Aina kun mulla on vapaapäivä, mun päässä surraa noin tuhat asiaa, mitä pitäis sen aikana tehdä. Sellasta siis kuin pyykkäys, siivous, verhojen ompelu, omenahillon keittäminen. Plus tietenkin pitkä lenkki koirien kanssa, joku ruoka valmiiksi perheelle ja niin edelleen.
Tänään mulla on vapaapäivä. Pesin aamulla kaksi koneellista pyykkiä ja kävin lenkittämässä koirat. Ja sitten istuin pöydän ääressä lukemassa loppuun yhden kirjan ja notkuin tietokoneella lukemassa blogeja. Join teetä ja söin suklaata. Kun tyttö pyysi hakemaan bussipysäkiltä, kävin samalla kaupassa ja tein sitten ruoan.
Ulkona on hieno ilma. Aurinko paistaa ja on melko lämmintäkin. Mun takaraivossa takoo ihan sietämätön huono omatunto siitä, että en tee ulkona jotain. Miksi vaan istun pöydän ääressä ja luen?? Ja syön suklaata?? Miksi en liiku ja etsi pirteyttä ulkoilmasta? Miksi??
Miksi kuivatin pyykit kuivausrummussa enkä narulla? Miksi en saa siivottua tuota ikuista roinakasaa penkkisohvalta pois? Miksi mua väsyttää aina ja koko ajan? Miksi on koko ajan vaan riittämätön olo? Tai ehkä ennemminkin saamaton olo? Miksi en nouse ja tee asialle jotain?
Olen pohdiskellut tulevaa työtilannettani. Muahan siis ei tosiaan varsinaisesti haittaa se, että töitä tulee olemaan vähemmän. Mutta mua ehkä kuitenkin haittaa se, että palkkaakin tulee sitten olemaan vähemmän. En tiedä pärjätäänkö sillä, mitä tienaan. Toisaalta kiehtoo kovastikin ajatus siitä, että pitää mietiskellä mihin rahat laittaa.
Mulla on todennäköisesti aika epärealistiset ajatukset siitä, mitä sillä lisääntyneellä vapaa-ajallani sitten teen. Siis kun oon ajatellut esimerkiksi, että sit mulla on aikaa käydä koirien kanssa pitkillä lenkeillä. Ja sit mulla on aikaa miettiä tarkkaan ruoka-asioita, tehdä kunnon ruokia ja leipoakin kenties. Ikään kuin olisin koskaan kunnostautunut kokkailuissa, oli mulla siihen aikaa taikka ei...
Yksi erittäin tympeä ja ärsyttävä asia työssäni on nuo epäsäännölliset työajat. Jotenkin tuntuu supertyperältä sekin, että jos mulla on jatkossa vaikkapa kolme työpäivää viikossa, ne on siellä, tuolla ja täällä, siihen tuohon ja tähän kellonaikaan... Olen esittänyt toiveen, että jos kerta tää on jatkossa tätä, niin voiskohan mitenkään ne työpäivät olla ees perättäisinä päivinä. Se olis aika kivaa; kolme töitä ja neljä vapaata. Vahvasti kylläkin epäilen, että haaveeksi jää moinen...
Mutta siis mä kyllä todella tunnen, että tämä mun vaikeus tarttua asioihin johtuu hyvin pitkälti siitä, että joudun työni takia elämään niin sekalaisen rytmistä elämää. Kun sitä on jatkunut jo vuosikausia, se on vaan kerta kaikkiaan sekoittanut mun sisäisen kellon ja rytmin. Tää on mielestäni aika surullista etenkin tällaselle ihmiselle, joka rakastaisi tasaisena toistuvaa rytmiä: herätys joka aamu kello x, aamupala kello x, töihin tms klo x, ruokatunti kello x, kotiin kello x, iltaruoka kello x, koiralenkki kello x, iltatoimet kello x, nukkumaan aina suunnilleen samaan aikaan kello x.... Ja tämä toistuisi säännöllisesti ma-pe. Ja lauantaina olis sitten siivouspäivä. Tiiättehän.
Mä oon hyvin hanakka sanomaan ihmisille, että jos et oo tyytyväinen elämääsi, muuta sitä. Mutta sit kun se osuu omalle kohdalle, niin kappas vaan, eipäs se niin vaan onnistukaan. Oon esimerkiksi valitellut tätä rytmi-asiaa ja työtilannettakin vaikka miten paljon, mutta ei siihen oo vaan muutosta tullut. Oon kyllä vähän koittanut räpistellä jotain, esimerkiksi lähdin sinne opiskelemaan ja koitin sitä kautta saada jotain uutta elämääni, mutta en onnistunut, koska palasin kuitenkin takaisin vanhaan työhön.
Oon myös koittanut haeskella muita töitä, mutta ei ole tärpännyt. Viimeksi hain aivan ihanaan paikkaan, mutta... no, sieltä ei kuulunut mitään. Ei edes, että "kiitos, mutta ei kiitos", mikä on minusta melko epäkohteliasta. Kai nyt vois vaikka ees sähköpostilla ilmoitella, että valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Harmi. Olisin ollut tosi sopiva siihen työhön, tiedän sen niin varmasti. Olisin rakastanut sitä.
No eipä tässä kai auta itku markkinoilla. Silti on harmi, että edes työssä olevat haasteet ei jotenkaan innosta mua. Väkisinkin myös ajattelen, että ooppa tässä nyt sitten motivoitunut ja tehokas, kun tunneista nipistetään. Että kiitos vaan kovasti työnantajalle, kun laitat mut tilanteeseen, että on pakko miettiä pärjääkö tällä työllä edes. Ja miten hoidat vaikka vastuujuttusi siellä, jos käyt paikalla satunnaisesti... Yhdelläkin viikolla mulle on merkattuna kokonaista kaksi työpäivää. Jotka sijoittuu, kuinka ollakaan, perjantaille ja sunnuntaille.
Mulla on kuitenkin vähän myös huoli siitä, mitä se mun lisääntynyt kotona oleminen sitten tulee olemaan. Tällasta saamatonta lorvailuako vain?? Päivät menee siihen, että luen kirjoja ja hengailen netissä? Ohhoh, en ookkaan tehnyt ruokaa kun muut tulee kotiin ja koiratkin on vielä lenkittämättä... Mites noi pyykit ei peseydy tuolta ja nurkissa pyörii villakoirat...??? Koska siis munhan pitäis pitää tietenkin koti kuosissa, ruoka uunissa ja pyykit viikattuna, koska vaan velttoilen kotosalla.
Tällä hetkellä mulla on "huono ihminen"-fiilis siitä, että en ole käynyt poimimassa marjoja. En sitä tee siis koskaan muulloinkaan kyllä, mutta nyt, kun meidän tyypit on innostuneet niistä smoothieista, niin onko vähän kaameeta ostaa mustikat kaupan pakkasesta, kun niitä olis metsät pullollaan? Ja kun olis aikaa niitä kerätä... (mutku inhoon sitä, inhoon hirvikärpäsiä jne)
Huono omatunto on myös siitä, että vaan istun ja syön. Enkä siis liiku. Jumppakuminauhat saa levätä ihan rauhassa kassin pohjalla. Kirpparilta ostetut käsipainot lojuu kaapissa. Hartiat on kipeet ja lihasvoima selkeesti heikentynyt. Kokeilin tässä kerran joogan perusliikkeitä, joihin kuuluu punnerrus - ja voi herranjestas miten vaikeeta se oli, ei siis onnistunut lainkaan. Ja miten helposti se sujui silloin, kun olin yli-innostunut joogasta noin kolmen kuukauden ajan.... Olen lihonut ja veltostunut enkä yhtään tykkää tilanteesta!!!
Tähän tää kuulkaa taas nyt sitten menee. Valivali-juttuihin. Tiiän että nää kuulostaa tylsiltä. Mutta sori, omapa on blogini. Täytän tätä ihan omilla ajatuksillani ja nyt ajattelen tällasia juttuja. Velttous-mietteitä. Että oonko laiska ja saamaton, vai voiko ihan oikeesti elämän rytmittömyys vaikuttaa näin paljon ihan kaikkeen. Mä nimittäin ihan hirveen paljon syytän kaikesta sitä, että mun työ on tollasta. Oikeesti, jos mä voisin tehdä sitä arkisin ja aamuvuorossa, niin en mä valittelis. Työ on ihan jees-hommaa. Työajat on hanurista.
Mutta voiko tässä kohtaa keksiä jotain muuta? Kun mä en meinaa keksiä. Se äskettäin hakemani työ olis ollut kertakaikkinen muutos, alan vaihto ja kaikin puolin sellasta, mistä olisin tykännyt hirveästi... tosi harmi, ettei sieltä kuulunut yhtikäs mitään. En päässyt vakuuttamaan heitä kasvotusten siitä, että minut kannattais ottaa.
Koulutusvaihtoehtojen tutkailu tällä seudulla ei varsinaisesti tuota mitään ahaa-elämyksiä. Paitsi menisin tosi mielelläni puoleksi vuodeksi valokuvausta opiskelemaan, mutta se taitaa olla vaihtoehtona aika lailla poissuljettu, ei oikein onnistu yhtä aikaa työssäkäynti sen kanssa. Tai ehkä onnistuu, jos laittaa onnistumaan, kyllä mä sitäkin vaihtoehtoa tulen vakavasti laskelmoimaan syksyn mittaan.
No niin. Oliskohan nyt puitu tätä asiaa tarpeeksi? Tuskin... Mutta sitä vaan kun mietiskelee näitä juttuja mielessään kaiket päivät, niin tuntuu ajatus jumiutuvan paikoilleen, eikä oikein pääse eteen eikä taakse mietteidensä kanssa. Jos vaikka kirjottaminen vähän auttais. Aina joskus se auttaa.
Nyt taidan heittää tuulipukua päälle ja mennä kävelylle koirien kanssa. Vielä olis auringon viimeiset säteet näkyvissä...
Heli
PS. Liitän tähän loppuun vielä linkin tosi kiinnostavaan tekstiin. Voi että mä ihailen tuollasta elämäntapaa, samoin kuin ihailen palavasti myös Kaarina Davisiä. Toivoisin, että olis itsellekin mahdollista, koska koen jotenkin tän nykyisen elämänmenon tosi turhana... vaikka olenkin siinä mukana itsekin. Ehkä sekin lisää ajoittain mun ahdistusta kaikesta, kun koen kaiken niin hölmönä ja älyttömänä.
PS. Liitän tähän loppuun vielä linkin tosi kiinnostavaan tekstiin. Voi että mä ihailen tuollasta elämäntapaa, samoin kuin ihailen palavasti myös Kaarina Davisiä. Toivoisin, että olis itsellekin mahdollista, koska koen jotenkin tän nykyisen elämänmenon tosi turhana... vaikka olenkin siinä mukana itsekin. Ehkä sekin lisää ajoittain mun ahdistusta kaikesta, kun koen kaiken niin hölmönä ja älyttömänä.