keskiviikko 25. marraskuuta 2015

avautumista


Alle kuukausi enää jouluun! Meillä syötiin ekat joulutortut maanantaina. Ja olivat muuten miehen tekemät! Pikkasen oli vaikeeta olla osallistumatta puuhaan siinä vieressä... enkä nyt ihan ollukaan osallistumatta. Neuvoin esimerkiksi miten noi kannattaa taitella... ja muistuttelin että pitää voidella... ja näytin miten paljon pitää laittaa hilloa... ja lopulta kyllä ripottelin noi tomusokeritkin, kun miehen mielestä sitä ei olis ees tarvinnu - kääk, miten niin, pitäähän sitä sokeria olla! Joo ja aika auttavasti osallistuin myös siihen syömiseen, voi että ne lämpimät luumutortut vaan on niin ihania! ♥


Ensilumi satoi tänne viikonloppuna ja hetken aikaa olikin aivan tavattoman kauniit ja ihanat kelit - nyt siis meinaa jo sulaa kaikki se vähäinenkin lumi pois. Aurinko ja kirkas ja kuiva keli oli jotenkin tosi piristäviä ja mä jopa ulkoilutin vähän kameraakin sen kunniaksi. Oli ihanaa hengittää sitä raikkaan kirpeää ilmaa ja kuleksia pelloilla koirien kanssa. Iltalenkillekin lähti ihan erilaisella innolla kuin viime aikoina on tullu lähdettyä, kun on ollu märkää ja synkkää.


Mä kovasti tykkään näistä meidän avarista maisemista. Tuolla kaukana siis pilkottaa meidän talo. Asutaan ihan peltojen keskellä ja pieniä metsälänttejäkin tässä lähistöllä on, tosin aika ahkeraan on viime vuosina niitä kyllä kaadettu nurin. Yksi naapuri sanoi, että joku ytimennäivertäjä oli tullu kuusiin ja ne oli pakko kaataa... surku, kun noi räävityt metsät on kyllä paitsi rumia myös ikäviä kulkea nyt, kun on vaan kauhea ryteikkö se pohja. Eipä ehdi meidän aikana enää metiköt kasvaa isoiksi...


Pikkasen on hiippaillu jouluisia fiiliksiä jo mieleen. Tosin saa nähdä miten äkkiä ne häippäsee katoavien lumien myötä... On se vaan ainakin mun kohdalla niin, että lumi tuo joulumielen ja jos lunta ei ole, on kyllä melko vaikeeta saada minkäänlaista tunnelmaa kehitettyä. Mä kaivelin mun joululistat jo esille tässä joku aika sitten ja pieniä ajatuksia sinne laittelin, ja ekan lahjan olen jo ostanutkin. En tiiä mitä tästä joulusta tulee, kun mummon pieni kultamurukaan ei ole edes maassa silloin... nuoriso kun lähtee kaukomaille matkalle toisen mummolan väen kanssa just jouluksi, nyyh. Pitää jotain pientä joulua laittaa ennen heidän lähtöä, että ehtii vähän nähdä miten pikkuneiti suhtautuu kuuseen ja muuhun.


Mun "suuri valokuvaprojekti" on edennyt tähän mennessä viiden täyden kansiollisen verran. Eli siis tyhjensin kaikki kuvat kansioista (joita oli vissiin 15...), päällystin ne vanhat kansiot mustapohjaisilla kankailla ja karsin isolla kädellä kuvia ja järjestin ne uudelleen kansioihin. Nyt on tilanne se, että pitäisi päällystää kansioita lisää... mutta kun en ole vaan saanut aikaan. Irtokuvat alkaa kuitenkin olla melko hyvässä jamassa, poistettuja kuvia on PALJON, ja on oikeesti aika kiva katsella nättejä kansioita, jotka sijoitin tuonne olohuoneen vitriinikaappiin. 

Irrottelin vielä yhdestä isosta kansiostakin sinne liimatut kuvat (joo, voi kuulostaa melko älyttömältä nää mun touhut...), koska se iso kansio vaan oli niin älyttömän hankala, ja koska sain taannoin äidiltäni kuvia, jotka olis kuulunu sinne liimattujen kuvien sekaan ja mua häiritsi älyttömästi kun niitä ei sinne saanut mahtumaan... Ne kuvat oli mun lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kuvia ja nekin on nyt sitten liimattuna toisenlaisiin, pienempiin kansioihin. Tai siis yhteen kansioon. Vielä olis mun kaikki koulukuvat ja miehen vanhoja kuvia liimailtavana, kansiot niille on jo valmiina.

No sitten asia aivan erikseen onkin nuo kaikki tietokoneella olevat kuvat... Periaatteessa nekin on kaikki nyt käytynä läpi, olen poistanut tuhatmäärin kuvia ja koittanut säästellä vain tärkeimmät (joita taitaa kyllä niitäkin olla tuhansia... vuodesta 2008 alkaen taitaa kuvat olla vain koneella). Kunhan saan nuo paperikuvat laiteltua kaikki valmiiksi, alan miettiä millä lailla koneen kuvat sitten laittelen. Eli tilaanko kaikki kuvat (en tosiaankaan kerralla...) ja laitan myös kansioihin vai teenkö kirjoja niistä vai mitä keksin. Kyllä siinä vielä puuhaa riittää, ennen kuin kaikki kuvat on laitettuna!


Ja nyt tulee sitten sita otsikossa "luvattua" avautumista... lue jos jaksat, tätä piisaa...

Luin tässä joku aika sitten vissiin kolmatta kertaa Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä. Se on kyllä paras kirja ikinä. Mulla ei ole suurta hinkua omistaa kirjoja, mutta tämä on ehdoton kirjahyllyn täyte! Vaikka olen lukenut sen siis jo pari kertaa aikaisemminkin, se oli silti ihan sellanen "ahmittava" taas - mä niin tykkään Kaarinan ajatuksista. Ja haaveilen jonkunlaisesta omasta irtiotosta, en vaan oikein osaa ajatella tarkalleen millainen se olis. 

Jostain syystä toi työelämä ei anna mulle mitään, en koe mitenkään ihanana mennä töihin siis. Tavallaan työ on ihan jees, ja toisaalta sitten ihan plääh. Mun elämänrytmi on niin sekaisin taas ton vuorotyön takia, en tykkää yhtään. Kun tein kesällä suht säännöllistä aamuvuoroa, menin nukkumaankin suht ajoissa ja sinällään tykkäsin kovasti olla aamussa. Toisaalta taas olin kaiken aikaa melkoisen väsynyt, koska aamuvuorot oli rankkaa hommaa. Minä pieni ihminen siellä raahasin ja nostelin painavia maitolaatikoita tuntitolkulla, olin oikeesti siellä maitokaapin uumenissakin ihan hiki päässä. Jotenkin huvittaa kun ihmiset siellä kaupassa palelee ja ihmettelee miten me taretaan... no ei ollu todellakaan ongelmia, ennemminkin piti miettiä miten pukeutuu ettei läkähdy ja toisaalta ettei sitten sairastu kun kuitenkin kylmän äärellä on kaiken aikaa.

No nyt teen sitten niitä iltoja ja viikonloppuja, mutta myös välillä aamuja. Eli samalla viikolla saattaa olla työvuoroja joka vuorossa ihan sikin sokin. Ja kukas täällä taas valvoo... en meinaa saada nukuttua kunnolla, kun välillä on herätys kello 5 ja välillä sitten olenkin kotona iltavuoron jälkeen vasta puoli 10 illalla... ihan ärsyttävän sekalaista siis.


Yhtenä yönä, kun en meinannu saada unta, aloin oikein miettiä mun elämää. Siis lähinnä siltä kantilta, että missä olen nyt noin niin kuin työelämässä. Ja olisko ehkä voinut johonkin toisenlaiseen suuntaan päästä, jos olis osannu ajatella sillon joskus... 

Mä oon ollu aina koulussa melko hyvä. Hyviä numeroita tokareissa ja hyvät keskiarvot jne. Kuitenkin lukion jälkeen olen vaan haahuillut. Hain opiskelemaan lastenhoitajaksi (tavoitteena oli päästä sairaalaan vauvalaan töihin), mutta en päässy. Menin sitten talouskouluun, joka onkin ollu paras kouluni ikinä. Tykkäsin aivan hirveästi kaikesta tuolla koulussa ja mua ärsytti, kun muut oppilaat kitisi kaikenlaista, kuten esimerkiksi sitä, kun piti vessojakin pestä. Minusta tuolta koulusta sai erinomaiset eväät elämään ihan kaikella tavalla.

Talouskoulun jälkeen hain sitten sosiaalipuolelle kouluun ja pääsinkin. Meinasin opiskella päivähoitajaksi (lastenhoitoa siis, nykyisin olis varmaankin nimike lähihoitaja) ja sitten kenties jatkaa lastentarhanopettajaksi. Lopetin koulun kesken parin kuukauden jälkeen. Isäni oli tehnyt erittäin vahvaa mitätöintipropagandaa ammatinvalintani suhteen, tyyliin "mikä homma tuokin nyt on, toisten kakaroita hoitaa" ja olen varma, että vaikka olenkin aina ihan hirveesti tykännyt pikkulapsista, se vaikutti minuun aika tavalla. Myös äitini on aikanaan "ystävällisesti" lytännyt amattihaaveitani sanomalla mulle, että "ei tuolla luonteella tulla koskaan opettajaksi", joka siis oli lapsuuden haaveeni ekaluokasta asti...

Noooh... siinä sitten tyhjän päällä olin hetken aikaa ja mietin mitäs nyt. Menin sitten vuodeksi kansanopistoon lukemaan kieliä (saksa, ruotsi, englanti). Isänihan kovasti ajatteli, että musta tulee kielenkääntäjä, kun noi kielet nyt oli mulla melko hyvä ja vahva alue aina koulussa. Eipä tullut. Ton vuoden lopulla mulla oli hyvin vahva haave lähteä lukemaan äikkää yliopistoon. Luin pääsykoekirjojakin jo. Oikeesti mulla on aika vahva kielioppitaito, joka ei tosin varmasti tule täällä blogissa esille, koska kirjottelen täällä tällein rennommin... mutta mun ehdottomasti iso vahvuus on siis kaikissa kielissä ollu aina se kielioppi ja olen melkoinen pilkkuville jos sille päälle alan. Olen tehnykin oikolukuhommia pienimuotoisesti joskus.

No kuinkas sitten kävi - löysin toisen kansanopiston, jossa oli aiheena ravitsemus- ja luontaistietous. Se oli aihe, joka oli alkanut kiinnostaa mua ihan ylitse kaiken. Jätin äikkä-haaveet ja menin vuodeksi lukemaan luontaisjuttuja. Se koulu on myös lähtemättömästi vaikuttanut mun ajatusmaailmaan, mutta eipä sieltäkään mitään ammattia tullu - vaikka oli mulla jossain kohtaa sielläkin ajatus jatko-opinnoista, joko lääkäriksi (ja nimenomaan erikoistumisalueena lapset) taikka sitten tuota luontaisalaa pitkälle eteenpäin. Myös ravitsemusterapeutti oli ala, jota vakavasti mietin. 

Ei tullu musta mitään noista; tuli äiti... tapasin mieheni ihan ton koulun loppupuolella ja aloin tehdä lapsia. 

Nyt sitten, kun lapset on isoja, olen hankkinut itelleni ammatin, tai siis kaksikin tavallaan. Eka kävin myynnin ammattitutkinnon. Opettaja kehotti jatkamaan opiskeluja. En jatkanu, menin kauppaan töihin. Sitten muutaman vuoden työnteon jälkeen levottomuus kasvoi liian suureksi ja aloin opiskella sitä merkonomi-tutkintoa... Ja mitä tapahtui - ei mitään. Olen edelleen kaupassa töissä. En tiiä missä muuallakaan, enkä uskalla hypätä.

Ihmettelen, miksi en vaan meinaa löytää sitä omaa oksaani. En kerta kaikkiaan tiiä mitä tahtoisin tehdä. Ikä alkaa painaa (olen nyt 43v) ja edelleen suunta on täysin hukassa. Olen miettiny elämäni aikana vaikka mitä ammatteja, kuten tossa jo kerroinkin: luokanopettaja, lastentarhanopettaja, jopa kotitalousopettaja (siinä hommassa kaikki muua paitsi ruoanlaitto kiinnostais ihan tosi kovasti), lastenhoitaja sairaalapuolella, lastenlääkäri, päivähoitaja sosiaalipuolella... Myös keittiöala kiinnosti jossain kohtaa, mutta arvatkaa mitä - työkkärin täti lyttäsi tän ajatuksen sanomalla, että mun papereilla pääsisi vaikka mihin muuhunkin... Yliopistossa äidinkieli olis kiinnostanu, kuin myös ravitsemusterapia... Nyttemmin sitten kaupan alalla eteneminen (esimies) tai sitten kirjanpitohommat, kenties tradenomiopinnot... Mutta MIKÄÄN ei kiinnosta sillein "sydämen pohjasta".

Olen töissä, kun on pakko olla jossain. Mulla on vakipaikka, mikä kai on parasta mitä voi olla tällaisena aikana ja pitäis olla ihan hirveen onnellinen ja tyytyväinen siitä. Olen kuitenkin väsynyt työssäni moneen asiaan, kuten vaikka siihen vuorotyöhön ja epäsäännöllisyyteen. Parasta tänhetkisessä työssä on tauot ja vapaapäivät ja lomat... Ja kuitenkin mä toisaalta ihan viihdynkin. En tiiä mitä ajattelisin itekään tästä kamalasta ristiriidasta. En tiiä kannattaako alkaa taas opiskella vai pitäiskö vaan olla tyytyväinen tähän mitä nyt on. En tee täysiä tunteja - en ees halua. Olisin tosi mielelläni kotona vaan. Tai sitten jos voisin vapaasti valita, tekisin jotain työtä kotoa käsin. Tai sitten voisin tykätä olla jossain merkityksellisemmässä työssä, kuten vaikka jossain eläinoikeustyössä. Tai en mä tiiä. Mä innostun ja kyllästyn niin nopeesti kaikkeen. Moni asia tuntuu niin hirveen turhalta. Oon niin hukassa!!!


Tämmösiä mietin. Oon joskus kirjotellu tänne vastaavaa ja saanu niin tylyä palautetta, että hohhoijaa. Että aikuinen ihminen eikä osaa olla mihinkään tyytyväinen ja ei se oo ihme jos ei lapsetkaan oo tasapainoisia kun ei äitikään oo. Jep jep. Onneksi jollain varmaan menee paremmin niin voi sieltä ylenkatsoa tällasta onnetonta, valittavaa ja päättämiskyvytöntä surkimusta. Näin mä nyt kuitenkin ajattelen ja tällasia mietin, enkä oikein itekään tajua miksi se oma juttu ei vaan aukene. Pitääkö sen aueta?

Kaarinan kirjaan palatakseni, jo ekalla lukukerralla sieltä nousi muutama todella osuva lause. Ne siis niin kerta kaikkiaan pomppasi sieltä tekstistä esiin, että pistin ne talteen. Nyt kun taas luin kirjan, alleviivasin noi kohdat.

Se, mikä on ihmiselle kaikken rakkainta, on hänelle oikea tie.

Kun jotain tahtoo tarpeeksi, unelmat saavat siivet ja asiat alkavat tapahtua omalla painollaan.

Kulje kumisaappaissa. Älä katsele jalkoihisi vaan kurkota taivaisiin. Hymyile toisille ihmisille. Tuntemattomillekin. Levitä siivet. Hyppää. Lennä.

Lisäksi Kaarina on kirjottanu mulle kirjan etulehdille omistuskirjoituksen: Muista, että asioilla on taipumus järjestyä.

Miten? Milloin?

***

Miten on, ootteko te löytäneet oman paikkanne?
Ootteko elämäänne tyytyväisiä vai onko kellään muulla tällasta kummallista oloa, että koko ajan vaan odottaa "jotakin"?

Heli

32 kommenttia :

  1. Voi Heli, hurjasti tsemppiä ♥

    Mä jaan ihan täysin nuo sun fiilikset tuosta oman jutun etsimisestä.. Että jos oikeesti pitäis löytää semmonen työ jota tekis enemmän ku mielellään ja sillä vielä eläiskin. Muutenkin joku ihme kaipuu johonkin taas.. Tämä: https://www.youtube.com/watch?v=vHTwGoUzVVc avas hanat totaalisesti, sillä musta tuntuu nyt just tältä. Tosi hieno biisi muuten :o)

    Mutta kylläpä nämä asiat lopulta meille selviää jos niin pitää käydä, ja jos taas ei, niin ehkä se riittää..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vianna! ♥

      Todella osuva tuo biisi aivan kuten sanoitkin!! Mikähän tässä on, että kaipaa jotain, muttei tiiä itekään että mitä... Maailmassa on niin paljon kaikkea, että sitä on suorastaan liikaa, se tekee mun mielestä elämästä jotenkin vaikeamman... kun näkee mitä kaikkea on mutta ei osaa valita. Ja kuitenkin omassa elämässä on tietyt "rajoitteet" kuten perhe ja koti jne, ei sitä voi vaan elellä just niin kuin itse tykkäis...

      Pitäis luottaa tosiaan siihen, että elämässä tapahtuu se mitä pitääkin... ikävä vaan, jos huomaa liian myöhään, että se juttuhan olikin koko ajan siinä, vaikka epätoivoisesti etsi sitä kaiken aikaa...

      Sulle kans tsemppiä elämäsi poluille! ♥

      Poista
  2. Jos yhtään lohduttaa, niin olen sua seitsemän vuotta vanhempi, enkä vieläkään tiedä, mitä oikeasti haluaisin työkseni tehdä JOS saisin sen ihan itse nyt valita. Nykyisessä on paljon hyvää, mutta paljon myös samanlaisia pohdintoja siihen kuitenkin liittyy kuin sullakin. En niitä nyt tässä sen enempää availe, koska en vaan yksinkertaisesti jaksa (mulla on ollut luonnoksissa pitkään yks teksti, joka tavallaan liippaa tätä hyvinkin läheltä, mutta siitä uhkas tulla niin pitkä, että olen jättänyt sen sinne ehkä ikuisiksi ajoiksi, koska ajattelin, ettei sellasta hullukaan jaksa lukea).

    Kaikkein mieluiten olisin ihan vaan kotona ja puuhastelisin kaikenlaista :). Jos siitä joku maksais.. Tai siis oikeastaan vielä mieluummin voittaisin lotossa tai jossain ja laittaisin pystyyn unelmieni kaupan (on ollut haaveissa jo pitkään ja nimikin on jo valittuna, mutta toteutus vaan puuttuu :)). Lottovoitto siihen tarvittaisiin siksi, että sillä mun unelmien liikkeellä ei olis mitään mahdollisuuksia menestyä tässä kaupungissa. Enkä tiedä olisko muuallakaan, mutta täällä on ikävä kyllä viime aikoina lakkautettu niin paljon niin isoja työpaikkoja (viimeisenä mm. Helsingin Sanomien painotalo), että työttömyysprosentti on ihan hurja. Ja sitä mukaa ostovoima tottakai.

    Mutta siis juu. Tuntuu, että aina se mikä itselle on milloinkin ajankohtaista, tulee "silmille" vähän joka nurkan takaa. Mulle tuli esimerkiks siinä lehtiraivausprojektin yhteydessä yöpöydän laatikosta käteen kirja "Uuden työelämän aakkoset - näin saat työn josta tykkäät". Siitä kirjoittelinkin vanhassa blogissa ja se oli mun mielestä ihan huippu. Samoin sieltä putkahti esiin opinnäytetyö aiheesta "Innovatiivisen sisustuspalvelun perustaminen" ja kolmaskin kirja, jonka nimeä en muista, mutta liittyi oman elämän hallintaan.
    Lisäksi tuntuu olevan lehdet ja kaikki täynnä tarinoita siitä, kuinka joku meidän ikäinen on sanoutunut irti, heittäytynyt johonkin kokonaan uuteen ja nyt elämä hymyilee ja kaikki on vaan täydellistä ja heittäytyjä hehkuttaa, kuinka se on parasta mitä hänelle on ikinä tapahtunut ja kuinka olis pitänyt älytä tehdä se jo aiemmin. tai jotain. Olen aidosti kateellinen, koska itsekin haluaisin heittäytyä. En vaan tiedä mihin :). Ja jos ei edes itse tiedä, niin miten sitä vois muka märäätietoisesti tavoitella sitä unelmaansa? On mullakin kaikenlaisia ideoita, mutta aina vaan päädyn pohtimaan sitä, kuinka kuitenkin pitää saada ensin lainat maksettua ja päläpälä. Liian "järkevä" siis. Ja se on niin nähty, että jos aina liikaa harkitsee ja laskee ja puntaroi, ei ikinä voi saavuttaa mitään. Ja sekös mua harmittaa. Haluaisin olla rohkeampi, mutta kun en ole. Ja vaikken ikääni yleensä mietikään, niin kyllä se tässä kohtaa alkaa jo olla jonkun sortin rajoite. Ei välttämättä vielä, mutta jos vielä kovin kauan jahkaan, niin sitten kyllä.

    Vähän luulen, että meidän kummankin kohdalla on niin, että niin kauan kuin ei ole ihan pakko (siis niin kauan kuin meillä on nää nykyiset työt), ei mikään muutu. Ainakin omasta puolestani voin tän sanoa. Enkä siis toivo, että mut potkittaisiin pihalle, mutta silloin olisi ainakin pakko saada itsestään irti jotain uutta.

    PS. Ihan hirveesti rispektiä tolle sun kuvien lajittelulle ja raivaukselle. Tohon musta ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin ihan samaa, että kaikkein mieluiten voittaisin lotossa isosti. Sillon vois toteuttaa niitä unelmiaan ihan eri tavalla kuin jos vaan "hyppäis" ilman taustalla olevaa rahallista turvaa. Mä en kyllä varmaan jaksais "olla vaan" kotona, jotain mielekästä tekemistä pitäis olla ettei vallan veteläksi mene elämä. Vaatiiko se unelman eläminen rahaa, en osaa sanoa, kun en tarkalleen tiiä ees mitä unelmoin... Mutta monenlaista mielekästä ja itselle palkitsevaa vois toteuttaa, jos olis reilusti rahaa. Oon joskus ajatellu, että teen postauksen aiheesta "jos voittaisin lotossa miljoonia"... Ehkä vielä teenkin, jos se vaikka samalla selkeyttäisi sitä, mitä todella haluaisin tehdä.

      Olikohan toi yksi kirja se minkä lainasit mulle sillon joskus??

      Noi lehtien tarinat - ja blogeissakin niitä varmaan on - tekee ehkä just lisää vielä sitä haikeutta ja kaipuuta siihen johonkin omaan hyppyyn. On onnekkaita kyllä ne, jotka keksii mitä haluaa tehdä ja sitten tekee sen. Mullekaan ei mitkään suuret rahat ole se ykkösasia (vaikka lottovoitosta haaveilenkin...), enemmän ratkaisee se, että tuntee onnellisuutta ja iloa siitä mitä ikinä tekeekään. Tällä hetkellä olen esimerkiksi valinnut tehdä vähemmän töitä, joten saan siis vähemmän palkkaakin - musta vaan ei ole mielekästä olla siellä töissä enempää, kun se ei kuitenkaan mikään "sydämeni valittu" työ ole. Uskon kuitenkin, että jos löytäisin työn jota todella rakastan, ei työaika ole mikään ongelma, siis tehdä enemmänkin. Eli en ole sillä lailla mikään työn vihaaja kuitenkaan.

      Niimpä, jos ei ees tiiä mikä se oma unelma on, miten sitä kohti ees kykenee suuntaamaan?? Tätä mietin paljon... Ja tosiaan kun on joku turva rahallisesti, siis vakityö, ei ole pakko liikahtaa suuntaan eikä toiseen, jos sitä selkeää suuntaa ei ole edes olemassa...

      Kiitos vaan rispektistä - mä tykkään valtavasti tosta puuhasta, vaikka se onkin sellasta ajoittaista itellekin. Eli siis valokuvaläjät tönöttää pöydän nurkalla pitkäänkin välillä ja sitten taas innostun jatkamaan. Esim tänään jatkoin ja laitoin ne luokkakuvat kansioon. Yksi läjä siis taas menty eteenpäin!

      Itse asiassa tuo järjestely on hommaa, josta todella saan kiksit... kun vaan jotenkin keksisin, miten siitä voisin tehdä itselleni työn...

      Tsemppiä sulle ihana Annukka! Usko unelmaasi siitä kaupasta - ehkä se päivä vielä koittaa... ♥

      Poista
    2. Piti oikein itsekin miettiä sitä lainaamaani kirjaa, mutta taisi olla Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä. Sekin sieltä yöpöydän laatikosta putkahti. Että eipä nää kuviot näytä paljon täällä muuttuvan.. :)

      Poista
    3. Tuonkin olen kyllä lukenu, mutta kyllä mä oon sulta jonkun toisenkin kirjan lainannu, ja se oli joku tuon tapainen että näin saat uuden työn... hitsi kun en yhtään muista tarkemmin! No enivei, onhan noita elämäntapa-oppaita, kun osais vaan ottaa niistä sitä oppia...

      Poista
  3. Ihanaa kun avaudut. Arvostan kovasti ♥

    Mitenhän mä nyt sanoisin oman mielipiteeni, ettei vaan tule sellaista viisastelevaista kuvaa, että luulen tietäväni kaiken.. Koska en tosiaankaan tiedä :) Olen vain oman kokemukseni asiantuntija, kuten me kaikki.

    Itse olen seurannut voimakasta intuitiota. Toimin niin, että teen sellaista, mitä haluan tehdä suurella intohimolla, maksoi siitä joku tai ei. Takertumatta liikaa yksityiskohtiin, jotka voisi kokea esteenä. Kuulostaa ehkä kovin helpolta ja yksinkertaiselta (tai että mulla olisi sellaisia mahdollisuuksia joita muilla ei ole), mutta sitä se ei tosiaankaan ole ollut. Helppoa ja tuskatonta ei tästä maailmasta pahemmin löydy :) Ovia kuitenkin aukeaa matkan varrella, kunhan ne vain oppii havaitsemaan. Ihan ensiksi pitää tietty oivaltaa se tai ne omat suurimmat intohimot. Mutta kun niitä oivalluksia alkaa tulla, niin niitä sitten tulee niin ettei meinaa perässä pysyä.

    Toinen juttu ainakin mulle on ollut se, että opettelee olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Siihen sortuu helposti ihan huomaamattaankin, aika pienissäkin asioissa. Asioi mahdollisuuksien mukaan vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka aidosti kannustavat. Sekään ei ole ihan helppoa, varsinkin jos niitä lyttääviä ihmisiä on läheisissäkin, tiiän liiankin hyvin. Itse olen ratkaissut asian niin, etten puhu tekemisistäni oikeastaan mitään sellaisille joiden tiedän väärinymmärtävän ja lyttäävän. Riippumatta siitä mitä mahtavat ajatella, en todistele enkä selittele, huihai. Kukaan ei ole lyttäämisen arvoinen.

    Mä olen Heli saanut susta sellaisen kuvan, että sä olet rohkea ja päättäväinen nainen. Vaikka välillä vähän aliarvioit itseäsi, täysin turhaan ♥ Mun mielestä prosessi on jo pitkällä siinä vaiheessa, kun kyseenalaistaa vähän kaikkea. Vaikka jatkuva pohtiminen on itselle välillä uuvuttavaakin, niin sen on tarkoitus johtaa johonkin. Niin mä sen koen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rohkea ja päättäväinen... en kyllä ihan heti yhdistä itseeni!! Ja tää mun prosessi on ollu meneillään jo vuosikausia, enkä edelleenkään ole keksinyt ratkaisuja. =/ Joskus pohdin enemmän, joskus vähemmän, mutta sitä The Juttua ei vaan ole tullut mieleen. Enkä osaa nähdä mitään suuntia oikein mihinkään, tai intohimoja. En myöskään osaa havaita tai kuunnella intuitiota... paitsi että pari kertaa on jossain työkuviossa tullu todella vahvasti sellanen tunne, että eeeeeeiiiii... joten ainakin yksi työhaastattelu meni sen takia ihan plörinäksi, kun tajusin kesken kaiken, että ei ole mun juttu, ja toinen oli yksi työpaikka, jota tavallaan toivoin itelleni mutta josta kuitenkin oli koko ajan tunne, että eeeeiiii... olisin jopa saanut sen paikan, mutta tein sitten (ehkä tarkoituksella...) niin ison palkkapyynnön etten saanut sitä.

      Enivei, en tosiaan koe olevani rohkea taikka päättäväinen. Ainakaan tällasissa asioissa.

      Aikanaan, sillon nuorena, varmaan oli erilainen vastaanottavuus noille muiden sanomisille, etenkin siis noille mitä mainitsin (isä ja äiti). Muutenkin kun oli sellanen melko erikoinen elämäntilanne just sillon ja kauhea epävarmuus, että mitä mä haluan tehdä... niin vaikutti sitten kenties liikaakin kaikki tollaset. Isä odotti musta aina jotain suurta ja akateemista, en tiiä vaikuttaako edelleenkin sitten ne odotukset ja se ettei ne koskaan täyttyny esim siihen, että en pidä tätä nykyistä kaupan myyjän ammattiani kyllä juuri minään. Mulle on asetettu jo nuorena (liian?) korkeat odotukset, koska koulu meni hyvin, ja sitten kun en ole ns. saavuttanu mitään vieläkään, niin liekö se sitten osasyy tähän tyytymättömyyteeni... kenties.

      Poista
    2. Päättäväisesti pisti heti hanttiin hän ;) En tiedä, mutta mulle vaan on välittynyt kuva, että olet sisimmältäsi rohkea ja päättäväinen ♥ Ihan tosi.

      Hmm. Kun se sun oma juttu avautuu, niin kokeile sitä ensin. Ihan randomeja ideoita: Jos se vaikka olisi tuo järjestely, mistä olet kovasti tykännyt. Sähän olet jo käytännössä itseoppinut ammattijärjestäjä. Kokeile, miltä se tuntuisi. Tee alustava suunnitelma, miten sitä toteuttaisit, niinku käytännössä. Laita sitten vaikka kauppojen ilmoitustauluille tms, että etsit vaikkapa viittä tai kymmentä asiakasta, ilmaiseksi sillä edellytyksellä että saat dokumentoida prosessin. Se olisi samalla koemarkkinointia, että onko kysyntää. Ja samalla saisit mahdollista jatkoa varten näytettävää millaisia tuloksia olet toteuttanut.

      Tai mitä muuta se The Juttu ikinä voisi ollakaan, kokeile ensin, ja katso mitä tapahtuu. Aukeaako ovia, sataako lisää ideoita jne. Miettimättä kokonaisuutta tai tulevaisuuden yksityiskohtia liian pitkälle, se syö luovuutta. Ja jos se ei olekaan sitten se sun juttu, niin olet hävinnyt vain omaa työtäsi (mahd. aika paljonkin toki), mutta saanut korvaamattomia kokemuksia :)

      Poista
    3. Tuo järjestämistouhu on kyllä kieltämättä aihe, joka mua kiinnostaa tosi kovasti. Tein siitä opiskelujen yhteydessä myös melko realistisen yrityssuunnitelman... laskelmineen ja mainoksineen kaikkineen. Välillä aina mietin sitä, mutta sitten tulee joku stoppi - ennen kaikkea koen, että kyllähän mä täällä kotona tai tuttujen nurkissa järkkäisin, mutta entä sitten ihan vieraalla? Toisin sanottuna en koe omaavani kuitenkaan sellasta taitoa, että se sujuis kunnolla. Siis sillein että oikeesti vois ja kehtais sanoa itseään ammattilaiseksi siinä. Olen katsellu myös ammattijärjestäjä-koulutusta, mutta voi kökkö sentään miten kallista lystiä... (kolmipäiväinen koulutus 1890€...) Kuitenkin mielestäni tuollanen koulutus olis erittäin tärkeä, että osais kohdata erilaisia ihmisiä ja olis kunnon työkaluja siihen työhön. No katellaan... Olen miettiny sitäkin, että jos tekis tota työkseen, meniskö aiheesta sitten maku - pelkään sitä innostumis-kyllästymis-reaktiotani, joka näkyy melkein missä vaan...

      Hyviä ajatuksia sulla nämä, minä pistän mietintään... Kuin myös edelleen mietin tuota päättäväistä ja rohkeaa, että missähän se sitten näkyy... ;)

      Poista
  4. Voi apua, mä oon niin samoissa fiiliksissä. Ja vieläpä siinä onnettomassa osassa, ettei mulla ole edes työtä. Tai kyllä niitä varmasti olis, mutku mä en läheskään kaikkiin oman alani töihin kykene. En vain kykene! Henkisesti. Ja ne todella monet, mihin sitten taas kykenisin, ovat minulta tavoittamattomissa. Ei tunnu ne ovet aukenevan, ei sitten millään. Mä alan olla ihan kauhua täynnä nimenomaan siks, kun ikää tulee, eikä se oma paikka tunnu löytyvän kirveelläkään. Kuinka paljon mä haaveilenkin siitä, että saisin olla töissä!! Mä rakastan paneutua asioihin, ja tiedän, että oikeassa paikassa olisin verraton työntekijä. Paikkaa ei vain löydy, syystä tai toisesta. Ja joo, myös mä olen haikaillut muille aloille ja käynyt mm. äikän pääsykokeissa pariin kertaan. Vaikka pääsykokeet meni melko lailla hyvin, yhteispisteet eivät riittäneet paikan saamiseen (yo-todistus on keskitasoa). Niin että hitonmoista porskuttelua tämä on. Mä oon sanoinkuvaamattoman kateellinen ihmisille, joilla on mieluinen työpaikka. Tai sellainen, mistä edes jollain tasolla tykkäävät. Mulla alkaa toivo loppua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla susta!! ♥

      Ja voi harmi, sulla ei siis vieläkään ole onni potkinut työn suhteen. Niin kauheesti oot sen eteen tehny, että tuntuu tosi vääryydeltä ettei onnista. Ymmärrän kyllä hyvin, jos alkaa usko loppua... toisaalta se lohtu (?) ehkä tässä on, että aika monella muulla on ihan yhtä vaikeeta löytää töitä. En tiedä millä alalla olet, kuulostaa mutkikkaalta sekin, että osa tehtävistä on sellasia mihin ei henkisesti kykene - kuitenkin ihan tosi hyvä, että tunnistat sen itsessäsi, etkä pakota itseäsi työhön, joka saattais ahdistaa tai jotain. Ei auta kuin uskoa, että se päivä vielä koittaa, että sä pääset töihin ja voit tehdä sitä mitä osaat, suurella sydämellä ja isolla antaumuksella.

      Never give up, never!!! Valtavasti sulle tsemppiä jatkoon!! ♥

      Poista
  5. huikeita kuvia oot ottanu pelloilta! Tiiäkkö,tuon sun tekstis koulu-muisteluineen pisti miettimään urakalla. Mähän jäin työttömäks ja heti alkuun mut työkkärin täti tyrmäs tyystin,ettei mulla oo mitään työ-elämää eikä kokemuksia jne 18v.n ajalta kotiäitinä ollessa. Pikkasenko pisti masentamaan,kuulemma aika yleistä lytätä työttömiä entisestään alaspäin :( Mutta...te-keskus suositteli mulle ura-koulutusta,ja se 10 tuntia,jota sitä kävin oli käsittämätön kokemus.Opettaja oli todella innostuva,näki vaihtoehtoja kaikkialla ja tosissaan potki eteenpäin.Silti,2 kertaa kouluun hakeneena(tälle syksylle) on nyt sellanen olo,ett mitäs nyt? työtön kotiäiti,jolla töitä silti on 24/ 7,omaishoitaja,jolle ei makseta palkkaa jne. Oon siis vielä hukassa :D ja samanikäinenhän minä kuin sinäkin :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä millanen työkkärin täti!!! =( Onneksi löysit tiesi sinne urakoulutukseen ja sait siellä parempia näkemyksiä ja tsemppiä. Jotkut ihmiset vaan osaa olla kannustavia ja toiset sitten taas ei. Tänä päivänä on melkoisen huolestuttavaa se, ettei meinaa kerta kaikkiaan päästä töihin taikka ees koulutukseen, vaikka tahtoa ja tarmoa olis. Toivottavasti sulla tärppää pian ja pääset johonkin suuntaan!!

      Tuota mä kyllä ihmettelen suuresti, ettet saa korvausta vaikka olet omahoitaja. Eikö siitä pitäis saada korvausta??? Kotiäidin hommistakin olis kiva saada palkkaa - uskoisin, että tosi moni hoitais mielellään lapset kotona, jos samalla pystyis elämään. Tärkeintä työtä maailmassa ja sitten oot yhtä kuin ilman rahaa... toki ymmärrän, ettei yhteiskunnan nyt sillä lailla pidäkään elättää perheitä, mutta jotenkin olis hienoa jos tehtäisi mahdolliseksi helpommin sellanen, että vaikkapa perheessä toisen palkka riittäisi kunnolla siihen, että toinen voi halutessaan olla kotona ja hoitaa lapset itse.

      Toivotaan, että molemmat vielä paikkamme löydetään... Onko tää joku ikäkriisi, kun moni meidän ikäinen tuskailee samanlaisten asioiden kanssa??

      Poista
  6. Hei, mulla on ihan samanlainen tilanne, ja Kaarina Davisin kirjan luettuani mulla alkoi muutos konkreettisesti tapahtua. Nyt oon menossa eteenpäin, kohti unelmia oikeesti, vaikka kivikkoista on just nyt (kirjoitan siitä toisaalla blogiagin) mutta mulla on hyvin vahva tunne, että onnistun. Yliopistoon suuntaan, ei koskaan ole liian myöhäistä eikä koskaan ole liian vanha. Ihan sama, olisko työelämää edessä 10 vai 30 vuotta. Mulla ei nykyisessä työssäni ole enää mitään annettavaa/sanottavaa, odotan vain lomia, joten pakko itse lähteä eteenpäin kun sen vielä ymmärrän :) mun paikka vapautuu sit jollekin, joka haluaa tätä hommaa tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upeaa, että olet löytäny jutun mitä kohti suunnistaa!! Mä tuun kyllä lukee sun tarinaa (luinkin jo heti läpi koko blogin!), jos saisin siitä vaikka potkua ja lisää ajateltavaa ja löytäisin sen oman juttuni jotenkin...

      Toi Kaarinan kirja on kyllä todella hyvä, pistää niin miettimään kaikkea ja ne ajatukset onkin pyöriny mun päässä jo vuosia, niin kauan kuin tuo kirja on ollu... tavallaan mä lähdin kanssa sinne opiskelemaan sillon pari vuotta sitten, kuvittelin että sitä kautta jotain avautuu, vaan eipä auennut, ihan oon samassa pisteessä edelleen... Opiskeluvuodet oli myös niin tiukkia rahallisesti, että - vaikka mä en tahtois ajatella asioita rahassa - mä en halua hetkeen samaa kituuttamista... eli se osaltaan jarruttaa kyllä jatko-opintohaaveita, vaikka niitä kyllä mulla välillä onkin. Toisaalta tahtoisin Kaarinan tapaan tehdä töitä vain vähän ja välttämättömimmän, eli siinä mielessä tuntuu täysin ääliömäiseltä opiskella lisää jotta saisi jonkun toisen työn jossa kenties on vielä enemmän kiinni kuin nykyisessä, jossa sentään kuitenkin pystyn sanomaan, että en halua täysiä tunteja... (ja sitä ei pidetä samalla lailla pahana kuin jos sanoisin jossain toimistohommassa samaa...) Musta tuntuu myös jotenkin tosi väärältä narista koko ajan miehelle, että enkö mä vois vaan jäädä kotiin... hoitamaan kotia ja etsimään itseäni... ei se niin mee, mun on kyllä käytävä kiltisti vaan töissä ja tuotava kanssa rahaa taloon. Mutta sitten kun velat on maksettu, sitten kyllä tapahtuu jotain radikaalia viimeistään... pakko!! (siihen on tällä tietoa noin 8 vuotta)

      Katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan - tosi kiva kun tulit kommentoimaan ja löysin nyt sitten sun tarinan!!

      Poista
  7. Näetkö pystyssä sojottavan käteni? Olen koittanut haahuilevalle elämälleni tehdä vaikka mitä, mutta aina mun mieli alkaa haahuileen vaikka kuinka olisinkin muka selkeesti tekemässä jotain. Paitsi etten edes ole (selkeesti)! Että kyllä vain. Tätä se on munkin elämä ja välillä se on ihanaa kellumista, välillä päätöntä tuskailua, välillä hirveetä kriiseilyä.

    Sun blogi on tosi ihana, kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Kupla! ♥ Mä ajattelin, että tämä postaus herättää lähinnä sellasta "voi huokaus..."-tyyppistä ajattelua ihmisissä, mutta yllättävän paljon onkin ollu näitä "ajattelen ihan samaa"-juttuja!!

      Musta tuntuu, että sun elämä on yhtä lentoa ja menemistä! Että miten sä ehtisit muuta tekemäänkään... Oikeesti mä olisin mielellään vielä monen lapsen kotiäiti, sillon ei tarvinnut miettiä mitä elämällään tekis... Siksi teinkin aina uuden vauvan, kun en keksiny muutakaan. =D Vieläki välillä haaveilen, että kävispä "hassusti" ja tulis vielä vauva taloon.. mutta ei taida tulla, mulla on jo ihan selkeet mummotaudin oireet. =( (Ja on mulla putketkin jo poikki...) No oonhan mä tosin jo muutenki mummo. ♥

      Ehkä mulla on nykyään liikaa aikaa miettiä... ja sit alkaa ahistaa, kun tuntuu niin kauheen merkityksettömältä tollanen työ mitä teen, kun aina vaan on tavaraa tavaran perään ja lisää pitäis koko ajan tehä tulosta... *en tykkää*

      Poista
  8. Juuri näin olen kokenut, että kun menee oikeaan suuntaan niin ovet aukeaa. Pitää pelätä, pitää uskaltaa. Tämä ei tarkoita, että minä niin aina olisin osannut tehdä - olen kompuroinut ja sitten taas noussut. Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän luotan intuitioon. Haaveilen välillä siitä, että olisi ihana olla eläkkeellä - ja tehdä mitä lystää - mutta sitten ahdistaa kun ajattelen, että kuinka tarvitsenkaan nämä haasteet ja kohtaamiset mitä työ tuo. Välillä haaveilen, että olisi kiva tehdä ihan jotain muuta ennen eläkettä - minulla ikää nyt 53 v. Olen töissä koulussa ja uskallan väittää, että aika haastavaa on - silti minulle aika helppoa - olen aina tykännyt olla nuorten parissa ja mitä enemmän haastetta vastassa sitä parempi- mutta jaksanko kun tulee ikää lisää...! Lottovoitto ratkaisis paljon ;) Työni etuja on juurikin se, että ei ole vuorotyötä. Hattua nostan kaikille niille, jotka sitä tekevät.Rakastan asua maalla - juurikin peltomaisemasta :) suurimman osan elämääni olen asunut kaupungissa - nyt ei matka rasita kun saa asua juuri siellä mistä on aina haaveillut - keskellä rauhaa ja hiljaisuutta. Kaupunkia kaipaan aina välillä - mutta sinne pääsee kyllä kun lähtee vain.. kunhan asun täällä-rauhan ja hiljaisuuden keskellä. VAnhana voi kääntyä toisinpäin -ei voi tietää. Tänä päivänä maailma on muuttunut epävarmaksi - jotenkin vihaa ja levottomuutta on joka puolella - se saa minut surulliseksi.Hieno avaus sinulta. Olet jo matkalla ;) luota itseesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti sanottu tuo kaikki!

      Mä myös joskus haaveilen, että olispa jo eläkkeellä ja sais olla vaan... mutta todellakin sitten mietin, että mitä mä sitten tekisin, koska se "oleminen vaan" ei lopulta kuitenkaan ole mun juttu. Elämään pitäis saada joku merkitys kuitenkin, vaikka voiskin muuten vapaaherrattarena oleilla. Pelkkä ikkunasta ulos tuijottaminen ei lopulta kuitenkaan ole mua varten...

      Ikä tuo tavallaan varmuutta ja tavallaan myös jotenkin syö sitä ja alkaa panikoituttaa, että tässäkö tämä on ja eikö tää oikeesti muuksi muutu. Maailmalla tapahtuu koko ajan vaan kauheampia asioita, eipä sitä tiedä missä ees ollaan vaikka viiden vuoden kuluttua, niin pahoja merkkejä on ilmassa. Pitäis todellakin olla tyytyväinen elämäänsä just nyt tällä hetkellä, kun kaikki on kuitenkin melko ok... Mutta ehkä se on ihmiselle luontaistakin, etsiä jotain parempaa, jos ei just nyt oo ihan täysin tyytyväinen.

      Poista
  9. Tuo Kaarinan kirja on hyvä, vaikka itseäni siinä ärsyttää kirjoittajan varsin omahyväinen "kertojaääni". Kyllähän se laittaa miettimään että elääkö sitä itselleen vai tälle systeemille.

    Kun itse tein vuorotöitä niin minua rasitti juuri kaikista eniten se ettei mitään voinut suunnitella eteenpäin kun ikinä ei tiennyt koska on töissä ja missä vuorossa. Lopulta en saanut enää yövuorojen jälkeen nukuttua kunnolla.

    Silloin koin voimakkaasti noita samoja tunteita kuin sinä. Tuntui jatkuvasti, ettei tässä ole mitään järkeä.

    Omalla kohdallani puutarhuriksi opiskelu sai palat loksahtamaan paikalleen. Yht´äkkiä alkoi tuntua, että teen työtä jonka koen itselleni mielekkääksi, saan olla ulkona ja noissa töissä koen että saan "käyttää järkeäni" kun pitää kokoajan miettiä ja keksiä ratkaisuja. Ihan erilailla kuin muissa töissä joita olen tehnyt.

    Mutta kaikista eniten tähän on vaikuttanut myös se, että olen alkanut samaan aikaan tiedostaa asioita joita on lapsuudessani tapahtunut. Olen alkanut aktiivisesti työstää solmuja sisälläni. Kun ihminen vapautuu henkisestä taakasta niin se väistämättä heijastuu myös yleiseen tyytyväisyyteen elämässä.

    Olisko sulla myös aihetta tälläiseen? Jos ei mitään vuosikausien terapiaa niin jotain lyhyempää "itsensä tutkiskelukurssia"? Parisuhdeleiriä? Joku vähän pidempi matka? Vapaaehtoistyö? Ajattelis että eläinsuojeluhommissa sitä olisi vaikka kuinka paljon!

    Joskus tuntuu että se oma sisäinen ääni on niin tukahdutettu että se sairastuttaa ihmistä. Pitäisi oppia kuuntelemaan mitä ihan oikeasti itse haluaa.Se on tosi hankalaa jos on tottunut miellyttämään muita ennen itseään. .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole tuollasta omahyväistä kertojaääntä kirjassa kyllä havainnut. Ennemminkin ajattelen, että mistäpä sitä paremmin osais puhua kuin omistas kokemuksistaan. Minusta niitä kokemuksia just on niin älyttömän kiinnostava lukea!

      Mulla ei onneksi ole töissä yövuoroja. Mutta muuten kyllä vaikka mitä vuoroja, aamuja, iltoja, välivuoroja, arkea, viikonloppua. On se välillä niin ärsyttävää kyllä, kun ei esimerkiksi vapaita kokonaisia viikonloppuja ole kovinkaan usein ja tietty sit aina olis jotain kivaa tiedossa mut itellä onkin töitä.. Toisaalta vuorotyön ehdoton plussa on nämä arkivapaat, kun voi olla ihan itekseen kotona.

      Sulle sopii ehdottomasti toi puutarha-työ. Oon lukenu sun blogista ja se tuntui tosi mahtavalta, kun löysit oman juttusi!

      Mua on joskus kiehtonut ajatus sellasesta tosi perusteellisesta psykoanalyysistä, mikä kestäis sen pari vuotta. Olis erittäin mielenkiintoista, mitä sieltä jostain syvältä kaivautuis ja löytäiskö sitä kautta jotain aivan uutta vahvuutta ja voimaa ja suuntaa. Kuitenkin toisaalta ajattelen, että nyt on nyt ja menneet on menneitä, olen aikuinen ja jos jotain lapsena olenkin kokenut, niin ne on ollu ja menny... Mä en oikeesti tiedä, voiko lapsuuden asioita sillä lailla "syyttää" tämän päivän jutuista, vai onko ne sitten enemmän tekosyitä ja asioita joiden syyksi voi vaan laittaa jotain, mitä nyt on tai ei ole...? Olis kiva kyllä kuulla jos joku on tuollasen kautta saanut jotain selkoa elämäänsä. Kuitenkin ihminen on kokonaisuus ja siellä syvällä jossain sisimmässä saattaa olla jotain, mitä ei edes tiedosta, mutta joka vaikuttaa edelleen.

      Me oltiin kerran parisuhdeleirillä. Voi että se oli täysin naurettavaa touhua, ei sopinut meille todellakaan. Edelleen välillä mietitään sitä, että huhhuh, tulipahan käytyä... =D

      Matka ei ehkä kuitenkaan ole mun juttu. Viihdyn ja haluan olla kaikista mieluiten kotona. Josta pääsenkin seuraavaan kohtaan, eli vapaaehtoistyö... jostain syystä kynnys sellaseen on korkealla. Koen helpoimmaksi antaa vaan rahaa tililtä joka kuukausi... vaikka kyllä mä olen tätäkin ajatusta pyöritelly, että entä jos vaan menisin jonnekin mukaan. Tässä on sellanen hassu ristiriita: tahtoisin auttaa, mutta koen että se on mun vapaa-ajasta ja kotona olemisesta liikaa pois. Joten täällähän olen sitten vaan kotona... Mua kiehtoo sellanen amerikkalainen systeemi, jossa äiti on kotona mutta osallistuu isolla kädellä monenlaiseen vapaaehtoistyöhön, niin lasten kouluissa kuin myös jossain lähistön paikassa, jossa voi sitä vapaaehtoistyötä tehdä esim eläinten tai vähäosaisten ihmisten hyväksi. Se tavallaan vähän niin kuin kuuluu kulttuuriin siellä tai jotain. Täällä se tuntuu... no, vaivalta. Tosin en ole käytännössä koskaan kokeillu...

      Mun sisäinen ääni ei osaa muuta kun sinkoilla ajatuksia joka suuntaan. En osaa ottaa niistä kiinni.... ja totta, olen ollu vuosikausia kotona ja hoitanu muiden asioita (siis lasten) ja nyt alan olla tavallaan vähän tyhjän päällä kun lapset on kasvaneet... Kuitenkin eniten mä jotenkin vaan odotan, että tulis joku ja sanois että tee näin niin olet tyytyväinen. Eli en ees odota vastausta sisältäni vaan jostain ulkopuolelta - mikä on ihan tyhmää ja väärin. Mutku mä en osaa päättää.

      Poista
  10. Heipä hei, vähän niinkun kohtalotoveri täällä! Tai silleen että se oman suunnan löytäminen on jossain kiven alla. Koulutus löytyy jne. mutta sellaiselta alalta ettei töitä oikein ole kun yrittäjänä ja sellainen oon jo ollut. Kiva olisi saada ihan palkkaa joltain toiselta... No kyllähän sä mun tän hetkisen tilanteen tiedätkin, tai ainakin osittain siis. Tammikuussa tarkoitus hakea opiskelemaan vielä vähän lisää.. Mutta kun en siltikään ole varma että oonko oikeeseen suuntaan menossa. Ja se ikä... Täälläkin alkaa ahdistus tulla kun ikää karttuu ja on vaan tuuliajolla aina vaan.

    Toi se just on että kun sanotaan että asioilla on tapana järjestyä. Mä uskon niin mutta voi kun tietäis senkin että milloin?!

    (ihana juttu muuten huomata ettei ole ainut joka tälläisiä pohtii :) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistähän se ihan oikeesti johtuu, että meitä etsijöitä on niin paljon?? Harmillista, kun sun aiemmin hankittu ammatti ei sitten vaan elätä. Ehkä jossain pääkaupunkiseudulla olis enemmän työtä tarjolla, mutta sepä ei auta tässä kohtaa... eikö etänä vois tehdä? Vai pitäiskö sit just olla yrittäjä..? Jospa noi sun uudet suunnitelmat nyt auttaa uraa urkenemaan, toivotaan niin!

      Niinpä; asiathan aina järjestyy, jotenkin. Mutta milloin...???

      Poista
  11. Kanssasi samaa mieltä! Joulutortut luumuhillolla lämpiminä ovat taivaallisen hyviä! =D



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne todellakin on! Tein tässä taas yksi päivä, ja maistuivat kyllä ihan luvattoman hyviltä... Illalla kun olivat jo vähän kuivahtaneet, ei enää menny todellakaan samalla innolla alas.

      Poista
  12. Hei! Jännä, että mä muista aiemmin lukeneeni, että sua on kiinnostanut open tai lastenhoitajan työ. Siksi mä ihmettelen, miksi sä et ole hakeutunut sille alalle opiskelemaan aikuisena? Ihan hassua, että sun toiveita näihin ammatteihin ei ole otettu tosissaan, vaikka monet sun haaveet on just siihen suuntaan. Onko niin, että jos on hyvä koulussa, on liian hyvä noille aloille? Pelottavaa, mielelläni näkisin just viisaita ihmisiä sosiaalialalla? Ootko koskaan ajatellut opiskella tota alaa aikuisena, työn ohessa vaikka? Lähihoitajaksi lapsi-perhe-nuorisotyölle, sosionomiksi? Tsemppiä pohdiskeluun sinne! Älä luovuta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista olenko aiemmin kirjottanu mitään noista aloista... Lapsena olen sanonu, että haluan opettajaksi (se oli varmaan sitä aikaa, kun ekaluokan ope oli maailman kivoin...). Isompana sitten se lastenhoitoala tuntui omalta, kunnes kävi niin kuin kävi. No hoidinhan mä sitten kotona lapsia yhden pienen uran verran, kymmenen vuotta suunnilleen.

      Tiiätkö, mä luulen että just tuolla lailla mun isä on ajatellu: kun on hyvä koulussa, on liian hyvä noille aloille. Että menee ikään kuin se älli hukkaan jos "vaan" hoitaa lapsia. Hitto, ikään kuin siinä hommassa ei tarvisi tietoakin vaikka miten paljon!! Ainakin siis nykyaikana... mä en toisaalta tykkää, kun kaikki menee niin tieteelliseksi, eikä enää paljon maalaisjärkeä voi käytellä...

      Kyllä mä olen ajatellu vieläkin joskus sitä lähihoitajalinjaa... Olen myös ajatellu aika monta vuotta, että voisinkohan mahdollisesti alkaa vaikka perhepäivähoitajaksi... Mutku. En tiiä. Olen ajatellu myös opettajaksi opiskelua vielä senkin jälkeen kun lapset jo oli mulla. Mutta niin jäi sekin. Mä en vaan kerta kaikkiaan osaa päättää mitä tekisin... ja sitten alan jahkaamaan jne jne jne. Vuodet vierii ja mä vaan olen edelleen lähtöpisteessä... Joten jatkan pohdiskeluja edelleen. =)

      Poista
  13. Voi Heli kun oot niin mutku ja sitku:) Kyllä toi kuulostaa niin tutultakin. Välillä sitä miettii, että mitä jos ois valinnut toisin. Jotain sellaista, mitä aikanaan on pyöritellyt ja miettinyt, mutta sitten valitsikin näin. Itsekin mietin, että mitäs jos oisin opiskellut jotain muuta ja mitäs jos oisin jäänyt Yhdysvaltoihin. Mutta eihän sitä tiedä oisko ne asiat yhtään sen kummallisemmin kuin nytkään. Ja pääosin olen tyytyväinen elämääni ja nykyiseen hetkeen. Yritän elää aikalailla hetkessä ja tässä nykyisyydessä. Itse olen mukana koulun vanhempainyhdistyksessä ja Martoissa. Lisäksi vapaaehtoista (pakkoa:)) työtä teen molempien poikien jalkapallojoukkueiden hyväksi. Kummasti sitä aikaa vaan jostain löytyy ja kotonakin ehtii olemaan. Tykkään kanssa olla kotona, neuloa ja lukea. En omista sellaista siivous ja raivausintoa, mikä sinulla on, siitä oon aiemminkin sulle kertonut:) Vaikka kyllä mä tykkään matkustellakin, tosin aika rajottuneita (Tukholma, Tallinna) viime vuosina nämä matkat ovat olleet, lukuunottamatta Amerikan matkaa.

    Aloitin tekemään työtäni osa-aikaisesti just siksi että pystyisin tekemään muutakin kuin vaan töitä. Ehtisin osallistua.Ja nauttia ulkoilusta meidän pienen koiran kanssa. Vaikka kyllä se viihtyy ihan hyvin sohvallakin. Ei se lyhyt työpäivä tietty aina onnistu, on joustettava jos on paljon töitä ja tilipäivänähän sen näkee, että on osa-aikainen... Mutta sitten taas toisaalta jää aikaa enemmän tuohon "amerikkalaismalliseen osallistumiseen":)) Vaikka ehkä tämä mun juttu ei mitenkään vähäosaisiin liity.

    Yritä nyt löytää joka päivälle muutaman ihana asian ja nautit vapaapäivistä ja niistä hetkistä kun et ole töissä. Nautit teetä ja suklaata<3 Töissäkin on kyllä ihan kivaa, kun tapaa ihmisiä. En voi itsekään sanoa että välttämättä tekisin mitään unelmatyötä, mutta mitä se sitten olisi? Aina on jotain mikä voisi olla kivempaa tai antaa enemmän, vai onko sittenkään? Onko se vaan sellainen ajatus? Nyt toivon että viikonloppuna ehdin viritellä pihavaloja ja hakea lisäksi vielä jonkun sypressin.

    Ihanaa joulunodotusta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutku ja sitku. =D Se on kyllä todella osuva kuvaus minusta! Mä olin joskus ammatinvalinnan ohjauksessa, monta vuotta sitten, ja se täti ehdotteli mulle vaikka millaisia työkokeilupaikkoja. Siis tosi monia. Mä sanoin jokaiseen, että "joo ihan kiva, mutku..." Siis en vaan osannu kokeilla yhtään mitään, vaikka tilaisuus olis ollu ihan loistava nimenomaan kokeilla moniakin asioita. Voi hyvää päivää kun olen jälkikäteen miettiny, että MIKSI en sillon kokeillu... No, koska mutku ja sitku... =D

      Eipä tollanen jossittelu tosiaan mihinkään vie, siis että miettii "jos olisin silloin tehnyt niin ja näin...". Nyt on nyt ja sitä pitää vaan elää ja nauttia tästä hetkestä. En tiiä miksi mä oonkin niin paljon sellanen, että mietin menneitä ja tulevia enemmän kuin tätä hetkeä. Koko ajan tavallaan on joku ajatus pyörimässä päässä, joku projekti jonka valmistumista odotan (=sitku) jne. Tämä hetki on siis tulevasta haaveilua enemmän kuin hetkessä olemista.

      Mun mielestä on oikein hyvä valinta tehdä vähemmän töitä, etenkin jos sillä lailla pärjää. Oliskin mahdollista, en tosiaankaan tekis kuin vaikka 20h/vko (nyt teen 30h/vko). Tämä mun tuntimäärä vähän elää myöskin tilanteiden mukaan, välillä teen 4pv/vko ja joskus 5, joskus jopa 6 ja sitten taas toisaalla on vapaata enemmän (4 viikon tasoitusjakso meillä). Mä en edes halua tehdä täysiä tunteja, tosin on aikoja että tunteja tulee enemmän, toi 30 on vähimmäismäärä mitä pitää olla. Olen miettiny vähentää tunnit siihen 20, mutta sit alkaa kyllä tuntua jo liikaa taloudessa, joten tää tänhetkinen on nyt ihan hyvä. Mulla ei ole mitään tollasia vanhempain-osallistumisia enää, kun lapset on jo sen verran isoja - tollanen futismutsi-elämä on kyllä melkoista, siinä on tosi paljon puuhaa, että rispektiä sulle siitä! Mä en kyllä jaksais...

      Otan vinkistäsi vaarin ja nautin teetä ja suklaata - nytkin... =)

      Ihanaa joulun odotusta sulle kans! ♥

      Poista
  14. Voi kuinka hyvä kirjoitus sulta Heli ja voin samaistua moniin sinun ajatuksiin! Kirjaa en oo ikinä lukennu enkä oo ollu koulussakaan hyvä tai jaksanut olla mutta kovasti olen viimoisien kuukausien aikana miettinyt mihin minä olen kulkemassa ja mitä täältä elämästä hakemassa...Mulla ehkä eniten laittaa tää sairas/terve kierre uupumusta rattaisiin ja siitä sitten työmotivaatioon kun saat koko ajan miettiä pärjäätkö seuraavankin viikon vielä töissä ilman saikkua.. Olisin mielelläni kotona, voi kun kotona ois niin kiva olla ♥ Mutta millä sitä sitten toteuttaa niitä asioita mitkä ois hauskoja, mm.matkustaminen ja reissailu sekä ainainen sisustus hulluus :D Mökkikin ois haaveissa! Ei oo siis helppoo täälläkään, joten tsemppiä Heli meille nelikymppisille omaa tietä etsiville, kyllä mä kuitenkin uskon että kun uskaltaa vähän heittäytyä tuntemattomaan se elämä kantaa ja saattaa jopa näyttää parastaan!!! ♥ Ihanaa joulun aikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on kyllä kurjat noi sairastelujutut, sellanen on aina asia, joka pistää miettimään. Mulla ei ole suuremmin terveysongelmia ollu, mutta ei tää kroppa nyt enää mikään nuori ja vetreäkään ole... =) Mua mietityttää myös noi kylmähommat vähän, että mitä niistä mahtaa seurata, etenkin kun kesällä oli ihan selvästi niistä vaivaa mulle. No nyt noi iltahommat ei oo vastaavaa puuhaa, mutta niiden takia sitten onkin unirytmit mitä sattuu... Olis niin helppoa olla kotona ja elää omassa rytmissä - tosin eipä sellanenkaan ihan onnistu, kun on muu perhe ja niiden aikataulut.

      Mä en ole kauhean kova shoppaamaan - lähinnä niitä tuikkukippoja vaan ja jotain muuta pientä joskus - eikä me juurikaan matkustella koskaan, mietinkin että mihin meidän rahat menee... taloon ja ruokaan varmaan ennen kaikkea. Sitten kun lapset on kotoa lähteny ja lainat maksettu, on menot varmaan aika eri luokkaa, ja sitten mä haaveilen kyllä myös siitä, että tämä talo myydään ja muutetaan johonkin pikku mökkiin vaan, jossa on edullista asustella. Sitten ei kyllä työtunnit tarvii olla kummoisetkaan, että pärjää - toivon ainakin niin. Eli ehkä joskus sitten voin olla enimmäkseen kotosalla vaan...

      Jatkamme siis vielä toistaiseksi oman tien etsimistä - ehkä se jonkun polun mutkan takaa kirkkaana eteen aukeaakin, just vaikka sellasella hetkellä, ettei olis yhtään osannu odottaa...??

      Jouluilua sinnekin! ♥

      Poista

Kiitos kommentistasi! ♥