carpe diem, niimpä niin

Sunnuntaissa jo mennään. Loma on menny melkoisen leppoisissa merkeissä, en ole tehny oikein mitään. No ei varmaan aina tarviikaan? 

Tai oltiinhan me lasten kanssa siellä Tukholmassa. Mentiin bussilla, hengailtiin Helsingissä mennen tullen, syötiin pizzaa ja sämpylöitä ja herkkuja vaan, käveltiin Tukholmassa paljon ja osteltiin vähän. Luin kirjaa, menin suht ajoissa nukkumaan. Pari lasta kävi laivalla saunassa, yksi katteli showta yöllä siellä, muuten vaan oltiin, kuljeksittiin kaupassa, nukuttiin. Laiva keikutti mennessä aika paljon, se oli kyllä kamalaa.

Tuliaisia tuotiin tosi vähän. Mä ostin kotiin pari keittiöpyyhettä, nipun servettejä ja muutaman koristelinnun, jotka viritin valopuuhun. Oli kiva reissu, mukava oli viettää aikaa lasten kanssa. Reput selässä lähdettiin vaan matkaan ilman suuria suunnitelmia ja mentiin minne nenä näytti. Vaan oli se kyllä kiva palata kotiin!

Olin tuossa myös yhden illan hoitamassa mummon pientä murusta. Kyllä on helppo lapsi hoitaa, niin kiltti ja ihana ja maailman suloisin napero. ♥ Voi että kun olis ihanaa, kun omat lapset olis vielä pieniä... mä niin mielelläni olisin kotona niitä hoitamassa. Onneksi sain aikanaan olla, eikä tarvinnut viedä lapsia hoitoon pienestä pitäen! Jotenkin tuntuu, että toi lasten hoitaminen on ollu elämäni tärkein homma ja paras työmaa ikinä, kaikki muu maailmassa on melkoisen turhaa.

Ja sitten olin kuopuksen vanhempainillassa. Oli kiva rento ilta, siellä oli siis ne lapsetkin paikalla. Paistettiin lettuja ja rupateltiin. Ja kävin myös blogiystävä-Krissellä kylässä. Ja eilen vähän siivottiinkin ja käytiin kaupoilla.

No muuten olenkin sitten vaan ollut. Lainasin Krisseltä kassillisen sisustuslehtiä ja niitä olen sitten vaan pläräillyt tuossa pöydän ääressä teekupin ja millon minkäkin naposteltavan kera. Tää kotona notkuminen on sinällään kyllä todella turmiollista noiden syömisten kannalta, koska mähän ensinnäkin vetelin saman tien kaikki laivalta tuodut suklaat, josta sitten jatkoin sipsi- ja joulupiparilinjalle... Alkaa se surullisen kuuluisa uusi takkikin kohta puristamaan! Vaakakin kertoo valitettavan totuuden, kyllä ne lukemat vaan kasvaa koko ajan... jaiks.

Noita Krissen lehtiä lukiessani olen mietiskellyt sisustusjuttuja. Toisaalta koen, että meillä on nyt ihan kivaa ja hyvä näin, ja sitten taas toisaalta olen miettiny, keksiskö sitä jotain kivaa laitella... ja vaikka vähän joulua jo?

Kuten tuolla kommenttiosiossa olen kertoillut, mulla on sellanen jännä ristiriita näiden juttujen kanssa. Minusta on siis tosi ihanaa katsella kuvia ja vierailla kodeissa, joissa on paljon kaikkea ihanaa. Esimerkiksi Krissen koti on aivan ihana, pullollaan kaikkea tosi tosi kaunista. Mä toisaalta halajan itekin hommailla ja laitella jotain pientä, mutta sitten mulle tulee joku ihmeen järjen ääni, joka sanoo, että ei sittenkään... että miksi nyt sitten tarttis hommata jotain "sälää", kun a) ei oo suuremmin varaa sellasiin ja b) muutenkin koitan ennemminkin laitella tavaraa kotoa pois.

No, eilen sitten kävin kuitenkin kauppareissulla poikkeemassa Dreamsissä... ja vähän jotain pientä sieltä kotiutinkin. Harmaa ja huono kuva taas, mutta tuosta näkee nuo valkoiset kulkuset, jotka on siis sellanen "ketju", aivan ihanasti ne helisee kun vähänkin vaan koskee. Ja sitten tuollasia virkattuja lumitähtiä hommasin myös muutaman. Ja tuo hopeinen lintunen on siis sieltä Tukholmasta.

Olen noita lehtiä lukiessani miettinyt myös sellasta, että mihin mä aikani kulutan. Mulla on vähän sellanen kokoaikainen puristus jossain takaraivossa (olisko se sitä takakireyttä??), että "pitäis" tehdä sitä, tätä ja tota... Pitäis esimerkiksi ehdottomasti enemmän liikkua, vaikkapa lenkkeillä koirien kanssa. Pitäis vissiin noi sinne sun tänne kertyneet kasat siivoilla paikoilleen, viedä pyykit kaappiin, pestäkin vähän lisää (vaikka just yks päivä pesinkin kaikki kopat tyhjiksi...). Olis hirveen hienoa, kun sais aikaan tehdä kunnon ruokaa ja leipoa. Saatikka sitten puuhastella jotakin ton pihan hyväksi...

Ja sitten mä en kuitenkaan tee mitään. Muuta kuin istun, luen lehtiä, selaan blogeja, juon teetä, syön suklaata... Ei ne asiat silleen taida edetä. Mietin, onko tarpeen tehdä asioita vai onko hyväksi välillä olla vaan ja lukea ihania juttuja ja haaveilla tekevänsä. Mä tiedän, etten tosiaan ole mikään käsillä tekemisen taitaja, enkä varsinkaan mikään pulppuava ideapuro. Olen paljon enemmän käytännöllinen kuin esteetikko. Pidän ajatuksesta, että vähemmän on enemmän, ja siitä, että on tilaa eikä turhaa kamaa joka hylly notkollaan. Ja kuitenkin sitten toisaalta mietin, onko meillä jotenkin tylsää ja karua. Oonko minä tylsä ja karu...

Mä oon ehkä senkin vuoksi jotenkin haluton taikka "varovainen" ostelemaan mitään sisustuskamaa, että mä kerta kaikkiaan olen tehnyt elämässäni niin kauheesti hutiostoja. Ja tämä koskee ihan kaikkea: vaatteita, ruokatarvikkeita, astioita, huonekaluja... Mua niin tavattomasti ärsyttää se hukkaan mennyt raha. Ja siis vaikka mä oikeesti sillä hankintahetkellä ajattelen, että nyt olen harkitsevainen, teen huolella valinnan, tämä on OIKEESTI paras ratkaisu ja tätä tarviin.

Kuitenkin niitä huteja edelleen tulee.... Esimerkiksi just ennen tota laivareissua mun piti ihan pakosti ostaa reppu, koska meillä ei ollu reppuja tarpeeksi. Mä kävin monessa kaupassa katselemassa, vatkasin ja vaivasin, testasin selkään vaikka kuinka montaa - lopulta oli siis tunti aikaa ostaa se ennen kuin kaupat meni kiinni -  ja sitten päädyin yhteen melko kalliiseen retkireppuun. Ja sitten kotona huomasin, että sehän onkin ihan kumman mallinen, nousee niskasta todella ylös ja on hankala... AAAAARGH, miten mä en huomannut sitä kaupassa, vaikka miten niitä koittelin ja testailin?? Tuollanen mua aina niin ottaa päähän, koska tiedän, että en tule sitä reppua käyttämään (nyt sitten lainasin lapselta repun ja hän otti tuon...)

Ja siis tässä yksi syy siihen, että en mielellään osta mitään. Koska todella, todella usein jälkikäteen kadun. Olen myös maailman huonoin päättämään mitään - siis että kaksi vaihtoehtoa, kumman otan, saatikka jos on kymmenen vaihtoehtoa... Mä ihan liikaa järkeistän kaikkia hankintoja, ja etenkin ihan liikaa alan sitten jälkikäteen katumaan. Ja aina mä huomaan jotain ostettuani, että "tuo oliskin ollut parempi" tai "täällä se sama juttu olis ollu halvempi"...

Tuossa kuvassa on aika hyvin mun ajatus... "paras on vasta tulossa" (Kuvassa on myös eilinen hankinta, ihana Riviera Maisonin tähtikuvioinen tuikkukippo... noi tuikkukipot on kyllä selkeesti mun heikkous.)

Eli siis mä vaan odottelen koko ajan sitä mullistavaa juttua, jonka saatuani/saavutettuani mä oon tyytyväinen elämääni. En tiedä miksi en pysty elämään kovinkaan hyvin hetkessä. Lomalla ollessani mietin, että kohta tää loppuu ja sit taas on mentävä töihin. Jotain hankintaa tehdessäni ajattelen, että kohta mä kuitenkin kadun tai huomaan jonkun epäkohdan tässä tai löydän tän saman seuraavasta paikasta puoleen hintaan. Kesän ihania kukkia katsellessani ajattelen, että kohta nekin siitä sitten alkaa lakastua. Työpäivän alkaessa odottelen vaan, että se loppuis tai tulis edes tauko. Lenkille lähtiessä ajattelen, että olispas tää jo käytynä ja pääsis takas teekupin äärelle. Ja sitä rataa.

Huomaan oikeastaan vähän niin kuin kaikessa ajattelevani jotain muuta kuin just sitä hetkeä... enkä mä siitä ajattelutavasta pääse eroon, vaikka miten saisin noottia siitä ja vaikka miten mulle sanottais että keskity nyt vaan tähän hetkeen.

No tää nyt taas venyis ja vanuis iäti ja alati, jos en tee stoppia mietteille. Kyllä huomaa, että olen paljon yksin eikä ole ihmistä, kenen kanssa jutella ja jakaa näitä ajatuksia... sit kun alkaa niitä täällä pohtimaan, niin vois melkein romaanin aiheesta kirjoittaa. Joskus aina mietin, että kaipaan tätä pohtivaa kirjottelua todella paljon...

Nyt taidan kuitenkin mennä kurkkaamaan, ettei kakkupohja pala uuniin. Mä oon tässä aamun aikaan ollu itekseni hereillä ainoana koko talossa, oon pessy jo pari koneellista pyykkiä, siivonnu keittiön, lukenu kirjaa, kirjotellu blogia... lopulta ajattelin, että teen ton kakkupohjan (joka olis ehkä pitäny tehdä jo eilen...) kun ei kukaan muukaan tunnu sitä nousevan tekemään. Että jos vaikka meilläkin iskä sais kakkukahvit tänään...

Hyvää isänpäivää joka niemeen ja notkoon!

Heli