sairaslomalla todellakin sairastetaan!

Nyt täytyy kyllä sanoa, että johan on sitkeää sorttia tämä tauti! Tänään hain toisen antibioottikuurin, kun se eka ei sitten vienytkään kokonaan tulehdusta pois. Oikeastaan luulin, että mulla on jotain keuhkoputkissa, kun tuntui sellasta "keuhkokipua", mutta mulla olikin edelleen siellä poskionteloissa tulehdusta ja keuhkoissa ei mitään vikaa. Ne "keuhkokivut" oli todennäköisesti närästystä, joka on vaivannut mua aivan älyttömästi myös nyt. Apteekissa sanottiin, että nää lääkekuurit on aiheuttaneet sen, että närästysoireetkin tuntuu kahta kauheammilta. Jeah...

Mun piiiitkä sairasloma alkaa olla lopuillaan - perjantaina on viimeinen saikkupäivä. Johan tässä onkin sitten kotona oltu puolitoista kuukautta. No, olen kyllä sitten sairastanutkin ihan urakalla, kun tähän aikaan on tosiaan mahtunut kokonaista KOLME antibioottikuuria (pissatulehdus + 2xposkiontelot) ja lisäksi yksi migreeni ja myös vatsakipuja. Sekä paljon itkua, murhetta ja myös ehkä jonkinlaista eheytymistä. Melkoista vuoristorataa siis!

Ensi viikolla on töihin paluu edessä. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä... muuta kuin että mentävä on. Katsoo sitten, miltä se taas alkaa tuntumaan. Toisaalta jo ensi viikon lopulla on risteilyä tiedossa. Toivottavasti ei tuule tällä lailla, mitä nyt on tuullut, tai minä en laivaan astu... Eikä tässä kovin montaa viikkoa ole siihenkään, kun lähdetään aurinkoa katsomaan. Mutta sitten onkin koko kesä töitä... mun "kesäloma" on sitten vasta elokuussa, kun lapset jo palailee kouluun. Plääh.

Olen tässä sairasloman loppumetreillä viimeinkin laittanut valokuvia tietokoneella kuntoon. Siis onhan mulla ne aiemminkin olleet jämptissä järjestyksessä kansioituina, mutta olen jossain välissä aika rankasti niitäkin karsinut, ja nyt sitten olen suorittanut sitä urakkaa loppuun. Mun tietokone alkaa nimittäin osoittaa merkkejä hajoamisesta, ja nyt on vähän sitten kiire saada valokuvat turvaan... Kuvia on koneella vuodesta 2005 lähtien ja tällä hetkellä olen "siivousurakassa" vuoden 2013 kohdalla menossa. Isompi tikku pitää vaan hankkia, että saisin kaikki ne siivotut kuvat sitten siirrettyä yhdelle tikulle talteen.

Olen siis joutunut vähän nyt pakollakin oleilemaan vaan sisällä ja ottamaan rauhallisesti. Valokuvien välppäämisen lisäksi olen lukenut kirjoja ja räpeltänyt uutta puhelinta, jonka otin pojalta koeajalle. En sitten mitenkään jaksais opetella uuden puhelimen juttuja... *huoh* Muutenkin jotenkin tosi kovasti tökkää toi puhelimeen addiktoituminen, mitä valitettavasti tunnistan jo itsessänikin. Aika ajoin mun tekisi vahvasti mieli palata vanhaan kapulaan, jolla ei voi tehdä mitään muuta kuin soittaa tai tekstata. Mutta toisaalta tämä nykyaika on sitten kyllä myös niin kätevää, kun voi tuosta vaan olla whatsappin kautta yhteydessä vaikka ulkomailla asuvaan kaveriin... reaaliajassa, ilmaiseksi...

Joka tapauksessa toivon hartaasti, että viikonloppuna olisin viimeinkin terve!! Silloin olisi nimittäin ihan ihka-aidot vanhat kunnon livetreffit ystävän kanssa ja teatteriakin tiedossa - vähän vaihtelua tälle kotona olemiselle, vaikka sinänsä kotona tykkäänkin tosi paljon olla. Ja koska uni toisteks paras lääke on (tehokas antibiootti on tässä tapauksessa se paras), niin taidan lähteä tästä nyt vällyjen väliin.

Mukavaa viikon jatkoa kaikille!

Heli

taudin parantelua, kevättä ja oudon näköisiä pöperöitä

Kyllä nyt meinaa olla tiukassa tämä tauti. Aika ajoin tuntuu, että selkeesti on parempaan päin menossa, ja sitten onkin taas tukossa. Nenäkannuilukaan ei tunnu auttavan, ennemminkin pohdituttaa, onko se kannattavaa, kun mulla on toisessa tärykalvossa reikä... jokaisen huuhtelun jälkeen poskionteloissa tuntuu jonkun aikaa painetta ja se reikäinen korva on lukossa. 

Tienoot on kovin keväiset. Lunta on enää varjoisissa paikoissa pelloilla, sekä vähän metsän siimeksessä. Toisaalta metsässäkin on tänä talvena ollut tosi vähän lunta - ehkä sinne ei ole edes kunnolla päässyt satamaan mitään paksua lumipeitettä. Niin, oikeastaan ne metsässä olevat lumet on ennemmin aukeilla paikoilla kuin siellä puiden alla.

Olen kuluneella viikolla nähnyt jo useita muuttolintuja: joutsenia, kiuruja ja töyhtöhyyppiä. Kevät! ♥ Tosin ensi viikoksi on kuulemma luvattu lunta... plääääääh. Toivottavasti lintuparat ei palellu, kun ovat jo tänne tulleet.

Olen kuljeskellut koiran kanssa pelloilla ja metsässä hissukseen. Mä olen kyllä pukeutunut kunnolla, mulla on pipo ja kauluri ja lapaset jne... Silti tuo ulkoilu tuntuu tekevän ehkä enemmän pahaa kuin hyvää. Jotenkin niin tyhmää, kuvittelisi, että raitis ilma auttaisi parantumaan. Pitäisköhän mun ihan oikeesti vaan olla sisällä kököttämässä?

Tämä on kyllä toisaalta tosi tuulinen paikka. Ehkä se tuuli ei ole ihan paras juttu nyt..?

Tämä jäljellä oleva koira on vähän sellanen omien polkujen tallaaja. Toinen koira aina hiippaili jossain lähistöllä, eikä lähtenyt kauaksi minusta, mutta tämä ottaa kyllä ihan eri tavalla tilan haltuun. On jokseenkin ärsyttävää, kun omissa ajatuksissaan kävelee ja sitten toteaa jälleen kerran, että eipä näy koiraa... Aina se kotiin tulee, ei siinä mitään, enkä mä irti pidä kuin ihan tässä lähipelloilla ja -metsässä vaan, eli ei se koskaan kaukana ole. Mutta en silti tykkää sen tyylistä erityisemmin. Se tapaa esimerkiksi mennä ojien pohjille kaivelemaan, ja viis veisaa jos sitä huudellaan... Aika usein just jostain hännän vilahduksesta sen sitten pystyy paikantamaan.

Kotona tekis jotenkin mieli järkätä paikkoja uuteen uskoon... Esimerkiksi olen alkanut miettiä ulkoeteisen muuttamista lasiverantamaisemmaksi. Jos siirtäisin siellä kaapissa olevat vaatteet pikkueteisen kaappiin, josta siirtäisin tavarat yläkerran säilytystiloihin... Ja sitten sinne lasiverannalle laittaisi räsymaton, pöydän ja tuolit, paitsi ensin ottaisi lattiasta kokolattiamaton irti ja lautalattiat esille... Yksi ikkunaton seinä siellä voitaisiin puhkoa ja laittaa siihenkin ikkuna, sitten olis valoa kolmesta suunnasta... 

Olishan tossa puuhaa - jotenkin olen pientä projektia vailla nyt. Mietin kuitenkin vielä, koska ulkoeteinen on tosiasiassa ollut erittäin toimiva tuollaisena, mitä se nyt onkin. Ja tulisko siellä sit ees istuskeltua...? Mä kun tykkään eniten kuitenkin istuskella ihan tässä ruokapöydän äärellä vaan.

★ ★ ★

Ruokapöydästä hyvä aasinsilta ruokiin:

Olen koittanut aika ajoin kunnostautua ruokieni kanssa. Eli tehdä ihan lämmintä vegaanista ruokaa, etten pelkällä leivällä vaan elelis... Huomaan, että mun pöperöt näyttää erehdyttävän paljon joltain koiran oksennukselta... vai mitä sanotte näistäkin kahdesta??

Ei noi tosiaan järin houkuttelevilta näytä... Mutta maku on ihan älyttömän hyvä. Mä oon sellanen "pikakokki", en jaksa hifistellä enkä halua käyttää mitään ihmeellisiä aineksia. Ja käytän tosi paljon puolivalmisteita... valmiita papuja ja pakastekasviksia esimerkiksi. Nämäkin molemmat ruoat on tosi nopeita tehdä ja vähistä aineista. 

Yläkuvassa on ns. keitto - voiko noin paksua sössöä keitoksi edes sanoa...? Siinä on pakasteesta perunasuikaleita ja kasvissuikaleita, vettä, kasvisliemijauhetta, kuivattua persiljaa, ruohosipulia, valkosipulia ja nokkosta, pakastettua lehtikaalimurua (heitän koko pussin lehtikaalia pakkaseen ja kun se on jäätynyt, hieron sen murusiksi ja poistan paksut lehtiruodit pussista... siitä on sitten helppo lisätä ruokiin), turaus ketsuppia, sekä kidneypapuja. Olen laittanut myös mustapapuja+vegemakkaraa, ja se vasta mahdottoman herkullista onkin! Ja yksi vähän aikaa sitten repertuaariini lisäämäni "joka ruoan ainesosa" on paahdettu, kuivattu sipuli - nam! Se on tämänkin "keiton" saostanut paksummaksi. 

Muistan, kun eka kerran tollasta tein ja maistoin sitä ERITTÄIN suurella varauksella... siis että on taatusti ihan kamalaa, juuri ton ulkonäön takia.. mutta niin vaan senkin sotkun herkulliseksi totesin!

Alakuvassa on joku tosi nopea sörsseli, jossa on tomaattimurskaa, kikherneitä, mausteita (todennäköisesti valkosipulirouhetta, sipulijauhetta, suolaa ja mustapippuria...) ja sekään heitettynä keitettyä tattaria. Naaaaam!!!

Tuollasia mun ruoat on, gourmetista erittäin kaukana... Teen usein jonkun satsin vaan ja sitten syön sitä monta päivää. Sanomattakin selvää, että muu perhe ei ees maista... menettävät kyllä aika paljon, etenkin jos vertaa, että ne syö sitten jotain makaronia ja jauhelihaa... Kyllä nää mun ruoat on parempia!!

★ ★ ★

No, minä jatkan täällä taudin parantelua. Ja miettimistä noiden muutosjärkkäilyjen suhteen... Jotain tekemistä olis kyllä kiva keksiä - vaikka lukeminen ja netissä roikkuminen on kivoja juttuja myös, kaipaisin myös vähän jotain muuta välillä...

Kivaa viikonloppua kaikille!

Heli

PS. Tyttö tuli juuri koulusta. Ja voi kauhee minkä kuuloinen yskä... ihan sama on kuvio kuin mulla: eka oli kurkku kipeä, ääni meinasi lähteä, sitten kauhea yskä... Saa nähdä mihin asti tämä nyt sitten tytölläkin menee! Ja meidän kun pitäis aamulla lähteä sukuloimaan Keski-Suomeen tyttöporukalla...

tautimagneetti

No johan nyt on kumma! Minä-joka-en-ole-koskaan-kipeänä olen TAAS kipeänä!!

Tällä kertaa on nyt sitten poskiontelontulehdus. Tauti alkoi kurkkukipuna ja kivuliaana, repivänä yskänä ja muuttui hirveäksi nuhaksi. Onneksi mulla sattui olemaan työterveydessä lääkäriaika muutenkin, niin sain samalla reissulla sitten lääkekuurin. Itse en kyllä olis osannut arvata edes, että on joku tulehdus, kunhan luulin kauheaksi flunssaksi vaan. Mutta kyllä ne ontelot oli sit tulehtuneet.

Nyt on sitten kunnon arsenaali lääkkeitä ja muita oheistuotteita. Olen ottanut C-vitamiinia ja auringonhattua ihan perus-apuna flunssaan, Vicks taas avaa tosi hyvin röörit (plus maistuu hyvälle). Lasissa on Bafucinia - piti antaa se alkuperäinen purtilo tytön mukaan kouluun, koska hänellä on nyt sitten kurkku kipeänä...

Mullahan oli pari viikkoa sitten just edellinen antibioottikuuri siihen pissatulehdukseen. Olin sitten tyhmä enkä syönyt maitohappobakteereita... ehkä siksi pääsi tauti nyt iskemään niin hanakasti?? No oli miten oli, nyt hommasin sitten kunnon maitohappobakteeritkin. Ja aion tuon purtilon loputtua syödä niitä sitten jatkossakin ahkerammin.

Antibiootin lisäksi sain tollasta tosi tehokasta limakalvojen supistajaa. Kyllä teki mieli kirjoittaa joku oodi lääketieteelle, kun jo hetki ton Aerinazen ottamisen jälkeen yhtäkkiä huomasin, että voin jälleen hengittää kohtalaisen normaalisti!! Ja ah, miten ihanaa oli nukkua yö suht kunnolla!! Pari edellistä yötä olikin kyllä aivan hirveitä, toisen yön nukuin lähes istuma-asennossa sohvalla...

Hommasin Bepantheniakin. Alkoi meinaan olla nenä tosi koetuksella siitä hirvittävästä niistämisen määrästä... Ja tuota nyt saattaa tarvita muutenkin aina silloin tällöin.

Ja sitten hommasin tollasen nenäkannun. Olen sitä ajatellut ennenkin, että oliskohan se hyvä... Nyt sattui yksi apteekin asiakas näkemään, kun mä heti ostokset maksettuani aloin kiskoa tablettia nassuun, ja hän sitten suositteli tollasta. Apteekin myyjäkin kehui sitä - sanoi, että "sieltä sitten tulee kunnon aivolimat"... No, olen sillä nyt huuhtonut muutaman kerran, mutta vielä ei ole aivolimoja näkynyt. Niitä odotellessa!! (Edelleen on siis paineen tunnetta ja tuntuu, ettei mitään irtoa kunnolla pois...) Sitä vaan mietin, että mitenköhän usein tolla voi sitä huuhtelua tehdä esimerkiksi päivän aikana...? Onko väliä jos tekee usein? Mä siis todella odotan niitä "aivolimoja" ja sitä tunnetta, että pää olisi tyhjempi tästä kaikesta eritteestä... 

Noiden tuotteiden lisäksi olen sitten koitanut juoda hirmuisesti. Vettä ja teetä menee. En ole käyttänyt hunajaa enkä valkosipulia enkä inkivääriäkään, enkä varmaan käytäkään. En jaksa lähteä sellasia ostelemaan nyt. Eiköhän tämä tauti näilläkin taltu!!

Jotain hyvää tässä sairastamisessa: suklaa maistuu ihan kamalalle (ainakin tumma suklaa)! Eipähän tule siis suklaata mussuteltua. Ja hei, sillon kun on sairaslomalla, niin eikös sillon just kuulukin sairastaa? Mä oon aika kunniakkaasti kyllä nyt sairastanutkin, kun kahden antibiootteja vaativan taudin lisäksi olen erittäin pitkästä aikaa kärsinyt myös kunnon migreenikohtauksesta sekä niistä iänikuisista vatsakivuistakin... (sain muuten nyt lähetteen letkua nielemään, jaiks...)

Ootteks työ olleet terveinä?

muistoja vuosikymmenen takaa

Luen parhaillaan yhtä tosi hyvää kirjaa (Liane Moriarty: Nainen joka unohti). Se kertoo naisesta, joka kopsautti päänsä pahasti ja unohti kertakaikkisesti kymmenen viimeistä vuotta elämästään. Kun hän palasi sairaalasta kotiin, hän ei tuntenut lapsiaankaan (koska he olivat kaikki alle 10-vuotiaita). Hänen kotinsa oli aivan erilainen kuin se oli ollut silloin kymmenen vuotta sitten, ja hän oli itsekin ihan erilainen, mitä olisi koskaan kuvitellut olevansa. Ja niin edelleen. Tosi hyvä kirja, suosittelen! Ja on siis ihan romaani, kivaa luettavaa.

No, mä aloin sitten itse miettiä omalla kohdallani, että mitä ajattelisin nykyisestä elämästä, jos palaisinkin yhtäkkiä kymmenen vuoden taakse. Itse asiassa mä mietin useasti, mitä tekisin, jos voisin elää uudelleen elämäni... Että mitä ottaisin uusiksi ja mitä tekisin aivan toisin. Ajattelen, että tekisin hyvinkin paljon toisin, mutta toisaalta eihän sitä sitten olisi tässä nykyisessä tilanteessa, jos olisi tehnyt asiat toisin... ehkä.

Aloin sitten aikani kuluksi tehdä "aikamatkaa" sinne kymmenen vuoden taakse... valokuvien kautta tietenkin. Olen siivonnut valokuviani tosi rankasti viime vuosina, mutta kyllä niitä vielä on jäljelläkin. On niin hauska palata muistoihin kuvien avulla!! Kaikki tämän postauksen kuvat on vuodelta 2007, ja kyllä voin sanoa, että muistan joka ikisen tilanteen ja hetken, mistä ne on otettu. Valokuvat on oikeasti kultaakin kalliimpia muistojen herättäjiä!!

Lapset, tuolloin 5v ja 8v, leikkivät kissan kanssa. Tämä kissa suostui yllättävän auliisti olemaan leikeissä mukana. Kissa oli tuolloin noin 2,5-vuotias.

Meillä oli tapana käydä lasten kanssa koulujen päättäjäispäivänä Tykkimäessä, jos vain oli hyvä ilma. Siellä oli silloin mukavan väljää, kun ihmiset oli erilaisissa päättäjäisjuhlissa yms. Tämä kuva on sellaiselta reissulta. 

Kuopus ja koiranen ♥ (silloin vasta reilut 1,5-vuotias) siellä samaisella Tykkimäen reissulla.

Jos tekisin jotain toisin, tällä tiedolla ja kokemuksella, mitä mulla nyt on, kannustaisin ehkä lapsiani pontevammin jonkun liikuntaharrastuksen pariin. Meidän lapset ei ole oikein koskaan harrastaneet mitään, ja sitten kun tietokoneet tuli joka kotiin, oli meidän poikien intressit vain ja ainoastaan niissä. Sitä hitusen harmittelen, vaikkakin molemmat pojat on nyt opiskelleet nimenomaan sitä alaa ammatikseen (toinen on jo valmis datanomi, toinen opiskelee parhaillaan).

Niin ja kyllä mä varmaan keskittyisin enemmän lapsiin kuin tietokoneeseen itsekin... mä olin aivan blogien pauloissa jo silloin ja muistan kyllä kokeneeni huonoa omatuntoa siitä, miten paljon olin koneella itsekin. Näin jälkikäteen tuo harmittaa aika paljonkin...

Itse olin kymmenen vuotta sitten vielä kotosalla lasten kanssa. Tai olin jo ottanut vähän askelia työelämäänkin kyllä, mutta palasin sitten vielä kotiin. (Vai olinkohan itse asiassa just kymmenen vuotta sitten puhelinmyyntihommissa?? En ollut tosin kauaa, vaan palasin sitten taas kotiin...) Kuopus oli tosiaan sen 5v silloin ja hän oli kanssani kotosalla (muut oli siis jo koululaisia silloin). Hän oli ollut jo aiemmin jonkun aikaa päiväkodissa, ja nyt kotona oleminen olikin hänestä sitten aika tylsää... Päikkärissä oli niitä kavereita ja kotona vain äiti!

Muistan oikein hyvin tämän kyseisen lenkin, jonka tein koirani kanssa. Oli ihanan lämmin illansuu ja muistan, miten onnellinen fiilis mulla oli! ♥

Tämä kuva on otettu, kun meillä oli ekat pennut. Kuvassa siis minä ja mammakoira (joka on se äskettäin lopetettu koira siis) koiranpentujen aitauksessa. Mä tykkäsin kovasti pitää huivia päässä tollein. Ja pidän edelleenkin joskus vielä!

Tämä on selfie, jota koitin ottaa rotujärjestön lehteä varten... (oli tosi vaikea saada kuvaa itsestä kameralla...) Ai kauhee, tuolloin en tainnut harrastaa kulmien nyppimistä... =D Mulla on oikein tollaset yhteen kasvavat kulmakarvat, jos en niitä ruokkoa lainkaan. Ja voi miten karmea otsatukka... =D Tässä kuvassa on myös se meille jäänyt pentu. ♥

Muistan, miten innoissani olin noista koira-asioista. Kävin kasvattajakurssin ja tehtiin nuo ekat pennut, joista sitten jäi meille yksi kotiin. Muistan myös, miten kauhean hysteerinen olin pentujen kanssa... voihan huokaus. No, eihän niitä juttuja voinut tietää, kun ei vaan tiennyt. (Sittemmin meillä on ollut kolmet pennut vielä, ja niiden kanssa osasin kyllä ottaa huomattavasti rennommin...)

Mä haaveilin varmaankin silloin kymmenen vuotta sitten myös kaikenlaisista muista eläimistä tänne meille. Kanoista ja vuohista tai lampaista ainakin... Ei niitä sitten koskaan tullut. Eikä varmaan tulekaan...

Innokkaat apurit uima-allasta kasaamassa ♥

Katselin äsken myös videoita tuolta kymmenen vuoden takaa. Mulla oli silloin eka digikamera ja sillä olen ONNEKSI ottanut myös noita videonpätkiä. Muun muassa tuohon uima-altaaseen liittyen oli pari videota. Ihanasti näki, miten superinnoissaan lapset oli altaasta!! Allas oli meillä ihan typerästi keskellä pihaa (koska se piti laittaa hiekan päälle ja muualla on vain ruohikkoa), mutta kyllä lapset puljasi siinä niin hirmuisesti! ♥ Videot oli ekoista pulahduksista: vettä laskettiin altaaseen varmaan vuorokauden ajan letkulla vessan hanasta ja se oli jäätävän kylmää... mutta sinne ne lapset vaan meni pulikoimaan heti, kun lupa heltisi! Videolla on innokasta kiljuntaa, vesi on selkeästi TOSI kylmää!! =D

On niin jännä muistella noita aikoja, ja miettiä mitä lapsista on tullut:

*esikoinen oli 12-vuotias heppatyttö - nyt hän on 22-vuotias ja 2,5-vuotiaan pikkutytön työssäkäyvä äiti!!

*toinen lapsi (poika) oli 10-vuotias vapaapalokuntalainen - nyt hän on ammattiin valmistunut, kesällä syntyvän lapsen tuleva isä!!

*kolmas lapsi (poika) oli 8-vuotias viikari, nyt hän opiskelee ammattiin ja on jo myöskin täysi-ikäinen!!

*kuopus oli 5-vuotias iloinen pikkuneiti - nyt hän on 15-vuotias eläinrakas, taiteellinen teini!!

Minä itse olin (just nyt kymmenen vuotta sitten) 34-vuotias kotiäiti, joka ei tiennyt, mitä tekisi isona... - nyt olen (iik!!) 44-vuotias, työssä kaupassa ja yhä tiedoton mitä tekisin isona... Hiustyylit on muuttuneet, eläimiä on ollut ja mennyt. No, kulmakarvat mulla on kuitenkin siistimmät nykyään!

Muistan myös tämän... mitenkä meidän oven pieleen tuli oikein järvi, kun satoi kaatamalla! Lapset kävi ennen uima-allasta puljaamassa jopa tuollasissa lätäköissä... Tuossa vasemmassa alakulmassa näkyy kuopuksen polkupyörä, jossa oli apupyörät - voi awww, miten pikkuisia lapset on olleet, ja kuitenkin VAIN kymmenen vuotta sitten!!

Koti silloin kymmenen vuotta sitten.

Talon remonttia ei oltu edes aloitettu kymmenen vuotta sitten!! (Se aloitettiin vuonna 2008.) Nyt on talo rempattu sisältä ja maalattu ulkoa, katto on edelleen vaihtamatta... Talli on myös edelleen melko surullinen näky, etenkin just tuo ikkunapääty, ja senkin katolle tarttis tehdä jotain. No, lottovoittoa odotellessa... yhtään lainaa ei haluttais enää ottaa.

Myös pihan suhteen huomaan monia muutoksia tapahtuneen kymmenessä vuodessa. Moni puu ja pusikko on kadonnut, hallitsematon niitty on siistitty (ja nyt hinkuan sitä takaisin hallitsemattomaan tilaan...) ja viime kesänähän sinne ilmestyi viimeinkin myös kesäkalusteita.

Niin ja tosiaan, saman ukkelin kanssa edelleen hiihtelen, kuin silloin kymmenen (ja kaksikymmentä..) vuotta sitten! ♥

* * *

Olen sitä mieltä, että valokuvat on yksi parhaita asioita olemassa. En todellakaan voisi marittaa valokuviani kokonaan pois, ja "säästää muistot mielessäni". Ei ne siellä säästyis!! Kuvien avulla pääsee tosi elävästi niihin paikkoihin ja tunnelmiin, missä kuvat on otettu. Näkee vaate- ja hiustyylit, kodin sisustusta ja ennen kaikkea lapset eri ikävaiheissa. ♥ Kullan arvoisia muistoja kaikki!! ♥

Jos haluat, tee Sinäkin tällainen muisteluretki kymmenen vuoden taakse! Tule vinkkaamaan, jos teet, niin tulen sitten kurkkaamaan. Muisteleminen on ihanaa!!

* * *

Nyt jatkan kirjan lukemista... ja nenän niistämistä, mulle nimittäin iski aivan kauhea flunssa, kiitos siitä mummon pienelle muruselle, jota olin hoitamassa viime viikolla... pikkuneiti oli pois hoidosta, koska oli niin nuhainen ja yskäinen, ja niin se vaan tauti sitten hyppäsi tämän mummelin kimppuun!

Mukavaa uutta viikkoa kaikille!

toipumista

Suurin suru on nyt ehkä surtuna. Monet itkut on itkettynä ja mielessä on pieni koira vähän väliä... Mutta aika auttaa ja suru helpottaa. Muistot on sydämessä. ♥

Olen edelleen sairaslomalla. Tämä onkin oikein kunnon saikku, tulen olleeksi pois töistä lähes kahdeksan viikkoa... Täytyy sanoa, että tarpeeseen tämä tuli, vaikka aika ajoin tunnenkin huonoa omatuntoa kotona lojumisesta. Olen kuitenkin todellakin nyt sitten sairastanut: mulla oli se pissatulehdus, sitten tuo koiran lopetus olisi kyllä vaatinut pienen tauon töistä. Lisäksi olen todella pitkästä aikaa kärsinyt myös migreenistä. Ja viimeisimmäksi tuli sitten vielä joku kurkkukipukin ja kauhea keuhkoja repivä, kivulias yskä. 

Tuntuu, että taisin todellakin olla aika loppu. Olen yleensä tosi terve, mutta nyt on sitten iskenyt sitä sun tätä tautia, ja tuo migreeni on mulla yleensä merkkinä stressin HELPOTTAMISESTA, eli nyt kun on alkaneet asiat selvitä ja ehkä viimeinkin voi vähän rentoutua, se sitten sai myöskin sijansa.

Kyllä, tulin umpikujaan. Voimat loppui aivan tyystin. Niin moni asia painoi mieltä, että eräs tapahtuma sitten vain katkaisi kamelin selän... Vaikka tässä on käyty nyt aikamoisen mankelin läpi, voin kuitenkin sanoa, että onneksi tuli tuo juttu, minkä takia sitten lähdin sairaslomalle. Nyt olen saanut puhua paljon ja olen saanut apua ja voimat alkaa palautua. Olen muuttanut ajattelutapojani, tai ainakin opettelen muuttamaan... Ja jatkan sitten vahvempana, toivottavasti.

Vielä kuitenkin reilut pari viikkoa olen kotosalla. Olen saanut "komennon" levätä ja voimaantua. Sellaista siis on ohjelmassa, käskystä.

Kevät on tullut. Tuo kuva (kuten kaikki muutkin tässä postauksessa) on useamman vuoden takaa, mutta metsässä näyttää ehkä tuollaiselta just nyt. Tai saattaa olla vähemmänkin lunta, tuskin lainkaan. Kevät taitaa olla aikaisessa? Tai ainakin pessimisti minussa sanoo, että vielä ei kannata pestä talvivaatteita pois...

On niin ihanaa, kun valon määrä on lisääntynyt! Minkäänlainen multasormi ei täällä osoitteessa syyhyä, edelleenkään, mutta kyllä mä tuon valon ja lämmön otan kuitenkin ilolla vastaan. Odottelen kovasti myös meidän tulevia lomareissuja. Huhtikuussa on risteilyä ja toukokuussa sitten ihan kunnon aurinkolomaa, ainakin toivottavasti on silloin kohteessa lämmintä ja kesäistä. Odotan kuitenkin kaikkein eniten sitä irtiottoa arjesta.

Elämä jatkuu siis. Puuhastelen kotosalla pienesti - ei täällä ole oikein mitään ihmeempää tekemistä, kaapit on siivottu ja muutenkin elämä on jo aika rauhaisaa, kun ei ole pieniä lapsia tms. Olen lukenut paljon kirjoja ja katsellut telkkariakin enemmän kuin aikoihin. Se on kyllä välillä tosi tylsää hommaa, kun ei tule mitään järkevää katsottavaa... 

Elokuvissa kävin tytön kanssa eilen katsomassa Kaunotar ja hirviö (ihan ok, tosin en ole mikään suuri musikaalifani...) ja tänään mennään miehen kanssa katsomaan Saattokeikka. Kivaa, kun tässä huonossa rahatilanteessa on työntantajalta saatu kulttuurietuus!

Rauhaisaa elelyä täällä siis. Valoa kohti!

surua ja ikävää

Nyt se on totta, nyt pikkuinen on poissa. Olen niin hirvittävän surullinen...

Rakas pikkuiseni sai lähteä rauhallisesti kotona. Loppuun saakka olin vieressä ja silittelin. Vaikka tiedän, että tämä oli koiran kannalta oikea ratkaisu, noin niin kuin järjellä ajateltuna, tunnen silti suurta syyllisyyttä. Mietin, millä ihmeen oikeudella voin päättää, että nyt sen on kuoltava... Ajattelen, että olen pettänyt pienen koirani antamalla nukuttaa sen ikiuneen. Toisaalta kärsin myös kovasti siitä ajatuksesta, että se on ollut ehkä todella kipeä jo pitkän aikaa. 

Tuo kuvassa oleva ilme, katse... se on jotenkin niin väsynyt. Sellainen "mamma, olen niin väsynyt, auta, sattuu..." Koira katseli minua viime aikoina hyvin paljon. Tuijotteli silmiin pitkän aikaa. Makaili tuossa lähellä ja seurasi minne meninkin. Se oli todella MINUN koira, tuli mukaan jopa kun menin suihkuun ja nuoli märkiä jalkoja, kun kuivattelin itseäni pyyhkeellä. Se on alusta alkaen ollut eniten minun perään ja onnellisin juuri minun tullessa kotiin. Kaikista mieluiten se lähti lenkille minun kanssani ja minun viereen se tuli yöllä nukkumaan, siihen ihan kylkeeni kiinni, kainaloon.

Nyt on hirmuinen aukko sydämessä, kun sitä ei enää ole. On melkeinpä vaikea vielä edes ymmärtää koko asiaa. Eilenkin vielä puhuin koirien viemisestä lenkille illalla...

En oikein tiedä, miten toinen koira tämän tilanteen kokee. Se oli näkemässä nukutuksen, tosin eipä se sitä tainnut varsinaisesti tajuta, kunhan oli paikalla ja lähettyvillä vaan. Kun toinen oli jo poissa, se kiersi ja kaarsi ja meni haistelemaan. Sen eleet ja ilmeet oli melko jännät, se tepsutti kroppa jäykkänä, häntä heiluen ja korvat vinkuralla siinä vieressä, vähän kuin olisi haastellut toista leikkimään. Se kävi moneen kertaan haistelemassa sitä, ja tänä aamunakin yhdessä katsottiin mammakoiraa (ovat siis äiti ja tytär), joka pötköttää tuolla ulkoeteisessä pyyhkeen sisällä hautaamista odottamassa... (tuntuu muuten ihan karmealta, kun rakas pikkuinen on jääkylmä ja kangistunut)

Kissa ei ole tainnut tajuta mitään. Se tosin eilen illalla otti oikeuden tulla minun viereen nukkumaan.

No, meillä on nyt täällä siis suuri suru. Välillä on olo ihan ok, ja sitten taas ihan hillitön itkukohtaus. Joka kerta kun alan katselemaan kuvia tai miettimään tarkemmin, itkettää. Ja varmaan vielä kauan on ihan lohduton olo, ei tuota koiraa korvaa kukaan ikinä, se on ollut minun suuri rakkaus yli kymmenen vuotta kuitenkin. Toinen koira on ollut aina vähän kakkonen tässä porukassa, saa nähdä nyt miten se sitten ottaa "tilan haltuun", kun pääsee olemaan se ykkönen täällä.

Tuli muuten todettua, että minä todella, todella reagoin vatsallani asioihin. Sain eutanasiaa edeltävänä iltana pissatulehduksen ja jouduin lähtemään vielä yöllä päivystykseen hakemaan lääkettä. Siellä ollessani, toki kun ajattelin kauhulla tulevaa aamua, alkoi vatsaan koskea aivan järkyttävästi. Kotimatkalla jouduin pysähtymään tien sivuun ja oksentamaan. Ja koko eilisen päivän olo oli aivan hirmu kuvottava, mikään ei maistunut ja oksetti vaan. Edelleen on vaikea saada syötyä - ja siis kun minähän en menetä ruokahalua oikeastaan koskaan, mistään syystä. Edellisen kerran muistan, ettei ruoka maistunut, kun isäni kuoli vuonna 1999... Tämä ahdistus ja järkytys siis oli niin syvä, että se todella rikkoi minun mahan. En enää epäile siis sitä, etteikö stressi voi todella aiheuttaa mun lukuisia vatsaoireita, jotka muuten on nyt sairaslomalla olleet melko lailla poissa...

Tällaisissa tunnelmissa täällä siis tänään. Suru ja ikävä on kovat. Nyt lähden lenkittämään tuota toista koiraa - sekin tuntuu niin älyttömän oudolta, kun on tottunut kahden kanssa kulkemaan...

Heli

Ai niin, kiitos kovasti kauniista kommenteistanne viime postaukseen. En ole oikein jaksanut niihin vastata, mutta ne lämmitti joka ainoa kovasti mieltäni. Kiitos ajatuksistanne!

suruista suurin

Suurinta rakkautta on osata luopua silloin, kun vaihtoehtoja ei enää ole... 

Niin helppo sanoa, niin helvetin vaikea toteuttaa. Meillä on edessä suruista suurin, kun joudumme tästä rakkaasta nyt luopumaan. Se on mennyt koko ajan huonommaksi ja tänään löytyi melkein vahingossa niin ratkaiseva juttu, että silloin tiesin, että nyt on aika. Katsottiin nimittäin vähän kuin varmuuden vuoksi vielä keuhkoröntgen, josta paljastui syöpä koko keuhkojen laajuudelta. Syöpä on jostain muualta lähtöisin ja nämä on etäpesäkkeitä mitä suurimmalla todennäköisyydellä - mutta niitä pesäkkeitä oli todella ihan joka paikassa siellä keuhkoissa. Mitään toivoa paranemisesta ei ole, mikään lääke ei tätä vie enää pois.

Nyt teemme surutyön ja hyvästelemme rakkaan pienen koiran. Annamme sille kaikki herkut ja hellyyttä niin paljon kuin vain ehdimme. Ja sitten se saa lähteä, sitten on kivut poissa lopullisesti. ♥

Olen aivan lohduton, tämä on vaikeampaa kuin mikään ikinä.