussa mä valmistuin. Oli kyllä niin hassua jotenkin, että kolmen vuoden pakertamisen lopputuloksena oli lähinnä fiilis, että jahas, se oli sitten siinä. Opparista sain 4 ja yhteensä mun keskiarvo oli jotain 4,5 suunnilleen. Vaikea laskea, kun en tiedä, mitä siihen kaikkea mukaan lasketaan... jokainen kurssin osiokin, vai pelkästään kurssin loppuarvosana? Numerot oli jotakuinkin näin: 7 x 5, 4 x 4 ja 1 x 3. Jotkut kurssit oli vain HYV, ja joissain oli sekä numeroina arvioituja osioita että sitten myös noita HYV-osioita... joten arvuutteluksi nyt jää, mikä on se ihan tarkka ja oikea keskiarvo. Mutta liekkö sillä mitään merkitystä. En varsinaisesti juhlinut. Oli mulla täällä lapsille kahvit, mutta siinä samalla juhlistettiin myös pojan ja tyttöystävänsä kihlautumista, eli ei ne nyt mitkään mun juhlat olleet. En erityisesti välitä juhlimisesta, joten ei sinänsä haittaa tämä. Mutta kuten sanoin, on jotenkin outoa, että noin ison urakan valmistuminen tuli sitten kuitattua vaan olankohautuksella. Osansa kenties tekee toi äidin tilanne, mutta myös kyllä se, että me ei oikein olla mitään juhlijoita. Saa nähdä, meneekö mun tasan kuukauden päästä oleva 50v-päivä ohi samalla tavalla... 


Pienet "yhteisjuhlat" vietettiin vanhan kaveriporukan kanssa, kun tavattiin viikko sitten mökkeilyn merkeissä. Ollaan suurimmaksi osaksi vanhoja koulukavereita, eli meillä on kaikilla tänä vuonna noi pyöreät, ja yksi sitten leipoi ihan superherkullisen kakun. Koska olen seuraavana täyttämässä ja kakuntekijä on jo juhlansa juhlinut, sain tuon 50-merkin mukaani. Sanoinkin, että postitan sen sitten taas seuraavalle. Pakko mainita tuosta mökkireissusta vielä, että heitin talviturkkini, wohoo! Se oli siis hyvin aikaista minulle, mutta nyt oli hyvä tilaisuus rohkaista mielensä ja käydä saunan ja paljuilun välissä myös järvessä pulahtamassa. Oli kyllä ihanaa!
 

Työ ja opintojen loppuun saattaminen sekä tämä äidin tilanne on olleet kyllä melkoisen raskas yhdistelmä asioita tän kevään ja alkukesän aikana. Mulla on ollut niin pitkät työpäivät matkoineen, että ei ole oikein mitään jaksanut muuta tehdä. Kevät eteni oikeastaan aivan huomaamatta ja on jotenkin tosi vaikea tajuta, että nyt on kesä. Suunnitelmia ei oikein voi tehdä mitään, edes ensi viikonloppua eli juhannusta ei pysty vielä miettimään. Jotenkin on tunne, että tämä kesä menee menojaan ja jää aika vähälle huomiolle mulla nyt, eikä voi mitään. Aika ajoin on tunne, että ei jaksa yhtään, ja kaipaisi tosi kovasti jonnekin lomalle tai edes kävelemään vaikka tonne kuvan kallioille ja metsään. Tytön kanssa ollaan jokunen kerta vähän jossain käytykin, mutta aina ei käy aikataulut yksiin. Ja pitäisi niitä kotihommiakin välillä tehdä... Mutta tämmöistä tämä nyt on, ehkä joku toinen vuosi on toisenlaiset jutut.


Eniveis, toivottelen tämän tolkuttoman pitkän sepustuksen päätteeksi kaikille oikein kivaa kesää! Toivottavasti jokainen ehtii tehdä jotain mukavaa ja rentouttavaa ja nauttia auringosta ja lämmöstä!

terkuin Heli

lauantai 23. huhtikuuta 2022

kiireinen kevät

 

Kevät on tullut viimein tänne meillekin. Kelit on olleet aika ihania, aurinko paistaa ja meidän pihassa oleva järvikin viimein hävisi. Asutaan keskellä peltoja ja aika ajoin on kyllä ojat olleet aivan tulvan vallassa. Tämän talven lumet suli käytännössä parissa päivässä, eikä ojarummut ihan pysyneet siinä vauhdissa mukana... Hetken aikaa meidän pihassa haisi ihan karmealle, kun veden hävittyä maa oli aivan liejuinen, mutta tänään on tuullut tosi kovasti ja uskoisin, että se kuivattelee tuon liejupinnan ja hajutkin pikkuhiljaa häviää. Ekat leskenlehdet omassa pihassa on aina niin suuri juttu, että ne pitää joka vuosi kuvata! 

Noin muuten elämä on ollut aikamoista haipakkaa tämän viimeisen reilun kuukauden aikana. Mä sain tosiaan sitten työpaikan. Työ ei varsinaisesti ehkä ole mun alaa, mutta toisaalta opinnoista on kuitenkin ollut työtehtävissä hyötyä. Teen siis toimistohommia yhdessä hankkeessa nyt ainakin elokuulle asti. Ihan jees hommaa, vaikka aihealue ja ala on vähän sellasia "ei mun juttuja"... Pomo on kuitenkin oikein kiva ja hänen kanssa on mukava tehdä töitä. Teen osittain etätöitä ja osittain olen toimistolla - jonne mulla on matkaa reilut 60 km ja matkalla on sen verran hitaitakin pätkiä, että käytännössä ajan sinne pikkuisen reilun tunnin. Näin ollen päivät on välillä TOSI pitkiä, kun lähden aamulla klo 7 ajelemaan ja palailen kotiin joskus 17-18... 


Toinen erittäin paljon aikaa ja energiaa viime aikoina vaatinut homma on ollut mun opinnäytetyö. Olen käytännössä hinkannut sitä kuntoon monta viikonloppua (koska iltaisin en vaan enää jaksa) suunnilleen aamusta iltaan. Mulla oli itse asetettu dead line sille maaliskuun loppuun, jolloin oli sovittu opponoijaparin kanssa, että laitetaan työmme toisillemme luettavaksi. Ja siihen sen sitten todellakin puristin! Kiirastorstaina mulla oli työni esitys (=väliseminaari) sekä sen parini työn opponointi. Sen jälkeen oli open kanssa keskustelu ja todettiin, että hitsi vieköön, mä saatan todellakin tällä vauhdilla sittenkin valmistua toukokuussa!

No, jos joku teistä on oppareita kirjoitellut, tiedätte nää kuviot. Mutta muille kerron, miten homma tämän jälkeen mun osalta jatkui. Tein siis työhön vielä lopputsekkaukset, jonka jälkeen lähetin sen kielenhuoltoon. Siinä siis tarkistetaan teknisesti se työ: onko teksti sujuvaa ja oikeaoppista, onko lähdeviitteet oikein, onko rakenne oikeanlainen... Opparissa on englanninkielinen osio, abstract (eli käytännössä tiivistelmä enkuksi), jonka puolestaan tarkistaa enkun ope. Lähetin siis myös sen osion tarkastettavaksi. Nämä kaksi juttua tein pitkäperjantaina. Seuraavalla viikolla sainkin sitten jo palautteet ja kielenhuollon arvosanan (5-, jippii ja juhuu!!!).

Ja sitten TAAS fiksattiin työtä näiden opettajien ehdotusten mukaisesti. Tuo viilaus ja höyläys tuntuu olevan aivan loputonta tuossa työn loppuvaiheessa!! Mutta nyt on viilailut viilailtu ja höyläilyt höyläilty, ja oppari on lähetetty seuraavaan tsekkaukseen, nimittäin plagioinnin tarkastukseen. Olen myös lähettänyt työn jo opelle, hän lukee sen sitten, kun plagioinnin tarkastuksesta on tullut hyväksyntä. Eli vielä saa jännittää sitäkin, vaikka tietenkään en ole plagioinut ainakaan tietoisesti mitään. Mutta siis... tässä alkaa kyllä maaliviiva totisesti olla jo lähellä!!!


No, vielä on kuitenkin tekemistä... nimittäin ennen aikaan pidettiin opparien valmistuttua ymmärtääkseni julkisia loppuseminaareja (hui kauheeta!), mutta ainakin meillä on tuon sijasta nykyisin video. Tavallaan helpompaa ehkä, mutta toisaalta... plääh... En ole todellakaan mikään videonikkari, ja sen alkuun saaminenkin tuntuu nyt olevan työn ja tuskan takana.

Tuo piirakkakuva liittyy asiaan, nimittäin sen sijaan, että olisin aamulla alkanut miettimään edes jonkinlaista kässäriä videooni, aloinkin aivan epänormaalilla innostuksella leipomaan ja kokkaamaan! Olenkin tämän päivän aikana tehnyt ensin tuplasatsin seitanpihvejä, sitten suolaisen piirakan, sitten raparperipiirakan, sitten surauttelin hummusta, sitten tein vielä noita karjalanpiirakoitakin... Lisäksi olen käynyt koiralenkillä, imuroinut, pessyt pyykkiä... Ja kappas, nyt onkin jo melkein ilta, enkä ole saanut videon suhteen yhtikäs mitään aikaan!!

No, huomenna on sen kanssa aktivoiduttava, sillä mä todellakin haluan saada sen pois päiväjärjestyksestä. Nämä opintojen loppumetrit vie ihan käsittämättömän paljon aikaa, kun joka juttuun pitää varata viikko tai pari. Seuraava dead line mulla on nyt sitten 10.5. Eli siihen mennessä on oltava aivan kaikki tehtynä. Omalta osaltanihan se onnistuu kyllä, mutta ehtiikö opettaja lukea ja arvioida siihen mennessä, onkin sitten eri asia. Jos tuo dedis pitää, valmistun 31.5. Ja mikäli en, seuraava valmistumispäivä on kesäkuussa. Saas nähdä, miten käy!

Tämmöisiä kuulumisia tänne tällä erää. Mitäs teille kuuluu? Onko jo kovasti kevättä rinnoissa? 😉 Aurinkoista kevään jatkoa ruudun sinne puolelle!

Heli

perjantai 4. maaliskuuta 2022

kauheita asioita (ja pari vähän parempaa)

 

Rakkaat kanssakulkijat.

Kulunut viikko on ollut yksi rankimmista ikinä, niin omassa elämässäni, kuin monen muunkin elämässä aivan varmasti. Uutiset maailmalta on olleet musertavia, pelottavia, suorastaan aivan kauhistuttavia. Päivät (ja yöt) on täyttyneet toinen toistaan kauheammista uutisista ja omat fiilikset on vaihdelleet lähinnä kauhun ja pakokauhun välillä. Seuraan uutisia kaiket päivät ja yöllä näen unta siitä, että katson omalta pihalta sienipilveä. Pelkään tulevaisuutta.

En ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Katson mieluummin YouTubea kuin uutisia, enkä jaksa ajatella kaikenlaista vaikeaa ja epäkiinnostavaa - paitsi nyt. Yhtäkkiä tuntuu, että olen pitänyt päätä pensaassa, enkä tiedä mistään mitään. Yhtäkkiä tietoisuus maailman tilanteesta tuntuukin todella tärkeältä ja kiinnostavalta asialta. Olen katsonut loputtomasti ajankohtaisia keskusteluohjelmia ja osallistunut jopa ensimmäistä kertaa elämässäni julkiseen mielenilmaukseen ja huutanut muiden mukana, kyyneleet silmissäni: Rauhaa, ei sotaa... Ja olen myös lahjoittanut rahaa, jos vaikka ne omat pikku roposetkin jotenkin auttaisi hädänalaisia.

Tänään mietin, että haluan myös blogissa tuoda julki muutamia ajatuksia, joita ihmisten niin sanottu "normaali käytös" on mieleeni tuonut. Ja silläkin uhalla, että joku suuttuu, sanon tämän:

Sen sijaan, että ostat itsellesi taas jonkun turhanpäiväisen rätin (=vaatteen), kotiisi jonkun maailman turhimman koristetyynyn tai torkkupeiton tai kipon tai kupin, tai käytät taas vitosen johonkin trendikkääseen latteen: LAHJOITA SE RAHA. On lukemattomia tahoja, joille se sinun typerä tyynysi tai ties kuinka mones paitasi ei merkitse mitään, mutta jokainen euro auttaa heitä, joilla ei ole kohta yhtään mitään muuta kuin henkikultansa. JOS heillä on enää sitäkään.


Toinen aivan valtavaa ahdistusta aiheuttava asia kuluneella viikolla oli tietenkin IPCC:n ilmastoraportti. Voi meitä ihmisiä, mihin jamaan olemme maapallon, ainutkertaisen kotimme saaneet. Voi meitä ihmisiä, kaiken valtiaita, kaiken tuhoajia. 

Mulla on aivan raivoisia fiiliksiä, kun instagramissa joku esittelee niitä maailman turhimpia pikku ostoksiaan, joilla on päiväänsä piristänyt. Siis... kuka oikeasti tarvitsee joka sesonkiin uudet kipot, kupit, tyynyt, kynttilät, torkkupeitot, verhot, paidat, housut, kengät ja niin edelleen. EI KUKAAN. Mutta moni niitä silti shoppailee, jatkuvalla syötöllä.

(Mietin myös usein, että miten ihmiset yleensäkin KEHTAA koko ajan esitellä shoppailujaan???)

Väitän, että jos minä olen tunkenut pääni pusikkoon poliittisissa asioissa, on aika hel*etin moni tehnyt sen ilmastonmuutosta koskevissa asioissa. Minulta meinaa ihan järki kärvähtää, kun kuulen sellaisia kommentteja kuin "loppuis jo tämä lumen sataminen", "tulis jo kesä ja helteet", "ai mikä ilmastonmuutos muka, nytkin on lunta vaikka miten paljon" tai "mukavaahan se vaan on, kun ilmasto lämpenee - ei tarvii niin paljon lämmittää taloa". AAAAAAAAAAAAAAAAAARGH!!!

Myös tämä tilanne on saanut miettimään, että avaan sanaisen arkkuni. Joten sanonpa siis nyt teille: TEHKÄÄ JOTAIN, jotta meillä on vielä mahdollisuus elää jatkossakin. Vähentäkää eläinperäisten tuotteiden kuluttamista. Paljon. Mieluummin lopettakaa kokonaan! Tiesittehän, että nopein ja helpoin teko, jonka jokainen voi tehdä ilmaston hyväksi, on tuo eläinperäisten tuotteiden käytön vähentäminen? Jättäkää myös ne typerät ja turhat ostokset tekemättä. Nauttikaa siitä, mitä teillä jo on, ja jos on pakko jotain ostella, niin ostakaa VAIN TARPEESEEN, EI MIELIHALUUN. Jos teitä ihan oikeasti ja todella kiinnostaa nähdä lastenne ja etenkin lastenlastenne kasvavan, TEHKÄÄ VIIMEINKIN JOTAIN sille asialle. Joka ainoa teko on tärkeä, se kaikkein pieninkin. Aloittakaa nyt heti maailman pelastaminen. Nyt aivan heti, jotta jotain edes olisi jäljellä jälkipolvillekin.


Ei kahta ilman kolmatta... meilläkin kävi korona. No, se nyt ei ollut onneksi meillä mikään kauhean vakava juttu, mutta voipahan sanoa, että seKIN on nyt koettu. Ensin sairastui tytär, joka siis asuu jo omillaan. Ei tavattu häntä ja ajateltiinkin, että ei se tauti sieltä meille hyppää. No, ehkei hypännytkään, mutta sitten kyläiltiin pojan luona katsomassa 4-vuotiasta pojantytärtä. Hänellä oli vuotanut nenästä verta - eipä arvannut kukaan, että se oli koronaoire, vieläpä ainoa oire, mikä koko tyttösellä oli! Kyläilyä seuraavana päivänä tuli tieto tytön positiivisesta testituloksesta.

Sieltäkö sitten lie se tauti meille loikkasi, joka tapauksessa ensin sairastui mies (ja poika ja hänen avokkinsa) ja sitten lopulta minäkin, vaikka kuvittelin jo olevani teräsleidi, kun kotitestit näyttivät monta päivää aina vaan negatiivista (vaikka vähän oireitakin oli). Mutta joo, olihan se lopulta testissä kaksi viivaa sitten minullakin. 

Meillä oli kummallisesti miehen kanssa täysin erilaiset oireet: hänellä oli kuumetta, kova päänsärky ja ihmeellinen jalkojen pakotus. Minulla oli lähinnä nuha. Muutamana päivänä pikkuisen kurkkua karhenteli ja jonkun yskähdyksenkin köhäytin. Yhden kerran tuli tunne, että en saa vedettyä happea keuhkojen täydeltä - erehdyin tekemään muutaman askelkyykyn ja hypyn, ja heti kroppa rankaisi. Mutta muutoin olin koko ajan ihan ok, kävin koiraa lenkittämässä kerran tai pari päivässä ja sitä rataa.

Minä en kauheasti pelännyt tuota tautia enää - koronan alkuaikoina kyllä pelkäsin. Nyt minulla oli alla jo kolme rokotusta (miehellä kaksi) ja muutenkin oli virus jo tainnut heikentyä, joten otin asian lähinnä sillä tavalla, että tulee jos tulee, eiköhän siitä selvitä. Mitenkään siis aliarvioimatta sitä, että joillekin tämä tauti on edelleen tosi paha homma.


Nuo edelliset asiat ovat siis olleet viime aikojen negatiivisia juttuja. Kaksi ensimmäistä on vakavasti horjuttaneet omaa uskoa tulevaisuuteen ja lisänneet pelkoja sekä oman navan että myös läheisten ja oikeastaan koko maailman puolesta. Tämä ilmastonmuutoksen tilanne ei olisi todellakaan kaivannut rinnalleen enää pelkoa sodasta, etenkään kaiken tuhoavasta ydinsodasta. Se uni, jossa katselin omalta pihalta käsin valtavaa sienipilveä... se tunne oli niin lannistava. Että tämä oli nyt siis tässä... Ja kaikki tämä kauhu juuri nyt, kun koronasta alettiin pikkuhiljaa selviämään.

Olen ollut tän kuluneen viikon aikana välillä tosi masentunut ja surullinen, ja itkumieli on herkässä. Välillä olen aivan kauhuissani, välillä lannistunut. Uutiset tosiaan rullaa silmissä koko ajan ja vaikka niitä on kammottava lukea, haluan kuitenkin pysyä tilanteen tasalla. Aina välillä uutisten seasta kuitenkin pilkahtaa toivo, ja jotkut asiantuntijat telkkarissa osaa kyllä puhua hyvin rauhoittavalla tavalla. Mutta no, toiset sitten sanoo just niitä asioita, mitä ei todellakaan tahtoisi kuulla, vaikka tietää tasan tarkkaan, että uhka on totinen tosi meillekin.

Nyt ei varmaan muuta voida kuin odottaa, miten tässä kaikessa käy. Ilmastoasioihin voidaan kyllä silti vaikuttaa jokaisena päivänä - jos vaikka tästä vielä muu maailman tilanne paremmaksi muuttuisi ja päästäisi rauhassa rakentamaan parempaa maailmaa kaikille. Saa nähdä, onko toiveajattelua...


Jos lopuksi vielä kertoisin parista positiivisesta asiasta.

Ensinnäkin: mun opinnäytetyö alkaa viimeinkin valmistua, juhuu! Olen parin viikon aikana saanut sitä kirjoitettua tosi paljon. Tavallaan vähän koomistakin ehkä, mutta vasta tänään, kymmenien kirjoitettujen sivujen jälkeen, sain viimein ikään kuin tärkeimmät palaset loksahtamaan paikoilleen. Jos on oppareita kirjoitellut, niin tietää, että siellä pitää olla toimeksianto ja sitten asetetaan tutkimuskysymykset, joilla toimeksiannosta kumpuavaa tutkimusongelmaa tai vastaavaa aletaan selvittämään. No, nämähän olisi tietenkin hyvä olla suht selvillä työn alusta asti, mutta mä oon pyöritellyt niitä tähän päivään saakka... 

Nyt mulla on kuitenkin siis ajatus tosi kirkas ja työ on niin sanotusti kirjoittamista vaille valmis. Ja siis hyvin pitkälle jo kirjoitettukin. Ensi viikolla on ohjaavan opettajan kanssa palaveri ja toivon, että hänenkin mielestään tilanne on sellainen, että voin piakkoin laittaa työn opponoijalle luettavaksi. Senkin jälkeen vielä kestää, että työ on ihan viimeistä pistettä vaille valmis ja kaiken maailman valmistumiseen liittyvät muodollisuudet on tehtynä, mutta kyllä tässä voi sanoa, että loppu alkaa jo häämöttää ja valmistuminen siintää jo näköpiirissä - ehkä vasta kesäkuun puolella, mutta kuitenkin.

Niin, se toinen positiivinen asia sitten: taisin saada töitä. Asia varmistuu todennäköisesti huomenna, mutta sain tänään pientä vinkkiä jo siihen suuntaan. Varmistusta odotellessa siis.

✩✩✩✩✩

Tämmöisiä mietteitä tänään. Onko teillä ollut murheita maailman asioista? Halatkaa rakkaitanne ja varmistakaa omilla teoillanne, että jatkossa kaikilla olisi täällä maailmassa hyvä olla. 

Kaikkea hyvää teille kaikille, love and peace,
terveisin Heli

torstai 17. helmikuuta 2022

jenkit ja heidän kummalliset juttunsa

Mä katselen tosi paljon (varmaan liikaakin...) amerikkalaisia tube-kanavia, niin kuin olen varmaan ennenkin maininnut. Tykkään monista jutuista tosi paljon, mutta aina välillä kohottelen kulmiani tai lähes pyörtyilen ällistyksestä joillekin asioille, mitä siellä ison rapakon takana tapahtuu tai on tapana tehdä. Ajattelinkin nyt avautua niistä kummallisuuksista, mitkä mua heidän touhuissaan ällistyttää. 

Ja pieni muistutus: nämä on siis minun mielipiteitä. Jos olet eri mieltä, ole ihan vapaasti!  


Suihkutettavat siivousaineet

Nämä tuntuu olevan aivan pakollinen tuote. Jokainen, joka videoillaan siivoaa, suihkii jatkuvasti jotain aineita erilaisille pinnoille. Usein he vielä mainitsee, että se on desinfioivaa ainetta, eli voisin kuvitella, että tulevaisuudessa heidän vastustuskyky on aika heikkoa, kun joka paikkaa koko ajan desinfioidaan. Mietin myös usein, että miten paljon he hengittää niitä aineita siinä suihkiessaan... huh.

Mä olen ensinnäkin ajatellut aina, että kotona riittää siivouksessa ihan vaan vesi ja rätti. En käytä lähtökohtaisesti mitään aineita siivouksessa - vessanpyttyyn saatan lorauttaa vessassa olevaa käsisaippuaa, mutta se siitä. Joskus, hyvin harvoin, tarviin Super10-suihketta, kun siivoan koiran oksennuksen matosta. Ja oon tehnyt itse vesi-etikka-seosta, mutta en mä osaa sellastakaan oikein käyttää. Ja sitten: mun mielestä paras vastustuskyky tulee siitä, ettei joka paikka ole niin pilkun tarkkaan siisti, ja desinfioivia aineita ei nyt ainakaan kannata kotioloissa käyttää, muuten kuin ehkä silloin, kun kotona joku sairastaa - mutta en mä ole kyllä käyttänyt silloinkaan.

(Meillä on täällä parhaillaan korona. En tiiä tuleeko sen takia nyt sitten vähän pyyhittyä jotain tarkemmin... jotenkin luulen, että ei...) 

Mikrokuituliinat 

Nämä tuntuu myös olevan heillä tosi yleisesti käytössä ja kaikki vannoo niiden nimeen. En sano, etteikö ne olis tehokkaita käytössä, MUTTA ajatteleeko kukaan niiden huonoja puolia, kuten mikromuoveja, joita niistä irtoaa...? Ei, en usko, että ajattelee. Tietävätkö edes? Sen lisäksi, että kaikki tuntuu käyttävän kyseisiä liinoja, niitä on vielä yleensä ihan tolkuton määrä siellä tiskialtaan alla olevassa kaapissa. Puhumattakaan kaikista muista siivousvälineistä, joita sieltä löytyy niin paljon, että alakaappi yleensä pursuaa niitä, ja niille pitää toki hankkia jos vaikka minkälaisia säilytysjärjestelmiä... (Miten olis tavaran vähentäminen? Olis ekologista ja kaikki mahtuis ihan mennen tullen...)

Mulla ei ole yhtään mikrokuituliinaa, koska karsastan niitä ympäristöongelmia. (Mutta tunnustan, että meillä on vissiin mikrokuituinen se moppiin tuleva rätti.) Käytän joko omatekemiä kudottuja rättejä (esim. kuvassa oleva oranssi epämääräisen muotoinen väkerrys) tai sitten yhdestä isosta vanhasta froteepyyhkeestä leikattuja palasia - jotka on muuten ihan tosi hyviä rättejä, suosittelen! On mullakin näitä rättejä useampi kuin yksi, mutta se hurja määrä, mitä noissa videoissa näkee, saa mut aina ällistymään.

Tiskaaminen / tiskikoneen täyttö

Hyvin usein näkee, että kun he laittaa tiskialtaasta astioita tiskikoneeseen, he vähintään huuhtoo tiskit juoksevalla vedellä (aaargh!), mutta usein jopa suorastaan tiskaa ne harjan ja aineen kanssa ensin (ja taas se vesi valuu koko ajan...).  Apua. Ja olen myös nähnyt, miten tiskipöydällä on pikkuruinen tiskikone, johon mahtuu muutama astia kerrallaan... (onkohan maailmassa mitään turhempaa??) 

No niin. Kaikki tiskaamista vihaavat vihaa mua kun sanon näin, mutta... en todella tajua, mikä järki on ensinnäkin olla sellanen pikku kone, koska ne muutamat kipot varmasti tiskaisi käsin nopeammin. Puhumattakaan siitä, miten turhaan on mokomaan vehkeeseen mennyt materiaaleja... Toisekseen, tiskikoneeseen laitettavia astioita ei lähtökohtaisesti tartte huuhtoa, saatikka esipestä. Ja juu, itsekin kyllä usein liotan perunat ja puurot ja saatan pikahuuhtaista lautasen ennen koneeseen laittamista, mutta tarkoitankin nyt tällä kummastelulla sitä, miten he tosiaan ihan reippaasti pesee niitä astioita ennen koneeseen laittamista, ne siis näyttää aivan puhtailta sinne viimein mennessään.

 

Valtavat ruokavarastot

Voi hyvänen aika. He todella taitaa odottaa maailmanloppua ihan joka taloudessa, eikä pelkästään niissä, joista telkkariohjelmia tehdään. Jääkaapit, pakastimet ja pantryt on siis niin täynnä tavaraa, että parhaimmillaan ne näyttää pieneltä ruokakaupalta. Säilykkeitä, mausteita, pastaa, pastakastikkeita, juomatölkkejä, muroja.... ja myös sipsejä, yksittäispakattuja välipaloja... ja joillain lisäksi todella mittava määrä proteiinijauheita, vitamiineja jne jne. Noilla ruokamäärillä pitäisi varmaan hengissä pienen kylän verran väkeä jonkun tovin.

Tässä asiassa voi toki olla jo ihan kulttuurinen ero, mutta kyllä toi on siis niin erilaista kuin mihin itse on koskaan tottunut. Ja etenkin millaista tyyliä itse toteutan. Mun ruokavarasto on todellakin aika pieni, mutta se osaltaan kyllä johtuu siitä, että en ole mikään himokokkaaja todellakaan. Ja sitten on ihan se syy, että en kestä sitä tavaramäärää missään, myöskään ruokakaapissa.

Snacksit

Erityisenä kummastuksen aiheena mulle on noi välipalat, snacksit, mitä heillä todella on valtavat määrät. Niitä ostetaan jättipakkauksissa ja sitten ne kumotaan jonkunlaiseen kätevään säilytysjärjestelmään, josta "lapset ylettää itse hakemaan halutessaan valitsemansa välipalan". Ja siis ne välipalathan on yleisesti ottaen sipsejä, karkkeja, jonkunlaisia pieniä keksipakkauksia tai välipalakeksejä. Ei pelkästään se, että ne on (mun mielestä) epäterveellisiä, mutta sekin, että ne on todellakin kaikki yksittäispakattuja... aaargh. Siis en hämmästele näkemäni perusteella, että amerikkalaiset on tuhlaavaisia roskaajia - enkä myöskään, että ovat ylipainoista kansaa.

En tiedä, kuuluuko jonkun tapoihin täällä Suomessa pitää tuollaisia välipalavarastoja. Meillä ei ole ainakaan sellasia ollut. En myöskään ole antanut lasten hakea kaapeista mitä milloinkin huvittaa (en tiedä, antaako muut??). Kyllä meillä oli ruokailut ja välipalat (siis etenkin pikkulapsille), ja sitten muut ajat pysyttiin pois kaapeilta.

Tietenkin hämmästelen noita välipalavarastoja myös siltä kantilta, että miten ne yleensäkin säilyy, eikä aikuiset syö kaikkea itse..?? Olen todennut, että jos mulla olis tollaset varastot kaapissa, mä en muuta tekisikään kuin kävisin koko ajan napsimassa sieltä jotain suuhuni. Tämä on mun kauhea tapani, josta en tunnu pääsevän eroon millään!

Ruokien laatu

En tiedä, miten yleistä tämä on, mutta äskettäin katselin yhden videon, jossa perheenäiti puhui ruokasuunnittelusta (meal planning). Perheessä on neljä lasta ja äiti siinä mietiskeli, miten pitäisi olla enemmän tapana tehdä ruokaa kotona, eikä aina poiketa sinne helppoon mäkkäriin. Sitten hän kirjoitteli suunnitelmaa viikolle. Yhteen viikkoon, siis seitsemään ateriaan, seitsemään KOTIRUOKAAN, mahtui hampurilaiset, ranskalaiset, pizza, tacot, kanatikut (luulen, että kalapuikkojen tyyliset), makkara... Mä en voinut olla ällistelemättä tätä ruokalistaa!!

No niin. Ensinnäkin, silloin kun meillä oli lapset pieniä, tai yleensäkin kun he vielä asui kotona, meillä oli TODELLA harvoin jotain mäkkäriruokaa. Se oli siis ihan poikkeustapaus. Mä tein ruoat siis lähes aina kotona, eikä niihin kotiruokiin kyllä tuollaset mainitut sapuskat todellakaan kuuluneet. Kyllä se oli perunaa, makaronia tai riisiä, plus yleensä jotain jauhelihasta, kanasta tai sitten kyllä myös nakkia/makkaraa. Mä en muista ikinä tehneeni itse hampurilaisia, eikä meillä ole varmaan koskaan ollut myöskään tacoja. Ranskalaisia kyllä joskus, mutta harvemmin niitäkään. En siis tiedä, onko ruokakulttuurit todella näin erilaisia, mutta kyllä mun mielestä toi viikon ruokalista kuulostaa melkein kuin menis pikaruokaravintolaan syömään - joka päivä! 


Tavaramäärä

No sitten on tietty ihan yleisesti ottaen se valtaisa tavaramäärä, mitä amerikkalaisissa kodeissa tuntuu olevan. Onhan ne talot yleensä isompia mitä meillä on totuttu, mutta silti. On kaikenlaista hilavitkutinta, leluja, vaatteita, koristetyynyjä, todella mittavat joulukoristemäärät... ja sitten on aika monessa kodissa myös komerot pullollaan esimerkiksi pesuaineita, varashampoita, hammastahnoja, paristoja jne, eli vähän niinkuin käyttötavaroiden "pantry". Huomion on myös kiinnittänyt se, että paristot on tosi usein purettu paketeistaan ja niitä on sitten kokonainen sekalainen saavillinen... apua, onkohan he tietoisia tulipalovaarasta, jonka tuollanen aiheuttaa??

No, minä olen ollut tosi kauan enemmänkin minimalisti kuin maksimalisti, ja toisaalta meidän talon tilat on myös määränneet pitkästi sen, miten paljon meillä voi tavaroita olla. Vanhassa talossa ei ole ainuttakaan kiinteää kaappia, joten esimerkiksi lapsilla oli jokaisella oma 3-laatikkoinen Malm-lipasto, jossa oli kaikki heidän vaatteet (paitsi ulkovaatteet). Niitäkin kun siis sijoitti tänne neljä, niin kyllä vaativat ihan oman tilansa. Mun ja miehen vaatteet mahtuu myös yhteen ainokaiseen yhteiseen kaappiin. Lelujen kanssa olen myös ollut aika maltillinen aina, ja niiden on pitänyt mahtua johonkin tiettyyn tilaan. Astiat mulla on yhdessä kaapissa jne. En säilyttele ylimääräisiä asioita ja kollaan jatkuvasti kaapeista turhaa pois. Eli ehkä tämä mun ominaisuus tässä vähän korostaa sitä hämmästelyä heidän tavaramääriä kohtaan. Mutta silti... on niillä kyllä NIIIIIN paljon sitä, huhhuh!!

Silppu ja sälppy --> ympäristötietämättömyys/välinpitämättömyys

Amerikkalaisilla tuntuu olevan usein tapana kertoa koko suvulle tulevan vauvan sukupuoli jonkunlaisissa juhlissa, joissa sitten päästetään ilmaan (voi ei..) läjä jonkun värisiä ilmapalloja, tai poksautellaan isosta pallosta sinistä tai punaista silppua maahan (voi ei taas...). Mä en voi olla miettimättä, että mahtaako he ollenkaan ajatella tätä nenäänsä pidemmälle... Kannatan siis ennemmin sitä, että leikataan kakku, jonka sisuksen väristä paljastuu vauvan sukupuoli. Unohtaisivat jo nuo silput ja sälpyt!!

Mä en oikeesti tykkää yhtään missään siitä tavasta, että päästetään ilmaan ilmapalloja... ihan kärsin, kun näen sellasta. Ne pallot laskeutuu joskus jonnekin, kuinkahan moni eläin niihin takertuu ja tukehtuu... ja lopuksi ne jauhautuu mikromuoveiksi jonnekin kuitenkin. Ääh. Ja saman tekee se muovinen silppu, mitä maahan lentää. Toivon, että tuo tapa ei IKINÄ rantaudu tänne. Ja että se loppuisi tuoltakin. Tosi vastuutonta edes valmistaa tuollasia tarvikkeita, sillä nehän kyllä on varmaan valtava markkina etenkin Amerikassa. Ääh.

Yleissivistys

Tämä on kerta kaikkiaan pakko mainita, sillä joskus TODELLA mietin amerikkalaisten yleissivistyksen tasoa. Kyseinen kuva liittyy asiaan... Kerran yksi ihminen (tosin kanadalainen) kertoi nimittäin videolla kanoistaan, tai tarkemmin kananmunista. Hän siis kertoi kuulijoilleen, että VAIN TYTTÖKANA MUNII. Hän oikein vielä sitä korosti ja toisti: heillä ei ole kukkoa ja vain tyttökana munii. Hän myös kertoi, että he (vegaaniperhe) ei syö niitä munia, vaan he syöttää ne takaisin kanoilleen, ja että koska heillä ei siis ole sitä kukkoa, hän ei syötä kanoille niiden vauvoja, vaan pelkät hedelmöittymättömät munasolut.

Joo. En siis nyt tiedä, mitä te ajattelette, mutta jotenkin mä kuvittelisin, että ihan jokainen tietää, että vain pääsiäisenä myös kukko munii... hehhehheh. Eli siis, että vain kana todellakin munii, kukko ei muni. Hän siis korosti sitä niin moneen kertaan, että aloin tosissani miettiä, että eikö toi nyt ole ihan yleissivistystä jo tietää kyseinen asia ja eikö amerikkalaiset oikeesti tiedä tollasta asiaa..??

Tosin, olin mä itsekin kyllä yllättynyt, kun mun kaverin käärme muni. Että miten se nyt sillein, ikänsä yksin elänyt käärme... jonka nimi taisi olla Niilo tai joku vastaava... Kaveri sanoi, että muniihan kanatkin ilman kukkoa. Että voihan se olla, että se käärmeen muniminenkin on yleissivistystä ja mä en vaan tiennyt...

Tämmöisiä juttuja olen siis muun muassa mietiskellyt, kun olen aikaani tubessa viettänyt. On tietenkin sanomattakin selvää, että tämä ei kuvasta jokaista amerikkalaista kotia ja sieltäkin löytyy varmaan porukkaa joka lähtöön. Koska omaan elämään kuitenkin tiiviisti kuuluu sekä vähäinen tavaramäärä ja aika lailla minimalistinen ajattelu SEKÄ suuri kiinnostus - ja voisinpa melkein sanoa että myös perehtyneisyys - ympäristöasioihin, on varmaan aika ymmärrettävää, että on asioita, joihin nyt vaan tulee kiinnitettyä huomiotaan ihan eri tavalla kuin joihinkin muihin asioihin - kuten vaikka autojen merkkeihin ja vuosimalleihin, joihin mies todennäköisesti kiinnittäisi huomionsa...

Ja kertauksen vuoksi vielä: nämä on mun ajatuksia ja mielipiteitä. Jokainen voi ottaa näistä sen, mikä kiinnostaa ja olla ihan vapaasti eri mieltä asioista. 

Kysynkin vielä, että ootteko te kiinnittäneet huomiota vastaaviin asioihin? Tai joihinkin muihin? Tai katsotteko te yleensäkin YouTubea vai elättekö mieluummin omaa elämäänne? =D (Mä usein mietin, että toi viimeisin vaihtoehto ei välttämättä olis ihan huono omallakin kohdallani...)

Terkut räntäsateisesta Kymenlaaksosta,

t. Heli

tiistai 1. helmikuuta 2022

opparin vääntöä, marttailua, kaappihaaveita ja muita mietteitä

 

Helmikuun eka. Voi hyvänen aika, miten aika juoksee! Olen taas noin 25 kertaa tammikuun aikana miettinyt, että voisi kirjoitella blogia, mutta kuinkas sitten kävikään... 


Mun on nyt pitänyt oikein todella potkia itseäni tekemään oppariani. Tuo kirjakasa liittyy vahvasti asiaan... en ole tosin kaikkia noista kirjoista edes kunnolla aukaissut edelleenkään, ja voi olla, ettei niistä kaikista edes ole avuksi, mutta tuollaisia on nyt kuitenkin kaapin päälle kasaantunut.

Opparin aihe on oikeasti mua kovasti kiinnostava. Minähän olin siis viime syksynä muutaman kuukauden opintoihini liittyvässä asiantuntijaharjoittelussa meidän alueen marttapiirissä ja se oli ihan tosi ihana paikka. Olen suuri marttafani! Sain sieltä aiheen myös oppariini ja suurissa harhoissani kuvittelin, että sen tuosta kirjoittelen pikapikaa ohimennen heittämällä valmiiksi... 

Mä sain siis kaikki muut opinnot valmiiksi siten, että 13.12.2021 oli vihoviimeisen projektin vihoviimeinen esitys. Mulla oli joku ihmeen kuvitelma, että siitä sitten vaan potkaisen opparin käyntiin ja se on about (tutkimusta ja sen analysointia vaille) valmis joskus tammikuussa (ja sen tutkimuksen sitten vaan enää siihen naputtelen helmi-maaliskuussa...). Voi hahhah... Nyt alkoi helmikuu, ja homma on aivan vaiheessa!!


Fiilishän on välillä siis ollut just tuo. (Mua huvittaa toi kuvasarja ihan älyttömästi. Olen sen napannut kuvakaappauksena jostain päin instagramia.) Paitsi että toisaalta asia todellakin kiinnostaa. Mutta se teoriapuolen lukeminen ei kyllä hirveästi ole aina napannut. Ja sitten toisaalta, kun olen viimein tarttunut kirjaan, esim. marttojen historiaan, niin kyllähän se kiinnostaa. Mikä loputon ristiriita!!

Mulla oli alkujaan jo melkoinen kamppailu yleensäkin hahmottaa opparista se runko - mihin keskityn, mikä on tärkeetä, mikä ei, mikä on ikään kuin "sateenvarjo" ja järjestys asioille. Alkuun olin ihan, että "tällein se menee, jes!". Kunnes sitten palaverissa selvisi, että en nyt ihan kuitenkaan ollut ajatellut asiaa loppuun asti... Tällä hetkellä mulla on aika selkeä ajatus siitä, miten homman rakentelen. Saa sitten nähdä, mitä opet sanoo huomenna palaverissa.

Suurin vaikeus on ollut se teorian lukeminen kaikkineen. Mun oppari on toiminnallinen, ja se toiminta ja siitä kirjoittaminen on kyllä sujuneet ihan suht ok. Hiukan mulla on tunne, että menen ns. per*e edellä puuhun, koska olen todellakiin tehnyt toiminnallisen osuuden ennen kuin edes teoreettinen osuus on tarkasti mulle hahmottunut... mutta näin tämä nyt menee. 

Oppari ei siis todellakaan ole leikin asia, ainakaan mulle. Saa nähdä kuinka monta kuukautta sen parissa vielä pakertelen!


Oppariini liittyen minustakin tuli viimein martta. Perustin siis sellaisen kestävään kehitykseen liittyvän martta-toimintaryhmän ja muun muassa siitä nyt sitten kirjoittelen. Olen käytännössä vetänyt tätä uutta ryhmää, tehnyt sille toimintasuunnitelman ja takana on nyt jo neljä marttailtaa.

Yhden kerran meillä oli marttaillan aiheena kestävät vaatevalinnat (tietäjät tietää: Garderobi) ja harjoiteltiin myöskin parsimista. Mulla on tuollaset ystävän kutomat lapaset olleet ihan räjähtäneet jo ikiajat, ja sain sitten viimein tartuttua neulaan ja lankaan niiden kanssa...


...ja uulalaa, sain kuin sainkin parsittua kaikki reiät niistä! Innostuin ihan täysillä tuollasesta pykäpistoparsinnasta, sain sillä siis erittäin paljon kivempaa jälkeä aikaiseksi kuin "tavallisella" parsinnalla, joten lapasten lisäksi parsin myös yhdet sukat (joissa myös oli useita reikiä). 

Ehkä minusta vielä kunnon martta tulee, kun alan viimeinkin tehdäkin jotain, enkä vain loputtomasti suunnittele tekeväni!!


Työasioiden suhteen olen edelleen aivan kuutamolla. (Kuva on ns. aasinsilta aiheeseen.) Mä hain yhtä työpaikkaa, pääsin haastatteluun ja olin... kolmen parhaan joukossa... eli en saanut paikkaa. Äääääh!! Työ olis ollut just passeli mulle, väitän, että olisin osannut homman ja se oli aiheesta, joka kiinnostaa mua paljon. Haastattelu meni hyvin ja "kiitos, mutta ei kiitos"-puhelukin oli todella kiva ja kannustava. Tehtävään valitulla oli sama koulutus kuin minulla (mutta jo valmistunut) ja ratkaisevia tekijöitä hänen voitokseen olivat vahva some-osaaminen sekä paljon esiintymiskokemusta. Eli alkaa ilmeisesti alalla kuin alalla vallita tuo somen tärkeys. 

No, mä hain sitä paikkaa sillä mielellä, että jos se on minun, mä saan sen. Jos en saa, sitten tulee jotain muuta. En ole erityisen uskonnollinen, mutta oikeesti mun ajatus oli tässä hommassa, että se on niinku herran haltuun. Niin käy, kuin on tarkoitus käydäkin. Ja kun se puhelu sitten tuli, pystyin ottaa sen vastaan ilman itkua ja parkua. (Olin juuri silloin Ikeassa, että olishan se vähän noloakin ollut siellä jonkun sohvan takana nyyhkyttää.)

Mutta siis... en nyt sitten tiedä, mitä tapahtuu työrintamalla. Mulla on yksi juttu kyllä tiedossa, mutta se asia ei ole vielä oikein edennyt. Ja hei... toisaalta ajattelen, että onneksi ei vielä olekaan. Kyllä tämä oppari olisi hyvä saada alta pois ensin! Vaikka rahallisestihan tässä nyt olen sen opintotuen varassa vaan, kunnes valmistun. Toisaalta mies ei ole sanallakaan valittanut tilanteesta (vaikka mulla on välillä TODELLA huono omatunto siitä, että hän pakertaa töissä ja minä vaan loisin kotona...) ja näinkin pärjätään kyllä.


Ikeasta puheen ollen: mä todellakin haluaisin tuon kaapin. Olen nyt kaksi kertaa käynyt jo sitä hiplaamassa, mutta en ole raaskinut ostaa (175€, eli noin 3/4 mun kuukausituloista...). Mä olen tässä kuitenkin nyt todennut, että tämä seuraavan kuvan kaappi...


...on söpöydestään huolimatta vaan kerta kaikkiaan vääränlainen ja kuten kuvasta näkyy, joudun säilyttelemään esimerkiksi kirjoja kaapin päällä, kun ne ei vaan tuonne mahdu. (Enkä tykkää tästä kamojen kasailusta sinne ja tänne, kun ei kaappeihin mahdu!) 

Tuo haaveideni kaappi ei ole paljoakaan korkeampi kuin nykyinen kirjoituslipasto, mutta siinä on just ratkaisevasti enemmän hyllytilaa. Tuossa kirjoituslipastossa kun siis on tuolla hankalassa alakaapissa (jonne joutuu suunnilleen konttaamaan, etenkin jos tuo levytaso on auki) vain kaksi hyllyä (tai siis alataso ja yksi hylly) ja sitten tuossa yläosassa on vain pikku lokerot ja isompi tila, jossa on nyt tulostin. Mua todellakin ärsyttää, kun joudun kasaamaan tavaraa tulostimen päälle ja sitten aina kaivamaan sen sieltä esille. 

Uusi kaappi olisi erittäin ideaalin kokoinen ja tykkään myös sen ulkonäöstä. Mä siis oikeesti tykkään monesta Ikean jutusta ja niiden ulkonäöstä: toi kirjoituslipastokin on Ikeasta ja minusta KAUNIS, mutta osoittautunut vain nyt tiloiltaan vääränlaiseksi. Saa nähdä, josko näppäinsormi vielä joku päivä lipsahtaa tilaamaan tuon kaapin!


Tämäkin kirjakasa pyöriskelee tuossa tasolla, kun voisi kaapissakin olla...

Olen koittanut miettiä tuota kaapin tarvetta ihan tosissani. Mä olen (tunnetusti?) kova karsimaan tavaroitani. Nyt on kyllä käynyt mielessä, että onko mulla liikaa tavaraa..? Mulla on yhdessä toisessa kaapissa muun muassa kynttilätarpeita ja niitä oli syksyn aikana siellä tosi paljon - nyt olen niitä tehnyt valtavat määrät sieltä pois. Ne vahat kuitenkin vei aika paljon tilaa. Toinen tavararyhmä on noi marttajutut: mulla on useampi lehtikotelollinen matskua ja nyt tuon toimintaryhmän tiimoilta vielä lisääkin. Kolmanneksi olen alkanut tehdä meidän kulmakunnan vesiosuuskunnan laskutusta (vapaaehtoistyötä käytännössä), ja pitäisi nekin mapit jonnekin saada. Ja sitten mulla on vielä jokunen mapillinen opiskelujuttuja. Ja siis se kaappi, missä nuo kaikki nyt on, on myös ihan liian täynnä ja aina joutuu edestä purkamaan tavaraa, että pääsee takaosan kamoihin kiinni... aargh!

Kysymyksiä: Tarviinko opiskelujuttuja todella joskus elämässäni vielä? Kannattaako mun jatkossa tilata niin hirveitä määriä kynttilämatskuja? Kuinka paljon ajattelin säilöä noita marttajuttuja? Onko se uusi kaappi siis todella tarpeen, vai huomaanko muutaman kuukauden kuluttua, että olisinhan mä ne tavarat saanut mahtumaan entisiinkin tiloihin...? Tällä hetkellä voitolla on ajatus, että tarviin uuden kaapin. Katsotaan, miten käy.


Jottei liian tiukaksi pohtimiseksi menisi, laitan vielä kuvan minun ja 7v lapsenlapsen shakkipelistä. Kummallakaan ei siis ole hajuakaan säännöistä, joten meidän pelit on aina erittäin mielenkiintoisia. Lopuksi kaikki on syöneet toisensa, ja nappulat on liikkuneet laudalla erittäin erikoisilla tyyleillä. Mutta pääasia on, että pelataan. Uno meiltä sujuu sentään ainakin suht oikeilla säännöillä ja olen erittäin innoissani, että saan tytöstä itselleni pelikaverin, joka ei edes suutu, vaikka häviää välillä.

Kerrottakoon, että muistipelit mä kyllä häviän noin 9 kertaa kymmenestä, siinä lapset on jotenkin aivan käsittämättömiä neroja. Mietin viikonloppuna sitä(kin) pelatessamme, että aikuisten aivot taitaa olla niin kuormittuneita, ettei jotkut kuvien paikat vaan kerta kaikkiaan mahdu enää sinne muun sälän sekaan. Ajattelin myös, että miten kovassa ylikuormitustilassa vaikka omatkin aivot on, kun ne oletettavasti raksuttaa esimerkiksi tuon opparin takia taustalla koko ajan... Olen siis joskus noussut yöllä klo 01.30 kirjoittamaan ylös ajatusta, joka tuli mieleeni, etten vain unohda sitä.  Toisaalta se "taustaraksutus" tuottaa välillä tulosta ja joku pohdituttava asia ratkeaa aivan yhtäkkiä, kun sen vaan antaa siellä pään sisällä rauhassa hautua.


Jaahas, pitäisiköhän sitä nyt nousta pyllyltään ja lähteä hiukkasen tuulettamaan noita nuutuneita aivoparkoja ulkoilmaan. Meillä on täällä tolkuttomasti lunta, ja lisää sataa koko ajan. Onneksi pihassa käy aura, ettei kolattavaa ole kovin hirveästi. En ajatellut nyt siis kolailla, mutta mainitsinpa nyt tuon, jos saisin sillä vaikka lisäpisteitä, koska olen kuitenkin noin kolme kertaa tänä talvena kolannut... =D

No niin, nyt riittää tämä höpertely. Hauskaa helmikuuta kaikille!

terkuin Heli