Työn alla olisi nyt liiketoimintasuunnitelma. Mulla oli aika selkeät ajatukset, mistä aiheesta alan sitä väsäämään. Aamulla, kun aloin keräilemään ajatuksia paperille, tuli yhtäkkiä melkoinen lamaantuminen. Kaikki ajatukseni tuntui ihan tyhmiltä ja mahdottomilta toteuttaa oikeasti.
Tehtävänhän voisi toteuttaa myös ihan mielikuvituksellisena. Moni tekee sen ryhmätyönä, ja suunnitelmissa kuuluu olevan jos jonkinlaista yritystä. Harmillista tässä onkin se, että minun piti tehdä työ vähän sillä silmällä, että joskus ehkä kenties voisin suunnitelmani jopa toteuttaa. Ajattelin, että tämä on mulle vähän kuin aarrekartta, ja laitan ihan oikeasti paperille suunnitelmiksi ajatuksiani. Nyt olen kuitenkin aika lannistunut, koska jostain syystä en oikein itsekään jaksa uskoa noihin juttuihin.
Luen parhaillaan kirjaa nimeltä "Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan" (kirjoittanut Lauri Järvilehto). Siellä ohjeistetaan tekemään kutsumuskartta. Ajattelin kokeilla, ja jaan tässä ohjeet teillekin:
Kirjoita ylös kaikki mahdolliset asiat, minkä tekemisestä pidät. Kirjoita ne A4-paperille, ja sinne pitäisi saada asioita siis ihan paperin täydeltä. Asiat voi olla tyyliin kirjoittaminen, lukeminen, piirtäminen, metsässä kulkeminen, autolla ajaminen, puiden pilkkominen, puutarhan kaivaminen, onkiminen... Asioiden pitää olla sellaisia, joista siis oikeesti ihan itse pitää - ei sellaisia, mitä tekee vain, koska saa niistä palkan tai joista äitikin tykkää. Nämä tykätyt asiat on siis vähän niin kuin kutsumusasioita just itselle.
Kun asiat on saatu paperille, ne pisteytetään: kolmosen saa ne puuhat, joita saa jo nyt tehdä sydämensä kyllyydestä. Kakkosen ne, joiden parissa puuhaisi mielellään enemmänkin, jos vain aika tai raha riittäisi. Ykkösen saa ne jutut, joita ei pääse kerta kaikkiaan tekemään tarpeeksi, tai kenties lainkaan.
Kutsumuskartta kertoo, kuka minä oikeasti olen ja mitä tekisin, jos kukaan tai mikään ei rajoittaisi elämääni.
Seuraavaksi pitäiskin sitten selvittää, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi kaikista niistä kohdista sen kolmosen. Ja siitä sitten pitäisi miettiä, miten rakentelee niistä kolmos-palikoista itselleen sellaisen elämän, että voisi tehdä juuri niitä asioita mistä nauttii. Kenties niillä asioilla, tai niitä yhdistelemällä, löytyisikin se unelmien ammatti. Kirjassa oli esimerkkejä, jotka oli aika avaavia, en olis ollenkaan osannut sellaisia ajatella itse.
Ajattelin tosiaan kokeilla tuota juttua, jos vaikka sitä kautta aukeaisi jotain ajatuksia. Minä vaan tuppaan olemaan aika negatiivinen ihminen ja angstaan jo etukäteen asioita tyyliin "ei tästä kuitenkaan tule mitään". Toisaalta olen aivan varma, että JOS löytäisin maailmasta sen minun jutun, olisin sen suhteen pääosin positiivinen ja saisin ihan takuulla rakastamaani työhön mahtavan flow'n. Onhan kaappien siivouskin minusta sellasta hommaa, että aika ja paikka unohtuu ja teen sitä tosi innoissani vaikka aamusta iltaan (se tuleekin yhtenä asiana mun listalle).
Ja tuossakin kappaleessa taas jo huomaa, millainen mun ajattelumalli on: JOS löydän minun jutun. Miten niin JOS?? Miksei KUN??? Usko itseeni, kykyihini, taitoihini, osaamiseeni, oppimiskykyyni... miten se voikin olla niin heikkoa? Tai en mä epäile, etten oppis tai kenties jopa osais. Ehkä ongelma onkin mun kyvyssä heittäytyä elämän vietäväksi. Usko siihen, että elämä kyllä ohjaa ja kantaa, on aika heikko. Periaatteessa ajattelen kyllä niin, käytännössä hermoilen kovasti ja säntäilen sinne, tänne ja tonne siinä hermoillessani.
Ajoittain mietin, miten voinkin olla niin negatiivinen ihminen. Vai olenko sitä pohjimmiltani? En oikeastaan usko, että ihminen tieten tahtoen valitsee olla negatiivinen... vaan että kaikilla on olemassa joku perusluonne. Minun se on tainnu olla lapsesta asti ainakin kateellinen ja määrääväinen (joskin toivoakseni myös iloinen ja pirteä...). Muistan kyllä ihan hyvin, miten koulussakin aina halusin määrätä ja johtaa. Nyt muistelen noita asioita kyllä aikamoisella häpeällä, mutta no, olin silloin lapsi.
Nykyään ehkä kuitenkin osaan edes jollain lailla järkeistää asioita ja kenties jopa ottaa muita huomioon. Tuon kouluni kanssa olen kuitenkin ajatellut, että minä tahdon siitä hyödyn nimenomaan itselleni, ja teen asioita oman navan kantilta katsottuna. Niimpä en esimerkiksi ollenkaan mielelläni tee ryhmätöitä, vaan omanlaisen toteutuksen mahdollisimman monesta asiasta. Kuten nyt vaikka tuosta liiketoimintasuunnitelmasta... en vaan kestäisi, jos pitäis tehdä kompromisseja.
Itse asiassa nyt kun ajattelen, niin kotielämässä olen saanut kyllä aika vapaasti toteuttaa itseäni... olen saanut olla "johtaja" ja pyörittää kokonaisen kotitalouden asioita, sillä minä tätä palettia olen täällä kohta 20 vuotta pyörittänyt. Mies on toiminut rahoittajana, jos nyt näin voi sanoa... käynyt töissä ja tuonut elannon taloon sillä aikaa, kun minä olen hoitanut lapset, kodin ja kaikki käytännön asiat; vaatehankinnat, laskujen maksut, ruoan tekemisen ja hankkimisen, kodin laittamisen...
Ja olen tykännyt siitä systeemistä.
Ja osannut sekä hallinnut ne hommat.
Nyt, kun lapset alkaa olla isoja, olen yhtäkkiä aivan totaalisen hukassa. Kukaan ei tarvitse mua enää (sillä lailla kun pikkulapset tarvitsee), langat alkaa katkeilla, lapset tekee omia valintojaan, enkä minä enää todellakaan hallitse kaikkea... Teini-ikäisten lasten kanssa eläminen on vaikeinta mitä tiedän. En koskaan olen kohdannut itsessäni näin hirveitä piirteitä, mitä nykyään omaan. Olen vaihtelevasti raivohullu rähjääjä, ahdistunut tulevaisuudenpelkääjä, hermoraunio, joka valvoo yöt ja odottaa, että lapset kotiutuu ties mistä menoistaan, täysin kyvytön asialliseen keskusteluun, lapsen tasolle taantunut kiukuttelija, riemusta suruun syöksyvä ailahtelija... täysin epätasapainoinen ihminen siis.
Entinen kaiken hallitseva kodin valtiatar on siis nykyinen surkimus, joka ei yhtään tiedä mitä elämältään haluaa. Minusta tuntuu, ettei kotona kukaan kunnioita minua (teinit, nuo maailman navat, ei kunnioita ketään, vähiten äitiään, joka on niiden eteen elämänsä käyttänyt, nyyh...) ja jostain syystä en kunnioita itsekään enää itseäni. Ja nyt ehkä sitten pääsinkin villakoiran ytimeen ja syihin, miksi en saa päässäni asuvaa epävarmuutta ja kaaosta millään selätettyä... Ja siksi minusta olis niin hemmetin kivaa, helppoa ja ihan parasta, kun JOKU kertois mulle, missä mä olen hyvä ja mitä mun kannattais nyt sitten jatkossa kaikille asioille tehdä. Mun on TODELLA vaikeeta yrittää ihan itse kaivella se tieto sisältäni. Mutta koitan nyt tehdä tuon kutsumuskartan, jos se vaikka jotain avais.
Näissä mietteissä tähän päivään. Nyt pienelle koiralenkille ja sitten iltapäiväksi koulun penkille ruotsin taitoja kertailemaan. (Enkun tehtävistä muuten sain K3, että kyllä mä kai jotain osaankin. Enää ei sit puutu kuin rohkeus esimerkiksi puhua sitä enkkua...)
Niin, ja päivän kysymykset kuuluu:
Oletko Sinä löytänyt kutsumuksesi?
Elätkö sellaista elämää mistä nautit?
Ja MITEN löysit oman paikkasi maailmassa??
Kaikkea ihanaa ja kivaa päiväänne!
Heli
Kiitos kun jaoit tuon - täytyypä paneutua ajatuksen kanssa :-)
VastaaPoistaTuollainen kutsumuskartta olisi oikeasti aika hauska! Minä, joka en ikinä lankea mihinkään hömppään ja pidän kaikkea elämänvalmennusta huuhaana, voisin sortua tekemään kutsumuskartan =).
VastaaPoistaMulla on jotenkin se oma paikka, oma kutsumus, ihan kuosissaan. Kuulun samaan sarjaan, eli Me Vahvat Naiset, jotka määräämme kodin tahdin. Mutta nyt tuntuu, että jotenkin ratas on pyörähtänyt jo eteen päin, haluaisin jo nauttia omasta elämästäni ilman lapsia eikä se nauttiminen olisi edes mitään muuta kuin sitä, että saisin olla yksin ja hiljaa kotona (mies ei haittaa tässä kuvaelmassa, kun eihän se mua häiritse samalla tavalla kuin lapset - ei vaadi).
Mielenkiintoinen tuo kutsumustehtävä! Taidan itsekin ottaa asiakseni tehdä sen.
VastaaPoistaMinä olen ainakin aivan liian pitkään määrittänyt itseni muiden mukaan ja tavallaan sitä myöten vain ajautunut asioista (opiskelu, työpaikka jne...) toiseen. Oman kriisini myötä olen kuitenkin hiljalleen oppinut hahmottamaan myös sitä puolta, mitä minä oikeasti haluan. Sillä saralla on kuitenkin vielä runsaasti opittavaa ja kehittymisen tarvetta.
miten samanlaista on sulla ollut silloin ku lapset oli pieniä! Mä oon kutsumus-ammatissani,siitäkin huolimatta,vaikka oonkin vielä kotona :) 8v.na olin satavarma kodinhoitajan ammatista,siihen opiskelin ja sitä työtä teen 24h/vrk.ssa...Mutta vääjäämättä mullaki tulee eteen se aika,kun tilanne muuttuu...Silti,mä elän elämäni parasta aikaa juuri nyt ja toivoisin että aika välillä pysähtyisi.:)
VastaaPoistaVoihan hitsi, kirjoitin just sikapitkän kommentin, mutta onnistuin sen jotenkin poistamaan, argh. Alusta siis: niin, mun vastaukset noihin sun kysymyksiin lienee selvät, mutta mainitsen nyt sen verran, että viimeks tänään äitini totesi mulle, että mun pitäis alkaa opiskella jotain ihan toista alaa kuin tähän asti. Ja siinähän se on tavallaan ihan oikeassa, mut koska mun on välillä ihan käytännön syistäkin PAKKO mennä töihin, kuoppaan opiskeluhaaveet ainakin hetkeksi.
VastaaPoistaJoo siis todellakin suosittelen tekemään liiketoimintasuunnitelman niin, että siitä on sulle mahdollisimman paljon hyötyä jatkossa! Sähän olet kuitenkin sitä yrittäjyyttä muutenkin pohtinut. Meilläkin piti yrittäjäkurssilla tehdä liiketoimintasuunnitelma ja olin siitä etukäteen ihan kauhuissani, koska en tajua tommosista YHTÄÄN MITÄÄN. Opettaja oli kuitenkin ihmeen villinä siitä mun työstä (heh) ja se pisti vähän ajattelemaan, josko ideani olisi oikeastikin ihan toteuttamisen arvoinen. En kuitenkaan usko, että sellaiseen lähden, koska järjetön urakka sen suunnitelman toteuttamisessa olisi.
Toi kutsumuskartta kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Pitäiskin joskus, ihan vaikka huvin vuoksi, istua alas mietiskelemään. Vähän pelkään tommosten kohdalla, että tuloksena on jotain, minkä tiedän jo. Luulen siis sieltä nousevan vahvasti esiin asioita, joita olen jo kokeillut ja mahdottomiksi havainnut.
Voi Heli, teinien(kään) kohdalla minusta ei juuri neuvojaksi ole, kun omat lapseni vasta lähestyvät sitä vaihetta. Itse pelkään sitä jo. Todella. Meillä on annettu sellaista esimakua jo, että voin kuvitella teini-iän olevan silkkaa helvettiä. Ja koska mä olen jo nyt tunteiden laidasta laitaan kimpoileva raivoaja (ehkä silti lisäksi jotain muutakin, toivottavasti), mitä olen sitten...? HUH. En usko, että tämä paljon lohduttaa, mutta uskoakseni tuossa tilanteessa kituvia ja kärsiviä on maailma pullollaan. Eli siis ei kai se kovin monella täysin kivuttomasti mene.
PALJON VOIMIA, AURINKOA JA ILOISIA AJATUKSIA SULLE! ♥
P.S. Ihanan näköisiä noi sun ruokajutskat :) Niin ja onnea enkun kolmosesta, hyvä Heli! :)
Hei kuullostaapa mielenkiintoiselta tuo kutsumuskartta! Pitää varmaan testata :) Kiitos vinkistä.
VastaaPoistaMutta hmm.. Tuohan on sama asia kuin se, että keskittyy vaan tekemään ja kokemaan niitä asioita mistä tykkää..? Ja nehän löytyy sillä, että karistaa yksi kerrallaan sellaiset joista ei tykkää? Jos siltä kantilta ajattelee, niin sitten olen varmaan jo löytänyt kutsumukseni. Jokunen vuosi sitten päätin lopettaa liiat pohtimiset ja kuunnella vaan intuitiotani. Se ei toki käskemällä "puhu", mutta jos sille antaa tilaa, niin ihmeellisiä asioita alkaa ennen pitkää tapahtumaan ja palaset loksahtelee kohdalleen :) Ei ollenkaan niin huuhaata miltä kuullostaa.
Vaikka ei tuo intuition kuunteleminen tokikaan poista kaikkia vastoinkäymisiä elämästä. Se vaatii myös paljon rohkeutta, uhrauksia ja omalta mukavuusalueelta poistumista. Mutta antaa paljon enemmän takaisin. Harmituksia ei koskaan kokonaan pääse pakoon, mutta niitäkin kestää ja käsittelee paremmin kun elää hetkissä :)
Siinä "Uuden työelämän aakkoset / Näin saat työn, josta tykkäät"-kirjassa oli vähän samantyyppinen juttu. Ei kartta, mutta kumminkin siinä piti myös miettiä asioita, joita mielellään tekee ja sitten niistä oli keksitty yhdistelmiä, jotka ehkä voiskin kääntää itselleen ammatiksi. Osa aika utopistisia, mutta osa oikeastaan melko fiksuja ja mahdollisia. Ei ehkä mulle, mutta jollekulle toiselle.
VastaaPoistaMulla on tällä hetkellä meneillään sellainen vaihe, josta haluaisin päästä mahdollisimman pian eroon, mutta pahoin pelkään, että vaan pahenee. Oon kertakaikkisen uupunut ja stressaantunut työhöni ja kouluunkin. Ihan hilkulla oli, etten viime viikolla sanonut itseäni irti. Pelkkä ajatus tuntui niin helpottavalta. Ja kotona nää mun kolme viisasta miestä oli kaikki sitä mieltä, että mun pitäis ymmärtää lähteä ennenkuin on liian myöhäistä (sieltä töistä siis, ei onneks kotoa..). Varmaan haluaisivat mun normaalin minäni takaisin tän ahdistuneen ja itkeskelevän tilalle. Ja liikuttavaa oli, kun vanhempi poika, joka on elämänsä ensimmäisessä työpaikassa, sanoi, että "mun palkasta voi kyllä ottaa näihin kodin kuluihin rahaa, jos tekee tiukkaa" ♥. Voi toista. Mutta vaikka koko ajan sitä rahaa murehdinkin, että miten sitä sitten selvittäis lainoista ja kaikesta, niin just nyt musta tuntuu, että jollen ymmärrä omaa parastani, kohta sitä rahaa ei enää ees tarvita.. (Käärinliinoissa ei oo taskuja sanoo yks mun kaveri aina :))
Ja samaan aikaan pääni puhki mietin, että miten voisin tehdä niitä asioita, joista oikeasti tykkään. Ihan omillani, riippumatta kenestäkään. Ja ihan vaan sen verran, että tuloja olis vähän enemmän kuin menoja..
Viikonloppuna, kun meinas pää räjähtää, tein sellasen päätöksen, että ehdotan työnantajalle, että alan tekemään 3-päiväistä viikkoa. Loput käytän omaan pikkuriikkiseen yritykseeni. Tai siis siihen, että pääsen jostain jonkunlaiseen alkuun. Ja se tuntui ihan tositosi helpottavalta hetken. Mutta nyt on taas ahdistunut olo, kun mietin, että mitä jos siitä ei kumminkaan tule mitään ja mitä jos ja mitä jos...
On tässä oikein yrittäjä, kun ei ees itse luota itseensä :D
Mutta sitä vaan, että voin jälleen kerran jakaa noi sun oman elämän pohdintaan liittyvät fiilikset ihan täysin.
Ja edelleen olen sitä mieltä, että sun oma juttu vois olla se ammattijärjestelijän homma. Lupaa ees harkita ♥
Voi mitä ajatuksia ja tunteita herättäviä pohdintoja taas! <3
VastaaPoistaTavallaan olen nyt uudessa vaiheessa kun kotiäiti vuodet ovat lopullisesti ohi, mutta onhan noi pienet vielä niin pieniä..
Noita teini-vuosia odotan jännityksellä!
Shit happens and then you die - vai miten se meni? ;D
Tsemppiä kaikkiin pohdintoihin!
Hei! Täällä samanlaisia pohdintoja. Olen kohta nelikymppinen nainen, tehnyt "uraa" kotiäitinä ja lisäksi muutamia vuosia työskennellyt päiväkodissa. Nyt tuntuu, etten tiedä yhtään mitä haluan, ja tunnen kouluttautuneeni aikanaan työhön, jota en ainakaan eläkeikään jaksa tehdä (lastentarhanope). Ammatillinen itsetunto on aika matala juuri nyt. Kotona (tällä hetkellä työttömänä) olen mielelläni, nämä pienet ympyrät riittävät hyvin. Meillä on iso talo ja monta lasta, joten aika kuluu todellakin täälläkin, lähinnä yrityksessä hallita kaaosta : D Voisin kyllä opiskella jotain, kunhan keksisin mitä haluan. Tuota kirjoittamaasi tehtävää aion kokeilla.
VastaaPoistaJa kiitos mukavasta blogistasi1
No moi! Säpä pohditkin nyt "helppoja" ;D Kääk!
VastaaPoista...mutta niihin kysymyksiin:
-Kutsumukseni? Olen tietoinen siitä mikä se on ja tavallaan se on todettu käytännössäkin. Pitkään mietin että selkärangasta tuleva organisointi (johtaminen) ja toisaalta lapsien asiat ei oikein käy yksiin, niin löysinkin sen sattumalta harrastuksen kautta! Lasten liikunnallinen ja kerhomainen ohjaaminen on se mun juttu, varsinkin tuolla varsin säntillisessä budolajissa sopii mulle oikein hyvin! Olen kyllä pitänyt lasten muskariakin joskus ja satujumppaa - en vaan edes meinannut muistaa näitä kaikkia, kun ne on ollut ihan sellaisia keveitä hommia.
-Elänkö sitten nautittavaa elämää? Tavallaan (kamala vastaus). Haluaisin niin pal kauheesti sinne lasten ohjaamisen pariin, mutat olen itse itselleni asettamalla tauolla ihan perheen takia. Kun en halua että pienimpiä riepotetaan autosta toiseen aikataulujen mukaan, kun yksi ja toinen ja kolmas harrastaa... kun pienimmät bähän kasvaa , on mun aika taas jatkaa sillä tiellä. Mutta senverran mun sisällä kytee, että etsin kokoajan kouluttautumismahdollisuuksia pikku viikonloppukursseista jne. joista saisin lisää inspistä siihen hommaan. Ja ei, se homma ei ole mun työ, mutta ehkä joskus? Joku liikuntakerhonohjaaja? Toisaalta sellaisen yleinen hyvä sopis mun piilohippi-ideologiaankin, jolloin tekisinkin sitä aina vapaaehtoistyönä.
-Oman paikkani löysin vuosien hapuilun jälkeen. Olen aina ollut tätä samaa mieltä, se ei vaan ollut mahdollista aiemmin ja olen joutunut taloudellisista syistä tekemään kaikkea muuta, mutta kun mun pää ei kestä jos en pääse toetuttamaan myös sitä itseäni, niin olen sitten hakenut harrastusten ja eri yhdistysten kautta tätä omampaa linjaa ja sieltähän se on pikkuhiljaa sitten auennut.
Katja: ole hyvä vaan! Kerro sitten, mitä sait siitä irti!
VastaaPoistaRoz: minustakin ne kaikki sellaset life coachaamiset on toisaalta aika höpöjuttuja. Tuo kartta kuitenkin vois olla ihan mielenkiintoinen tehdä. Siinä samalla itsellekin ihan oikeesti jäsentyis asiat, mistä tykkää ja mitä tahtois tehdä enemmän. Ja myös, minkä eteen ei ehkä sit kuitenkaan ole kauheesti valmis panostamaan...
Sinä olet kivassa tilanteessa, kun tiedät mitä tahdot ja saat elää sellaisessa tilassa, että voit olla tyytyväinen!
Simpukka: minäkin olen antanu jossain kohtaa muiden iskostaa päähäni asioita ja menny sitten niiden mukaan. Esimerkiksi halusin lapsena opettajaksi. Äiti sanoi, ettei minun luonteella opettajana pärjää. Tosi pitkään halusin myös lastenhoitajaksi, ja menin lopulta opiskelemaan alaa. Isäni kuitenkin koko ajan tolkutti, miten paska ammatti se on, hoitaa toisten lapsia... ja niin kävi, että lopulta ajattelin itsekin niin. Missä kenties olisin nyt, jos en olisi sitä kuunnellut??
Sitten on toisaalta niin, että mieheni sanoi mulle joskus, kun kipuilin mikä musta vois tulla, että "ei ainakaan mihinkään palvelualalle". No, missä olen nyt?? No palvelualalla, ja olen oikeesti sitä mieltä, että olen siinä hyvä. Että ei ne muut voi tietää omia sisäisiä asioita. Vain minä ite voin, kun vaan osaisin kuunnella sisintäni.
Hieno homma siis, että sinä olet sillä tiellä, että omat jutut alkaa hahmottumaan. Onnea tiellesi!!
Suvi: ihanaa on elää elämänsä parasta aikaa just NYT! Niin sen pitäiskin mennä!
Terhi: minusta sulla on hieno tilanne, kun olet monenlaista kokeillut. Vaikka oletkin jotain toimimattomaksi todennut, olet kuitenkin ensin kokeillu ja sitten vasta todennu!! Kauheinta olis luovuttaa ilman että ees kokeilee. Ja mistä sitä tietää, vaikka vielä löytäisit itsesi opiskelemastakin... moneen kertaan. =)
Kerrohan sinäkin, jos kokeilet tehdä tuota karttaa.
Taru: siitä siinä kartassa tosiaan taitaa olla kyse. Kai se on vaan sellanen apuväline kuitenkin ensin löytämään ne asiat. Mun mieli on ainakin niin sekava, että tekis ehkä hyvää koota ajatukset oikeesti näkyviin siihen paperille ja sitä kautta sitten alkaa tehdä niille jotain. Mainio juttu, jos olet jo sillä tiellä, että tiedät mitä tahdot ja toteutat asiaa. Siihen mäkin toivoisin joskus pääseväni - turhuus elämästä pois ja tärkeille asioille tilaa!
Annukka: kuulostaa samanlaiselta. Ehkä noi ton alan kirjat ja jutut on aika samantyyppisiä.
VastaaPoistaMutta voi sentään, sä kuulostat kyllä tosi uupuneelta!!! Onko nyt liikaa asioita elämässä, kun on työ ja koulu ja lopputyöt ja kaikki yhtä aikaa..? Toivottavasti helpottaa kun vähennät palkkatyötä ja saat alkaa miettimään enemmän sitä omaa juttuasi.
Mä luulen, että noi kaikki sun pelot on ihan normaaleja, ja toisaalta ne on myös sellasta realismia, että tässä voi käydä hyvin tai huonosti. Tunnistan kyllä silti aivan täysin sun mietteet - mä kun nimittäin aion tehdä sen suunnitelmani juurikin tuosta ammattijärjestelijän hommasta, ja ennen kuin sain sen suunnitelman edes alkuun niin mulle jo iski ekan kerran sellanen "ei tästä yhtään mittään oikeesti vois tulla"-fiilis... eli luovutan jo ennen kuin oon edes kunnolla ehtiny suunnitella koko asiaa!!!
Tsemppiä sulle suunnitelmiin ja työ-opiskelu-koti-yrittäjyys-kuvioihin.
Taina: kiitos tsempistä! Tuo on kyllä osuvasti sanottu, tuo Shit happens jne... =D Tsemppiä sullekin moninaisiin puuhiisi!
Anne: kiva kun viihdyt täällä, vaikka melkoista vaikerointia tämä on viime aikoina tainnu ollakin koko blogi täynnä. Mutta kuten tässäkin taas huomataan, me ei todellakaan olla yksin ajatustemme ja epävarmuutemme ja kaiken kanssa. Vertaistuki rules!! Toivottavasti jossakin kohtaa löydetään omat polkumme kuljettavaksi!
Kupla: tuo on erinomainen vaihtoehto myös, että työssä toteuttaa yhtä ja harrastuksena toista itselle kovasti tärkeää asiaa. Eihän niiden yksi ja sama tarvii olla, pääasia että saa tehdä sitä mistä tykkää niin töissä kuin vapaalla! Ihanaa, että on mahdollista toteuttaa itseään. ja kyllä se aika vielä tulee, kun pääset sinne lasten liikunnan pariin. Mahtava asia, että voit kuitenkin sitä ootellessa kartutella tietoja ja taitoja pikku hiljaa. Ja hei kuka tietää, vaikka jonain päivänä se todellakin olis sun työ!! Never lose hope!!
Kiitos kaikille kommentoijille vielä, ihanaa kun viitsitte jakaa ajatuksianne täällä!! ♥
Kiitos! sähän innostat tässä muakin isompaan tsemppiin, kun välillä tuntuu aika tarpomiselta tää elämä :D
VastaaPoistaTäälläkin tuota kutsumusta mietitty viime aikoina niin työelämän kuin yksityisen elämänkin puolella. Nyt onkin elämä mennyt eteen vai lienekö taaksepäin. Koti on myyty ja työpaikkaa ei enää ole. Nimike opiskelija ( aikuis) koreilee nyt itsenikin kohdalla monessa paikassa. Taitaa tulla tutuksi nuo näyttösuunnitelmat sun muut itsellänikin tulevaisuudessa. Ensimmäinen onneksi vasta kesäkuussa. Sitä vaan vielä jokaikinen päuvä miettii että teinkö oikein vai väärin. Mutta ei auta enää itkut markkinoilla...
VastaaPoistaAnnimuori: sulla onkin paljon suuria asioita meneillään juuri nyt. Päivä kerrallaan nyt vaan. Onneks elämässä on mahdollisuus muuttaa suuntaa, jos se nykyinen ei tunnukaan oikealta. Sä olet tehnyt ison ratkaisun, tai montakin. Oikein kovasti tsemppiä sulle!
VastaaPoista