maanantai 28. joulukuuta 2020

Vuosikatsaus 2020

 

Jaahas, olisikohan se aika paketoida vuosi 2020 kasaan. Tämä on kyllä kaikkineen ollut aikamoisen ikimuistoinen vuosi, eikä välttämättä hyvässä mielessä... Omaan elämään tuo pirullinen korona ei ole vaikuttanut mitenkään erityisen suuresti; lähinnä se on tuonut vain maskit kauppareissuille. Toisaalta onhan tässä joutunut miettimään esimerkiksi ystävien ja sukulaisten tapaamisia ihan uudella tavalla ja ne on kyllä olleet todennäkäisesti vähemmällä kuin mitä muutoin olisi. Mutta pääasiassa mä olen kuitenkin vain kotosalla, joten siinä mielessä ei ole suurta muutosta mun elämään tästä tullut.

Tässä olisi nyt kuitenkin pieni kooste kuluneesta vuodesta. Ei mitään ihmeellistä, mutta ompa nyt vähän koottuna yhteen postaukseen asioita, joita vuoden aikana on tapahtunut.

Tammikuu oli ainakin kuvista päätellen ilmeisen vähäluminen. Kävin yksin Repovedellä. Käytiin tyttären ja tyttärentyttären kanssa elokuvissa katsomassa Frozen. Kouluni jatkui ja taas oli tunne uuden moduulin alkaessa, että tavaraa kaadetaan saavilla päälle, ennen kuin tilanne alkoi paremmin hahmottua. Naapurissa oli bileet, joista toipuminen kesti tovin.

Helmikuussa oli ihan ihme kelit. Metsä oli pääosin lumeton ja piha välillä suorastaan lainehti vettä ja välillä oli jääkenttänä. Käytiin pikkumurun kanssa retkellä lähimetsässä, mukana barbi ja tietenkin eväät (matkaa lähimetsään on siis muutama sata metriä...). Kaveri kävi meillä kylässä ja käytiin porukalla katsomassa bändejä. Esikoinen täytti 25v. Ja taas käytiin elokuvissa, tällä kertaa katsomassa Teräsleidit ja joku muukin, jota en enää kyllä nyt muista. Aloitin innoissani jumpan ja kuntosalin ja ajattelin, että tämä on se kevät, kun minä viimeinkin oikeasti kunnostaudun liikunnan saralla. No, haaveeksi jäi...  


Maaliskuun lopulla kukkivat jo ekat leskenlehdet!  Kävin taas Repovedellä. Ei voinut kyllä talviretkeilystä juurikaan puhua, kun lunta ei ollut kuin nimeksi. Mulla oli kovasti kouluhommia, muun muassa moduulin lopun tentti. Se riivatun korona teki tuloaan ja sekoitti koko maailman. Kyllä oli outoa, kun Suomessakin meni jopa maan rajat kiinni!! Ja siihen tosiaan sitten loppui ne mun hyvin alkaneet liikuntaharrastuksetkin, kun myös liikuntapaikat tietenkin sulkeutui. Meille tuli uusi lemmikki, kuningaspyton Pörrö (jep, nimi ei varsinaisesti kuvaa ulkonäköä...) ja tyttökin palautui opiskelupaikkakunnalta kotiin etäopiskelijaksi. Korona pelotti mua kyllä kieltämättä aika paljon silloin alussa.


Huhtikuussa sai jo hörppiä teetä pihakeinussa, vaikka välillä nähtiin kyllä vielä luntakin. Koronan takia suunnistuskausi alkoi omatoimisuunnistuksena, mikä olikin yllättävän mukavaa, kun ei ollut minkäänlaisia aikapaineita (ikään kuin mulla koskaan olis mitään asiaa sinne kärkikahinoihin... ennemminkin hätyyttelen yleensä sitä häntäpäätä!). Meidän ympäriltä kulotettiin pellot jokakeväiseen tapaan. Koira kävi hammaslääkärissä ja kissa piti mulle seuraa opiskellessa.


Toukokuussa saatiin vielä luntakin, mutta kyllä se siitä sitten kesää kohti alkoi kuitenkin kääntymään.  Minä intouduin laittelemaan viimeinkin meidän pihaa ja sinne ilmestyivät niin mansikka- ja kukkamaat kuin aronia-aidannekin. Koulussa oli kevään viimeiset tentit ja eka kouluvuosi päättyi ihan mukavissa merkeissä ja hyvin arvosanoin. Vappuna paistettiin pihalla munkkeja ja äitienpäivä oli ja meni. Tein kovasti suunnitelmia kesää varten, koska mulla oli tiedossa melkoisen vapaa kesä.


Kesäkuussa kukki omenapuu ihan mielettömän runsaasti! Syksyllä saatiinkin oikein ennätyssato meidän pikku puusta. Istutin myös pari laatikollista perunoita. Vietettiin pienesti toisen pojan valmistujaisia. Juhannuksena istuttiin iltaa tuttavien ihanalla rantapaikalla. Välillä oli suorastaan hellettä ja pihan kasvit vaati hirmuista kastelua. Paistettiin pihalla lettuja ja käytiin Ikeassa naisporukalla.


Heinäkuussa ystävä kyläili meillä ja minä sitten heillä. Käytiin muun muassa ihanassa Lammassaaressa. Juhlittiin pikkumurun 3v synttäreitä ja oli mulla itselläkin synttärit. Käytiin Porvoossa mun synttäripäivänä ja palasin sitten sinne vielä uudestaan loppukuusta, jolloin shoppailin läjän ihania vaatteita. Kotona rempattiin, tällä kertaa saatiin räystään aluset kuntoon ja niitä varten maalasin muutaman sata metriä lautaa. Syötiin ekat omat perunat ja pakastin reippaat määrät mustikoita ja mansikoita. Meillä oli 25v hääpäivä.


Elokuussa tein pienen roadtripin, kun tapasin vanhoja ystäviä yläasteajoilta yli 30v takaa (hui, miten vanha mä jo oon!!). Treffasin myös blogiystäväni Sirkun ja Marketan samalla reissulla. Kotikulmilla käytiin töllöttelemässä ihmeitten ihmettä, eli Kimolan uutta kanavaa. Keikuin talon katolla maalailemassa räystäiden alusia ja noukin lähimetsästä puolukoita ja sieniä (mutta vain ihan pienet määrät). Pilkoin ja pakastin omenia. Ja loppukuusta jatkui taas opinnot.


Syyskuussa kävin parin tunnin kiepahduksen koululla pakollisen kirjallisen tentin takia. Tämä olikin korona-ajan ainoa lähipäivä, kaikki muut peruttiin. Koronatilanne alkoi pahentua ja meidän perheestäkin taisi kaikki käydä syyskuun aikana testissä. Luonnossa alkoi olla tosi kaunista, tykkään syksystä tosi paljon. Keräsin loput omenat ja mehustin ne. Opinnot oli täydessä vauhdissa.
 

Lokakuussa saatiin jo ekat pakkaset ja ihanat sokerikuorrutukset kasveihin. Tein kynttilöitä ja niiden polttelukin alkoi jo iltojen hämärtymisen myötä innostaa. Istuttelin kanervia pihan koristeeksi ja keräilin maljakoihin kuivia heiniä. Aloin pestä kertakäyttöisiä kasvomaskeja. Tulia pidettiin jo uuneissa usein. Virittelin ekat valosarjat kuun lopulla ulkoeteiseen. Tapasin vanhoja opiskelukavereita pitkästä aikaa pienen illanvieton merkeissä. Ja niin, se meidän käärme päätti ulkoilla oma-aloitteisesti ja säikytti mut yöllisellä vessareissullani.


Marraskuussa kävin katsomassa ihkuihania koiranpentuja samalla, kun kävin kalevalaisessa jäsenkorjauksessa (ja kolmannen käynnin aikaan huomasin, että tosi pitkään jatkunut käsivaivani on kadonnut, juhuu!!). En kuitenkaan saanut pentukuumetta, vielä ainakaan... Aloitettiin miehen kanssa luumupitkojen mättäminen, se on meidän jokavuotinen joulunalusherkku nro 1. Saatiin ihana ensilumi, joka herätti välittömästi joulufiiliksen. Hankin vihdoin avukseni opintoihin toisen näytön, se helpotti tiettyjä juttuja ihan suunnattomasti.


Joulukuu saapui sitten viimein, ja toisaalta yllättävän äkkiä. Täällä Kymenlaaksossa näyttää alkutalvi olevan nykyään erittäin vähäluminen, mutta saatiin sentään maa valkoiseksi jouluksi. Painoin opintoja kasaan syksyn osalta ja pidettiin ihanan tiimini kanssa etäpikkujoulut Zoomin ja Teamsin kautta luennon ohessa. Tein taas kynttilöitä ja mietin joulujuttuja. Meidän alue liittyi koronan suhteen leviämisvaihe-jengiin ja vallitsevan tilanteen vuoksi jokavuotinen sukulaisissa pyörähtäminen jäi väliin. Leivottiin toisen pikkumurun kanssa pipareita. Toteutettiin ekaa kertaa Secret Santa ja vietettiin joulu kotona lasten kyläillessä meillä. Maailmalla alkoivat rokotukset koronaa vastaan, joten toivo paremmasta ensi vuodesta on olemassa.


Niin vierähti ikimuistoinen koronavuosi 2020. Vielä olisi muutama päivä vuotta jäljellä ja sitten olisi taas kerran mahdollisuus uuteen alkuun ja uusiin hienoihin lupauksiin ja suunnitelmiin vuoden varalle. Mä ajattelin, että ensi vuonna laihdutan viimeinkin sen 5kg, alan nukkua paremmin ja syömään terveellisemmin. Ja lopetan stressaamisen opintojen kanssa (vaikka niitä on keväällä ihan hullun paljon), lenkkeilen enemmän ja niin edelleen. Eli hyvät on aikeet, mutta miten niiden kanssa käy, sepä jää nähtäväksi... Noin niinkuin lähtökohtaisesti toki toivon, että toteutuvat, mutta kokemus kertoo, että eivät välttämättä pääse edes hyvään alkuun. Mutta tarkastetaan tilanne sitten vuoden kuluttua, sikäli mikäli selvitään tästä sinne asti.

Miten teidän vuosi sujui? Saiko korona elämän pyörähtämään ihan ympäri, vai tuntuiko missään?

Heli

tiistai 15. joulukuuta 2020

Juttuja joulua ootellessa


Ajattelin pitkästä aikaa tänne jotain napsutella. Ja kuinka kävikään...? Koira asettui tuohon viereen tuollaisella ilmeella mua tuijottamaan. Sillä on ilmiselvästi mielessä jotain ihan muuta kuin emännän istuskelu koneella... No, se voitti tämän erän ja kävimme pikaisesti ulkona. 


Sitten kun ulkoa tultiin, pitikin jo alkaa ruokahommiin. Mies käy kotona syömässä ruokiksella, joten ei muuta kun perunat ja porkkanat kiehumaan ja kastiketta vääntämään. Mä muuten opin vasta viime kesänä, että kun perunoiden keitinveteen laittaa suolaa, tulee paremmat potut... ja että porkkanoita voi keitellä siellä mukana. Olen siis aina keittänyt perunani ilman suolaa, ja ilman porkkanoitakin. Enkä mä vieläkään muista läheskään aina suolaa lisäillä. Kaikkea sitä kuitenkin vanhanakin vielä oppii, ja vieläpä omalta äidiltään!


Minun ateria. Hyvää oli. Noudatan ns. KIS-periaatetta ruokailussa; Keep It Simple. Jotain olen siis oppinut koulussa tän moduulin aikana, meille kun yhden tehtävän yhteydessä korostettiin tätä KISSiä, siinä toinen S oli siis vielä jatkoksi että "and Stupid", mutta mä otin oikeuden lyhentää tämän nyt omaan tarpeeseen sopivaksi. =D Ja vaikka tämä oli siis lähinnä vitsi, niin tarkemmin mietittynä todellakin pidän eniten yksinkertaisuudesta myös ruoassa!


Joulu lähestyy. Lunta on maassa just ja just pieni ripaus, voi että kun se nyt pysyisikin jouluun saakka ja mieluiten koko talven. Ei sillä että tänäkään vuonna olisi mikään huikea joulufiilis, mutta jotenkin se musta maa vie senkin vähän, mitä sitä olis lumen kanssa. Lahjajutut on jo mallillaan, hankin vain sen viime postauksessa mainitsemani Secret Santa lahjan ja lapsenlapsille kaksi pakettia molemmille. Täytyy sanoa, että vaikka olenkin todella vahvasti turhaa kuluttamista vastaan, niin tämä lahjojen vähyys toisaalta oikein korostaa sitä joulutonta tunnelmaa. Mikä hassu ristiriita!


Mulla oli viime postauksessakin kynttiläjuttuja ja niitä on jälleen. Tein nimittäin eilen itselleni uuden satsin ja lisäksi nämä lahjoiksi. Ehkä hiukan tylsää, mutta sanoin äidilleni ja kummilleni, että nämä lahjahommelit voisi varmaan muuten unohtaa, mutta voisin heille tehdä jouluksi kynttilöitä - heidän omiin astioihin. He valitsivat nämä astiat ja saivat valita myös tuoksut, joten on vähän niin kuin mittatilaus"lahjat" nämä nyt sitten! Tätä perinnettä voisin aivan hyvin jatkaa, samoin kuin sitä Secret Santaa. Pikkuneideille sitten vaan perinteiseen tyyliin paketit.


Meillä on joulukoristelut tosi vähäiset. En ole oikeastaan vuosiin enää suuremmin mitään laitellut. Tontuista ja enkeleistä en tykkää oikein ollenkaan, jotain tähti- ja sydänaiheisia voin just ja just laitella... sekä muutamia valoja. Vaikka olen yleensä monessa asiassa tosi pihi ja mietin ostoksia tehdessäni lähes poikkeuksetta, miten turhia nekin on ja miten iso rasite ne on maapallolle, sorruin kuitenkin ostamaan ulkoeteiseen nuo pallovalot ja niiden lisäksi parit muutkin valot. Toivottavasti ne kestää hamaan ikuisuuteen asti.


Joulukukista pidän ehdottomasti eniten hyasinteista. Joka vuosi niitä hankin muutaman. Mieluiten sinisinä tai valkoisina, mutta tällä hetkellä mulla on yksi joka väriä. Varmaan pitää vielä kertaalleen niitä ostaa lisää, koska ehtivät ennen joulua jo rupsahtaa. Mulla on pienoinen ristiriita myös näiden jouluisten kukkien suhteen... Ajatus siitä, että niitä kasvatetaan jossain kasvihuoneessa, jotta niitä voi sitten pitää viikon kotona ja heittää sen jälkeen roskiin (eli tietenkin kompostiin), on aika sietämätön. Kuitenkin, however, myöskään ajatus varpujen tai havujen repimisestä metsästä ei ole hyvä. Juu, minä olen se ihminen, joka huokaa syvään ja surullisesti, kun ihmiset esittelevät jouluisia asetelmiaan, anteeksi vaan. Ne on kieltämättä kauniita, mutta. Aina se mutta... Mietin aiemmin, että ostamalla joulukukkia kannatan jonkun yritystoimintaa ja elantoa (hmm... jos ostan ne Prismasta/S-marketista, niin ketähän lopulta tuen...), mutta nyt kun aloin miettiä tuota kasvihuonekasvatusta ja sen ilmastovaikutusta, niin menikin taas vähän sormi suuhun.


No niin, kappas vaan! Omassa padassani on sitten myös niitä havuja... huoh. No, ainakin ne on oman pihan kuusista nipsittyjä pätkiä. Jokamiehen oikeudet kun myös mua aina mietityttää noissa havu/varpujutuissa, ne kun ei tunnu olevan ihmisille kovin selviä asioita.


Kuten monelle on varmasti tullut selväksi, mun elämä on monien mietteiden osalta aika synkkä ja ristiriitainenkin. Olen juuri se ilonpilaaja, joka miettii näitä maailman turhuuksia ja murehtii monenlaista, ja tuo niitä ikävästi julkikin, sekä livenä että vaikka täällä blogissa. Kuten nyt vaikka joulun aikaan nämä varpujen repimiset. Asia vaan on niin, että mun spontaani ajatuskulkuni oli seuraava: 1) oliko maanomistajan lupa repiä ne, 2) miksi ne piti repiä, olisi antanut kasvaa ja 3) kuinka monta vuotta menee siihenkin, kun ne kasvaa takaisin... 


Joulun aikaan on lisäksi sitten tietty myös kuusten kaatamiset, turhat joululahjat ja mielettömät jouluvalomäärät, joilla mieltäni rasitan. Esim. meidän lähistöllä on about joka talon ikkunassa ja pihassa lukuisia valoja. Ok, ne on tietyssä määrin kyllä oikein kivoja ja niitä on mukava iltalenkillä katsella. Mutta sitten, kun valojen määrä on tuollasta 10-20 valosarjaa JA niiden lisäksi palaa vielä ne varsinaiset pihavalotkin, alkaa mulla väistämättä päässä surista..... miksi, oi miksi sellaiset valomäärät?? Ihan sama, vaikka "ne ledit vie niin vähän sähköä": sekin "vähä" sähkö vaatii jonkun lähteen, josta sitä tuotetaan. (Ja sähkölaskua se vähäkin kyllä lisää.)


Aika ajoin mietin, että pitäisi varmaan olla vaan hiljaa, mutta toisaalta juuri kun tässä eräänkin kerran sellaisia hupsutuksia (eli hiljaa olemista, hahhah) mietin, sattui sopivasti kohdalle Kaarina Davisin postaus, josta nuo yllä olevat tekstit olen kuvakaapannut. Asiahan nyt vaan on sillä lailla, että jos kaikki ajattelevat, että voivat vähän tehdä sitä ja tätä, eikä se oma vähä nyt niin paljoa missään tunnu, niin mitä siitäkin seuraa?? Monesta vähästä kasvaa suuri virta! Ihan niin kuin monesta pienestä hyvästäkin valinnasta kasvaa suuri virta - joka myöskin tuntuu monesta niin älyttömän vaikealta sisäistää. Ehkä minun paikkani täällä maailmassa on olla tämmöinen ärsyttävä asioista huomauttelija ja osaltani sillä tavalla toivottavasti vaikutan edes jonkun ihmisen ajatusmaailmaan hiukkasen.


En todellakaan, siis todellakaan, ole itse mitenkään erityisen loistava esimerkki ja ylivertaisen hyvä ihminen ympäristöasioissa, vaikka ne onkin itselle tosi tärkeitä. Ei siis kannata kuvitella, että tässä nostelen itseäni jollekin jalustalle. Mä teen asioita, joita ei varmaankaan pitäisi tehdä, omistan auton ja ostelen itsekin välillä niitä turhuuksiksi laskemiani asioita. Sisäinen ristiriita on kova, kun käyskentelen kaupassa katselemassa (ja hiplailemassa) kaikkea nättiä ja ihanaa, mitä voisin tai haluaisin ostella ja toisaalta mietin, että a) en tarvii tai b) kyseessä on täysin turha juttu. Kyllä minäkin siis pidän kauniista tavaroista enkä todellakaan sulje silmiäni niiltä jouluvaloilta. Mutta useimmiten koen niistä kuitenkin enemmän tuskaa ja surua kuin iloa, ainakin jos alan yhtään ajatella asioita pintaa syvemmältä. Tekemättä ja ostamatta jättämiset ei aina oo siis todellakaan niitä kivoimpia ratkaisuja, mutta mun valintoja ohjaa isommat asiat kuin omat halut - ainakin useimmiten, tai edes joskus. 


Mitä enemmän asioita opiskelen, sitä enemmän mua raivostuttaa sellaiset kommentit kuin "ihan kiva kun ilmasto lämpenee, ei tarvii niin paljon taloa lämmittää ja sähkölaskut on pienemmät" tai "kerranhan täällä vaan eletään, mitä väliä" tai "mä maksan kuukaudessa vesilaskua 20€ niin voin laskea sillä rahalla vaikka koko päivän vettä hanasta" tai hetkellisen pakkasen iskiessä / kylmän kesän kohdatessa ne perusjutut "ai mikä ihmeen ilmaston lämpeneminen". Voi hyvää päivää, miten aivotonta, itsekästä, idioottimaista ja lyhytnäköistä. Joskus noi opinnot saa miettimään, että onko tässä enää edes oikeasti mitään tehtävissä, tuhoa kohti mennään nasta laudassa ja iloisesti vihellellen vaan...


Toivoisin voivani kirjoitella useammin, jotta postauksista ei tulisi aina sitten lopulta tämmöisiä paasausmaratoneja. Mulla on jo koulusta joululoma alkanut (no, on meillä vielä tiimipaltsua tiedossa tällä viikolla, mutta muuten...), joten ehkä tässä loman aikana vielä saan jotain naputeltua. Kevät näyttää tällä erää todella kiireiseltä, sillä vaatimattomana tavoitteenani on suorittaa kahden moduulin eli yhteensä 30 pakollisen opintopisteen lisäksi seitsemän (!!) pienempää kurssia, kooltaan 2-5 opintopistettä (yhteensä 26 op). Siinä saattaa sukat pyöriä jaloissa ja pönttö olla aika sekaisin, kun on monta juttua yhtä aikaa meneillään, mutta otan tämän nyt sillä ajatuksella, että jos menee aivan mahdottomaksi niin sitten jätän vaan tekemättä osan.


Lopuksi haluan vielä vinkata teille kaikille yhden ihanan blogin (klik), jos ette ole jo siihen tutustuneetkin. Heidi kirjoittelee näitä minun rakastamia maailmanparannusasioita ihanan lempeällä otteella ja tekee myös viikoittaista podcastia, jota kuunnellessa minun sielu suorastaan lepää. Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan sekä blogiin että podcastiin! 

Näillä mietteillä kohti joulua! Mitäs teille kuuluu?

Heli

maanantai 26. lokakuuta 2020

syksyn kulkua

Parin kuukauden tauon jälkeen taas täällä. Niin se aika vierii, hohhoijaa. Tänään on opinnoissa uuden moduulin (=jakson, kurssin...) aloitus ja sitten taas todennäköisesti kiirettä pitelee jouluun saakka. Tosin niinhän mä aina kuvittelen, kun uusi moduuli alkaa... Se moduulin aloitus on nimittäin aina yhtä kaaosta, ennen kuin asiat, tehtävät ja tavoitteet selkenee, mutta tämän syksyn eka moduuli oli lopulta suorastaan löysä, mulla oli tosi paljon luppoaikaa ja olisin ehtinyt siinä vaikka toisenkin moduulin vetäistä yhtä aikaa, kun olisi tiennyt tuon leppoisuuden. Vaan kun en tiennyt, etenin vain sitä vauhtia, kuin lukkarissa lukee. Opinnot siis etenee, hitaasti mutta varmasti.


Työelämässä on tapahtunut muutoksia; sanoin itseni irti. Siinä työnteossa ei ollut oikeasti järjen häivää, koska töitä ei vaan ollut. Keväällä oli pari kuukautta ilman yhtään työtuntia, kesällä samoin. Ja sitten kun kuvittelin, että nyt tämä tästä taas työteliäämmäksi muotoutuu, niin höpsis. Jos tunteja käytännössä tuli kahden viikon palkkajaksoihin välillä 1h ja välillä ehkä max 4h, niin eipä paljon järkeä siellä roikkua odottelemassa aikoja parempia (joiden ilmaantumiseen en enää vuoden nitkuttelun jälkeen jaksanut edes uskoa...). Joten irtisanomisajan jälkeen kiikutin työkoneet ja työpaikan avaimen pois kotoa ja olen nyt sitten enää pelkästään täysiaikainen opiskelija.

Kotona on tullut kökötettyä aivan kyllästymiseen asti. Kun se kotoilu on vielä sitä, että olen käytännössä lähes kaiket ajat ihan yksinäni, niin kyllä todella hermoa kiristelee. Pari kertaa on käyty leffassa, muutamat synttärit on vietetty, yhdet tuparit juhlittu ja yksissä 3-kymppisissäkin pyörähdetty. Mutta ne on aivan rikkoja tässä loputtomassa yksin olemisen rokassa. Kun vielä tosiaan tuo opiskelukin oli niin löysää alkusyksyn ajan, tuntui välillä, että hulluksi tässä tulee oman navan ympärillä pyöriessä. Olen sosiaalinen ihminen ja vaikka yksin oleminen on välillä ihan kivaakin, se ei todellakaan ole sitä jatkuvalla syötöllä! Ja ikävä totuus on, että tässä lähistöllä ei vaan oikein asu ketään kavereita, joiden kanssa voisi säännöllisesti tavata, plus että tuo typerä korona tekee omat rajoitteensa.

Olen "lääkinnyt" tylsyyttä lukemalla läjäpäin kirjoja (kuvan kirjojen lisäksi vielä vaikka miten paljon lisää) ja tuijottelemalla loputtomasti ruutuja. (Ja juu, olen kyllä myös lenkittänyt koiraa ja käynyt kerta viikkoon kuntosalilla.) Olen katsonut syksyn mittaan useita sarjoja läpi Yle Areenassa, onneksi on tuollainen mahdollisuus! Mutta no, eipä ne tätä yksinäisyyden tunnetta kyllä silti pois vie. Ja lisäksi olen (tietenkin) syönyt, tuntuu että pupellan koko ajan jotain, suklaata pitää olla kotona aina ja se näyttää olevan yksi tapa hoivata ja lohdutella itseäni. Odotan nyt todella sitä, että nämä opinnot lähtee käyntiin taas, jospa sitä tekemistä sitten piisaisi. Opintojen aloituspäivä siis loppui juuri ja kyllä, tekemistä todella näyttäisi olevan, kun ensin taas tän alkusählingin jälkeen saa jonkun langan päästä kiinni... 


Koronasta on tosiaan tullut jo ärsyttävää arkipäivää. Tai no, en edelleenkään muista aina ottaa maskia mukaan kauppaan, mutta yritän muistaa kuitenkin. Mä olen tähän mennessä ostanut yhden pakkauksen kertakäyttömaskeja (taisi olla 10 kpl) ja yhden pakkauksen kestomaskeja (3 kpl). Nämä jälkimmäiset tosin joutaa suoraan roskiin, olivat aivan surkeita... kyllä se rautalanka siinä nenällä vaan on oltava, ei muuten maski tunnu päässä pysyvän. Mä olen pessyt noita kertakäyttöisiä, uskon että toimivat pestyinäkin, ja niinhän sanoo myös ohjeistus. 


Ai niin, pientä hetkellistä jännitystä elämään aiheutti taannoin tyttären käärme, jonka kohtasin yöllisellä vessareissulla tuosta lattialta. Tyttö itse oli opiskelupaikkakunnalla ja hän oli lähtiessään unohtanut terran oven auki! Käärme oli varmasti luikeroinut pitkin yläkertaa jo edellisenäkin yönä, jälkikäteen yhdistelin nimittäin ihmeellisiä sattumuksia ("itsestään" kaatuneita juttuja) kokonaiseksi palapeliksi. Ja se kun siis liikkuu öisin ja on päivisin muutenkin piilossa, en todellakaan huomannut, että se ei ole koko terrassa. 

Voin sanoa, että edelleen välillä mielessä käväisee sellaisia ajatuksia kuin "entä jos olisin pimeässä astunut sen päälle" tai "missähän kaikkialla se on käynyt yöllisillä retkillään, kävikö esim. meidän makkarissa, joka on tytön huoneen vieressä" tai "entä jos olisi tullut konfliktia kissan ja/tai koiran kanssa". Ja tulee tehtyä sellasia extra-tarkastuksia aika usein, että onhan se terra nyt ihan varmasti kiinni... Oviin myös tehtiin selkeästi näkyvät merkinnät, joista ainakin teoriassa pitäisi heti havaita, jos lasiovet ei ole paikoillaan. 

Niin ja siis minä jouduin uhrautumaan ja kantamaan karkulaisen takaisin kotiinsa, mies ei suostunut edes koskemaan siihen. (Tiukkaa teki kyllä mullakin...)


Vaikka nyt siis on korona-aika ja liikkumiset olisi hyvä pitää minimissään, niin kävin kuitenkin viime viikolla Jyväskylässä äitiä, mummoa ja kummia katsomassa. Ihan pikareissu, mutta olipahan vähän jotain vaihtelua tylsään arkeen. Mulla oli koirakin mukana reissussa, se on kiltti ja helppo matkakaveri. Koen turvalliseksi käydä noita vanhojakin sukulaisia katsomassa, koska olen tosiaan itse lähinnä vain kotona kaiket päivät. Kuvittelisin siis olevani turvallinen vieras, kun vielä halailut jätettiin sikseen ja pidettiin vähän turvaväliä muutenkin. 


Totesin tuolla reissussa, että on se vaan niin erilaista pitää koiraa täällä "melkein maalla" kuin kerrostalossa. Kotona voi koiran päästää pihaan asioilleen (tai suorittamaan perunapenkkien lopputarkastuksen...), kun taas tuolla kerrostalossa piti joka pissat lähteä sitä asiakseen taluttelemaan. Ja tietenkin koko reissuni ajan satoi, joten... noh, tulipahan käveltyä kaupungin katuja syksyisessä vesisateessa. Vaikka kaupungissa on kivasti kaikkea nähtävää itselle (ja katuvalot), niin oli se aika äklöä siellä pakokaasujen käryssä kulkea, kun on tottunut aivan muuhun. En kyllä ottaisi koiraa, jos asuisin kaupungissa. (Sisäkissan voisin ottaa.)


Pihahommiahan mulla ei paljoa ollut, mutta olen koittanut nekin vähät kunnialla hoitaa kuntoon. Eli istuttelin callunoita ja siivosin mansikkapenkit. (Koira tosiaan innostui kaivelemaan perunapenkit, mutta suotakoon se hänelle.) Kehäkukat näyttää rehottavan edelleenkin. Koitin niistä kerätä siemeniä talteen, mutta vähän huonolla menestyksellä, sillä ne homehtuivat... No, aina ei voi voittaa. Katsotaan ensi vuonna, miten paljon ovat itse kylväytyneet tuonne.


Kynttilähommia olen vähän puuhastellut. Mä en oikeastaan enää polttele mitään muita kuin omatekemiä soija- ja mehiläisvahakynttilöitä ja niiden teko on tosi mukavaa. Mähän en ole todellakaan mikään virtuoosi askarteluissa tai missään sellasissa, mutta nämä onnistuu kyllä ihan kiitettävästi. Ja koska se joulukin sieltä tulla jolkottaa, on senkin tiimoilta kynttilähommia luvassa. Olenkin tänä vuonna oikein ekologinen (ja hyvin, hyvin yllätyksetön...), sillä Jyväskylän reissulla ehdotin äidille ja kummille, että teen heille lahjaksi noita soijakynttilöitä - heidän omiin purkkeihin! Molemmilta löytyi useampikin kippo, joihin nyt sitten jossain välissä liruttelen vahat. Saivat valita myös toivetuoksuja niihin. 


Joulusta vielä sen verran, että uutta ja yllätyksellistä on kyllä tänä jouluna luvassa. Ehdotin nimittäin jälkikasvulle, että tänä vuonna toteutettaisiin sellainen juttu, että jokainen ostaa vain yhden lahjan arvalla valitulle henkilölle. Sovitaan joku summa, jolla lahja hankitaan ja sitten on ihan oikeasti hankittava jotain sillä ajatuksella, mistä se lahjan saaja todella tykkää. Sehän ei välttämättä ole lainkaan helppo tehtävä! Mutta toisaalta tällä tavalla a) jokainen saa jotakin ja b) kenenkään ei tarvii miettiä kuin yksi lahja. Ja onhan se nyt jännääkin! 

Katsotaan nyt, miten tuo toimii ja otetaanko jatkossa ihan tavaksi. Ainakin ajatuksena se on hauska! Lapset on tämän jutun ulkopuolella toki, tämä on siis vain aikuisten kesken, ja saahan ihmiset toisille muitakin lahjoja ostella, mutta tällä tavalla mielestäni kaikilla on jotain kivaa odotettavaa joululle ja se lahjojen pähkäily vähenee kyllä huomattavasti. En ole mikään kauhean innokas lahjojen laittelija yleensäkään, tykkään siis kyllä antaa lahjoja, mutta koen sen monesti tosi väkinäiseksi etenkin jouluna, kun yrittää keksiä kaikille jotakin... joten laitan kyllä toivoni tähän systeemiin.


Nyt mä luulen, että on tämän päivän kiintiö koneella istumista siinä vaiheessa, että olisi aika tarttua talutushihnaan... Opintojakso on saateltu alkuun, piparia pupellettu ja siinä sivussa myös pitkästä aikaa blogattu, joten illan hämärtyessä on varmaan oikein hyvä painella tuonne raittiiseen ilmaan koiran kanssa. Alkaa kyllä selvästi tämä kaveri vanhentua, se on koko päivän pötkötellyt tuossa vieressä omalla paikallaan, eikä ole yhtään pyydellyt pihalle. Välillä on aikoja, että sitä saa suorastaan houkutella mukaan, liekkö alkaa maaliviiva hänellä häämöttää. No, nyt me kuitenkin mennään, se on moikka!

Heli

perjantai 28. elokuuta 2020

ajatuksia

Olen varmaan aika monta kertaa maininnut, että mua kiinnostaa minimalismi ihan tosi kovasti. Seuraan useampaakin tubettajaa sen aiheen tiimoilta ja saan niistä valtavasti inspiraatiota omaankin elämään. No, mun elämä ei todellakaan siis ole sellasta, että mulla on vain kaksi vaatekappaletta ja juon vain seesteisesti teetä sen aikaa, mitä meditoinniltani ehdin. Nou nou. Mutta ajatus vain tarpeellisen omistamisesta on kyllä ollut vuosikausia mulle joku sellainen johtotähti, jota seuraan - oli se nyt sitten minimalismia tai mitä hyvänsä.

Kerroin aiemmin myös uusien vaatteiden hankkimisesta. Jeps, ostin jälleen muutaman lisää käydessäni kaverin kanssa Porvoossa. On aikoja, kuten vaikka toissayönä, kun koen osteluistani kauheaa syyllisyyttä. Pyöriskelin pari tuntia sängyssä saamatta unta ja samalla pohdin, mitä ihmettä varten mä oikein ostin niin monta uutta vaatetta, tulenko nyt sitten käyttäneeksi niitä kaikkia, tartteinko oikeesti niitä kaikkia jne jne jne. Sitten heitin seuraavana aamuna pari niistä uusista vaatteista päälleni ja olin ihan että mitä ihmettä mä nyt taas panikoin... 

Syyllisyys, voi voi miten vahva fiilis se onkaan! Mä mietin aika tuskissani sitä rahanmenoa, jota mun hankinnat aiheutti. Kuin myös sitä, oliko nyt millään muotoa ekologista touhua ostaa vaatteita nimenomaan uutena. Ja se vasta tuskastuttaakin, että tulenko varmasti nyt vaatteitani käyttämään. Mä olen tosi lyhyt ihminen ja noista uusista vaatteistani useampaakin taidan joutua vähän fiksaamaan (lyhentämään); tavoite olis kuitenkin, että varsinkin sen toimenpiteen jälkeen ne olisi kaikki mulla käytössä pitkään.


Jostain syystä siis nuo vaatejutut on nyt kovasti kalvaneet mieltä, vaikka edelleenkin ajattelen, että ne oli tarpeellisia hankintoja. On mukava mennä jonnekin, kun on kivat vaatteet päällä - pakko myöntää tämä, vaikka mielestäni en todellakaan ole sellainen ihminen, jolle vaatteet olis jotain tosi tosi tärkeää. Mutta mitenkäs sitten se "vain tarpeellisen omistaminen" ja uusien vaatteiden hommailu??? Oliko hankinnat enemmän tarpeeseen vai haluun hankittuja? No, oikeastaan molempiin.


Mä olen hautonut pidemmän aikaa mielessäni ajatusta jonkunlaisesta pienestä "sarjasta", jossa kirjoittaisin minimalismiajatuksia elämän eri osa-alueilta. En tiedä teistä, mutta minusta on tavattoman mielenkiintoista lukea (tai katsoa videoita) ihmisten elämästä minimalismiin liittyen. Kun katson ympärilleni meillä kotona, en välttämättä näkisi tätä mitenkään minimalistisena... mutta sitten, kun alan pureutumaan asiaan tarkemmin, niin koen kyllä omistavani aika monessa asiassa vain sen tarpeellisimman. Ja jos omistan enemmän, mietin jatkuvasti vähentämistä... 


"Ongelma" tässä omassa elämässä on se, että en asu yksin. (No, ei se ole ongelma sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta tavaroiden suhteen siis, kun en voi kuitenkaan ihan noin vaan päättää kaikkea, mitä meillä on tai ei ole.) Kun katson kaappeja, mietin esimerkiksi, että "sitku" tytär lähtee omilleen, lähtee kaapeistakin vaikka mitä pois, lähinnä siis kaikki hänen vaatteensa ja kenkänsä. Tai "sitku" saan joskus ehkä nämä opiskeluni päätökseen, lähtee kyllä saman tien kaikki niihin liittyväkin veks. Ja onhan täällä toki myös miehen tavarat jne. Tämä "sitku" onkin siis alkanut viime aikoina nostella päätään ja pistänyt miettimään, että hetkinen, eikös minimalismi (ja elämä ihan yleensäkin) ole enemmänkin sitä "nytku"-elämää?? Tai sillä pitäisi tehdä nykyhetki just parhaaksi hetkeksi, eikä niinkään ajatella menneitä tai tulevia.


No, mun "nytku"-elämä on sitä, että opinnot taas alkoivat ja hommaa niissä riittää. Takaraivossa kuitenkin kutkuttelee tuo minimalismista kirjoittelu, edes jollakin tavalla, joten voipi olla, että siihen asiaan liittyviä juttuja tänne tulen naputtelemaan. Ja mitenkä nämä vaatejutut nyt siis liittyy tähän asiaan? No siten, että ajatus on edelleenkin käydä se vaatekaappi läpi, poistaa kaikki turha ja säilyttää vain ne, joista oikein todella, todella tykkään ja joita tulen pitäneeksi. Ja siitä sitten aloittaisin tämän kirjoitussarjani, ehkä. Tosin vähän on sellainen tunne, että ei mun vaatekaappi nyt ole minimalismia nähnytkään, mutta no, katsotaan miten käy.

Miten on, kiinnostaako teitä minimalismi? Tai yleensäkin ajatus siitä, että omistaa vain tarpeellisen määrän?

Heli

tiistai 4. elokuuta 2020

vaatteet ja niiden vaikutus itsetuntoon ja koko elämään


Ostin heinäkuussa ennätyksellisen määrän (ja ennätyksellisellä summalla) vaatteita. Jollain tavalla tuntui suorastaan syntiseltä ostaa niin paljon nimenomaan uusia vaatteita (paitsi kengät olivat ihana löytö vintageliikkeestä, kuva tuolla alempana), kun yleensä en juurikaan ostele yhtään mitään ja suorastaan inhoan vaatekaupoilla käymistä. Plus että tietenkin koen suurta maailmantuskaa kaikesta turhasta ostelusta ja yleensä lähes mistä vain ostelusta, tiedostan vaateteollisuuden osuuden maailman jätevuorista ja muusta saastuttamisesta jne.


Vaatteeni ovat kuitenkin olleet mulle jo pitkään melkoinen tuskailun aihe. Ne ovat melko väsähtäneessä kunnossa, vanhoja, virttyneitä ja osittain myös "kutistuneet kaapissa". Vaikka olenkin yleensä lähinnä kotona ja kaikki tietää, että kotona voi notkua ihan missä rytkyissä huvittaa, on kunnollisten vaatteiden puute esimerkiksi kyläilyyn tai juhliin todella vaivannut mua ja saanut tuntemaan huonoutta ja suorastaan vihaamaan juhlia, koska mulla ei oikeasti ole mitään sellaista päälle pantavaa, jossa tuntisin oloni mukavaksi ja sopivasti pukeutuneeksi; yleensä mietin vain mielessäni selkämakkaroita, joita se hitusen liian pieni mekko ikävästi korostaa, tai miten tyylittömältä ihan muuten vaan näytän. No, eikä ne rytkyt kotonakaan nyt mitenkään erityisesti mieltä ylennä tai päivää piristä, tai saa oloa tuntumaan erityisen viehättävältä muutenkaan. En todellakaan ole mikään vaatteilla koreilija, mutta siis voisihan sitä nyt edes vähän joskus jotain yrittää, vaikka vain omaksi iloksi.


No, oikeastaan aika sattumalta osuin jokin aika sitten muutamaan putiikkiin, joiden vaatteet väreineen ja kuoseineen herättivät minussa suuria tuntoja - ja vaateostajan. Ostin lopulta (kahden eri päivän aikana ja useammasta eri paikasta) yhteensä kolme mekkoa, kolmet housut, kolme paitaa ja yhdet kengät. Vaatteet ja kengät maksoivat yhteensä yli 500€, mikä on oikeasti ihan järkyttävä summa, etenkin näillä minun tuloilla!! Kaikki vaatekappaleet ovat mielestäni kuitenkin suunnattoman ihania, suorastaan täydellisiä. Rakastan joka ainoaa, tunnen valtavaa iloa niistä ja koen itseni niissä kivasti pukeutuneeksi. Olin oikeasti ihan todella hämmästynyt siitä, että minä, joka hengailen aina leggareissa ja virttyneissä trikoopaidoissa (kuten tuolla ylemmässä kuvassa) ja olen alistunut siihen, että en vain osaa olla tyylikäs tai löydä itselleni sopivia vaatteita, näytänkin ihan kivalta tai jopa ihan oikeasti tyylikkäältä joissain vaatteissa!! Oli myös aivan ihanaa miettiä, miten jatkossa ei tarvitse tuntea sitä niin tutuksi tullutta huonommuutta tai epämukavuutta, minne sitten ikinä noissa vaatteissa menenkin. 


Vaatteiden tuoma ilo ja ennen kaikkea se aivan mielettömältä tuntuva itsetuntoa kohottava vaikutus ovat ihan oikeasti tuoneet potkua koko elämään. Yhtäkkiä tunnen itseni naiselliseksi, aikuiseksi (juu, olen todella tuntenut, että olen aika pahasti jämähtänyt jonnekin hyvin kaukaiseen aikaan vaatetyyleineni...), jotenkin jopa varmemmaksi itsestäni. Hyväksyn ehkä viimeinkin nyt tämän keski-ikäistyneen vartaloni, kun löysin vaatteita, joilla saan sen puettua sekä mukavasti että kauniisti ja tyylikkäästi. On siis ihan oikeasti olemassa vaatteita, jotka tuntuvat ja näyttävät mukavilta ja sopivat juuri mulle!!


Aion lähipäivinä käydä läpi vaatekaappini kunnolla. Toivon lopputulosta, jossa kaikki vaatteeni ovat kivoja, oikeasti sopivan kokoisia ja selkeästi mieltä ilahduttavia. En pyri tilanteeseen, jossa kaikki sopii kaikkien kanssa yhteen - se olisi toki ihan mahtavaa, mutta ei nyt kuitenkaan ihan realistista näillä mun vaatteilla ainakaan, kun osa on pellavaa ja osa trikoota, osa mekkoja ja osa housuja. Toivoisin, että saisin vietyä vaatetustani siihen suuntaan, millaisesta olen haaveillut, mutta millaista en kuvitellut voivani saavuttaa. 


Mulla on jo pitkään ollut haaveissani ajatus mekosta, joka olisi vaatekaapin perustana. Tykkäisin oikeasti pitää mekkoa ja sukkahousuja (tai hyvän mallista tunikaa ja leggareita) vähän niin kuin joka paikassa; kesät talvet, kotona ja kylillä. Nyt olen löytänyt tosi mukavan mekkomallin, joka saakin olla yksi perusta garderobissani. Aion hankkia samalla mallilla olevia mekkoja ehkä pari lisää ja ihan oikeasti myös pitää niitä, myös kotona, enkä aina vetäistä päälleni vaan niitä virttyneitä leggareita.

   
Ostettujen vaatteiden lisäksi myös sain juuri pari vaatetta tyttäreltä, nimittäin tämän kuvan paidan ja minishortsit. Nämä on myös mielestäni aivan ihanat, "minun näköiset", ja ne ilahduttaa mua tosi paljon. Kyseinen paita on päälläni tälläkin hetkellä ja se oli käytössä myös, kun kävin pienessä reissussa viikonloppuna. Ja juu, keski-ikäisestä kropasta huolimatta pidän myös minimittaisia shortseja (näitä ja muutamia muitakin), niin kotona kuin ihmisten ilmoilla ja niin päällysvaatteena kuin mekon allakin. 


Huomaan, että rakastan ruusukuoseja ja mustaa. Iso osa vaatteistani on mustia ja musta + ruusut vasta onkin ihana yhdistelmä. Tuon paidan ja näiden leggarien lisäksi ruusuja on myös noissa uusissa vaatteissani, joskin yllättäen yhdistettynä valkoiseen. Nyt rohkaistuin hankkimaan lisäksi myös vaaleansinisiä vaatteita - kukkakuoseilla, huom! Mielestäni on huvittavaa, että myös meidän kodin väreissä ja kuoseissa toistuu nämä ruusut (tai muut kukat), valkoinen, vaaleansininen ja tehosteena myös musta. Selkeitä lemppareitani siis kaikki!


Tämä postaus oli kyllä melko epätyypillinen mulle, sillä vaatteet ei ole todellakaan mulle mikään The Juttu. Nämä uudet vaatteet oli kuitenkin jotenkin tosi herättävä asia. Olen ostanut aina vaatteeni lähinnä jostain marketista tai henkkamaukasta, enkä ole edes osannut etsiä mitään sen ihmeempiä, kauniimpia tai sopivampia vaatteita. Ja olen tosiaan aina vähän kärsinyt siitä, etten osaa pukeutua eikä mulla ole mitään fiksuja vaatteita. Nyt olin kerrankin liikkeellä vähän muissa maisemissa ja tein näitä ihania löytöjä, joiden vaikutus on ollut kerta kaikkiaan ihmeellinen ihan koko olemukseeni ja elämänasenteeseeni!! Ei voi siis vähätellä vaatteiden vaikutusta itsetuntoon ja itsensä viehättäväksi kokemiseen - tai siihen, että epäsopivat, epämukavat tai muuten vaan epämiellyttävät vaatteet vaikuttavat niihin negatiivisesti. Voin sanoa, että kerrankin suorastaan odotan, että tulisi joku tilaisuus, jonne voisin laittaa kauniin pellavamekkoni ja vintagekenkäni!! Yleensä kun joka ainoa kutsu saa ensimmäisenä aikaan tunteen, että voi ei, en halua mennä, mulla ei ole mitään sopivaa päälle pantavaa...

Onko teillä tällaisia kokemuksia vaatteista ja niiden vaikutuksesta elämään ja itsetuntoon?

Heli