Mä olen tosi paljon kotona. Liian paljon. Ja useimmiten yksin. Olen huomannut aina aika ajoin, että tämä yksin oleminen, tekemisen puute ja puhumattomuus tekee mut pikku hiljaa hulluksi! Luulen, että jos mulla olisi edes jotakin järkevää puuhaa sekä tietenkin juttuseuraa kotosalla, aika kuluisi eri tavalla. Nyt ei ole, joten päivät on järkyttävän pitkiä ja tylsiä. Koitan keksiä itselleni puuhaa, mutta kun en vaan keksi. Täällä on siistiä, ei ole pyykkiä, ei tiskiä, ei mitään. Kaappien siivous, niin ihanaa kuin onkin, on myös ihan väkisin väännettyä hommaa, koska kaapeissa ei ole mitään siivottavaa. Kirjoja kyllä luen ja satunnaisesti niitä sudokujakin teen, mutta ei hyvänen aika niitäkään koko aikaa jaksa. Koiraa lenkitän, mutta ei sekään mikään kokopäivähomma ole. Opinnotkin on nyt lomalla.
Muutin tänne paikkakunnalle aikanaan miehen perässä, enkä tuntenut täältä ketään muuta. Mies on mua 8v vanhempi, eikä mikään sosiaalisuuden huippu, joten hänelläkään ei ollut ihmeemmin mitään kaveripiiriä, jonka kanssa olisi hengailtu ja josta olisin saanut omia kavereita. Lasten kautta tutustuin jonkun verran ihmisiin, mutta ei siltäkään ajalta oikein ketään tosi hyvää kaveria jäänyt. (Yksi kyllä, mutta tavataan ihan tosi harvoin.) Myöskään työelämästä tai opintojen parista ei ole jäänyt ketään hyvää ystävää lähistölle, enkä ole oikein mitään täällä edes harrastanut. Mun tuttavapiiri on siis tosi pieni, eikä todellakaan mitään iltalenkkiseuraa ole tarjolla mistään. En myöskään keksi, mitä voisin harrastaa, joten mun aika todellakin menee ihan vaan täällä kotona kaiket päivät ja illat. Plääh.
Mun koiralenkitkin on siis lähes aina yksinäisiä. Olen lukemattomia kertoja koittanut pyydellä, että mies lähtisi mun kanssa kävelemään, mutta se ei tykkää siitä yhtään. Jos joskus harvoin se suvaitsee seuraksi lähteä, se lähinnä raahautuu perässä, joten mieluummin menen sitten yksin, koska ei se yhdessä kulkeminen ole oikeasti yhtään kivaa, jos toinen on siellä "pakotettuna". Meillä ei oikestaan ole juuri mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai suuremmin mitään puhuttavaakaan, joten samapa tuo, vaikka lenkkeilen yksin, vaikka se sinänsä harmittaakin. Miehellä on autotallinsa, jossa se haluaa viettää aikansa (toinen ajanviettotapa on sohvalla lojuminen), ja siellä on myös jatkuvasti miehen kavereita, joten... olen yksin. Ja olen kyllä tästä aika ajoin todella, todella tympääntynyt.
Sunnuntaina oli kiva pikkupakkanen ja mä ajattelin, että olisipa kiva lähteä pitkästä aikaa käymään Repovedellä. Kysyin miestä mukaan, mutta "yllättäen" ei ollut minkäänlaista intoa sillä lähteä mukaan... ja kuinka ollakaan, ne kaveritkin just taas pölähti meille. (Taas. Ihan sama, onko pyhä vai arki, aina täällä on väkeä.) Kun tytärkään ei halunnut lähteä mun kanssa, ajattelin lopulta, että saakeli sentään, pärjään minä yksinkin. Pakkasin repun ja otin koiran mukaan ja lähdin (ovet lievästi paukkuen) matkaan.
Reissu oli yksi parhaimpia reissujani ikinä. Menin just niin kuin halusin, sitä tahtia kun halusin, sinne minne halusin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja tai miellyttää ketään, eikä myöskään pahoittaa mieltään yhtään mistään. Sain jutella kenen kanssa halusin - ja olikin kyllä tosi kivaa juttuseuraa tulistelupaikalla - ja just niin pitkään kun halusin, vaikka ilta alkoikin jo hämärtää, edessä oli vielä tunnin tarpominen takaisin autolle pimenevässä metsässä, eikä mulla tietenkään mitään lamppuja mukana.
Paluumatkalla ilta todellakin pimeni. Loppumatkasta piti jo lähes hiipiä eteenpäin ja tuntui kunnon seikkailulta arpoa, mihin suuntaan polku milloinkin jatkui. Mun mieltä kuitenkin lämmitti ja valaisi valtavan hyvä mieli. Tunsin pitkästä aikaa, että olin saanut olla ihan oma itseni: iloinen, vilkas, seurallinen, sosiaalinen ja puhelias MINÄ, jonka kanssa se tulipaikalla oleva ihminen ihan selvästi mielellään jutteli, enkä se kotona yksin mököttävä tyyppi, jonka seura ei kiinnosta, jonka kanssa ei tarvii miettiä yhteistä tekemistä ja jonka voi aina huoletta jättää yksin, kun muilla on omia kavereita ja juttujaan.
Mietin aika paljon, tekisinkö jatkossakin reissuni yksin.
Heli
On hyvä tehdä asioita yksin. Aluksi se voi pelottaa ja tuntua vähän tyhmältäkin, koska aina tuntuu, että kaikilla muilla on ystäviä.
VastaaPoistaMinä teen todella paljon asioita yksin. Olen käynyt leffassa, retkillä, messuilla, kursseilla ja vaikka missä. Minulla on mies ja tytär, jotka tykkäävät tehdä asioita kanssani. Mutta aina he eivät ole läsnä, eikä hekään kaikista jutuistani innostu.
Minulla ei ole montaakaan ystävää ja heilläkin omat kiinnostuksen kohteensa, jotka eivät ole samanlaisia minun kanssani. Työkavereista ei ole juurikaan mitään kuulunut sen jälkeen, kun opiskelemaan lähdin.
Sitä paitsi, olen väsynyt olemaan aina se, joka kysyy, että mentäisiinkö. Yleensä se olen sitten minä, joka haen autollani, kuskaan ja vien kotiin. Kukaan ei minua tule "täältä hevon hornasta " hakemaan. Joten, käyn paljon yksin vähän milloin missäkin.
Välillä olisi ihanaa, kun olisi ystävä, jonka kanssa voisi lähteä vaikka Jysäreille hillumaan, tai stand uppia katsomaan. Mutta kun ei oo, niin joko en käy, tai menen yksin.
Pointti on ehkä siinä, että oon oikeesti koko ajan yksin. Miehellä on aina kavereita tuolla autotallissa ja mä vaan oon yksin. Haluaisin todella tehdä itsekin sen kanssa joskus jotain, mutta meillä on ihan eri intressit. Eli joskus yksin tekeminen onkin ihan ookoo, mutta aina yksin... se alkaa puuduttaa ihan tosissaan.
PoistaTämä Repoveden reissu oli kuitenkin kiva tehdä yksin, samoin olen joskus reissannut yksin ja sekin on kivaa. Sanotaan niin, että kivempaa kuin vastentahtoisen kaverin kanssa... Kyllä mä kuitenkin kaipaisin sitä, että olis kumppani tai kaveri, jonka kanssa tehtäisi asioita yhdessä. Pääasiassa yhdessä, joskus sitten vaikka yksinkin. Nyt ei ole näin vaan just aivan toisinpäin.
Mullakin on kaverit vähissä. Oon muuttanut niin monta kertaa ja aina ne kaverit on jääneet... joten niitä asuu ympäriinsä, eikä tule nähtyä juuri koskaan. Yksi ystävä asuu Englannissa (ollaan kyllä lähes päivittäin yhteydessä whatsapissa, mutta mieluusti tapaisin ihmisiä myös ihan muuta kautta kuin puhelimelta), sisko asuu 200km päässä ja täällä paikan päälläkin jotenkin vaan tää tilanne on se, että ei ole kavereita. Ihmisillä on työt ja menot, joten yhteydenpito on harvinaista ja useimmiten puhelimen kautta sekin.
Kyllä tähän yksin olemiseen välillä todella ryytyy! Kai tässä sitten vaan itse pitää menoja itselleen kehitellä, jos haluaa tehdä muutakin, kuin kotona yksin kököttää.
Kannatan sitä yksinretkeilyä. Saa tosiaan mennä ja tulla ja pysähdellä omaan tahtiinsa, eikä tarvi suoda ajatustakaan sille, että mukanaolija jo huokailee, laahustaa tai liikehtii levottomasti sen merkiksi, että olis mieluummin jo kotona tai ainakin menossa sinne.
VastaaPoistaSamasta syystä haluan lähteä myös liikuntaharrastuksiini yksin, vaikka aina suositellaan, että kannattaa sopia yhteinen aika ystävän (kenen?) kanssa, että tulee sitten varmasti lähdettyä. Juu ei kiitos. Ahdistun vaan kaikista aikataulutuksista ja sopimuksista ja lähtemisestä tulee vastenmielistä. Tosin kuin silloin, kun voi lähteä samalla sekunnilla, kun tulee sellainen fiilis.
Toivon, että kekkaisit jonkun sellaisen harrastuksen, jonka parissa olis samanhenkistä porukkaa ja juttuseuraa. En vaan valitettavasti osaa ehdottaa mitään ja tuskin mitään mun vinkkejä kaipaatkaan. Mutta toivon silti ❤️.
Ja jos yhtäkkiä lakkaatkin pyytämästä miestä mihinkään ja lähdetkin mitäään selittelemättä yksin milloin minnekin, voi olla, että alkaa kiinnittää huomiota asiaan (ja suhun) ja ehkä jopa joskus ehdottaa, että vois tulla mukaan. Ehkä..
Juu, yksin retkeilu oli kyllä kiva kokemus. Mutta olisiko ollut yhtä kiva, jos ei olisi ollut sitä mukavaa, mieltä piristävää juttuseuraa sitten jossain kohtaa matkaa? En tiedä. Oon sosiaalinen ja puhelias ja mun on helppo avata suu missä vaan. Kärsin siitä, että ei ole juttukaveria tai jos on, se on sitten ihan muista asioista kiinnostunut mitä itse olen. No joka tapauksessa tykkäsin (ja tykkään) kyllä siitä, että saa mennä ihan oman mielen mukaisesti, ei tarvi ketään "perässä raahata".
PoistaMä just eilen iltalenkillä mietin, että voi vitsi kun olis lenkkikaveri... on niin puuduttavaa lompsia sitä samaa iänikuista reittiä (täällä ei todella ole juuri vaihtoehtoja lenkkireiteille!) ja kaverin kanssa se menisi ihan huomaamatta, kun voisi samalla rupatella!
Hiukan kyllä rohkenen epäillä, että mies mitenkään innostuisi matkaan mukaan, vaikka mitä tekisin... ennemminkin luulen, että ajattelisi vaan, että huh, onneksi ei enää edes pyytele! Tiedä häntä sitten.
Jaahas. Kyllä ne yksin tehdyt reissut osaa olla huippu hyviä mutta kuitenkin. Yksi ehdotus. Laita johonkin foorumille ilmoitus että haluaisit retkeily seuraa. Ihan varmasti saat ja saattaapi olla että joku tulee sitä kautta mustasukkaiseksi.
VastaaPoistaTuollasta foorumia en ole tullut edes ajatelleeksi! Sehän voisikin olla ihan hyvä ajatus. En silti menisi vannomaan tuosta mustsasukkaisuudesta...
PoistaVarmaan muutenkin pitäisi itsensä vaan raahata jonnekin porukoihin, onhan noita kaiken maailman harrastajapiirejä jos vaikka mille aiheelle. Ehkä sitäkin sakkia jostain löytyisi, jota kiinnostaa samanlaiset asiat kuin mua. Sitä niin helposti mökkiytyy tänne kotiin, eikä lopulta osaa lähteä enää mihinkään.
Retki seuraa kannattaa kokeilla. Etsit vaikka yhdenkin kenen kanssa mennä. Nimittäin viime syksynä oli ilmoitus sieniseura retkistä. Jos ei uskalla mennä yksin niin seuraa löytyy aina.
PoistaTäytyypä tätä tuumailla. Vaikka olenkin sosiaalinen ja helposti juttelen muiden kanssa, tuntuu silti vähän oudolta ajatukselta etsiytyä täysin ventovieraaseen porukkaan... Mutta mietin tätä, kiitos vinkistä!
PoistaSiis ihan kuin minun kädestä tämä teksti!
VastaaPoistaMuutin itsekin miehen perässä 5 vuotta sitten toiseen kaupunkiin. Kaupunki on sinänsä tuttu ennestään, että vain reilu tunnin välimatkan takia täällä on tullut rampattua säännöllisesti mm. kirppareilla ja eräs perhetuttu asuu täällä, mutta käytännössä kaikki oli kuitenkin uutta enkä muita ihmisiä tuntenut. Ainut yhteinen harrastus meillä on miehen kanssa oikeastaan metsästys ja syöminen :D Arki koostuu lähinnä pihatöistä, polttopuiden kantamisesta ja koiran lenkityksestä. Niimpä vietin kaikki lomani ja vapaat yleensä vanhemmillani tunnin ajomatkan päässä, koska olen aina ollut läheisissä väleissä vanhempiini ja sisaruksiini. Siellä myös muutama kaveri, joiden kanssa muuton jälkeen olen lähinnä vain soitellut.
Asutaan korvessa ja mieskin samanlainen erakkosielu kuin minäkin. Miehen kavereista ei tosiaankaan tullut yhteisiä kavereita ja yleensä mies tapaa niitä muualla kuin kotona. Kausityöntekijänä töiden kautta olen saanut kavereita hyvin, mutta eivät jääneet ns. arkeen.
Isäni menehtyi reilu vuosi sitten me perheen kanssa tietyllä tapaa erkaannuttiin toisistamme. Näemme enää paljon vähemmän, kun ei ole ns. kokoontumispaikkaa. Äitini muutti samalle paikkakunnalle kuin minä, kahvitellaan kyllä viikottain, mutta pääosin lenkitän yksin koiraa, teen yksin pihatyöt (koska rakastan pihahommia).. harrastuksia tai ns. sosiaalista elämää mulla ei ikinä näin talvisin ole. Toisaalta mies on myös mun paras kaveri, en sinänsä ole kaivannut muita ihmisiä ympärille, mutta välillä olisi kiva jutella ja hengailla ihan jonkun muun kanssa kuin avopuolison tai äidin/sisaruksen. Tiedät varmasti, mitä tarkoitan.
Saas nähdä mitä nyt jatkossa tapahtuu, muuttuuko sosiaalinen elämä jotenkin, koska tuli tilanne, että pystyn ostamaan kotipaikan. Siinä olisi puuhaa tarjolla vuosiksi eteenpäin. Pääsee takaisin ns. vanhoihin piireihin, vaikka toisaalta sekin oli yksi syy alunperin muuttaa pois. Ja vaikka kotipaikka sijaitsee maalla, eikä sinänsä mikään muutu mihinkään, koska edelleen on käytännössä vain mies ja minä, mutta se tuleva tekemisen määrä houkuttaa ja koukuttaa ja piristää.
Sanoisin, että kirjoittamasi perusteella sulla on kuitenkin se ero muhun, että sun mies tuntuu olevan sun paras kaveri ja teillä kuitenkin on yhteisiäkin intressejä, ja se on ihana juttu! Parhaan kaverinsa kanssa on mielellään ja viettää aikaa. Musta taas tuntuu, että mä oon täällä joku kodinkone ja itsestäänselvyys, jonka kanssa ei tarvi ajatella aikaa viettävänsä. Miehellä on kavereita nykyään paljon (työn ja autoharrastuksen kautta), ja jokainen niistä on tosi kiva, mutta ei ne oo kuitenkaan mun kavereita, joiden kanssa mä voisin viettää aikaani. Ja noi miehen kaverit on täällä todella paljon - välillä mietin, että tajuaako ne ollenkaan, millainen vaikutus mun fiiliksiin on sillä, että tänne vaan tullaan, oli pyhä tai arki...?? Ja mies on vähän tuollanen jees-mies, ei se koskaan sano kenellekään, että nyt ei sovi tulla. Joten mä sitten jään aina ns. lehdelle soittelemaan yksikseni.
PoistaMä oon asunut täällä jo 25 vuotta. Mulla on ollut kyllä montakin läheiseksi kokemaani ystävää täällä, mutta tunne ei ole ilmeisesti ollut molemminpuolinen, päätellen siitä, miten helposti olen kelkasta pudonnut, kun on esim. uusi mies tullut kuvioihin tai miten ikäviä temppuja mulle on tehty ja luottamus petetty. No, elämä on. Kiinnostuksen kohteetkin varmaan vuosien mittaan muuttuneet myös ja sellanen porukka on mulla löytämättä, jossa olisi yhteisiä intressejä. Syytän myös ihan vain omaa laiskuuttani tehdä asioille mitään, tämä kotiin jämähtäminen on tapahtunut aika helposti... Joka tapauksessa kyllä mä kovasti kaipaisin sitä, että ns. läheisin ihminen olis samalla taajuudella kuin itsekin ja yhteinen tekeminen ja yhdessä oleminen olisi normi, eikä joku erikoistilanne!
Mielenkiintoinen ja kivalta kuullostava kuvio sinulla tuo mahdollinen kotipaikan osto! Tsemppiä siihen!
Olipa mielnkiintoisia havaintoja sinulla yksinolosta ja muiden seurasta (tai sen puutteesta).Olisiko sinullakin ehkä niin, että olet kyllä sosiaalinen ja seurallinen ihminen, mutta aika vahva hyvänolontunne tulee rauhassa ja hiljaisuudessa, omassa tahdissa itsensä kohtaamisesta? Itsessäni havainnut vanhenemisen myötä samaa.
VastaaPoistaLuin juuri vähän aikaa sitten, että tylsistyminen ja tekemisen puute on meille ajoittain tarpeen, jotta mielemme/mielikuvituksemme alkaa luoda uusia uria ja "keksimme" jotakin ihan uutta. En nyt muista mitä sanamuotoja käytettiin, mutta ajatus oli kutakuinkin tämä. Ja taisi olla vielä kyse siitä, että lasten tekemättömyydentunne on heille sopivin annoksin hyväksi juuri samasta syystä. Niin tai näin, mutta uskon, että uusia haasteita alkaa ilmaantua näköpiiriisi varsin pian, koska pitkäaikainen hiljaiselo ja toimettomuus ei ole asia, josta puhutaan sinun kohdallasi.
Ja mitä tulee ystäviin: henkisesti samalla aaltopituudella olevia ystäviä, joiden seurassa viihtyy, on todella harvassa!
Jos sinulla on tylsää ja tekemisen puutetta, päivitä blogia. Kirjoita ihan mistä tahansa, kaikkea on virkistävää lukea. Siis vaikka naapurin pellon aidanseipäistä.
Jotakin tsempintapaista tähän päivään! Arvaanko oikein, että sielläkin on keli, jossa viihtyminen vaatii mielikuvitusta ja erityisvaatetusta.
Mä oon itse asiassa miettinyt noita introvertti/ekstrovertti-asioita. Lukemani perusteella olen kuitenkin hyvin selkeä ekstrovertti ja piristyn ihmisten seurasta sekä lamaannun liiallisesta yksinolosta. Ymmärtääkseni introvertille käy juuri toisin päin. Viihdyn kyllä kotona ja aika hyvin yksinkin, mutta liika on liikaa. Ja valitettavasti nykyään sitä yksin olemista on todellakin aivan liikaa.
PoistaTuollanen yksin retkeily (tavallaan tuo Repoveden reissu oli vaan vähän pidempi koiralenkki, ei varsinainen retki, vaikka teetä olikin mukana ja nuotiolla istuskelin) tai yksin matkustaminen on asioita, joista tykkään. On kiva mennä minne oma nenä näyttää. Mutta silti niidenkin kohdalla kaikkein kivointa olis, jos olis mukavaa seuraa - jonka toivoisin tietenkin olevan se oma mies, mutta joka on osoittautunut ei-niin-mukavaksi matkaseuraksi, koska ei ole puhelias eikä muutenkaan samoista asioista kiinnostunut kuin minä. Kyllä mun täytyy sanoa, että on haikeaa ihailla ihanaa maisemaa yksin; kivempaa se olisi tehdä kivassa seurassa ja PARASTA se olisi käsi kädessä rakkaan kanssa.
Tämä kotona olo ja tekemättömyys tuntuu pahalta osin siksi, että se tuntuu väärältä. Miksi minä vaan täällä kotona laiskana löffäilen (vaikka siis hoidankin kotityöt, opiskelen jne), kun mies raataa töissä? Olenko huono ihminen?? Olenko vain joku miehen elätti?? Saan kyllä opiskeluaikaista rahaa esim. liitosta, joten en ole nollatuloilla, mutta silti tätä mietin. Olen myös tosi pihi ja säästäväinen, jotenka ei voi sanoa, että tuhlaisin vain miehen rahoja. Mutta silti. En siis oikein osaa nauttia tästä hyvällä omatunnolla. Luulen, että osittain sen vuoksi - koska tästä puuttuu rentous - mua ei minkäänlainen luovuus tai idearikkaus tavoita. Ennemminkin vain stressi, valitettavasti. Kun sitten olisin vielä vaatimassa sitä huomiotakin kaiken tämän muun "turhan oleilun" lisäksi...
Juu, olen tuon ystäväasian huomannut; harvassa ovat samanhenkiset. Onneksi heitä on edes sitten täällä blogeissa, vlogeissa, instassa ja puhelimen päässä... Sen vuoksi mun ruutuaika sen kun lisääntyy vaan, koska tuntuu, että mun "sosiaalinen elämä" on pitkälti siellä ruudun takana. Blogin kirjoittaminen on ihanaa, mutta sen kohdalla tulee usein "lukko": en halua jakaa synkkiä ajatuksiani, en halua aina vaan valittaa tylsyyttäni, en halua kertoa, miten surullinen olen jne. Enkä kyllä millään muotoa halua kirjoittaa jotain liibalaabaa ja kaunisteltua totuutta! Ehkä ne naapurin pellon aidanseipäät pitää ottaa aiheeksi, jos ei mitään muuta sanottavaa ole! =D
Tähän kommenttiin vastaaminen on nyt pari päivää venähtänyt, mutta joo, tuo kyseinen päivä, kun kommenttisi jätit, oli sarjassamme "todellisia koiranilmoja". Meidän koiralle se tosin oli lähes 100% sisäpäivä, koska en kerta kaikkiaan vaan saanut itseäni lenkille sinne sateeseen ja myräkkään (ja taas yksin)! Tänään on kaunis ilma, pienesti pakkasta ja joka paikka kimaltaa kuurasta, joten täytynee seuraavaksi lähteä vähän ulos... on edes jotain tekemistä tällekin päivälle.
Aurinkoa sinne!
Hih, vähän samantapaisten asioiden äärellä ollaan.. Vaan kunpa itsekin pääsis pitkästä aikaa kunnolla luontoon, nyt on sohjoa ja jäätä ja kaikenlaisia tekosyitä. Ehkä tosiaan tarviisin sen koiran seuralaiseksi sekä viemään mua ulos. Sulla on ollu hieno retki ihan parhaassa seurassa! Tuo pimeässä metsässä kulkeminen on mun yks "unelma".
VastaaPoistaJuu, samanlaisia ajatuksia on tosiaankin ollut ilmassa siellä ja täällä.
PoistaMullekin on aika harvinaista tuollanen luonnossa oleminen. Yleensä se koiralenkki kulkee tietä pitkin vaan, tai sitten tuossa pienessä metsän pläntissä, mikä on meidän lähellä. Repovedelle on meiltä kuitenkin tunnin ajomatka, joten ei kovin usein sinne tule mentyä. Enkä suoraan sanottuna oikein ole tullut tutustuneeksi lähempänä oleviin mahdollisiin polkuihin... Koira on kyllä hyvä ulkoiluttaja, monesti mietin, että senkin ajan, mitä sen kanssa tuolla laahaudun, olisin varmaan tietokoneella, kirjaa lukemassa tai sohvalla jotain ohjelmaa tuijottamassa... eli vain paikallani nyhjöttämässä. Tulee sekä liikuttua että ulkoiltua sen kanssa, mikä muuten jäisi kyllä varmaan tosi vähiin.
Toi pimeä tai paremminkin pimenevä metsä oli kyllä aika kiva juttu. Olisin saattanut olla vähän hädissäni, jos olisin ollut alueella ihan yksin... kuitenkin iso alue ja jos olisin oikeesti eksynyt polulta, olisin ollut aivan hukassa! Tai sit olisin kyllä varmaan ottanut puhelimen ja siitä vaan suunnan jonnekin... mutta tuo on hyvin mäkinen ja kallioinen paikka, joten oikeita vaarojakin siellä olis ollut. (Mitään metsän eläimiä en pelännyt, ennemmin sitä että liukastun, putoan, satutan itseni.) Nyt tiesin, että perässä on tulossa yksi pariskunta ihan varmasti, joten jos olisin ollut aivan hukassa, olisin ehkä vain jäänyt odottamaan heitä jonnekin. Toisaalta tuolla Repovedellä on kyllä aika pettymyksekseni tilanne muuttunut ja siellä on nykyään monessa kohtaa polkujen sijasta leveät hiekkatiet... joten ne näkyi hämärässä ihan eri tavalla kuin pelkät polut, joita osalla matkaa oli. Ihan viimeiset 500m oli polkuja ja siellä oli kyllä oikeasti vaikeuksia nähdä, mihin polku menee, kun alue on niin tallottua ja juurakkoista. Mutta löysin autolle, juhuu! Seuraavalla kerralla otan kyllä ehkä silti otsalampun mukaan.
Oi miten kivannäköisiä kuvia!
VastaaPoistaEn ole tuolla koskaan käynyt, pitäisi.
Hitsinpimpula kun välimatkaa on tämän verran, minusta saisit kaverin tuollaisille patikoille milloin tahansa. ♥
Muuten olen kyllä sitä mieltä, että on tosi tervettä aika ajoin tehdä vaan oman mielensä mukaan. Jos kyse sitten on yksintehtävästä reissusta, hyvä niin.
On tuo Repovesi kyllä kiva paikka, vaikka tosiaan aika tavalla muuttunut. Siellä on uusi tosi vankka riippusilta (sieltähän putosi se edellinen silta) ja polut on muutettu mönkkärin (ja varmaan autonkin) levyiseksi soratieksi... Ei tuntunut, että on metsässä, vaan ennemminkin että metsätiellä, mikä oli lievä pettymys. Porukkaa oli nytkin tosi paljon, tosin mä menin sen verran myöhään, että ihmiset tuli lähinnä vaan vastaan ja olivat jo pois menossa. Hirmuisesti oli koiriakin mukana, niin kuin mullakin oli. Mutta siis parkkipaikka oli ihan täynnä, joten mikään "ompas täällä hiljaista ja rauhallista"-paikka se ei kyllä ole enää. Paitsi sitten ihan pimeällä! =D
PoistaOlis kyllä kiva kun olis seuraa tuollaisiin paikkoihin, edes joskus. Yksin on kiva kulkea, mutta ei todellakaan aina.