Liityin jokin aika sitten Facebookissa Paikka kaikelle -ryhmään. Se on ammattijärjestäjä Ilana Aallon perustama ryhmä, jossa keskustellaan järjestämisestä, tavaroiden vähentämisestä ja sen sellaisesta. Ilana kirjoittaa myös samannimistä oikein mielenkiintoista blogia.
Olen todella paljon pohtinut tätä järjestämisasiaa ja koittanut miettiä omia ajatuksiani siitä. Mulle järjestäminen on intohimo, oikeastaan se on kiinnostavinta mitä tiedän. Olen lukenut KonMarit ja Anne te Velde-Luomat ja seuraan useampiakin blogeja, jotka keskittyy vähentämiseen ja järkeistämiseen tavaran suhteen.
Mulla on joku ihmeen jatkuva palo siivota kaappeja, kaivella tavaroita ja karsia niistä turhia pois. Aika ajoin ihan harmittaa, kun ei ole mitään siivottavaa kaappia tai komeroa - mä olen karsinut jo kaiken mahdollisen.
Ajan saatossa olen karsinut turhat tavarat ja järjestänyt kaikille kamppeille toimivat paikat. Remonttia kun on tehty hitaalla tahdilla, on samalla tosi hyvin pystynyt miettimään mikä täällä oikeesti toimii. Eli tämä nykyhetki on tavallaan vuosien raivaamisen ja ajatustyön tulosta, ja sekin on kyllä edesauttanut asiassa, että lapset on kasvaneet isoiksi.
Kun lapset oli pieniä, tuntui nimittäin ajoittain että sitä roinaa on loputtomasti. Tilanne tottakai helpottuu sitä myöten, kun lapset kasvaa, koska lelut lopulta vaihtuu muihin juttuihin ja kaikenlaiset ulkovaatteet ja kengät ja muutkin vaatteet vähenee. Mutta jo silloin, kun lapset oli pieniä ja sitä vaatekamaa riitti, mä tein jatkuvaa raivausta: pieneksi jääneet vaatteet ei meillä todellakaan majaa tehneet lipastojen kätköihin. Tai rikkinäiset lelut jääneet nurkkiin makaamaan. Aika usein kävin läpi muutenkin niitä leluja ja vaatteita ja poistelin turhia. Mun mielestä se homma oli aina jotenkin vaan niin ihanaa. Lapset ei kyllä välttämättä olleet ihan samaa mieltä...
Mä en ole montaakaan kertaa vienyt kamaa myyntiin kirpparille - minusta se on lähinnä vaan kamala vaiva. Sitäkin enemmän on meiltä kiikutettu kasseja ensin Uffille ja sitten Karjalaan lähtevään hyväntekeväisyyskuormaan. Ja muuallekin hyväntekeväisyyteen. Olen todennäköisesti menettänyt satoja ja tuhansia euroja, kun en ole myynyt kamppeita vaan antanut ilmaiseksi vaan pois... mutta mielestäni se ei ole ollu ollenkaan niin tärkeää kuin se, että saan tavarat pois silmistä HETI.
Meidän talo on vanha. Täällä ei ole yhtään ainutta kiinteää vaatekaappia, saatikka vaatehuonetta. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, miten hyvin olen saanut järkättyä kaiken täällä. Ja todellakin otan siitä ihan kaiken kunnian itselleni... tää nyt vaan kertakaikkiaan on mun lempipuuhaa, tavaroiden järjestäminen ja niille parhaiden mahdollisten paikkojen miettiminen. Mun mielestä meillä kaikki toimii erinomaisen loistavasti juuri nyt.
Musta ihan oikeesti tuntuu, että tiedän joka ikisen tavaran paikan täällä meillä. Olen kuluttanut hetken jos toisenkin miettimällä kaikelle omat fiksut ja loogiset paikat. Yksikään kaappi ei meillä pursuile epämääräistä kamaa ja vaikka tiedän, ettei olis oikeesti edes tarvetta, käyn silti paikat läpi aika ajoin (yleensä joka kerta löytyy silti jotain, minkä voi laittaa pois - jotain, mitä ei sittenkään koskaan tarvittu).
Mua välillä mietityttää kovasti se suuntaus, että hommataan isompia taloja ja lisää kaappeja, kun ei entiseen mahdu. Toisaalta kyllä mäkin aikanaan tein ihan samaa, koitin miettiä niitä säilytyssysteemeitä ja hommasin lisää kaappeja. Nykyään mun suunta on ihan toinen: olen vuosien aikana vaan vähentänyt kaappeja. Keittiö on varmaan kaappitiloiltaan alle puolet siitä, mitä se on joskus ollut... kaapit kerta kaikkiaan tyhjeni ja muuttui täysin tarpeettomiksi, kun karsin tavaroita. Vaatteitakin meillä on todella vähän.
Mua aina myös mietityttää vaikkapa sellaset ihan ylitse pursuilevat lompakot tai käsilaukut. Tai sähköpostit tai koneella ihan sekaisin olevat valokuvat. Vessan kaapit ja vaatehuoneet. Varastot. Mietin vaan aina, että mulla ihan sormet syyhyäis päästä sellasia perkaamaan...
En tarkoita, että tämä olis nyt joku arvostelu muiden tapoja kohtaan. Olen vaan todella viime aikoina huomannu, että olen ennen kaikkea HÄMMÄSTYNYT, miten toisille nämä asiat voi olla niin vaikeita. Mulle se raivaaminen on lempparipuuhaa ja suorastaan intohimo - enkä voi tajuta, miksi kaikki ihmiset ei ajattele asioista samalla lailla. Minusta on niin HELPPOA ja IHANAA pitää hommat hanskassa ja kaapit kurissa - miten se on jollekin toiselle kamalinta ikinä?
Vertauksen vuoksi: moni muu taas intohimoisesti liikkuu, syö terveellisesti, matkustaa.... mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Minä taas en suuresti syty sellasista ollenkaan... Eli tarkoitukseni on sanoa, että MEITÄ ON MONEEN JUNAAN. Jokaisella on omat intohimonsa ja niin saa ollakin.
Vertauksen vuoksi: moni muu taas intohimoisesti liikkuu, syö terveellisesti, matkustaa.... mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Minä taas en suuresti syty sellasista ollenkaan... Eli tarkoitukseni on sanoa, että MEITÄ ON MONEEN JUNAAN. Jokaisella on omat intohimonsa ja niin saa ollakin.
Aina välillä haaveilen siitä ammattijärjestäjän työstä. En kuitenkaan usko, että olisin siinä hyvä juurikin siksi, kun en vaan osaa käsittää sitä, miten jonkun on vaikea luopua turhasta tavarasta. Tai siis yleensäkin siitä, mitä MINÄ pidän turhana. Muille ihmisille ne minusta turhat kamat kun ei ole välttämättä ollenkaan turhia... Mä olisin siis aivan liian kärsimätön ja ymmärtämätön siihen hommaan.
Olen tässä vuosien mittaan päässyt kuitenkin jonkun verran toteuttamaan raivaushimojani myös muualla kuin omassa kodissa. Nimittäin äitini ja tyttäreni kodeissa... Niissä tosin olen ehkä voinut olla turhankin suorapuheinen ja "vaativa", jos nyt niin voi sanoa. Äitini luona olen ainakin melko selkein sanankääntein ilmaissut kantani siihen, mitä vaikkapa vanhoille kammottaville vaatteille tai noin miljoonalle tupperin kipolle (huom! yhden hengen talous...) kuuluu tehdä... Tyttären luona olen ehkä ennemminkin kannustanut miettimään, mitä oikeesti ja todella tarvitsee. (Nuorena on vitsa väännettävä... tosin tytär on kyllä itsekin aika kova karsimaan.)
Ammattijärjestäjän sijaan uskoisin, että mulle sopis sellaset projektiluontoiset työt, joissa pitäis saada joku paikka toimivaksi ja "valmiiksi". Olen "vähän" eli siis paljon sellanen "innostun helposti, kyllästyn vielä helpommin"-tyyppi, joten varmaan parasta olis, kun mulla olis joku juttu, mikä pitäis hoitaa kuntoon tiettyyn päivään mennessä. Silloin homma hoituis ja mielenkiinto säilyis. Sitten vois huokaista, kunnes tarttuu uuteen juttuun. Jes, se olis mulle just parasta.
Olen tästä raivaamisesta varmaan kirjoitellut aiemminkin, mutta ei se mitään. Tämä aihe on viime päivinä vaan ollut niin kovasti mielessä, kun olen noita facen ja blogien juttuja lueskellut. Tänään luin esimerkiksi siitä, että keittiön siivous voi olla meditointia.. todellakin, kaappien siivous on minusta ehdottomasti parasta ajanvietettä ja verrattavissa rentouttavuudessaan vaikkapa kirjan lukemiseen. Ei siis todellakaan mitään pakkopullaa mulle! Siksi onkin aina yhtä kummastuttavaa lukea, kun joku vihaa sitä hommaa.
Myös tuo viimeviikkoinen vatsatauti-hässäkkä sai miettimään ihan yleisesti ottaen sitä, olisko sellanen katastrofi pyykin kanssa mahdollista välttää, mitä nyt koettiin. Siis ihan vaan sillä, että ekan oksun jälkeen kaikki matot ja pehmolelut ja koristetyynyt pois, suurin osa leluista piiloon ja sitä rataa. Ainahan varmaan pikkulapsi ja vatsatauti on tuhoisa yhdistelmä, mutta uskoisin silti, että runsaasti kaikenlaista sisältävän kodin siivous ja puunaus on paljon työläämpää kuin pelkistetymmän.
Tämän postauksen kuvat tukee mielestäni tätä mun ajattelua raivaamisesta, jonka pääasiassa ajattelen olevan rauhoittavaa ja rentouttavaa puuhaa. Eipä yhtään yllätä, että kuvat on kaikki luonnosta. Tykkään taivaasta, pilvistä, metsästä, puista, vedestä, sammalesta, avarista pelloista... rauhasta ja hiljaisuudesta.
Nyt nukkumaan.
Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille!
Heli
