somesta

Havahduin tänään päivällä yhtäkkiä siihen, että tuijottelen tietokoneella jonkun amerikkalaisen pariskunnan kuvaamaa videota siitä, miten he ilmoittivat siskon perheelle vauvauutisia ja miten se siskon perhe sitten ilmoitti, että heille myös tulee vauva. Ja sitten siskokset hihkuivat innoissaan ja lätisivät sitä sun tätä. 

Pistin videon poikki ja aloin miettiä, että mitä ihmeen järkeä tässä minun touhussa oikein on. Miksi kulutan aikaani siihen, että tuijottelen joidenkin minulle täysin merkityksettömien ihmisten juttuja? Ja etenkin, kun mulla todellakin olis ollut tärkeämpääkin tekemistä.

Ymmärrän, että asia on tottakai näille kyseisille ihmisille todella iso ja tärkeä ja se on ollut hauska kuvata ja sitten jopa jakaa YouTubessa tai missä lieneekin. Ja sitten taas toisaalta en todellakaan ymmärrä... siis sitä, miksi asiat pitää jakaa jonnekin YouTubeen. Mikä ihmisiä vaivaa, kun kaiken maailman asiat pitää tehdä julkisiksi? Ja mikä ihmisiä vaivaa, kun niitä ihan vieraiden ihmisten juttuja sitten katselee sieltä..?

Huomaan erittäin usein, että tuijottelen noita Arvostettu- ja vastaavien sivustojen juttuja. Siis kattelen videon toisensa perään. Tai selaan facessa ihmisten juttuja läpi, klikkailen kivoilta tuntuvia linkkejä ja sukellan syvälle netin maailmaan. Tai siirtyilen blogista toiseen ja sieltä jonkun linkin kautta kolmanteen, neljänteen, viidenteen... Tuntikausiksi. Miksi???

Tänään, kun siis todella aloin asiaa miettiä, huomasin myös sellaisen kummallisuuden, että facessa on alkanut koko ajan enemmän olemaan mainoksia ja erilaisia linkkivinkkejä. Siis vaikka mulla on käytössä AdBlock, joka estää mainokset. Kun mietin tätä asiaa, huomasin, että facessa pääsee muokkaamaan jotain mainosasetuksia. Menin huvikseni katsomaan ja totesin jokseenkin ällistyneenä, että mun kohdalla oli kymmenittäin jotain "mielenkiinnon kohteita". Että kun menet sieltä facesta jonnekin, heti rekisteröityy sun tekemiset jonnekin ja lisää mainosta pukkaa siltä saralta.

MIKSI???

Aaaaargh. Siis mä niin vihaan tätä nykymaailmaa ja internettiä!!! Mä en kestä sitä, että oot koko ajan valvonnan alla, vaikket haluaisi. 

Mä vastustelin aika kauan faceen menemistä. Sitten mun sisko puhui mut ympäri ja nythän mä oon ollut siellä jo monta vuotta. Mä aika ajoin karsin kavereita pois. Tuntuu jotenkin pahalta tiputtaa joku listalta pois, vaikka tosiasiassa se asianomainen tuskin edes huomaa sitä... kun niitä kavereita ja "kavereita" on useimmilla siellä satamäärin. Mulla on tällä hetkellä 85, mutta voi olla, että kohta ei enää oo... Ihan yhtä vaikeeta on karsia lukulistaa blogistaniassa. Mitä jos se poistamani blogisti huomaa ja pahoittaa mielensä??

Mä vastustin kauan myös älypuhelimen hankintaa. Lopulta noin kaksi vuotta sitten otin käyttöön sellaisen, ihan junttiversion (halvin Lumia). Vasta ihan äskettäin jostain pakotetusta syystä mä loin sinne jonkun Mikrosoft-tilin - ajatella, että en nyt enää edes muista miksi sen jouduin tekemään... todennäköisesti olisin siis edelleen voinut olla ihan ilmankin. Mutta joka tapauksessa joku syy siihen oli. Kuitenkaan mä en edelleenkään ole laittanut siihen mitään paikannuksia tms, mun mielestä se ajatus on aivan kestämätön. Oikein "isoveli valvoo"-fiilis, kammottavaa!!

Nythän tilanne on se, että jos puhelin jostain syystä jää kotiin, olo on melko orpo. Lenkillä kyllä käyn ilman puhelinta, mutta muuten se on kyllä melkein aina mukana. Eilen lähdettiin elokuviin ja voi kauheeta kun se luuri jäi kotiin - ihan niin kuin siellä leffassa olisin sitä mihinkään tarvinnut!! Mutta ajatuskin siitä, että en voi siitä jotain kurkata, jos tulee sellanen tarvis... (mistä sellanen nyt siinä parin tunnin aikana tulis???)

Samoin mä huomaan hilautuvani tietokoneen äärelle kotona ollessani hyvin herkästi. Esimerkiksi just tänä aamuna: mä aloitin heti herättyäni reippaasti siivoamaan, koska tänään tuli vieraita. Laittelin pyykkejä paikalleen ja puuhasin innokkaasti. Sitten sain tekstarin, että vieras tuleekin vähän myöhemmin, jolloin mä ajattelin, että no, mulla onkin sitten aikaa "vähän mennä koneelle"... Lopulta mulle tuli kiire, siivosin loppuun viime tingassa, en sitten saanut aikaiseksi leipoa mitään tarjottavaa ja koiratkin jäi lenkittämättä. Ja siis tämä siksi, että tuijotan jotain Arvostettu-videoita muun muassa siitä amerikkalaisesta pariskunnasta ja niiden vauvauutisista..... 

Voi hemmetti miten järjetöntä.

Netissä on ilman muuta paljon hyvää. Voi olla yhteydessä ihmisiin sitä kautta, löytää tietoa, voi lukea monia kivoja blogeja, asiat sujahtaa nopeasti paikasta toiseen sähköisesti. Tietokoneessa muutenkin on vaikka mitä hyviäkin juttuja, vaikka nyt valokuvien tallennus koneelle. Mutta en esimerkiksi lehtiä kyllä vaihtaisi sähköisiin versioihin. En suostu vaihtamaan edes kauppakuitteja sähköisiksi, vaikka toki käsitän, että nuo molemmat kenties säästäisi luonnonvaroja jne. 

Kuitenkin tässä some-elämässä on myös paljon aivan kauheita asioita. Esimerkiksi on aivan kauhistuttava suuntaus, että lapset alkaa koulussa käyttämään ties mitä tietokoneita ja tabletteja. Siis ei enää kyniä, kumeja ja vihkoja, WHAT??? Sitten on aina nuo identiteettivarkaudet sun muut. Tänään juuri luin facesta (kuinka ollakaan...), kuinka ystävän insta-tili oli jotenkin kaapattu, tai siis ne kuvat sieltä, ja joku esitti niitä ominaan. Kamalaa ja jotenkin tosi turvatonta!! 

Entä jos on laittanut nettiin kuvia lapsistaan, kodistaan, lemmikeistään... Etenkin joskus todella mietityttää, mikä ihana ihmemaa netti on kaiken maailman varkaille. Oi miten helppoa, kun sisustuskuvista voi ihan suoraan katsoa, mitä mikäkin huusholli sisältää ja miten siellä kodeissa pääsee kulkemaan... Sitten kun on nettiin jaettu ulkomaan matkat ja muut vastaavat, niin ei muuta kun suoraan kohteeseen vaan, ne varkaat siis...

Mä oon todella monta kertaa miettinyt ihan vakavasti facesta lähtemistä. Mietin sitä taas. Mutta jostain syystä se on kuitenkin tosi vaikeaa... koska siellä on kaikki. Siellä on mun serkut, kasvattikoirieni omistajat, vanhat ystävät ja kaverit, opiskelukaverit, blogimuijat, monenmoiset tutut. Suurimman osan kanssa en ole oikeassa elämässä missään tekemisissä ja se onkin asia, joka pistää miettimään... että miksi sitten olen facessa kaveri? Tavan vuoksi??

Face ja blogi on mun ainoat some-jutut, enkä muihin ees harkitse lähteväni mukaan. Ei sillä, että edes osaisin mitään muuta, mutta en katso tarpeelliseksi opetellakaan. Mulla ei ole mitään annettavaa vaikkapa Instagramiin, saatikka sitten YouTubeen. Ja niistä muista mulla ei ole mitään hajua. Whatsupiin (meniköhän toi ees oikein..) mua on koitettu saada, mutta ehei, en lähde...

Myös tämä blogistania on taas mietinnän alla. Mulla kun ei ole blogiinkaan oikein mitään asiaa enää. Mä tuun koko ajan vaivaantuneemmaksi siitä, että kerron tänne asioitani. Mun kuvat on huonoja, mulla ei ole hankintoja mitä esitellä, remontti on tehty, vaatteet ei ole mun juttu, en tee käsitöitä, en laittele puutarhaa, en harrasta mitään mielenkiintoista... Mulla ei siis ole kuin omat ajatukseni, ja niiden vatvominen julkisesti on jotenkin hassua.

Ennen kaikkea mua on alkanut syvästi vaivaamaan se, mihin mä kulutan aikani. 

Mun olo ei ole rento, kun mä seikkailen facessa. Ennemminkin mua ärsyttää koko ajan ja mietin vaan, että miksi mä täällä muiden ihmisten asioita kattelen?? Miksi en tapaa ihmisiä oikeesti?? Mä koitan myös tosi usein alottaa jotain postausta blogiin ja totean hetken kuluttua, että ei tuu mitään. Mulla ei vaan ole asiaa. Tai jos on, alan sit miettiä, että onko se asia todella sellanen, mikä pitää laittaa nettiin? Ja entä sitten ne Arvostetut...? 

*huoh*

Netissä on paljon kivojakin juttuja. Mukavia blogeja, tärkeää tietoa, kiinnostavia artikkeleita. Mutta tosi paljon on myös ihan silkkaa hömppää, jonka lukeminen on vaan sellasta joutavanpäiväistä ajan tappamista. Miksi en sitäkin aikaa käytä vaikka ulkoilemalla, olemalla koirien tai perheen kanssa, tekemällä ruokaa, leipomalla, kirjottamalla kirjeitä (vaikka sähköisiäkin) - toisin sanottuna jollain paljon järkevämmällä tavalla?? Jopa telkkarin katsomista pidän järkevämpänä, etenkin jos sohvalla notkuilee yhdessä perheen kanssa, koirat kainalossa (vs. yksin koneella).

Kun olin viime viikonloppuna ystävän luona Helsingissä, en kokenut lainkaan tarpeelliseksi kaivella kameraa esille, vaikka söinkin ravintolassa ihanaa vegaanista pizzaa, tai join pullollisen kuohuvaa ystävän kanssa puoliksi. En tuntenut tarvetta kuvata ostoksia, joita tein kaupungilla. No, musikaalissa käynnistä laitoin kyllä kuvan faceen. En myöskään tullut kirjoittaneeksi meillä vietetyistä 18v-synttäreistä tai mistään muistakaan viime aikojen tapahtumista. Yritin kyllä, aloitin postausta... mutta sitten tuli taas joku "mitä järkeä tässä on"-fiilis ja jäi kirjottelematta.

Olen siis miettinyt, pitäisikö laittaa ihan oikeasti blogi hyllylle joksikin aikaa. Ja poistua myös facesta. Kokeilla, osaisinko olla ilman niitä, kokisinko itseni aivan maailman laidalta tipahtaneeksi, kun ei olisi sitä facea josta katsoa mitä ihmiset tekee, tai ei olis kanavaa, missä omia ajatuksiaan puida. Blogi on kuitenkin samalla päiväkirja, sinne voi laittaa asioita joita on tapahtunut ja kuvia joita on ottanut - tosin minun tapauksessa kuvat on viime aikoina olleet lähinnä vanhoja kuvia vuosien takaa (kuten nytkin...). 

Mä tuppaan ottamaan paineita, kun kaksi karvakorvaa tuijottaa mua odottavasti, enkä mä pääse koneesta irti... tai kun lapset on menneet nukkumaan ja mä huomaan tunnin päästä, että en ees huomannut kun ne meni, puhumattakaan että olisin toivotellut hyvää yötä... 

Etenkin silloin, kun sitten saan itseni koneelta irti ja lähden lenkille, väkipakolla ja ärtyneenä, ja kun sitten huomaan, miten kaunista ulkona on ja miten ihanalle syksy tuoksuu... ja kun mietin, että lapset on kotona enää vain rajatun ajan, ja koirat ei elä ikuisesti ja ole aina odottamassa sitä lenkille lähtöä... niin etenkin silloin mua surettaa kaikki se aika, mitä heitän hukkaan tuijottamalla tietokoneelta tai puhelimelta toisten ihmisten asioita. Kun olis se omakin elämä siinä elettävänä.

Pitäisikö kokeilla, millaista on elämä ilman somea?? Kypsyttelen tätä ajatusta nyt vähän aikaa...

Heli

PS. Muistattehan, että nämä minun pohdinnat ei ole syytöksiä ketään muita kohtaan. Nämä on mun omia mietteitäni ja tuntojani omista tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Jokainen tekee just niin kuin tykkää. Jollekin some voi olla tosi tärkeä osa elämää, jollekin toiselle vaan sellanen "käyn silloin tällöin"-juttu, josta ei ota mitään paineita. Ja se on ihan okei. Mutta omalla kohdallani mä mietin tällaisia, ja sekin on kai ihan okei?  

heinäseipäitä ja syksykukkia

Nyt on vuorossa pientä paljastelua pihasuunnitelman suhteen.

Mulla on siis pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa ajatus jonkun sortin aidasta. Sitä Ilonan kirjaa katsellessani se ajatus sitten selkisi: mä teen meille risuaidan! Sellasta samanlaista aitaa olen ihastellut jo aikaisemminkin Marketan blogissa, ja silloin jo mietin, että siinäpä oliskin meille sopiva juttu... mutta ajatus sitten hautautui, kuten aika moni muukin suunnitelma. Ihan siis vaan siksi, että en saa aikaiseksi...

Nyt mä kuitenkin tiesin, mistä saan tarvikkeet - eli siis ensimmäiseksi nuo heinäseipäät. Ne hommattiin, ja sitten (melkoisen tappelun siivittämänä) iskettiin niitä miehen kanssa maahan.

Mulla on siis mielessäni aivan selkeä visio, mitä tuleman pitää. Latelin miehelle ohjeita ja osoitin paikkaa, minne saapi alkaa reikiä tekemään... Tai taisin aloittaa sitä hommaa kyllä itse, mutta oli se sen verran raskasta puuhaa, että miehen tarttein siihen avuksi.

No, ekat kepit meni maahan ihan jees, mutta sitten mies rupesi jotain säätämään ja homma meni tappeluksi. Eli se alkoi siis jotain millimetrin tarkkaa tekemään, mikä ei ollut todellakaan tarkoituksena... Lopulta sitten "esitin toiveen" (=määräsin), että jospa hän vain nyt tekisi ihan just prikuulleen niin kuin minä sanon ja jättää asiaan puuttumisen ja kommentoinnin keppien kohdista aivan kokonaan. 

Lopputuloksena meillä on nyt kaiken kaikkiaan kuusi paria seipäitä pystyssä (yksi ei näy kuvassa). MINUN ohjeistamat paikat on just siellä missä pitääkin, kun taas se miehen vänkäämä kohta poikkeaa rivistä... Mutta tosiaan sen rivin ei tarvii olla viivasuora, joten tämä hyvä. 

Seuraavaksi odotellaan, jos joku keksittäisi siirtämään meidän tontilla olevia kivijalan kiviä tuohon jatkoksi... Ideana on siis laitella esim. kolme kiveä siihen ja sitten taas jatkaa tuota aitaa. Noiden seipäiden väliin sitten ladotaan aidaksi pajua, kun joskus saan aikaiseksi alkaa niitä siihen kanniskelemaan... 

Eli siis tätä haetaan:

Ja tässä siis vähän parempaa kuvaa siitä, mitä haetaan:

Eli tuota vasemmanpuoleista kuvaa tarkoitan. (Kuva pöllitty netistä, Jovelan talopäiväkirjan postauksesta.)

Näen jo sieluni silmillä, miten kaunis tästä tulee! ♥ Matala risuaita seipäiden välissä, kivet joiden päälle voisi asetella vaikka jotain kukkia purkeissaan sekä lyhtyjä, seipäissä voisi myös roikkua valoja... uuh! ♥

Napsaisin (surkean) kuvan myös humalasta ja siitä, miten se sittenkin vaan todellakin kasvaa korkeammaksi koko ajan: 

Syysistutuksetkin on tehtynä, uskokaa tai älkää!!

Syklaamit alkoi tehdä kuolemaa, joten vaihdoin niiden tilalle callunaa. Tuota murattia kerta kaikkiaan rakastan! ♥ Ulko-oven vieressä on nyt siis säällisen näköistä, kun siinä ei riudu puolikuolleita kukkasia, vaan sitä on vähän laiteltu.

* * *

Asiasta toiseen: ajattelin kirjoitella jossain välissä postausta meidän rakkaista, kalliista lemmikeistä... ja siis myös siltä kantilta, miten oikeasti kallista eläinten pitäminen voikin olla, jos niiden terveys alkaa renaamaan. Loppuun vielä kuva meidän kullanmurusta tänään, kun oltiin lähdössä leikkauksesta kotiin...

Naama turvoksissa, koivet harottaa, katse on aivan samea ja kielikin pilkottaa suusta... ♥ Tämä kaunis päivä on siis mennyt lähinnä hermoillessa ja jännittäessä koiran selviämistä, ja sitten kotiutumisen jälkeen olen ollut sen lähistöllä tarkkailemassa vointia. Ja se on ollut minun lähistöllä tarkkailemassa, etten vaan jätä sitä... ♥ Nyt se on kyllä jo melkein entisellään, ruoka maistuu ja räksyttääkin ihan niin kuin aina, kun pihaan ajaa auto...

Mutta eläinjuttuja sitten toisen kerran lisää.

Heli

innostusta

Nämä ihanat, aurinkoiset - ja vapaat! - päivät innostavat monenlaiseen. Esimerkiksi postausten kirjotteluun joka päivä... No, sillon kirjoituttaa, kun on asiaa. Esimerkiksi nyt.

Kävin aamulla aikaiseen labrassa otattamassa muutaman verikokeen. Koska meidän työterveys sijaitsee Prisman yläkerrassa, kävin sitten pikkuisen haahuilemassa sielläkin. Mun askel vie aika usein korttihyllylle.... enkä pettynyt taaskaan. Rakastan noita Anne-Mari Westin kortteja! ♥

Noissa korteissa on usein tosi puhuttelevia tekstejä, ja sellaisia mä tänäänkin sieltä löysin taas useampia. Myös syksy on ajankohtainen aihe ja vaikka olen aika usein aika väritön, niin tuo värikäs kranssikortti kuitenkin oli tekstiltään niin hyvä, että tarttui matkaan.

Tässä on sitten värit enemmän minua... Ai että miten kaunis kortti on tuokin. ♥ Olen todennut, että nuo kortit taitaa olla mulle vähän sellanen keräilykohde... ostan aina uuden, jos eteen sattuu kiva. Kokoan noita sitten tuohon jääkaapin oveen, josta niitä voin ihastella joka päivä.

Tein mielestäni todella hyvän löydön alennuskirjojen pöydästä: Ilonan kirja, hinta 4€!! Mulla on muutama muukin Ilonan kirjoista, ja niissä on kyllä tosi kauniit kuvat. Selailen niitä läpi aina silloin tällöin ja ihmettelen, miten joku voikin olla niin tarmokas, aikaansaava ja ennen kaikkea täynnä mitä ihanimpia ideoita...? ♥Ja vaikka hänen oma sisustustyylinsä ei ole samanlainen kuin omani, sain tästäkin kirjasta muutaman ihan todella mahtavan idean pihalle. Toivottavasti pääsen toteuttamaan ne pian!!

Mietityttää: Onkohan nyt käymässä niin, että mä sittenkin, kaikista epäilyksistäni huolimatta, alan innostua laittelemaan tuota meidän pihaa...??? Patio oli alku ja sen ympärille sitten kummasti alkaa tehdä mieli laittaa jotain muutakin. 

Mä olen itsessäni todella ideaköyhä, ja ihan liian usein ajattelen liian järkevästi (ja tylsästi!) myös tuon pihan suhteen... "ei ole järkevää laitella sitä/tätä/tota, kun sitten se on liian vaikea hoitaa/en kuitenkaan osaa/tulee kalliiksi..." Mutta entä jos vain kokeilee, tekee, puuhaa ja laittelee?? Aika usein, tai no useimmiten, kaikki laittamattomuus on ennen kaikkea mun laiskuutta aloittaa mitään tai edes yrittää... monta juttua kun saisi laitettua ihan ilmaiseksikin, tai ainakin hyvin edullisesti, kun vaan viitsii nähdä sen tekemisen vaivan. Ehkä mä aloitan nyt........

Koitan tässä opetella muutenkin vähän relaamaan ja nauttimaan vapaa-ajasta ihan hyvällä omallatunnolla. Tänään kannoin Susannan ihanalla tarjottimella evästä ja lukemista ulos, istuin keinussa nauttimassa mitä parhaimmasta syksyilmasta, join teetä, söin leipää ja suklaata... ja luin. Ilo irti vapaapäivästä siis! ♥

Nyt mä lähden jallittamaan miestä niistä mun ideoista... että lähdettäiskös kyselemään yksiä juttuja yhdeltä ihmiseltä tänne... hop hop hop... ja sitten aletaan laitella niitä paikoilleen..... Joskus jopa minä olen siis into piukassa ja hinkuan jonnekin niin mulle epätavallisiin hommiin kuin puutarhahommiin!! Omppujakin vois vielä tänään pakastaa lisää.... hain uusia rasioitakin jo heti aamusta...

Heli

ihana syksyinen päivä ♥

Voi miten ihana, aurinkoinen päivä tänään on! ♥ Olispa aina tällaista (ja aina vapaapäivä, kuten nyt...) Tämä on just se, mitä syksyssä rakastan: aurinkoa, muttei liian kuumaa, tuulista, kirkasta, kuulasta. Ja omenan tuoksua... ♥

Meidän pieni omenapuu antaa tänä vuonna taas huippusadon. Olen jo vienyt omppuja hevosille kassitolkulla, ja silti taas tänään keräsin kolme ämpärillistä pudonneita omenia puun alta. En kovin kauheasti syö itse niitä, mutta aina silloin tällöin jonkun kuitenkin. Nämä on valkeakuulasta, joka vaikuttais olevan jauhoista, mutta aika makeaa omenaa. Hyvin kun puraisee, niiden sisältä herahtaa makeaa nestettä käsille asti!

Jonkun verran omenissa on rupia, mutta ne on vain kuoressa. Eli kun vähän vaivautuu kuorta ottamaan pois, alla on aivan täydellistä omppua! Tänään taidan vielä yhden satsin sosetta noista keitellä, toivottavasti mulla riittää pakasterasioita, että voin säilöä sosetta ja hilloa nyt kunnolla. Kellariahan mulla ei ole, joten pakastaminen on ainoa vaihtoehto säilytykseen. Onneksi on nyt siisti ja aika tyhjä pakastin, jonne mahtuu noita laittelemaan.

Haahuilin pihassa kameran kanssa... ja totesin, että meidän nurmikolla on tosi paljon sieniä. Ei siis todellakaan ole harmaintakaan aavistusta, mitä sorttia ovat... mutta aika kivan näköisiä kuitenkin. 

Koivukin on jo varistellut lehtiä melko paljon. Enkä aio edelleenkään haravoida. Meillä on joka vuosi lehdet saaneet ihan suosiolla jäädä maahan, ja niin saavat vastakin. Jotenkaan mä en näe mitään järkeä koko haravoinnissa yleensäkään... ehkä se on ihan ok jossain pallokenttänurmikolla, mutta ei täällä meidän tontilla ole kyllä mitään väliä, vaikka lehdet jää niille sijoilleen.

Meidän pation humalat on sittenkin ottaneet kasvuspurttia vielä loppukesästä, vaikka luultiin, että ei ne mitään ehdi. Nyt on pisimmät suikerot jo tuolla ihan ylhäällä saakka! Ensi kesänä ne sitten varmaankin siitä leviää vauhdikkaasti ja saa nähdä, jos ne loppukesästä sitten peittää koko katoksen jo. Voi, se olis hienoa! ♥

Nyt taidan kyllä alkaa omppuhommiin. Kuullaan taas!

Heli-Martta

marttailua, leipähimoa ja sateenkaaria

Eilen ja tänään olen marttaillut. Hehheh. 

Olen siis saanut aikaiseksi keittää omista omenista hilloa yhden ison kattilallisen verran (siitä tuli 8 kpl puolen litran pakastusrasiallisia). On se vaan hyvää tuo omatekemä hillo, nam! Mutta se pitää sanoa, että se on kyllä melkein liiankin makeaa... taidan siis keittää toisen kattilallisen ihan vaan sokerittomaksi soseeksi. Soijarahkan kanssa se on tosi hyvää! Täytyy kokeilla, meniskö hillon tai soseen kanssa alas myös maustamaton soijajogurtti, se kun ei ole minusta mitään erityisen hyvää.. en ole soijan makuun vieläkään tottunut, vaikka olen jo kuukausikaupalla sitä käyttänyt.

Toinen marttailun kohde oli pakastin, jonka sulatin ja siivosin tänään. Kyllä olikin melkoisessa jäässä, huhhuh... Meillä auotaan pakastimen ovea vähän väliä, kun sieltä kaivellaan aineksia smoothieen. Nyt on kyllä joku tolkku tehtävä siihen hommaan, ainakin niin, että se avaus on tosi nopea eikä siellä seisoskella vaan aikaa tappamassa oven raossa.

Mä saan oikeesti tosi paljon iloa tollasista asioista. Koen itseni kunnon ihmiseksi ja melkein oikeaksi emännäksi, kun teen jotain tuollasta kodinhoidollista hommaa, puhumattakaan syksyisestä sadon säilömisestä!!

Tänään mua on mietityttänyt asia nimeltä leipä. Ja se, miten kauheesti mä syön leipää... Ja se, miten ihanan "uuden" leivän olen löytänyt leipähimoni kohteeksi. Nimittäin Vaasan ohuen ruispalan. Sitä samaa ruikkaria, mutta iiihanan ohuena versiona. Niin ihanaa, aaaaah, miten hyvää... ja ihan pelkän Keijun kera vaan. 

Eihän siinä mitään, jos söisinkin tollasia kuvan kaltaisia settejä... yksi leipä ja hirrrrrveesti kasviksia. Mutta kun se ei todellakaan mene noin, vaan mun setti on "monta leipää ja hirveesti Keijua"..... (eikä lainkaan kasviksia...) 

Siinä todistusaineistoa... tyhjä pussi, taas. Minkä sille voi, jos omaa sitkeän rukiin himon??? Mutta onko sitten mikään ihme, että on aika täysinäinen olo kaiken aikaa ja vyötärönympärys senkun pullistuu vaan. *huoh* Tänään olen leivän lisäksi syönyt myös kolme kappaletta jotain todella herkullista pullaa, jonka pakastinta sulattaessani paistoin sieltä pois... että ruokavaliohan on siis aivan kohdallaan. *huoh*

Kävin muuten pullasession jälkeen lenkillä koirien kanssa. Ajattelin, että nyt teen katumusharjoituksena oikein piiiiiitkän lenkin. Sitten alkoi sataa kaatamalla... Menin pieneen metsikköön puun alle kököttämään pahimmaksi ajaksi ja kävelin sitten takaisin kotiin. Ja söin muutaman leivän..................... *pitkä huoh eli huoooooooooooooh* 

Sovitaanko, että jatkossa syön vain tuollasia terveellisiä juttuja??? Jos se virkistäisi kaikin puolin muutenkin? 

Oikeesti mä oon ihan satavarma, että ruokavaliolla on aina osuutta asiaan, jos vaikka on väsynyt ja vetämätön olo. Tottakai muukin elämä vaikuttaa, mutta vaikuttaisko se ennen kaikkea niin, että kun muu elämä ensin väsyttää, ei jaksa oikein huolehtia vaikkapa nyt ulkoilusta, unesta ja ruokavaliostaan..? Ja sitten onkin kierre valmiina: on entistä väsyneempi ja apaattisempi, uni ei tule, terveelliset jutut ei maistu (kun taas herkut maistuu vieläkin enemmän kuin normaalisti...), kroppa tuntuu turpealta ja olo kaikin puolin ikävältä, sitten ei jaksa senkään vertaa mitään...

Mä koitan ottaa päiviini nyt enemmän vihreää/keltaista/punaista/mitä niitä kasviksia nyt onkaan ja enemmän ulkoilmaa. Mulla on ainainen huono omatunto siitäkin, etten ole ja puuhastele tarpeeksi koirien kanssa ja lenkit on vähän sellasta pakkopullaa.. mutta jos koittaisin nyt vaan asennoitua niihinkin hitusen eri tavalla. Koirat on siitä ihania, että ne on aina iloisia ja lähtee aina mielellään ulos. Palkkana lenkkeilystä on siis sekä oma hyvä mieli, että koirien innokas olemus. ♥

Sateenkaaria on tänä kesänä nähty, viimeksi äsken lenkillä. Kuva on otettu perjantaina taas yhdeltä metsäisemmältä lenkiltä. Äsken jyristeli ukkonen (!!) ja tälläkin hetkellä aurinko paistaa ja vettä sataa ja jossain on taatusti taas sateenkaari... no joo, ikkunasta kun kurkkasin ulos, niin tuossahan se taas näkyy pellolla. Täytyisköhän lähteä katsomaan, onko tuolla sateenkaaren päässä aarre, olis meinaan nyt ihan tossa kivenheiton päässä se kohta???

Kaikkea ihqua ja ihanaa ensi viikkoon teille kaikille, mäkin koitan laittaa positiivisen moodin päälle taas (sillä välin, kun odotan jotain ihmettä tarjottimella suoraan nenän eteen)!

Heli

sairaslomalla + otteita Irti oravanpyörästä -kirjasta

Terkkuja sairaslomalta. Eli hyvinkin pitkälti teen ja suklaan ääreltä. 

Mun selälle tapahtui eilen jotain, en tajua mitä. Ihan yhtäkkiä vaan sitä tuikkas niin, että hyvä kun pystyi hengittämään ja kaikki liikahtelut oli kauheita. Ja tämä siis tapahtui ihan vaan istuessani pöydän ääressä... Täysin outoa.

Menin työterveyteen, koska tänään ja huomenna olis ollut työpäiviä, ja ei ihan varsinaisesti tuntunut siltä, että kykenen töihin. Tohtori paineli selkää ja siellä naksahti, hui. Jonkinlainen nikamalukko lienee kyseessä. Sain loppuviikon sairaslomaa ja pari lääkettä (relaksanttia ja tulehduskipulääkettä). Tänään on jo oikeastaan aika normaali olo.

Nyt kun mulla on sitten ollut tätä aikaa, olen tietenkin taas ajatellut ajattelemasta päästyäni kaikkia syntyjä syviä. *huoh* 

Mä toivoisin, ettei mua pidettäis ainaisena valittajana, vaikka aina täällä rutisenkin kaikenlaista. Mä sanoisin ennemminkin, että mä "ajattelen ääneen" täällä. Mä koitan päästä selvyyteen itekin siitä, mitä mä mietin ja elämältäni tahdon. Kun sellaset asiat vaan ei meinaa mulle selvitä, vaikka miten päin koitan kaikenlaista pohdiskella.

Olen lukenut taas, ties kuinka monetta kertaa, Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Mä tartun siihen usein silloin, kun olen ihan pihalla oman itseni kanssa ja jahkaan vaan, että mitä ihmettä mä tällä elämälläni tekisin. 

Tälläkin lukukerralla silmään on pistänyt monen monta kohtaa, jotka olen kokenut hyvin samalla lailla kuin kirjailija. Kirjottelin niitä itselleni talteen ja tässä niistä joitakin otteita (toivottavasti tämä lainausten laittaminen ei ole laitonta???):

Perustarpeet hämärtyvät kiireen ja tavaratarjonnan keskellä. Ymmärrämmekö, miten vähällä lopulta tulee toimeen? Pystymmekö vetämään rajoja perustarpeen ja ylellisyyden, välttämättömyyden ja mukavuudenhalun välille? (Mua rasittaa kovasti tää maailman tavarapaljous. Siis oikeesti ihmiset selviäis niin paljon vähemmällä...)

Kulutusyhteiskunnan tuotevalikoimasta puuttuu vapaaehtoisesti vähempään tyytymisen vaihtoehto. (Tämä koskettaa mua sillä lailla, että jos haluaa vaikkapa vaihtaa työtä ja ilmoittautuu työkkäriin, pitääkin olla valmis ottamaan vastaan KOKOPÄIVÄtyötä. Kun mulle kyllä riittäis se osa-aikainenkin, jos se vaan olis päivätyötä eikä tätä vuorotyötä. Mutta se ei tunnu olevan hyväksytty vaihtoehto, vaan oletus on aina, että kaikki tahtoo tehdä täyttä päivää.)

Miten muutan oman elämäni niin, että nautin päivistäni ja elämästäni? Miten pääsisin eroon uupumuksesta ja masennuksesta? (Tämä on mulle TODELLA päivänpolttava kysymys. En tajua, miksei tämä väsymys ja alakulo katoa koskaan!!!)

Masennus ei tule kerralla, kaulimella päähän. Se hiipii elämään pikkuhiljaa. Aamuisin nukkuu pidempään, eikä jaksaisi herätä. Mikään ei huvita, tuntee itsensä vetämättömäksi. Pienin askelin elämän mielihyvä ja tyytyväisyys häviävät. Ja sitten jonakin oikein huonona päivänä huomaa, että elämä ei ole enää ollenkaan mielekästä. (Huolestuttavaa. Olenko kuitenkin jotenkin masentunut, koska mä olen todellakin ihan väsynyt koko ajan.)

Uskoin, etten ollut ansainnut levätä. Tunsin syyllisyyttä väsymyksestäni. Unelmoin päivästä, jolloin minulla olisi energiaa ja uskallusta kaikkeen. (Juuri näin. Olen jo pitkään miettinyt, että en muista päivää, jolloin olisin ollut virkeä. En muista aamua, jolloin olisin herännyt levänneenä ja olis ollut tunne, että olen nukkunut tarpeeksi.)

...olisin todella halunnut vain olla... Mutta ei, olisin tuntenut itseni laiskaksi ja turhanpäiväiseksi... (Nimenomaan näin. En osaa olla vaan hyvällä omallatunnolla.)

Tulin siihen tulokseen, että työ on pitkälle yliarvostettua. Sitä oli kuitenkin tehtävä, jotta sain laskut maksettua. Rupesin miettimään, kuinka voisin tulla vähemmän riippuvaiseksi tai kokonaan riippumattomaksi työstä. Kuinka voisin elää halvalla? (Tätä olen miettinyt jo kauan.)

Olin täynnä epämääräistä kaipausta ja päättämättömyyttä aivan kuin odottaen, että joku tarjoaisi minulle ratkaisua tarjottimella. (No näin on. En tiedä mitä tekisin, vaan odotan, että vastaus tulee... jostain.)

Siivosin. Minulla oli pakottava tarve saada elämäni järjestykseen. (Juu. Olen vuosikausia ajatellut, että siivoamalla kaappeja siivoaa myös omaa päätänsä. Sinänsä kaappien siivoaminen on kyllä lempipuuhaani, mutta mun päätä se touhu ei ole edelleenkään selvittänyt.)

Analysoin itseni puhki... Lakkaamaton ajattelu on kuluttavaa. (Aivan. Joskus huomaan, miten vaan pyöritän ja pyöritän samoja asioita mielessäni loputtomiin. Mä inhoan keskeneräisiä asioita ja tämä jos joku on todella keskeneräinen asia. Saanko ikinä ajatuksiani siististi järjestykseen ja selville sitä, mitä mä todella todella todella haluan??)

Aloin tarkkailla rahankäyttöäni ja mietin, miten voisin selvitä elämisestä vähemmällä rahalla, jotta minun ei tarvitsisi tehdä niin paljon työtä. (Tätä olen tehnyt jo kauan. Tosin vain sillä lailla, että olen laskenut tuloja ja menoja. En ole saanut aikaan juurikaan miettiä, mitä voisin tehdä, että rahaa säästyisi.)

Ymmärsin, että asuin liian isossa talossa, minulla oli liikaa lainaa, että lämmitin turhia asunto- ja autotallineliöitä ... että meillä oli yhteensä aivan liian monta autoa, ja että saastutin ja kulutin rahojani ties mihin typeryyksiin. Tiesin, että tämä ei ollut oikea tapa elää. (No niin, tästä olenkin aiemminkin jo kirjoitellut joskus... Mä edelleen elän toivossa, että koittaa päivä kun mieskin alkaa ajatella näin ja me todella myydään tämä paikka ja kaikki nuo turhat ylimääräiset autot, ja muutetaan johonkin ihan pienten kustannusten mökkiin. Edes sitten joskus, kun lapset on pesästä pois.)

...vähitellen ymmärsin, että elämänkatsomuksemme olivat todella erilaiset. Asiat, jotka olivat tärkeitä minulle, eivät olleet sitä hänelle (miehelle) ja toisinpäin. (Joo valitettavasti tässä olemme Kaarinan kanssa samikset... meillä on kyllä miehen kanssa aika lailla erilaiset intressit, ja juurikin niin, että minun miehen intressit on myös tuolla autotallissa ja autoissa, kuten Kaarinan ex-miehen...)

Olin edelleen vakuuttunut, että tarvitsin pysyvästi vähemmän työtä ja enemmän aikaa itselleni ilman kiirettä ja stressiä. Saavuttaisin tavoitteeni, jos osaisin elää säästeliäästi ja pienesti. (Näin uskon. Kuvittelisin, että voisin tässä meidän nykyelämässäkin kenties nipistellä menoista niin, että pärjättäisiin, vaikka tekisinkin vähemmän töitä. Haavehan olisi työllistää itsensä kotoa käsin, mutta en voi käsittää miten sen tekisin.)

Jotenkin tämä kaikki on tosi ällistyttävää. Joku siis ajattelee, tai on ajatellut, samalla lailla kuin minäkin!! Ja se joku on löytänyt tien ulos. Siis ulos sieltä suosta, missä tunsi tarpovansa aina ja aina vaan.

Mulle ei kuitenkaan edelleenkään ole avautunut se, mitä mä tahtoisin tehdä. En vaan kerta kaikkiaan keksi. Työ antaa, mutta myös ottaa. Töissä on joitain ihan tosi kivoja hommia, joita teen mielelläni. Mutta se on nyt kuitenkin ihan selkeetä, että vuorotyö tekee mut sekopääksi. Jollekin se sopii, mulle se ei sovi. Mä olen todella ärsyyntynyt aina, kun katselen työvuorojani ja sitä poukkoilua vuoroissa. Aamua, iltaa, välivuoroa, arkea, pyhää, kaikkea sikin sokin. vapaa siellä, toinen tuolla. Nyt on tulossa siis vähemmän töitä, mutta edelleen vuorot on sitä sun tätä, siellä sun täällä. 

Mä en tiedä kaipaanko mä elämääni ihan varsinaisesti lepoa, siis että onko se oikea sana. Toki mä toivoisin, että tämä loputon väsymys ja aivosumussa elely joskus loppuisi. Mutta mä kaipaan elämääni ennen kaikkea jotain merkitystä - että voisin tehdä työtä, joka on oikeesti jotenkin tärkeää. Mun mielestä toi tavaran pyörittäminen ei ihan vastaa sitä, mitä mä pidän merkityksellisenä...

Mä suosittelen edelleen kyllä erittäin lämpimästi tuota kirjaa kaikille. Vai ootteko lukeneet sen?? Mitä ajatuksia se on teissä herättänyt? Entä onko näissä mun mietteissä jotain, mihin haluaisitte kommentoida?

Niin ja sen sanon vielä, että jotenkin mä olen taipuvainen ajattelemaan, että esimerkiksi tämä mun yhtäkkinen selän napsahduskin on merkki jostakin. Elimistön vinkki, että olisko aika muuttaa asioita...

No, nyt multa kuitenkin loppui puhti tälle illalle. Taidan sujahtaa tuonne tähtösten sekaan...

Heli