aina vaan yhtä epäselvä tulevaisuus

Opiskelu jatkui taas eilen, kun illalla oli vajaan parin tunnin nettikokoontuminen, jossa kerrottiin uuden moduulin jutut. Aloitus oli sekavaa, kun oli kaiken maailman ryhmiin jakaantumiset, uuden projektin esittely jne. Tänään sitten vasta aloin kunnolla katsella, mitä nyt oikein onkaan edessä.

Tässä moduulissa on myös ruotsin osio ja se ihan lievästi (=paljon) kauhistuttaa mua. Mun edellisistä ruotsin opinnoista on nimittäin jo tovi aikaa. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1991, jonka jälkeen luin kieliä (ruotsi, enkku, saksa) vuoden kansanopistossa, olikohan vuonna 1992 tai 1993. Merkonomi-opinnoissa oli myös jonkin verran ruotsia (siitä valmistuin vuonna 2015). Näiden nykyisten opintojen alussa tehtiin kirjallinen tasokoe, josta sain yllätyksekseni niinkin hyvän tuloksen kuin (muistaakseni) 87/100, joten mun ei tarvinnut osallistua valmentavaan ruotsiin ollenkaan. (Hihittelin siellä itsekseni, että noniin, nyt menee kyllä niin arpomalla ja penkin alle tämä testi... mut ei se sit mennytkään.) Nyt, kun tämä pakollinen kurssi sitten on edessä, olen kuitenkin ihan kauhuissani!!

Mua ei niinkään kauhistuttaisi, jos kyseessä olisi vain jotain kirjallista puurtamista. Olen yleensäkin parempi sellaisessa, kuin "livenä". Mutta ehei, meidän pitää nyt väkertää jotain esittelyvideoita (itsestä, omasta osaamisesta jne) ja ties mitä... eikä tuo ammattisanastokaan välttämättä ihan helpointa ole, enkä (laiskuuttani) saanut itsekseni niitä valmentavan ruotsin juttujakaan katseltua läpi, vaikka olin niin ajatellut aiemmin. Tämän moduulin lopussa on ruotsista tentti, sekä kirjallisena että suullisena, voi apua!! Luultavasti itken silkasta kauhusta siinä kohtaa, ja unohdan joka ikisen sanan, mitä ehkä voisin osata muuten...

Oikeasti mua tosi paljon ärsyttää, kun kaikki on nykyään niin hemmetin digiä. Meidän pitää mitä ilmeisimmin kerätä itsestämme joku ePortfolio. Katselin sen ohjeistuksia, ja voi itku sentään... Siellä on mm. että pitäisi tehdä itsestään LinkedIn-profiili, verkostoitua muiden kanssa, tyrkyttää osaamistaan sinne ja tänne ja mitä lienee vielä. Ongelma: en MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua tehdä tuollaisia profiileja itselleni!! (Kieltäydyin tästä samaisesta kunniasta jo yhdessä aiemmassa tehtävässä syksyllä... siis luomasta sinne profiilia.) 

En ihan totta kaipaa/halua mitään verkostoja tai muuta sellasta. En oikeastaan tiedä edes, mitä ihmettä teen koko ammattikorkeassa, kun oikeasti haluan vaan elää pientä elämääni pienessä piirissäni. En kaipaa mitään virkoja ja johtotehtäviä todellakaan, en halua 40-tuntista työviikkoa, en halua olla joku vastuullinen asiantuntija, jonka odotetaan tietävän kaikesta kaiken. Apua!!

Tämä itsensä ja paikkansa etsiminen on oikeasti todella raskasta hommaa. Mä niin paljon mieluummin siivoan kaappeja kuin rakentelen jotain ePortfoliota. Paljon mieluummin mietin, miten voin kuluttaa mahdollisimman vähän, kuin kokoan itselleni verkostoja, joilla pääsisin kenties johonkin vaativampaan työtehtävään sitten joskus. (Työ, jossa voisin kuvitella olevani, olisi jotain sellasta, missä opastaisin ihmisiä kuluttamaan henkilökohtaisessa elämässään vähemmän... mutta onko sellasta työtä olemassakaan?) 

Mä en halua elämässäni varsinaisesti "saavuttaa" mitään kultaa ja kunniaa. Ennemminkin haluaisin todella vaan elää sillä tavalla pienesti, halvasti, ekologisesti ja vastuullisesti, että voisin olla edes suht hyvällä omallatunnolla siitä, että olen yrittänyt parhaani sen eteen, että tämä maailma jotenkin pelastuisi. Eli tässä siis on melkoinen ristiriita, koska toisaalta noissa opinnoissa opin nimenomaan kestävän kehityksen asioita ja sitä maailman parantamista, mutta toisaalta noi tuollaset itselleni tosi vastenmieliset digi-jutut ja kaiken maailman kielikurssit tuo mulle ihan paniikin!! Väistämättä myös mietin, että miksi kiusaan itseäni näillä jutuilla, näillä opinnoilla... miksi revin kauheeta stressiä siitä, miten nämä menee, jos ei mulla ole edes mitään selvää tavoitetta, miksi tätä teen??

Ja kyllä, monta kertaa tulee mieleeni ajatus: mulla oli vakituinen työpaikka. Sanoin itseni irti ja lähdin kohti.... jotakin. Mitä jotakin?? En tiedä vieläkään... Juuri nyt on päällimmäisenä tunne, että tekisi mieleni heittää hanskat naulaan koko opiskelun kanssa. Mutta enhän mä sitä tee, vaan koitan pakertaa askel kerrallaan kohti... mitä? Valmistumista?? Ja mitäs sitten sen jälkeen?

No, katsotaan, miten tässä ajan myötä käy, eihän mulla ole vasta kuin yksi syksy opiskeluja takana (ja paljon vielä edessä). Löytyykö se oma kutsumus jostain vielä, vai onko tämä oikeasti loppuikäni tätä samaa jahkaamista, asiassa kuin asiassa. On se kuitenkin jotenkin tosi surullista, kun ei vain sitä omaa paikkaa tässä maailmassa meinaa löytää mitenkään, vaikka miten kovasti yrittää. Mitähän tapahtuisi, jos vain lakkaisi yrittämästä? Nyt ainakin koitan vain mennä päivä, tehtävä, moduuli kerrallaan eteenpäin. Siinä samalla sitten vaikka odottelen ihmettä, hah. 

Heli

PS. Kuvissa leipomuksia, joihin intouduin, kun purkasin tuon kaapin sisältöä ja ajattelin, että pitäisi päästä eroon siitä ja tästä ja tuostakin aineksesta...

matka Repovedelle (ja omaan mieleen)

Mä olen tosi paljon kotona. Liian paljon. Ja useimmiten yksin. Olen huomannut aina aika ajoin, että tämä yksin oleminen, tekemisen puute ja puhumattomuus tekee mut pikku hiljaa hulluksi! Luulen, että jos mulla olisi edes jotakin järkevää puuhaa sekä tietenkin juttuseuraa kotosalla, aika kuluisi eri tavalla. Nyt ei ole, joten päivät on järkyttävän pitkiä ja tylsiä. Koitan keksiä itselleni puuhaa, mutta kun en vaan keksi. Täällä on siistiä, ei ole pyykkiä, ei tiskiä, ei mitään. Kaappien siivous, niin ihanaa kuin onkin, on myös ihan väkisin väännettyä hommaa, koska kaapeissa ei ole mitään siivottavaa. Kirjoja kyllä luen ja satunnaisesti niitä sudokujakin teen, mutta ei hyvänen aika niitäkään koko aikaa jaksa. Koiraa lenkitän, mutta ei sekään mikään kokopäivähomma ole. Opinnotkin on nyt lomalla.

Muutin tänne paikkakunnalle aikanaan miehen perässä, enkä tuntenut täältä ketään muuta. Mies on mua 8v vanhempi, eikä mikään sosiaalisuuden huippu, joten hänelläkään ei ollut ihmeemmin mitään kaveripiiriä, jonka kanssa olisi hengailtu ja josta olisin saanut omia kavereita. Lasten kautta tutustuin jonkun verran ihmisiin, mutta ei siltäkään ajalta oikein ketään tosi hyvää kaveria jäänyt. (Yksi kyllä, mutta tavataan ihan tosi harvoin.) Myöskään työelämästä tai opintojen parista ei ole jäänyt ketään hyvää ystävää lähistölle, enkä ole oikein mitään täällä edes harrastanut. Mun tuttavapiiri on siis tosi pieni, eikä todellakaan mitään iltalenkkiseuraa ole tarjolla mistään. En myöskään keksi, mitä voisin harrastaa, joten mun aika todellakin menee ihan vaan täällä kotona kaiket päivät ja illat. Plääh.

Mun koiralenkitkin on siis lähes aina yksinäisiä. Olen lukemattomia kertoja koittanut pyydellä, että mies lähtisi mun kanssa kävelemään, mutta se ei tykkää siitä yhtään. Jos joskus harvoin se suvaitsee seuraksi lähteä, se lähinnä raahautuu perässä, joten mieluummin menen sitten yksin, koska ei se yhdessä kulkeminen ole oikeasti yhtään kivaa, jos toinen on siellä "pakotettuna". Meillä ei oikestaan ole juuri mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai suuremmin mitään puhuttavaakaan, joten samapa tuo, vaikka lenkkeilen yksin, vaikka se sinänsä harmittaakin. Miehellä on autotallinsa, jossa se haluaa viettää aikansa (toinen ajanviettotapa on sohvalla lojuminen), ja siellä on myös jatkuvasti miehen kavereita, joten... olen yksin. Ja olen kyllä tästä aika ajoin todella, todella tympääntynyt.

Sunnuntaina oli kiva pikkupakkanen ja mä ajattelin, että olisipa kiva lähteä pitkästä aikaa käymään Repovedellä. Kysyin miestä mukaan, mutta "yllättäen" ei ollut minkäänlaista intoa sillä lähteä mukaan... ja kuinka ollakaan, ne kaveritkin just taas pölähti meille. (Taas. Ihan sama, onko pyhä vai arki, aina täällä on väkeä.) Kun tytärkään ei halunnut lähteä mun kanssa, ajattelin lopulta, että saakeli sentään, pärjään minä yksinkin. Pakkasin repun ja otin koiran mukaan ja lähdin (ovet lievästi paukkuen) matkaan.

Reissu oli yksi parhaimpia reissujani ikinä. Menin just niin kuin halusin, sitä tahtia kun halusin, sinne minne halusin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja tai miellyttää ketään, eikä myöskään pahoittaa mieltään yhtään mistään. Sain jutella kenen kanssa halusin - ja olikin kyllä tosi kivaa juttuseuraa tulistelupaikalla - ja just niin pitkään kun halusin, vaikka ilta alkoikin jo hämärtää, edessä oli vielä tunnin tarpominen takaisin autolle pimenevässä metsässä, eikä mulla tietenkään mitään lamppuja mukana.

Paluumatkalla ilta todellakin pimeni. Loppumatkasta piti jo lähes hiipiä eteenpäin ja tuntui kunnon seikkailulta arpoa, mihin suuntaan polku milloinkin jatkui. Mun mieltä kuitenkin lämmitti ja valaisi valtavan hyvä mieli. Tunsin pitkästä aikaa, että olin saanut olla ihan oma itseni: iloinen, vilkas, seurallinen, sosiaalinen ja puhelias MINÄ, jonka kanssa se tulipaikalla oleva ihminen ihan selvästi mielellään jutteli, enkä se kotona yksin mököttävä tyyppi, jonka seura ei kiinnosta, jonka kanssa ei tarvii miettiä yhteistä tekemistä ja jonka voi aina huoletta jättää yksin, kun muilla on omia kavereita ja juttujaan.

Mietin aika paljon, tekisinkö jatkossakin reissuni yksin.

Heli