missä menee raja? mikä on hyvä?

Mä olen niin tympääntynyt. Niiiiiiin tympääntynyt. Mihin tämä maailma on oikein menossa, jos ihan oikeesti on laissa sanottu, että on sallittua kuvata vaikkapa koulussa opettajaa?? Luin siis tänään tyrmistyneenä lehdestä tämän asian. Olen jotenkin kuvitellut, että ihmisillä sentään on jonkunlainen oikeus päättää, saako itseä kuvata vai ei. Mutta ei sit ilmeisesti olekaan näin. Eli nämä nilkit, jotka sitä opettajaparkaa kuvasivat, saivat tehdä sen ihan luvan kanssa. Ja laittaa nettiin.

Sairasta.

Mun mielestä kännykät ei kuulu koulutunneille ollenkaan. Ja muutenkin minusta ihmisellä on todellakin oikeus kieltää muita kuvaamasta itseään. Ja se, että laitetaan nettiin jonkun muun kuvia/videoita kuin ihan vaan omiaan, omasta naamastaan, pitäisi ilman muuta olla kiellettyä. Ellei siis ole toki lupaa kysytty, ja saatu. Mutta ei, on kuulemma laillista sekin, jos ei kuvatun henkilön kunniaa loukata. Opettaja siis saa näkyä netissä, kuulemma. Mitäs meni kirkumaan julkisella paikalla.

Mä olen niin sen opettajan puolella. Tän päivän nuoriso osaa olla aivan kamalaa, siitä on omakohtaisiakin kokemuksia ihan lähipäivien ajalta. En yleistä, on niitä hyvin käyttäytyviäkin nuoria paljon. Mutta sitten on myös näitä "tiedän oikeuteni"-tyyppejä. Jotka siis ainakin luulee tietävänsä mitä saa tehdä ja mitä ei... Ja kaikki se kettuilu ja pään aukominen ja häiriköinti sitten pitäisi vaan hissukseen ja vastaan sanomatta sietää. Jos hermosi menetät, olet sitten hullu ja netissä kaikkien räävittävänä...

Olen tässä sit miettinyt, että missä menee raja sen suhteen, mitä vaikkapa minun ammatissa pitää ihmisiltä ottaa vastaan ja suodattaa itseään puolustamatta. 

Minulle on sanottu, että "sä oot j***lauta hullu", kun olen toiminut lain ja työntantajan sanelemien sääntöjen mukaisesti. Mulle on auottu päätä, kun olen kieltäytynyt myymästä humalaiselle tai paperittomalle. Tai kun olen kieltäytynyt antamasta ilmaiseksi / myymästä hävikkiin meneviä tuotteita. Sinänsähän mulle on ihan yksi lysti, mitä niille kamppeille tapahtuu - tarkoitan siis, että ei ole minun pussista pois. Mutta on mulla nyt kuitenkin tottakai velvoite toimia työssäni sillä lailla, kun yleiset käytännöt ja lait ja työnantaja sanoo. 

Viimeisin veto oli juurikin tuo nuorison temppuilu. Siinä vaiheessa, kun alettiin vihjailla, että "tämä on julkinen paikka" (mitä se ei muuten edes ole!) ja "täällä saa kuvata" (noup!!), alkoi mulla kyllä mennä kuppi todellakin yli. Mä en jaksa mitenkään sietää sitä, että mun työrauhaa häiritään uhkaamalla kuvata mua ja laittamalla nettiin. Jos mä teen työtäni, niin kuin mun kuuluu tehdä, eli esimerkiksi häädän häiriötä aiheuttavat tyypit ulos, niin mä en todellakaan koe, että mun pitää sietää tollasta uhkailua. Ja sen tuo nuoriso kyllä osaa, uhata ja kertoa "oikeuksistaan".

Mikään työ ei ole sen väärti, että sitä tekemällä ihminen saatetaan naurunalaiseksi tai johonkin nettiin arvioitavaksi.

Voi olla, että on todella typerää avautua tällaisista asioista täällä. Meidänkin työpaikalla on säännöt siitä, mitä someen voi työstään laittaa. No, en minä täällä mitään salaisuuksia jaa mielestäni. Jos oman mielipiteen kertominen on rikos, niin sittenpähän on. Minä nyt kuitenkin olen sitä mieltä, että työpaikan on oltava sellanen, että siellä on hyvä ja turvallinen olla. Ja tämän opettaja-somekohun jälkeen tuntuu, että nuoriso on vaan entistä röyhkeämpää. Luulevat olevansa viisaita kun mitkä, kun tekevät tuollasta.

Tuleepahan vaan mieleen, että nyt kun ne tyypit on sinne someen kaikenlaista laittaneet - ja varmasti laittavat jatkossakin - niin ovatko mahtaneet miettiä, miten niihin suhtaudutaan vaikka siinä vaiheessa, kun hakevat töitä...?? Ei ne jutut pelkästään niitä kuvauksen kohteita vahingoita. Ne jutut on siellä aina ja ikuisesti, ja ne vahingoittaa ihan yhtä lailla sitä kuvaajaa itseään. Kuinka moni työnantaja luottaa ihmiseen, joka on tehnyt toiselle ihmiselle tuollaisen tempun? Entä jos se tekee sen vaikka työkaverilleen, tai pomolleen? Tai vuotaa julki jotain työpaikan salassapidettäviä asioita??

Eikä se riitä, että pitää töissä taistella typerien teinien kanssa. Sitä pitää nähtävästi tehdä myös kotosalla. Osaa ne omatkin olla maailman ärsyttävimpiä. Kun ne tulee isoiksi, alkaa selkeesti tuo vastaan sanominen asiasta kun asiasta. Onhan se ihan tervettä, että sellanen kyseenalaistaminen tulee jossain kohtaa ja se kuuluu asiaan. Mutta jos tarvii joka ikinen kerta vääntää asioista ja perustella, miksi toimitaan siten kuin toimitaan, niin kyllä se alkaa aika lailla rassaamaan pääkoppaa. Minulla ainakin. 

Epäilen, että on hyvin tarpeellista kokea näitä ketutuksen tunteita lapsiaan kohtaan, että sitten pystyy kestämään sen, kun ne oikeesti lähtee kotoa. Kyllä minusta ainakin tuntuu välillä, että mielellään potkaisisin ne mahdollisimman kauaksi täältä, ja mieluiten ihan just heti nyt. Sitten kun se lähdön hetki todella koittaa, tunteet on kuitenkin myös hiukkasen haikeita. Samalla hetkellä iloisia siitä, että ne lähtee omaan elämään, ja haikeita, ettei ne ole enää minun pikkuisia.

Ilmeisesti on myös olemassa äitejä (ja kaippa myös isiä), jotka kaipailee kauheesti kotoa lähteneiden lasten perään, eikä millään vielä päästäisi niitä omilleen. Minä oon sitten varmaan aika huono äiti, kun minusta se on vaan hyvä, että ne älyää joskus lähteä... Kiva kun käyvät välillä, mutta ihan jees kuitenkin, että eivät enää majaile minun nurkissa.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa olen siis taas todella ankarasti miettinyt, mitä minä elämältäni haluan. Tai siis työelämältäni. No ok, olen sitä vatkannut pitkään jo...

En minä osaa olla stressaamatta asioista, vaikka ne miten olis sellasia, mistä ihan turhaan stressailee. Esimerkiksi tuo, kun sitä kuvaamista vihjailtiin... ei todella tuntunut kivalle. Mietin, että miksi minä tällasta joudun sietämään? Tai miksi minun tarvii olla illat ja viikonloput töissä? Eikö mulla oikeesti ole mitään muuta vaihtoehtoa?? Kuunnella kettuilua, sietää epäkohteliaita ihmisiä, kestää kokoaikaista tunnetta siitä, että mitään ei ehdi tehdä kunnolla ja mikään ei ole koskaan valmista? Lisäksi se jatkuva väsymys epämääräisen elämänrytmin takia...

Moni asia työssäni on kuitenkin tosi paljon vastaan mun arvoja ja sitä mistä mä saan iloa. Jotenkin tuntuu oman elämän totaaliselta tuhlaamiselta viettää sitä paikassa, missä ei tunnu hyvältä olla. No, mun työ on ihan ok, pääosin. Tavallaan tykkään siitä myös. Hyllyttäminen on omalla laillaan järjestämistä, mistä pidän kovasti. Mä myös todella mielelläni siivoan jotain epämääräisiä nurkkia kuntoon siellä.

Mutta... Se, että olen vegaani, on tietynlainen ahdistuksen aihe työssäni. Samoin kuin teen kotona liharuokia perheelle, vaikka en itse niitä syö.. niin samalla lailla tuntuu työssäni aika hassulta roudata lihaa ja maitoa hyllyyn. Ja se, että pidän kauhean turhauttavana kaikkea sitä turhaa tavaraa ja kulutusta, mitä maailmassa on.. niin se on myös jotain, mikä on aivan vastaan sitä mitä teen työkseni, eli myyn, myyn ja myyn. Kulutuksen kasvattaminen on osa työni tavoitetta. En välttämättä pidä ajatuksesta...

Onnekseni  mulla on mahdollisuus tehdä osa-aikatyötä. Mulla on vakituinen työpaikka, se on myös tänä päivänä jonkunlainen turva kuitenkin. En uskaltaisi lähteä tyhjän päälle todellakaan. Mutta en kyllä mitenkään myöskään havittele täysiä työtunteja ja isoa palkkaa. Meillä on kaksi palkansaajaa ja me pärjätään, vaikka mä teenkin vähän vähemmän töitä. Ja myönnän, että olen taipuvainen hyvin vanhanaikaiseen ajattelumalliin: mies tekee töitä ja tuo palkan kotiin, nainen on kotona ja hoitaa lapset ja kodin. Näin meillä olikin kymmenisen vuotta silloin, kun lapset oli pieniä.

Musta on itse asiassa aika kauhistuttavia ne jutut, mitä lehdistä lukee ton työllisyyden ja lasten suhteen. Esimerkiksi, että on tavoitteena että kaikki 4-vuotiaat (muistaakseni) saataisiin varhaiskasvatuksen piiriin, koska "lapsella on oikeus varhaiskasvatukseen". Täh?? Entä oikeus kotona olemiseen äidin/isän kanssa, rauhalliseen elämänrytmiin ilman hoitoon sinkoilua ja suurissa ryhmissä olemista?? Ja miten ihmeessä tässä toteutuu poliitikkojen visio siitä, että kaikki äidit lähtis töihin? Siis öö, mihin töihin?? Koko ajan työpaikat vähenee, yt-neuvotteluja käydään, yrityksiä kaatuu... ja sitten vaan jaksetaan vouhkata siitä, että menkää ihmiset töihin. Uskoisin, että aika moni menis, jos olis minne mennä... siis muualle, kuin puhelinmyyntiin...

Mun järki sanois, että maailma olis parempi paikka, jos ihmiset tekis vähemmän töitä. Siis tuntimääräisesti vähemmän. Jos nykyisen 8 tunnin sijaan tehtäisiinkin vain 6 tuntia töitä päivässä, töitä olis sopivammin useammalle. Ei olisi ehkä loppuunpalamisia liian työn takia. Useampi vois käydä töissä, eli työttömyyttä olis vähemmän. Ihmiset jaksais, kun työ ei imaisisi kokonaan, vaan olisi myös vapaa-aikaa ja lepoa. Rahaa olis ehkä vähemmän, mutta toisaalta tarviiko ihan oikeesti kaikkea sitä mitä nyt "tarvii"?? Voisko ehkä elää vaatimattomammin?

Huolimatta sinänsä turvatusta asemastani ja vakityöstäni, mä kuitenkin varmaan erittäin kiittämättömästi ja halveksuttavasti koko ajan mietin, että mitä ihmettä mä keksisin... mikä työ olis sellasta, että siitä todella kokis iloa? Mikä työ olis sellasta, että siinä täyttyis mun arvot? Mistä mä saisin intoa joka ainoaan (tai ainakin lähes joka ainoaan) työpäivään ja tsemppiä ponkaista aamulla ylös ja suunnistaa kohti työpaikkaa? Onko työtä, mikä täyttäisi edes pääosin mun toiveet?

Tavallaan olen nytkin töissä useimmiten ihan ok mielialalla. Huomaan kuitenkin yhä useammin, että asiat rassaa mua... ja että haaveilen jostain muusta. Se "joku muu" on vaan täysin musta aukko mulle, ei mitään havaintoa mitä se voisi olla. Ensi viikolla menen miettimään asiaa ammatinvalinnan ohjaukseen. 

En tiedä onko tässä jahkaamisessa oikeesti yhtään mitään järkeä. Periaatteessa mulla on kuitenkin asiat ihan ok. On työtä, vaikka se nyt ei mitään unelmahommaa olekaan. (Kuinka monella työ on sellasta, että useimmiten on siihen tyytyväinen??) Rahatilanne on suht ok. Terveys on suht ok. Onko tää ikikaipuu vaan joku luonteenpiirre? Olenko mä ihminen, joka ei koskaan ole täysin tyytyväinen siihen mitä on? Vai olisko sit kuitenkin jossain joku juttu just mua varten...?? 

Tätä jään taas kerran mietiskelemään...

Heli