sunnuntai 8. marraskuuta 2015

carpe diem, niimpä niin


Sunnuntaissa jo mennään. Loma on menny melkoisen leppoisissa merkeissä, en ole tehny oikein mitään. No ei varmaan aina tarviikaan? 

Tai oltiinhan me lasten kanssa siellä Tukholmassa. Mentiin bussilla, hengailtiin Helsingissä mennen tullen, syötiin pizzaa ja sämpylöitä ja herkkuja vaan, käveltiin Tukholmassa paljon ja osteltiin vähän. Luin kirjaa, menin suht ajoissa nukkumaan. Pari lasta kävi laivalla saunassa, yksi katteli showta yöllä siellä, muuten vaan oltiin, kuljeksittiin kaupassa, nukuttiin. Laiva keikutti mennessä aika paljon, se oli kyllä kamalaa.

Tuliaisia tuotiin tosi vähän. Mä ostin kotiin pari keittiöpyyhettä, nipun servettejä ja muutaman koristelinnun, jotka viritin valopuuhun. Oli kiva reissu, mukava oli viettää aikaa lasten kanssa. Reput selässä lähdettiin vaan matkaan ilman suuria suunnitelmia ja mentiin minne nenä näytti. Vaan oli se kyllä kiva palata kotiin!


Olin tuossa myös yhden illan hoitamassa mummon pientä murusta. Kyllä on helppo lapsi hoitaa, niin kiltti ja ihana ja maailman suloisin napero. ♥ Voi että kun olis ihanaa, kun omat lapset olis vielä pieniä... mä niin mielelläni olisin kotona niitä hoitamassa. Onneksi sain aikanaan olla, eikä tarvinnut viedä lapsia hoitoon pienestä pitäen! Jotenkin tuntuu, että toi lasten hoitaminen on ollu elämäni tärkein homma ja paras työmaa ikinä, kaikki muu maailmassa on melkoisen turhaa.

Ja sitten olin kuopuksen vanhempainillassa. Oli kiva rento ilta, siellä oli siis ne lapsetkin paikalla. Paistettiin lettuja ja rupateltiin. Ja kävin myös blogiystävä-Krissellä kylässä. Ja eilen vähän siivottiinkin ja käytiin kaupoilla.

No muuten olenkin sitten vaan ollut. Lainasin Krisseltä kassillisen sisustuslehtiä ja niitä olen sitten vaan pläräillyt tuossa pöydän ääressä teekupin ja millon minkäkin naposteltavan kera. Tää kotona notkuminen on sinällään kyllä todella turmiollista noiden syömisten kannalta, koska mähän ensinnäkin vetelin saman tien kaikki laivalta tuodut suklaat, josta sitten jatkoin sipsi- ja joulupiparilinjalle... Alkaa se surullisen kuuluisa uusi takkikin kohta puristamaan! Vaakakin kertoo valitettavan totuuden, kyllä ne lukemat vaan kasvaa koko ajan... jaiks.


Noita Krissen lehtiä lukiessani olen mietiskellyt sisustusjuttuja. Toisaalta koen, että meillä on nyt ihan kivaa ja hyvä näin, ja sitten taas toisaalta olen miettiny, keksiskö sitä jotain kivaa laitella... ja vaikka vähän joulua jo?

Kuten tuolla kommenttiosiossa olen kertoillut, mulla on sellanen jännä ristiriita näiden juttujen kanssa. Minusta on siis tosi ihanaa katsella kuvia ja vierailla kodeissa, joissa on paljon kaikkea ihanaa. Esimerkiksi Krissen koti on aivan ihana, pullollaan kaikkea tosi tosi kaunista. Mä toisaalta halajan itekin hommailla ja laitella jotain pientä, mutta sitten mulle tulee joku ihmeen järjen ääni, joka sanoo, että ei sittenkään... että miksi nyt sitten tarttis hommata jotain "sälää", kun a) ei oo suuremmin varaa sellasiin ja b) muutenkin koitan ennemminkin laitella tavaraa kotoa pois.

No, eilen sitten kävin kuitenkin kauppareissulla poikkeemassa Dreamsissä... ja vähän jotain pientä sieltä kotiutinkin. Harmaa ja huono kuva taas, mutta tuosta näkee nuo valkoiset kulkuset, jotka on siis sellanen "ketju", aivan ihanasti ne helisee kun vähänkin vaan koskee. Ja sitten tuollasia virkattuja lumitähtiä hommasin myös muutaman. Ja tuo hopeinen lintunen on siis sieltä Tukholmasta.


Olen noita lehtiä lukiessani miettinyt myös sellasta, että mihin mä aikani kulutan. Mulla on vähän sellanen kokoaikainen puristus jossain takaraivossa (olisko se sitä takakireyttä??), että "pitäis" tehdä sitä, tätä ja tota... Pitäis esimerkiksi ehdottomasti enemmän liikkua, vaikkapa lenkkeillä koirien kanssa. Pitäis vissiin noi sinne sun tänne kertyneet kasat siivoilla paikoilleen, viedä pyykit kaappiin, pestäkin vähän lisää (vaikka just yks päivä pesinkin kaikki kopat tyhjiksi...). Olis hirveen hienoa, kun sais aikaan tehdä kunnon ruokaa ja leipoa. Saatikka sitten puuhastella jotakin ton pihan hyväksi...

Ja sitten mä en kuitenkaan tee mitään. Muuta kuin istun, luen lehtiä, selaan blogeja, juon teetä, syön suklaata... Ei ne asiat silleen taida edetä. Mietin, onko tarpeen tehdä asioita vai onko hyväksi välillä olla vaan ja lukea ihania juttuja ja haaveilla tekevänsä. Mä tiedän, etten tosiaan ole mikään käsillä tekemisen taitaja, enkä varsinkaan mikään pulppuava ideapuro. Olen paljon enemmän käytännöllinen kuin esteetikko. Pidän ajatuksesta, että vähemmän on enemmän, ja siitä, että on tilaa eikä turhaa kamaa joka hylly notkollaan. Ja kuitenkin sitten toisaalta mietin, onko meillä jotenkin tylsää ja karua. Oonko minä tylsä ja karu...


Mä oon ehkä senkin vuoksi jotenkin haluton taikka "varovainen" ostelemaan mitään sisustuskamaa, että mä kerta kaikkiaan olen tehnyt elämässäni niin kauheesti hutiostoja. Ja tämä koskee ihan kaikkea: vaatteita, ruokatarvikkeita, astioita, huonekaluja... Mua niin tavattomasti ärsyttää se hukkaan mennyt raha. Ja siis vaikka mä oikeesti sillä hankintahetkellä ajattelen, että nyt olen harkitsevainen, teen huolella valinnan, tämä on OIKEESTI paras ratkaisu ja tätä tarviin.

Kuitenkin niitä huteja edelleen tulee.... Esimerkiksi just ennen tota laivareissua mun piti ihan pakosti ostaa reppu, koska meillä ei ollu reppuja tarpeeksi. Mä kävin monessa kaupassa katselemassa, vatkasin ja vaivasin, testasin selkään vaikka kuinka montaa - lopulta oli siis tunti aikaa ostaa se ennen kuin kaupat meni kiinni -  ja sitten päädyin yhteen melko kalliiseen retkireppuun. Ja sitten kotona huomasin, että sehän onkin ihan kumman mallinen, nousee niskasta todella ylös ja on hankala... AAAAARGH, miten mä en huomannut sitä kaupassa, vaikka miten niitä koittelin ja testailin?? Tuollanen mua aina niin ottaa päähän, koska tiedän, että en tule sitä reppua käyttämään (nyt sitten lainasin lapselta repun ja hän otti tuon...)

Ja siis tässä yksi syy siihen, että en mielellään osta mitään. Koska todella, todella usein jälkikäteen kadun. Olen myös maailman huonoin päättämään mitään - siis että kaksi vaihtoehtoa, kumman otan, saatikka jos on kymmenen vaihtoehtoa... Mä ihan liikaa järkeistän kaikkia hankintoja, ja etenkin ihan liikaa alan sitten jälkikäteen katumaan. Ja aina mä huomaan jotain ostettuani, että "tuo oliskin ollut parempi" tai "täällä se sama juttu olis ollu halvempi"...


Tuossa kuvassa on aika hyvin mun ajatus... "paras on vasta tulossa" (Kuvassa on myös eilinen hankinta, ihana Riviera Maisonin tähtikuvioinen tuikkukippo... noi tuikkukipot on kyllä selkeesti mun heikkous.)

Eli siis mä vaan odottelen koko ajan sitä mullistavaa juttua, jonka saatuani/saavutettuani mä oon tyytyväinen elämääni. En tiedä miksi en pysty elämään kovinkaan hyvin hetkessä. Lomalla ollessani mietin, että kohta tää loppuu ja sit taas on mentävä töihin. Jotain hankintaa tehdessäni ajattelen, että kohta mä kuitenkin kadun tai huomaan jonkun epäkohdan tässä tai löydän tän saman seuraavasta paikasta puoleen hintaan. Kesän ihania kukkia katsellessani ajattelen, että kohta nekin siitä sitten alkaa lakastua. Työpäivän alkaessa odottelen vaan, että se loppuis tai tulis edes tauko. Lenkille lähtiessä ajattelen, että olispas tää jo käytynä ja pääsis takas teekupin äärelle. Ja sitä rataa.

Huomaan oikeastaan vähän niin kuin kaikessa ajattelevani jotain muuta kuin just sitä hetkeä... enkä mä siitä ajattelutavasta pääse eroon, vaikka miten saisin noottia siitä ja vaikka miten mulle sanottais että keskity nyt vaan tähän hetkeen.


No tää nyt taas venyis ja vanuis iäti ja alati, jos en tee stoppia mietteille. Kyllä huomaa, että olen paljon yksin eikä ole ihmistä, kenen kanssa jutella ja jakaa näitä ajatuksia... sit kun alkaa niitä täällä pohtimaan, niin vois melkein romaanin aiheesta kirjoittaa. Joskus aina mietin, että kaipaan tätä pohtivaa kirjottelua todella paljon...

Nyt taidan kuitenkin mennä kurkkaamaan, ettei kakkupohja pala uuniin. Mä oon tässä aamun aikaan ollu itekseni hereillä ainoana koko talossa, oon pessy jo pari koneellista pyykkiä, siivonnu keittiön, lukenu kirjaa, kirjotellu blogia... lopulta ajattelin, että teen ton kakkupohjan (joka olis ehkä pitäny tehdä jo eilen...) kun ei kukaan muukaan tunnu sitä nousevan tekemään. Että jos vaikka meilläkin iskä sais kakkukahvit tänään...

Hyvää isänpäivää joka niemeen ja notkoon!

Heli

20 kommenttia :

  1. Näitä sun mietteitä on tosi kiva lukea. Sunhan pitäisi kirjoittaa kirja!! Mä ainakin lukisin... Sen nimi voisi olla vaikka Sitku Elämää :D
    Mulla on nuorempana ollut samanlaisia ajatuksia, mutta iän myötä olen osannut paremmin tarttua hetkeen ja nauttia arjesta. En oikein itsekään osaa sanoa, miksi olen muuttunut.. Ehkä nyt on vaan sellainen onnellinen kausi menossa.
    Mukavaa Isänpäivää teille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina haaveillu kirjoittavani kirjan, mutta en ehkä välttämättä tuollasta... =D Ehkä mun täytyy alkaa kehitellä ajatusta. Ei varmaan samanlaista olis toista! =D

      Mä oon vähän odotellu, että jos ikä tois mukanaan jonkunlaista mielentyyneyttä. Ajoittain ja joissain asioissa kyllä on tuonutkin, mutta jostain syystä mä edelleen vaan vatkaan ja vaivaan näitä "mikä minusta tulee isona"-asioita ja muuta sellasta. Mullakin on kyllä tavallaan nyt kuitenkin ihan sellanen perushyvä olotila, mutta sit kun alan oikein miettimään niin aina löytyy jotain kaiveltavaa mielen pohjalta... ei ehkä pitäis ajatella liikaa?

      Poista
  2. Tiedätkö, että minä en myöskään oikein osaa ostaa mitä sisustuskamaa - minusta se on aika teennäistä. . .jos ymmärrät mitä tarkoitan - sellaista -- sisustus-sisustus-tavaraa - joka paikkaan jotakin :) olen varmaan itsekin sitten vähän karu ;) ollaan yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä ymmärrän. Mä en suuremmin piittaa mistään koriste-esineistä eli siis siitä sisustussälästä justiinsa. Vaikka ne siis muiden kodeissa kivalta näyttääkin. Mulla on sellasta kamaa mielestäni aika vähän, ja lisähankinnat koitan tehdä kyllä tosi harkiten. Noi eiliset ostokset sopii vaan tosi kivasti tohon mun sisäpuuhun ja sit vaikka joulukuuseen tai jopa ikkunaan. Mutta vaikka miten ihania tavaroita olis kaupassa, esim eilenkin siellä Dreamsissa oli ihania pöllöjä, niin en mä sellasia osaa ostaa, kun ei niillä ole oikeesti muuta virkaa kuin olla nättejä. No onko noilla ostamillani sitten, hmm... jollain lailla mielestäni on, joten ne sai tulla meille.

      Kiva että on muitakin karuja. =)

      Poista
  3. Mukavaa, että sinulla on blogi, jonne voi kirjoitella ajatuksiasi. Hetkessä eläminen on aika haastavaa monellekin, myös minulle. Siihen ei varmasti ole muuta keinoa kuin harjoittelemminen. Kävin kerran mindfullnes -illassa ja oli tosi vaikea pitää ajatukset kurissa ja vain siinä hetkessä :D
    Mukavaa sunnuntai-iltaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo huomaan tuon ajatusten kurissa pitämisen vaikeuden kyllä. Joogassa kun koitin vaan olla ja hengittää niin voi voi, kyllä mun ajatukset harhaili ihan missä sattuu...

      Mä sitäkin välillä mietin, että onko ees pakko voida olla kauheen zen, jos se ei ole luonteelle ominaista? Minusta ei ole. Sinänsä se hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen olis ihan hyviä taitoja, sellanen etukäteen hermoilu ja jälkikäteen murehtiminen ei tosiaankaan ole viisasta, mutta minkäs teet kun sellanen oot. Kyllä mä tässä yritän kuitenkin vähän relammaksi muuttua, ihan vaan ettei se takakireys liikaa pääse vaikuttamaan elämään. Mä luulen, että tämmönen kireys on perfektionistille aika tyypillistä - koskaan ei ole asiat täydellisen hyvin, vaikka ne periaatteessa oliskin tosi hyvin. Siitä liian hyvän tavoittelemisesta vois kyllä ajoittain vähän hellittää.

      Poista
  4. Pyydän jo heti alkuun anteeksi mahdollista suorasukaisuuttani...

    Olen seurannut blogiasi enemmän tai vähemmän jo useamman vuoden ajan. Eli jo se kertoo, että pidän kovasti blogistasi.
    Nyt tätä postausta lukiessani huomasin vain jollain tavoin ahdistuvani, Ja ei, se ei todellakaan ole sinun syysi. Jotenkin vain tunsin imeväni jonkinlaisen epävarmuuden ja ahdistuksen itseeni.

    Toivon todellakin sinunkin löytävän omat oikeat polkusi ja pääseväsi eroon ahdistuksesta. Meille jokaiselle on onneksi ne omat polkumme. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmillista, jos sulle tuli tuollanen fiilis! Se ei ollu tarkoitus!

      Oikeastaan en koe olevani tällä hetkellä mitenkään ahdistunut. Tää on vaan enemmänkin tällasta mietiskelyä, että miten on ja onko näin ja pitääkö olla miten. Tavallaan siis itekin ihmettelen omia mietteitäni, että miksi mä yleensäkin ajattelen miten ajattelen. Miksi en osaa keskittyä hetkeen vaan mietin jo tulevaa, ja miksi useimmiten mietin sitä negatiiviseen sävyyn... Ehkä tää on joku perusluonteenpiirre minussa?

      Toisaalta huomaan, että kun olen kauan itekseni, alan erittäin herkästi miettiä kaikkea alakuloista ja sitten kun olen kavereiden kanssa, piristyn selvästi. Eli olen miettiny sitäkin, että onko mulle tavallaan edes hyväksi sellanen yksin olo, mistä toisaalta haaveilen, vai olisko mun pääkopalle kuitenkin parempi olla enemmän sosiaalinen ja ihmisten kanssa tekemisissä. Mä olen kuitenkin tosi sosiaalinen, helposti tutustun ja tulen juttuun ihmisten kanssa - iän myötä olen vaan huomannu, että olen alkanu jollain lailla vetäytymään mieluummin kuin että olisin aina äänessä, niin kuin olen aiemmin ollu... jotenkin oon ajatellu, että sellanen jatkuva hölötys on ärsyttävä luonteenpiirre, enkä halua olla sellanen enää...

      Tätäkin kummastelen, että miksi en ole tyytyväinen elämääni näin kuin se on. Periaatteessa kaikki on kunnossa; on kiva talo, hyvä mies, monta lasta, ihana lapsenlapsi, rakkaat lemmikit, työtä, terveyttä... Kuitenkin kaiken aikaa kaipaan "jotakin", enkä ees tiiä itekään että mitä se on. Muutosta, mutta millaista muutosta? Jonkunlainen ponnettomuus mua vaivaa, en saa aikaan mitään ja sit soimaan itseäni kun en saa aikaan, jne.

      Toivoisin siis tosiaan, että polku löytyis. Tai ehkä mä jo olen sillä mun polulla. Mutta mistä sen voi tietää? Kas siinäpä kysymys...

      Kiitos kommentistasi! ♥

      Poista
  5. Ai että! Kyllä se on ihanaa, kun saa lapsiensa kanssa viettää aikaa! Teillä on ollut mukavan kuuloinen reissu!

    En tiiä, onko sitä koskaan tyytyväinen mihinkään. Aina sitä kaipaa sitä jotain, vaikka kaikki olisi hyvin juuri nyt. Sellasia me ihmiset ollaan. Tyytymättömiä! =D Pitäisi olla ensinnäkin armollisempi itselleen. Omille touhuilleen ja hankkimisilleen. Ei ne hommat tekemällä lopu ja rahat säästöön jää!

    Mukavaa sunnuntai-iltaa Sinulle Heli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ehkä vähän pelkäsin, miten hermo kestää lasten kanssa... meillä on elämässä hiukka eri intressit ja välillä pientä yhteenottoa siitä syystä. Mutta kivastihan se meni. On toi nuoriso toisaalta niin hauskaa porukkaa, kun vaan ite osaa ottaa vähän vähemmän nipotuksen kannalta...

      Mulla tää elämä on sitä sitku-elämää, siinä varmaan iso syy mun tyytymättömään oloon. Perfektionismin lisäksi. Koitan kehittää armollisuutta, niin itseäni kuin muitakin kohtaan... vähemmän nipotusta, enemmän elämää. Tuttu sanoi, että hauskaa ei saa kuin pitämällä. Nih, mun pitäis oikeesti vaan pitää hauskaa enemmän. Mutta oon niin toivoton tosikko ja realisti, mun vaan on vaikee repiä iloa irti, jos on asioita mitkä on vähemmän iloisia just sillon. Teko-iloisuutta en osaa ollenkaan... Oon välillä miettiny, että mihin mun iloisuus on kadonnu? Toisaalta sitä esiintyy kuitenkin aika ajoin, saan esimerkiksi säännöllisesti töissä asiakkailta palautetta siitä, miten mä oon aina niin iloinen. Se on melko hassua, kun ite koen olevani lähinnä vaan kiukkuinen... mut ammatti kun on mikä on, niin on oltava iloinen ulospäin vaikka mitä miettis sisimmässään. Ilmeisesti oon onnistunu.

      Mukavaa illan jatkoa sullekin!

      Poista
  6. Kiitos Heli kotini kehuista ♥ Mäkin laitan turhaa tavaraa aika raskaalla kädellä pois, mutta tykkään kyllä sitten ostella niitä sisustustavaroitakin kotiimme, vaikkei mullakaan todellakaan olisi niihin varaa. Nykyisin teen hankintoja paljon harkitummin kuin ennen. Onneksi. Tuo ostamasi RM:n tähtituikkukippo on tosi kaunis. Itsekin olisin sen halunnut, mutta jätin ostamatta, koska mullakin noita tuikkukippoja on aikas tosi paljon.Jatka Heli vain tätä ppohdiskelevaa kirjoittamista. Se tekee hyvää sinulle, kuten itsekin sanoit ja minä ainakin lukijana jaksan niitä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän koti on tosissaan ihana! ♥

      Tuo raha muakin niin usein mietityttää kaikissa hankinnoissa... Just oon tässä taas miettinyt, että voi kun saisi äkkiä lainat maksettua pois ja voiskohan sitä lainasummaa suurentaa että ne sais nopeemmin maksettua (tällä hetkellä on jäljellä noin 8 vuotta maksuaikaa...) - ja siksikin mietityttää sellaset "turhat" ostokset, että jos ne jättäis ihan tyystin ja laittais kaiken liikenevän vaan lainojen maksuun. Toisaalta sellanen viimeseen asti kiristetty elämä vailla mitään pieniä iloja silloin tällöin voi myös käydä raskaaksi. Mulle ne pienet ilot on tärkeitä, just vaikka jotain mukeja tai kynttiläkippoja, kun ei kuitenkaan mihin matkoihin ja sen suurempiin hankintoihin ole varaa. Lisäksi niistä pikku ostoksista on oikeastaan iloa pidemmäksi aikaa kuin vaikka viikon matkasta...

      Mä just kattelin aivan järkyttävän eläinaktivisti-videon (amerikkalainen). Tää eläinoikeusasia on nyt kovasti mielen päällä, saa nähä tuleeko siitä piakkoin aika painavaa kannanottoa ja pohdiskelua... Hitto, saankohan mä ees nukuttua, itkin äsken ihan silmät päästä sitä katellessa. Karmivaa materiaalia. En tiiä millaisen vastaanoton niin pohdiskeleva teksti saa... jaksaako näitä mun angsteja enää kohta kukaan lukea.

      Poista
  7. Tiedäkkö että se olet tietyllä tavalla mun lempibloggaaja. Sun blogi ja pohdiskelut ei ole mitään nami-nami-kaikki-on-ihanaa. Mä olen tavallaan ihan hirveän kyllästynyt sellaiseen. Mä kaipaan rosoa ja rumuutta!

    Vaikka itse olen aika iloinen ja positiivinen, niin syvällisiä ajatellessa ei voi kokoaikaa olla. Mulla on tarve olla myös synkkä ja alakuloinen sen iloisuuden vastapainoksi. Yleensä olen sitä ihan yksin ja ajatuksissani.

    Mä ostan myös todella vähän mitään varsinaisia sisustusjuttuja. Kaikki näyttää jotenkin liian "halvalta" ja väkisin tehdyltä. Okei, tarttuu mukaan joskus jotain enkä varsinaisesti tiedä onko ne nyt sitten jotain parasta mahdollista makua edustavia.
    Eniten saan iloa jos löydän jotain vaikka roskiksesta tai töiden puolesta niitä löytöjä tulee aina välillä. Tuntuu hullulta laittaa oikein erikseen rahaa koriste-esineisiin joihin sitten kuitenkin kyllästyn ja ne kerää pölyä...

    Eläinaktivistivideot on asia johon mä en halua sekaantua ollenkaan. Kuten sanoi kaverini (ammatiltaan tutkija): "Mieti aina ensin miksi tämä on tehty ja mikä sen motiivi on ja usko vasta sitten". Lisäksi mä en halua menettää yöuniani sen takia että maailmassa on paljon pahaa, koitan keskittyä pitämään omistani huolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toivottavasti täällä on välillä kuitenkin jotain muutakin kuin rosoa ja rumuutta! ;) Mutta totta on kyllä se, että mä en oo mikään kaikki-on-ihanaa-bloggaaja. Kun minusta vaan kaikki ei oo ihanaa... Enkä minäkään jaksa sellasta yltiöpositiivista lukea, kauhean moni kirjottaa "hyvän mielen blogia" ja tietty hyvä niin, että positiivisuutta löytyy, mutta kun elämä on muutakin. Tai siis ainakin mulla... tosin mun näkökulma on välillä ehkä liiankin negatiivinen. Useimmiten minäkin yksin mielessäni asioita vatvon.

      Mä olen erittäin huono roskisdyykkari, en löydä koskaan mitään kivaa, tosin en kyllä etsikään... Mä ostan yleensä asioita vain tarpeeseen, eli en oikeastaan koskaan lähde vaan katselemaan kaupoille, jos jotain kivaa löytyis. Paitsi sitten joskus menen tuonne Dreamsiin... ja sorrun myös noihin ei-niin-tarpeeseen tuleviin tuikkukippoihin. Niihin kyllä sorrun jo ihan vaan Prismassakin.

      Mä luulen, että mä lopetan nyt myöskin noiden videoiden katsomisen. Olen niin hirveesti itkenyt niitä juttuja mitä nyt tulin katsoneeksi, ei kerta kaikkiaan miten hirviömäisiä ihmisiä maailmassa voikin olla... Tuo juttu mitä katsoin oli sellanen luento oikeastaan, ja siinä se sitten näytti pari muutaman minuutin kauhupätkää. Mä en ees voinut katsoa sitä toista koko aikaa, aivan sadistiset hullut siinä hakkasi lehmiä ja vasikoita rautaputkilla, nyrkeillä, talikoiden piikeillä, puukoilla... Noin järkyttävää materiaalia en todella ole koskaan ennen nähnyt, enkä tiiä miten saan ne kuvat silmistäni koskaan pois.

      Maailmassa on paljon pahuutta, enkä usko todellakaan että tuollasta tapahtuu kuin hyvin hyvin vähän. Tuo luento oli melko provosoiva vegaaniluento, eli tarkoituskin oli saada aikaan hirveä shokki. Suhtaudun tollasiin sillä lailla varauksella, että aina kun aletaan yhtä asiaa toitottaa oikein urakalla, niin siinä voidaan mennä myös yli. Kuitenkin se video oli täyttä totta, ei mitään näytelmää. Ihan hirveästi itkettää ajatella niiden eläinparkojen tuskaa.

      Mä ajattelin ton nähtyäni, että mä voisin todellakin tehdä omin kätösin ton saman niille miehille, jotka eläimiä pahoinpiteli. Ja seuraavana päivänä uudelleen. Enkä tuntis minkään valtakunnan armoa, toivoisin niille vaan aivan hirveitä kärsimyksiä. Toisaalta ne ihmiset ei voi olla terveitä, jotka saa suorastaan valtavat kiksit siitä, että satuttavat viattomia olentoja. (Nämä nimenomaan oikein hehkutti miten mahtava tunne siitä tulee..) Mutta ihan samaahan ihmiset tekee toisilleenkin, onhan noita hulluja ollu maailman sivu. On silti kestänyt palautua tuosta pätkästä ja ahdistus on aivan kauhea, joten parasta lopettaa katsominen. Ja tosiaan pitää niistä omista sitäkin parempaa huolta.

      Poista
    2. Tollanen sadistinen video ei kuulosta terveen ihmisen tekemältä. Maailmassa on paljon pahaa, osa nauttii kun saa kiduttaa toisia ihmisiäkin. Ihan varmasti hulluja löytyy, mutta onneksi sitä voi jokainen itse valita mitä katsoo ja mitä ei.

      Esimerkiksi PETA:n metsästykseen liittyvissä videoissa on ollut sellaista mitä ei kuulu normaaliin metsästykseen. Videoissa niinsanotusti tarkoitus pyhittää keinot.
      Itse en ole niitä katsonut, mutta mies on joskus jotain katsonut ihan tietääkseen miten "vastapuoli koittaa markkinoida". En siinä vaiheessa enää tiedä kumpi on sairaampaa.

      Poista
    3. Mä kans luulen, että toi video on napattu jostain hullujen eläintenkiduttajien saitilta, se ei siis varmasti ole kenenkään eläinaktivistin kuvaama, ei sitä pystyis katsomaan kukaan terve ihminen vierestä. Kuitenkin se oli aivan karmiva, ja tuntuu hirvittävältä ajatella, että joku voi tollasta tehdä. Mutta tämmönen paikka tää meidän maailma valitettavasti on... johan noi viime päivien tapahtumat taas antaa näyttöä siitä, mihin ihminen pystyy... (Pariisi)

      Poista
  8. Sullapa oli kovasti mietteitä joita oli kiva lukea ja huomata niistä monesta ihan itseäänkin! Eniten jäi alusta mieleen se että oli ihan parasta aikaa kun oli kotona ja hoiti lapsia ja tuon minä niiiiin allekirjoitan!! ♥ Tiesin sen silloinkin kyllä, en haikaillut töihin vasta kun 13 vuoden kotiäitiyden jälkeen ja nautin todella kotona olosta ja roolistani äitinä! Nyt taitaa olla aika lähtä pötkölleen mutta jatketaanhan juttuja loppuviikosta, moikka ja kivaa viikon jatkoa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä silloin aikanaan olin välillä myös erittäin kypsä siihen kotona olemiseen ja tuntui, että seinät kaatuu niskaan. Me kun vielä asutaan sillä lailla, ettei ole mitään lähinaapureita ja lapsille leikkikavereita ihan tuosta vaan. Olin siis aika yksin (silloinkin), noin niin kuin juttukaveri-mielessä, vaikka olikin monta tenavaa jaloissa, koska mieskin oli töissä tosi paljon. Näin jälkikäteen kun sitä aikaa ajattelee, niin olihan se vauhdikasta ja varmaan aika raskastakin. Mutta nyt ajattelee myös, että olisinpa osannut nauttia siitä ajasta enemmän... Tuo rakas pieni lapsenlapsi nyt saa sitten sitä hellyyttä ja rakkautta niin paljon kuin vaan tahtoo, ja sehän tahtoo. =D

      Lauantaina nähdään! ♥

      Poista
  9. Olipa hyvä kirjoitus. Minä vain täällä nyökyttelin lukiessani. Kuulostaa ihan liiankin tutuilta nuo pohdiskelusi. Kotiäitiys aika, tietty saamattomuus, ja päätökset ostoksilla. Harvoin mitään ostelen ja silloinkin lähes aina harmittelen jälkikäteen väärää hankintaa. Ja teetä täälläkin lipitetään blogia lukien��.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! ♥