Syksy. Vähän tollein huomaamatta se on tänne hiipinyt. On ollu niin paljon kaikkea muuta stressaavaa, ettei ole ehtinyt katsella, kun muuttolinnut lähtee tai luonto vaihtaa väriä. Kesäkin meni niin, ettei siitä ehtinyt nauttia lainkaan ja näyttäis tää syksy jatkavan samalla kaavalla. Kaipaisin rauhallisia hetkiä, jolloin ei tarttis koko ajan kärsiä jostain stressaavasta ajatuksesta, odottavasta tehtävästä, "pitäis mennä jo"-fiiliksestä...
Mä olen aiemmin valokuvaillut kovasti ja etenkin syksy on ihanaa aikaa kuvata. On värejä ja sumuja, tykkään molemmista kovasti. Nyt on kuvailu jäänyt... ja kun kuvaa vaan tolla pokkarilla niin kuvat on just sen näköisiäkin. Olen aika ajoin miettinyt, minne se kipinä kuvaamiseen on hävinnyt. Ehkä kaapin perälle, minne järkkärikin. Mun kamerassa on jotain vikaa, eikä mulla ole varaa sitä korjauttaa. Joskus mietin luontoa katsellessani, että on ollut aikoja, jolloin olen malttanut pysähtyä kuvailemaan. Ja että ne ajat oli hyviä. Ja että miksi ei sellaisia enää ole.
Mun kuvaustaidotkin on ihan surkeat. Tahtoisin opetella sitä aihetta, haaveilen, että menen sellaselle puolen vuoden kokopäiväiselle kurssille opettelemaan. Siis päiväopiskelua ihan. No taitaa ikihaaveeksi jäädä. Enkä vain saa aikaan opetella aihetta itse, vaikka olishan mulla yksi ihan hyvä kirjakin sitä varten olemassa. Mutta nämä päivät juoksee, enkä ehdi mukaan... tai sitten en vaan saa aikaan, vaikka ehtisinkin. Olen jotenkin jumissa.
On kyllä jotenkin niin väsähtänyt fiilis juuri nyt. Remontti on imenyt mehut. Sen jälkeen oli ne miehen juhlat, joita varten kauheella kiireellä laitettiin paikkoja kuntoon. Koulussa oli asioita, jotka vei energiaa opetella. Sitten tuli stressi, kun en alkanutkaan millään löytää harjoittelupaikkaa. Eilen se onneksi sitten löytyi, mutta alkaa vasta maanantaina, eli sitäkin pitää vielä siihen asti jännittää ja hermoilla... Oikeesti se olis alkanut jo tän viikon maanantaina, mutta kun ei ollut missä aloittaa.
Kotona vaan istun ja ihmettelen, mietin mitä tekis ja onko jotain "pitäis"-hommaa vielä työn alla. Olen koittanut hoitaa nyt ainakin kouluasiat siihen malliin, että harjottelun aikana ei tarvii miettiä minkään tehtävän deadlineja. Päätä särkee joka päivä, istun liikaa koneella, on huono omatunto kun en tee jotain viisaampaa silläkin aikaa. Mitä viisaampaa? Siivousta, tiskausta, pyykkäystä, leipomista, ruoanlaittoa? Pitkiä koiralenkkejä? Kaikkia noitakin PITÄIS...
Kun olen tässä nyt stressaantuneena pyörinyt alkuviikon sitä harjottelupaikkaa etsiessäni (olen kiertänyt paikasta toiseen kyselemässä) ja kotosalla, olen ajatellut, ettei oikeesti se pelkkä kotona olo olis kauhean antoisaa. Tai en tiedä olisko, jos ei olis koko ajan takaraivossa paine jostain. Kuten nyt vaikka siitä harjoittelupaikan etsimisestä. Sellanen epävarmuus syö ihmistä. Jos vois olla kotona ihan "luvan kanssa" niin ehkä siitä sitten nauttis erilailla. No, nyt mulla on se harkkapaikka ja saa nähä miten mä sit kaipaan kotona olemista, etenkin jos päivät on kauhean pitkät (mulle vähän väläyteltiin hyvinkin pitkien päivien mahdollisuutta... 10 tuntia ja silleesti... huhhuh).
En tiiä olenko mä joku syksymelankolikko. Syksy on toisaalta kuitenkin mun lempivuodenaika. Eilen just koiralenkillä mietin, miten ihanaa on, kun on syksy. On vähän kosteaa ja koleaa, tuulista, metsä tuoksuu ihan parhaalle, lintujen ääniä on vain vähän, on jotenkin ihanan hiljaista ja pysähtynyttä. Muuttolintuja menee, naakat parveilee isoissa porukoissa tyhjillä pelloilla. Tulia poltellaan uuneissa, villasukat on jalassa, teekuppi höyryää. Arki on kesän jälkeen palannut, voin olla välillä kotona ihan yksin kun kaikki muut on koulussa/töissä. Kaikki tuo on tosi ihanaa, mutta kuitenkin masentavaa. Ihmeellinen yhtälö.
No, tänään on tällainen päivä. Väsyttävä. Eilen olin ihan eri fiiliksissä, kun tuo harkkapaikka alkoi varmistua ja itse asiassa yksi toinenkin mahdollisuus ehkä pilkottaa jossain tulevaisuudessa. Oli sellanen olo, että jee, kyllä tästä hyvä tulee. Ja nyt on sitten vaan sellanen "tahdon mennä takaisin nukkumaan"-fiilis. Ihmeellistä ylös-alas-sahailua. Miten tästä ikiväsystäkin pääsis eroon? Jaa, varmaankin nukkumalla... illat venyy ihan luvattomasti aina.
Taidan korjailla tilannetta nyt kuitenkin tekemällä koiralenkin. Sen jälkeen voisin vaikka leipoa. Kenties perustan myös tänään opiskelublogin, jota pidetään harjoittelun ajan. Muuten täällä onkin ihan suht ok paikat ja voisin vaikka jotenkin relata. Miten? Mitä te teette kun teillä on tällainen "ei jaksa mitään"-olo?
Ja juu, oli varmaan kyllä todella boooooooooring tämä postaus. Mutta ei voi mitään. Joskus vaan on sellasta.
Heli
Kauniin syksyisiä kuvia ♥
VastaaPoistaTsemppiä arkeen, täälläkin jokin pieni turnausväsymys on havaittavissa.
Jos se on tämä syksyn harmaus kuitenkin, mikä ihmisiä väsyttää. Kiitos kuvakehuista, vaikka just noitakin kuvia katsellessani ajattelin, että voi itku kun osais kuvata paremmin. Tsemppiä sullekin!
PoistaVoimauttavaa energiaa sinulle Heli :)
VastaaPoistaKiitos!
PoistaEi kuule ollut yhtään boring. Mä tavoitan tosi hyvin noi sun fiilikset. Ja toi ihmeellinen yhtälö on mullekin tuttu: toisaalta rakastan synkkää ja ankeaa syksyä, mut toisaalta se on tosi ahdistava ja uuvuttava. Tunteet vaihtelee hetkestä toiseen. Mullakin on viime aikoina ollut usein tommosia väsyhetkiä. Tuntuu, että olis ihana vain nukkua. Ihan koko ajan, tunnista ja päivästä toiseen. Siihen asti, että asiat olis paremmin täällä reaalimaailmassa ja jaksais taas täysillä osallistua tähän elämään. Jänskää.
VastaaPoistaMäkin haaveilen seesteisyydestä. Kuvittelen sen koittavan sitten, kun saan sen hemmetin työpaikan ja sitä kautta muunkin elämäni järjestykseen. En mä loppujen lopuksi tiedä, onko elämä silloin yhtään sen parempaa tai ainakaan rauhallisempaa, mutta mulle pääpointti olis se, että saisin henkisen rauhan. Tällainen epävarma elämäntilanne todellakin vie mehut. Ja vaikka kuvittelis, että mulla on nyt aikaa tehdä kaikkea kivaa, niin ei se ainakaan mun kohdalla niin mene. Ei huvita, ei pysty keskittymään, ei jaksa. Eikä ole rahaa. Eilen teloin lenkillä polvenikin, joten lenkillekään en taida lähiaikoina päästä... niisk...
Toi kuvaaminen on mullekin yksi haaveista. Olen just tänä syksynä tuolla luonnossa liikkuessani ajatellu, miten ihanaa olisi olla vaikka luontokuvaaja. Mä en siis haaveile mistään henkilökuvaamisesta, mut olishan se nyt ihan mahtavaa kuvata luontoa ja eläimiä. Mut joo, pysynee vain haaveena.
Ihan mahtavaa, että sait sen harjoittelupaikan, onnea! Sulla on kyllä tosi paljon kaikkea väsyttävää takana, joten ei ole ihme, että olet väsynyt. Monella tavalla. Yritä nyt hengittää syvään, nauttia pienistä asioista ja työntää kaikki ylimääräinen pähkäily jonnekin taka-alalle :) Ja jos väsyttää, niin anna itsellesi lupa levätä. Sulla todellakin on siihen oikeus.
Ihania syyspäiviä, iloa ja onnellisuutta! ♥
Mä voin niin uskoa, että sä tiedät mitä tarkoitan! Olet sellasessa välitilassa kuin mäkin tavallaan, ja samanlaisia asioitahan me nyt muutenkin tunnutaan pohtivan koko ajan... Onko se tää ikä (ollaanko me suht saman ikäisiä?) vai ollaanko me vaan jotenkin niin samanlaisia...?
PoistaMun valokuvahaave on kanssa luonto, mutta toisaalta myös sit sellasesta jotenkin niin kuin taiteellisesta kuvakulmasta. Tai ei ehkä taiteellisestakaan, mutta jollain lailla persoonallisesta, ei pelkästään että "tässä on orava ja tässä on puolukka". Tai siis saa ne eläimet ja kasvitkin kuvattua oman tyylisesti. Äh, vaikee selittää.. Mutta just tuolla metsässä ja pelloilla kulkiessa mullekin eniten se kuvaushaaveilu iskee. Ei ollenkaan ihmiskuvaus kiinnosta, paitsi jos sekin olis sellasta "hetkien" kuvaamista, ei mitään pönötyskuvia. Mutta ennen kaikkea maisemat, sumut, tyhjät rannat... mieluiten just sellaset hiljaiset ja pysähtyneet hetket olis ominta minua. Niin hullua kun se onkin, koska muuten olen aika hässäkkä tyyppi... Ehkä rakastan syksyäkin just siksi, kun kaipaan sitä rauhaa ja hiljaisuutta myös sisimpääni kaiken mulle tyypillisen panikoinnin ja sähläämisen sijaan. Ehkä mä jotenkin vaan olen sellanen masentelijatyyppi ja mua eniten koskettaa hiljaisuus ja pysähtyneisyys ja luonnon "kuoleminen" syksyllä...?
Onneksi sain harkkapaikan. Hetkittäin jo kyyneliä tirauttelin epätoivoissani... Oli aika vaikea ottaa aina hymy huulilla vastaan se "ei meillä ole mitään tarjota". Että ok, ei se mitään, minäpä tästä sitten vaan jatkan iloisena etsimistä. Tuo paikka oli kyllä niin sattuman kauppaa, että välillä suorastaan hämmästelen tätä miten asiat johtaa toisiin. Ja miten kannattaa avata suunsa vaikka tuntuis miten hakuammunnalta.
Kävin äsken tunnin maleksimassa metsässä ja pelloilla. Ja sitten söin ihanaa kasviskeittoa. Nyt on hitusen parempi fiilis... ♥
Musta tuntuu, että voisin vain nukkua koko ajan... paitsi että en sitten kuitenkaan välttämättä öisin nuku. Vedin tänäänkin parin tunnin päikkärit, kävin kaupassa ja taas voisin mennä nukkumaan...
VastaaPoistaMua väsyttää, mutta ei nukuta. Tai ainakaan en oikein osaa ottaa mitään päikkäreitä. Tai en mä kyllä oikeastaan ole edes kokeillu... Tämä syksyn synkkyyskö ihmisiä väsyttää... talviunille tässä kai pitäis käydä!
PoistaHyvä kirjoitus, Heli. Sun uupumus kertoo vain siitä, että olet mieleltäsi terve ja tasapainossa. Olet selvittänyt hyvin haasteellisen jakson elämässäsi, kun siihen luetaan myös kaikki se, mitä olet mukana elänyt lastesi kanssa. Elimistösi on antanut sinulle luvan nyt uupua, kun tärkeät, hoidettavat asiat on kunnialla saatettu loppuun. Toki elämä tuo meille uusia mielenkiintoisia haasteita vähän kerrassaan lisää, mutta nyt hae itsellesi lepohetkiä ja pelkkää olemista omien ajatustesi ja tuntemustesi kanssa. Anna itsellesi nyt lupa olla laiska joka päivä pari kertaa.
VastaaPoistaMiksi tällaista puhun, niin sen takia, että itse hoidan omaa uupumustani vastaavissa tilanteissa samalla tavalla ja se auttaa paremmin kuin kylpyläloma.
Jos tekee mieli mennä peiton alle nokosille keskellä päivää, niin mene ja nauti. Maailma ympärilläsi hengittää sillä aikaa hiljempaa.
Perheenäidin työt eivät vähene tekemällä ja tekemättömät työt rasittavat enemmän kuin itse työn tekeminen. Ota päivän urakaksi vain yksi ainoa työ. (Tänään pesen toisen vessan. Tänään selvitän pyykkikorin. Tänään leivon jotakin pientä. Tänään imuroin alakerran.)
Jos se yksi päivän urakka jää tekemättä ihan mistä syystä tahansa, vedä ruksi sen päälle. Seuraavana aamuna mieti joku muu homma sen päivän työksi.
Perheettömät ajattelevat tästä, että laiskoja ämmiä. Totuus on toinen: joka tapauksessa päivään kuuluu, haluamme tai emme, roppakaupalla kotitöitä, joita ei huomaa. Mutta kun on pikkuisen liian väsynyt, mieleen tulee painolastiksi sellaisia hommia, jotka ylittävät tietyn rasittavuuskynnyksen juuri sillä hetkellä. Ja niitä töitä ei pidä edes ajatuksissaan sälyttää niskaansa kovin montaa painolastiksi.
Kun on saanut tarpeeksi kokonaisvaltaista lepoa, ne kaikki mieltäpainavat työt sujuvat ihan huomaamatta ja voi olla, että yhtenä ainoana päivänä saakin tehtyä kaikki rästihommat.
Kyllä sinäkin, Heli, ihan jo kokemuksesta tiedät, kuinka noista tilanteista kuljetaan läpi, mutta minä vain muistutan, että otat uupumuksen merkit tosissaan. Ja muistutan siitä, että olet todellakin suoriutunut aikamoisesta myllytyksestä, ettet vain erehdy ajattelemaan itseäsi aikaansaamattomana.
Niin- ja muista ehdottomasti kertoa perheelle, mitä tunnet. Lapsetkin ovat hyvin myötätuntoisia.
Maleksi metsässä mahdollisimman paljon.
Sitten vielä sellainen yli 20 sekuntia kestävä halaus.
Nähdään,,
Kiitos Sirkku, ihana kirjoitus!! Ja paljon ajateltavaa...
PoistaNimenomaan aikaansaamattomaksi itseni tunnen, jos en koko ajan jotain tee. Pitkään nukkuminen, telkkarin ääressä makailu, myös tämä koneella notkuskelu... kaikki on minun mielestä laiskottelua ja paheksuttavaa, "kun tärkeempääkin tekemistä olis"... Olen kyllä oikein ärsyttävä kotinatsi, nalkutan miehellekin noista asioista. En tiiä miksi en osaa "vain olla" hyvällä omallatunnolla.
Ja tuo kuulostaa erittäin todelta, että tekemättömät työt rasittaa paljon enemmän kuin itse työn tekeminen!! Joskus on virtaa, joskus vaan ei, vaikka muka pitäis. Kukahan senkin vaatimuksen sanelee - minä ite varmaankin. Taidan olla kaikin puolin todella suorituskeskeinen ihminen, aina pitäis olla joku projekti työn alla tai vähintään tehdä jotain kotityötä, laiskana ei saa olla... ja silti olen laiskana ja saamattomana, ja pahalla tuulella sen takia!
Tänään tilanteen pelasti tytär, joka tuli vauvan kanssa kylään. Ihana oli vaan istua sohvalla vauva sylissä tai paapoa sitä muuten vaan. Sen olen sentään huomannu, että kun vauva on täällä, osaan jättää kaiken muun kesken ja olla vain sen kanssa. Tosin sillä välin kun pikkuinen on syömässä tai nukkuu käyn sitten nakuttelemassa sähköpostia tai pyyhin pöytää tai mitä millonkin... mutta aivan ihanaa oli, kun otettiin vaunut sisälle - keittiö on nyt ihan täydellinen siihenkin, isot vaunut mahtuu helposti sisälle - ja niitä vaan tuuppailin ees taas ja nukuttelin vauvaa. Ihanan rauhallinen hetki! ♥
Nähdään!
voimia ja halauksia sinne <3 samoissa fiiliksissä mennään,kamera meni ja hajosi,eikä uuteen oo varaa.Entinen kamera toimii miten toimii. Ja ois niiiiiiiiiin ihanaa kuvata tuota syksyistä maisemaa,joutuu vaan kattelemaan ja tyytymään siihen,mitä nyt on.
VastaaPoistaTsemppiä,ei ne tekemättömät työt mihinkään häviä.Anna aikaa itsellesi ja lepää ees vähän.
Koitan ottaa rennosti... Mutta on se vaan jännä, miten ne tekemättömät hommat takaraivossa takoo, vaikka miten koittaa jättää niitä taka-alalle ja miettiä muuta.
PoistaVoihan rikkinäiset kamerat. Mä eilen kaivoin mun järkkärin näkösälle, jos koittaisin siihen jossain välissä taas perehtyä.
Minä myös hyydyn syksyllä, tekisi mieli käpertyä vain viltin alle sohvalle teemuki ja sisustuslehti (ja kasa voileipiä, suklaata ym.) mukana. Villasukat jalkaan ja kynttilöitä paljon. Toki tuota harrastan nytkin, etenkin silloin kun pienimmäinen lapsi on päiväunilla. Mutta koko ajan on se tunne mukana että nyt pitäis lajitella pyykkiä, pyyhkiä pöytiä, imuroida, harjata koiran turkki, haravoida lehtiä pihalla jne...Toisinaan kyllä nukun lapsen kanssa ne päikkäritkin. Osaan siis laiskotella, mutta se "pitäisi tehdä -lista" pyörii taustalla. Ihanilta kuulostaa nuo hetket vauvan kanssa. Mummo saa ne parhaat palat, vai miten se menikään :).
VastaaPoistaPäiväuniaikaan kaikkien pienten lasten äitien pitäiskin ottaa rennosti, eikä aina pakertaa niitä tuhansia kotihommia, mutta se se vasta vaikeeta onkin! Ja just tollaset koiran turkin harjaamiset tulee aina mieleen kun mieli vähänkin lepää... mä aina nimittäin kans mietin just tollasia, "pitäis ne koirien kynnetkin leikata"-ajatuksia... Ja arvaa miten monta päivää on taas yksi pyykkikoppa odottanut, että kantaisin sen yläkertaan ja laittaisin pyykit paikoilleen... *huoh*
PoistaKoitahan sinäkin levätä siis!
Ja todellakin, mummo saa parhaat palat, tosin olen mä koittanut myös hoidella niitä vähemmän rauhallisia hetkiä ja hyssytellä karjuvaa neitiä... mutta kun se sapuska on siellä äidillä, niin sinne se sitten lopulta aina tulee tyrkättyä.
Moi, opiskelu on aina rankkaa, vaikka se olisi mielenkiintoistakin. ja sen huomaa viimeistään sitten kun opiskelu loppuu. Ja aikuisella perhe-elämään ympättynä se on melkoinen ruljanssi, ei käy kateeksi.
VastaaPoistaJos siihen vielä ympätään kokopäiväinen työ (niin kuin itse tein) niin huh ja hei. Vanhenin sen 3,5 vuoden aikana pikavauhdilla :)
Itse olen ratkaissut asian niin että kylmästi vedän yli "pitää tehdä" ja lyhennän to do-listaa. Lisäksi päästän silloin tällöin siivoojan kotiini kiireisimpään aikaan. (Niin kuka tahansa mies tekisi naisen saappaissa). Eli pyrin helpottamaan elämää.
Näinhän se on että ihminen tarvii huiliaikoja, kukaan ei voi olla tehokas yhtä soittoo. Luin jostakin että tehottomat/tehokkaat ajat menee sykleissä, jopa niin tarkkaan että "ei jaka mitään" -vaiheen voisi etukäteen ennustaa :). Ja varata sille ajan kalenteriin :). Nautit ihan varmasti kaikesta taas samoin kuin ennenkin kunhan saat opinnot päätökseen.
Hellu ja Blackie Kahden Naisen Loukussa
Tuo "tehokkaat ja tehottomat ajat"-sykli kuulostaa mielenkiintoiselta! Ja varmaan pitää paikkansakin. Ainakin sellasessa sen huomaa todella hyvin, kun joku asia on lopuillaan tai loppu. Esim mä kun muutama vuosi sitten lopetin yhdessä ahdistavassa työpaikassa 31.12. niin se ilta, minkä yleensä ihmiset riekkuu, valvoo ja juhlii menikin mulla niin, että simahdin puoli 9 illalla ja nukuin suoraa kyytiä 12 tuntia putkeen!! (En siis koskaan nuku noin pitkiä unia...) Muistan vain, miten lopen uupunut olin ne viimeiset työpäivät ja kuin märkä rätti sen viimeisen työvuoron jälkeen.
PoistaEli ainakin tollasessa tilanteessa se uupumuksen tulo on melkein satavarmaa. Ja varmasti myös jos opinnot loppuu tai muuta vastaavaa. Mulla varmaan tää remontin valmistuminen (ainakin melkein valmistuminen, ne listat puuttuu yhä...) sai aikaan sen, että uhhuh, nyt en jaksa mitään hetkeen. Ja opinnoissakin tietynlainen välitila on nyt, kun tehtävät on tehty ja työharjoittelu odottaa vuoroaan.
Musta kyllä toisaalta tuntuu, että mulla on aina joku "este" elämästä nauttimiselle... Mä oon sellanen ikuinen, toivoton sitku-ihminen, joka ei osaa nauttia nykyhetkestä vaan odottaa aina että "sitku" on jotain muuta niin kaikki on paremmin... Mutta kyllä mä välillä koitan silti laiskotella ja olla vaan ja nauttia siitä mitä jo on.
Olisko ihan vaan teetä, viltti ja sohva? Tai yökyläreissu johonkin ystävälle?
VastaaPoistaYökyläreissu olis kyllä tosi kiva! No, tällä viikolla meille tulee kaksikin nuoruuden aikaista ystävää kylään, se ajaa varmasti samaa asiaa. =) Teetä litkin kaiken aikaa ja sohvallakin olen kyllä ollut. Kyllä tämä tästä. =)
Poista