syksyn kulkua

Parin kuukauden tauon jälkeen taas täällä. Niin se aika vierii, hohhoijaa. Tänään on opinnoissa uuden moduulin (=jakson, kurssin...) aloitus ja sitten taas todennäköisesti kiirettä pitelee jouluun saakka. Tosin niinhän mä aina kuvittelen, kun uusi moduuli alkaa... Se moduulin aloitus on nimittäin aina yhtä kaaosta, ennen kuin asiat, tehtävät ja tavoitteet selkenee, mutta tämän syksyn eka moduuli oli lopulta suorastaan löysä, mulla oli tosi paljon luppoaikaa ja olisin ehtinyt siinä vaikka toisenkin moduulin vetäistä yhtä aikaa, kun olisi tiennyt tuon leppoisuuden. Vaan kun en tiennyt, etenin vain sitä vauhtia, kuin lukkarissa lukee. Opinnot siis etenee, hitaasti mutta varmasti.

Työelämässä on tapahtunut muutoksia; sanoin itseni irti. Siinä työnteossa ei ollut oikeasti järjen häivää, koska töitä ei vaan ollut. Keväällä oli pari kuukautta ilman yhtään työtuntia, kesällä samoin. Ja sitten kun kuvittelin, että nyt tämä tästä taas työteliäämmäksi muotoutuu, niin höpsis. Jos tunteja käytännössä tuli kahden viikon palkkajaksoihin välillä 1h ja välillä ehkä max 4h, niin eipä paljon järkeä siellä roikkua odottelemassa aikoja parempia (joiden ilmaantumiseen en enää vuoden nitkuttelun jälkeen jaksanut edes uskoa...). Joten irtisanomisajan jälkeen kiikutin työkoneet ja työpaikan avaimen pois kotoa ja olen nyt sitten enää pelkästään täysiaikainen opiskelija.

Kotona on tullut kökötettyä aivan kyllästymiseen asti. Kun se kotoilu on vielä sitä, että olen käytännössä lähes kaiket ajat ihan yksinäni, niin kyllä todella hermoa kiristelee. Pari kertaa on käyty leffassa, muutamat synttärit on vietetty, yhdet tuparit juhlittu ja yksissä 3-kymppisissäkin pyörähdetty. Mutta ne on aivan rikkoja tässä loputtomassa yksin olemisen rokassa. Kun vielä tosiaan tuo opiskelukin oli niin löysää alkusyksyn ajan, tuntui välillä, että hulluksi tässä tulee oman navan ympärillä pyöriessä. Olen sosiaalinen ihminen ja vaikka yksin oleminen on välillä ihan kivaakin, se ei todellakaan ole sitä jatkuvalla syötöllä! Ja ikävä totuus on, että tässä lähistöllä ei vaan oikein asu ketään kavereita, joiden kanssa voisi säännöllisesti tavata, plus että tuo typerä korona tekee omat rajoitteensa.

Olen "lääkinnyt" tylsyyttä lukemalla läjäpäin kirjoja (kuvan kirjojen lisäksi vielä vaikka miten paljon lisää) ja tuijottelemalla loputtomasti ruutuja. (Ja juu, olen kyllä myös lenkittänyt koiraa ja käynyt kerta viikkoon kuntosalilla.) Olen katsonut syksyn mittaan useita sarjoja läpi Yle Areenassa, onneksi on tuollainen mahdollisuus! Mutta no, eipä ne tätä yksinäisyyden tunnetta kyllä silti pois vie. Ja lisäksi olen (tietenkin) syönyt, tuntuu että pupellan koko ajan jotain, suklaata pitää olla kotona aina ja se näyttää olevan yksi tapa hoivata ja lohdutella itseäni. Odotan nyt todella sitä, että nämä opinnot lähtee käyntiin taas, jospa sitä tekemistä sitten piisaisi. Opintojen aloituspäivä siis loppui juuri ja kyllä, tekemistä todella näyttäisi olevan, kun ensin taas tän alkusählingin jälkeen saa jonkun langan päästä kiinni... 

Koronasta on tosiaan tullut jo ärsyttävää arkipäivää. Tai no, en edelleenkään muista aina ottaa maskia mukaan kauppaan, mutta yritän muistaa kuitenkin. Mä olen tähän mennessä ostanut yhden pakkauksen kertakäyttömaskeja (taisi olla 10 kpl) ja yhden pakkauksen kestomaskeja (3 kpl). Nämä jälkimmäiset tosin joutaa suoraan roskiin, olivat aivan surkeita... kyllä se rautalanka siinä nenällä vaan on oltava, ei muuten maski tunnu päässä pysyvän. Mä olen pessyt noita kertakäyttöisiä, uskon että toimivat pestyinäkin, ja niinhän sanoo myös ohjeistus. 

Ai niin, pientä hetkellistä jännitystä elämään aiheutti taannoin tyttären käärme, jonka kohtasin yöllisellä vessareissulla tuosta lattialta. Tyttö itse oli opiskelupaikkakunnalla ja hän oli lähtiessään unohtanut terran oven auki! Käärme oli varmasti luikeroinut pitkin yläkertaa jo edellisenäkin yönä, jälkikäteen yhdistelin nimittäin ihmeellisiä sattumuksia ("itsestään" kaatuneita juttuja) kokonaiseksi palapeliksi. Ja se kun siis liikkuu öisin ja on päivisin muutenkin piilossa, en todellakaan huomannut, että se ei ole koko terrassa. 

Voin sanoa, että edelleen välillä mielessä käväisee sellaisia ajatuksia kuin "entä jos olisin pimeässä astunut sen päälle" tai "missähän kaikkialla se on käynyt yöllisillä retkillään, kävikö esim. meidän makkarissa, joka on tytön huoneen vieressä" tai "entä jos olisi tullut konfliktia kissan ja/tai koiran kanssa". Ja tulee tehtyä sellasia extra-tarkastuksia aika usein, että onhan se terra nyt ihan varmasti kiinni... Oviin myös tehtiin selkeästi näkyvät merkinnät, joista ainakin teoriassa pitäisi heti havaita, jos lasiovet ei ole paikoillaan. 

Niin ja siis minä jouduin uhrautumaan ja kantamaan karkulaisen takaisin kotiinsa, mies ei suostunut edes koskemaan siihen. (Tiukkaa teki kyllä mullakin...)

Vaikka nyt siis on korona-aika ja liikkumiset olisi hyvä pitää minimissään, niin kävin kuitenkin viime viikolla Jyväskylässä äitiä, mummoa ja kummia katsomassa. Ihan pikareissu, mutta olipahan vähän jotain vaihtelua tylsään arkeen. Mulla oli koirakin mukana reissussa, se on kiltti ja helppo matkakaveri. Koen turvalliseksi käydä noita vanhojakin sukulaisia katsomassa, koska olen tosiaan itse lähinnä vain kotona kaiket päivät. Kuvittelisin siis olevani turvallinen vieras, kun vielä halailut jätettiin sikseen ja pidettiin vähän turvaväliä muutenkin. 

Totesin tuolla reissussa, että on se vaan niin erilaista pitää koiraa täällä "melkein maalla" kuin kerrostalossa. Kotona voi koiran päästää pihaan asioilleen (tai suorittamaan perunapenkkien lopputarkastuksen...), kun taas tuolla kerrostalossa piti joka pissat lähteä sitä asiakseen taluttelemaan. Ja tietenkin koko reissuni ajan satoi, joten... noh, tulipahan käveltyä kaupungin katuja syksyisessä vesisateessa. Vaikka kaupungissa on kivasti kaikkea nähtävää itselle (ja katuvalot), niin oli se aika äklöä siellä pakokaasujen käryssä kulkea, kun on tottunut aivan muuhun. En kyllä ottaisi koiraa, jos asuisin kaupungissa. (Sisäkissan voisin ottaa.)

Pihahommiahan mulla ei paljoa ollut, mutta olen koittanut nekin vähät kunnialla hoitaa kuntoon. Eli istuttelin callunoita ja siivosin mansikkapenkit. (Koira tosiaan innostui kaivelemaan perunapenkit, mutta suotakoon se hänelle.) Kehäkukat näyttää rehottavan edelleenkin. Koitin niistä kerätä siemeniä talteen, mutta vähän huonolla menestyksellä, sillä ne homehtuivat... No, aina ei voi voittaa. Katsotaan ensi vuonna, miten paljon ovat itse kylväytyneet tuonne.

Kynttilähommia olen vähän puuhastellut. Mä en oikeastaan enää polttele mitään muita kuin omatekemiä soija- ja mehiläisvahakynttilöitä ja niiden teko on tosi mukavaa. Mähän en ole todellakaan mikään virtuoosi askarteluissa tai missään sellasissa, mutta nämä onnistuu kyllä ihan kiitettävästi. Ja koska se joulukin sieltä tulla jolkottaa, on senkin tiimoilta kynttilähommia luvassa. Olenkin tänä vuonna oikein ekologinen (ja hyvin, hyvin yllätyksetön...), sillä Jyväskylän reissulla ehdotin äidille ja kummille, että teen heille lahjaksi noita soijakynttilöitä - heidän omiin purkkeihin! Molemmilta löytyi useampikin kippo, joihin nyt sitten jossain välissä liruttelen vahat. Saivat valita myös toivetuoksuja niihin. 

Joulusta vielä sen verran, että uutta ja yllätyksellistä on kyllä tänä jouluna luvassa. Ehdotin nimittäin jälkikasvulle, että tänä vuonna toteutettaisiin sellainen juttu, että jokainen ostaa vain yhden lahjan arvalla valitulle henkilölle. Sovitaan joku summa, jolla lahja hankitaan ja sitten on ihan oikeasti hankittava jotain sillä ajatuksella, mistä se lahjan saaja todella tykkää. Sehän ei välttämättä ole lainkaan helppo tehtävä! Mutta toisaalta tällä tavalla a) jokainen saa jotakin ja b) kenenkään ei tarvii miettiä kuin yksi lahja. Ja onhan se nyt jännääkin! 

Katsotaan nyt, miten tuo toimii ja otetaanko jatkossa ihan tavaksi. Ainakin ajatuksena se on hauska! Lapset on tämän jutun ulkopuolella toki, tämä on siis vain aikuisten kesken, ja saahan ihmiset toisille muitakin lahjoja ostella, mutta tällä tavalla mielestäni kaikilla on jotain kivaa odotettavaa joululle ja se lahjojen pähkäily vähenee kyllä huomattavasti. En ole mikään kauhean innokas lahjojen laittelija yleensäkään, tykkään siis kyllä antaa lahjoja, mutta koen sen monesti tosi väkinäiseksi etenkin jouluna, kun yrittää keksiä kaikille jotakin... joten laitan kyllä toivoni tähän systeemiin.

Nyt mä luulen, että on tämän päivän kiintiö koneella istumista siinä vaiheessa, että olisi aika tarttua talutushihnaan... Opintojakso on saateltu alkuun, piparia pupellettu ja siinä sivussa myös pitkästä aikaa blogattu, joten illan hämärtyessä on varmaan oikein hyvä painella tuonne raittiiseen ilmaan koiran kanssa. Alkaa kyllä selvästi tämä kaveri vanhentua, se on koko päivän pötkötellyt tuossa vieressä omalla paikallaan, eikä ole yhtään pyydellyt pihalle. Välillä on aikoja, että sitä saa suorastaan houkutella mukaan, liekkö alkaa maaliviiva hänellä häämöttää. No, nyt me kuitenkin mennään, se on moikka!

Heli