unettoman yön pohdintoja

Kello on kaksi aamuyöllä. Tähän aikaan pitäisi olla todellakin nukkumassa, mutta luovutin äsken, kun olin tarpeeksi kauan pedissä unettomana pyörinyt, eikä kaiken maailman ajatukset antaneet rauhaa. On ollut taas jotenkin niin älyttömän raskas syksy. Monet kerrat on yöt olleet tällaista pyörimistä ja pähkäilyä täynnä. Mulla tuppaa menemään unet ennen kaikkea lähimmäisten asioita murehtiessa, ja sehän se tälläkin kertaa on syynä. Jotenkin en vain osaa olla miettimättä ja tuskailematta edes sellaisia asioita, joihin en itse pysty mitenkään vaikuttamaan.

Pohdin tuolla pyöriskellessäni, että en olisi ikinä uskonut, miten rankkaa on olla aikuisten lasten äiti. Jotenkin sitä kai kuvitteli aikanaan, että kun lapset lähtee kotoa maailmalle, niin sitten ne elelee omaa elämäänsä ja pärjäävät omillaan. Pärjäähän ne nytkin, tavallaan, ja elävät omia elämiään puolisoidensa ja lastensa kanssa. Mutta tässä maailmassa nyt vaan on niin paljon kaikkea hankalaa: työttömyyttä, taloudellisia huolia, terveydellisiä huolia, mielenterveydellisiä huolia... On exiä ja nyxiä, omia lapsia ja bonuslapsia, riitoja ja murheita.

Mun äiti oli sellainen, ettei se koskaan soitellut ja kysellyt kuulumisia ihan muuten vaan. Välit äitiin oli jokseenkin etäiset ja oli aikoja, jolloin ei oltu yhteydessä varmaan pariin vuoteen. Välit läheni vasta äidin viimeisenä elinvuonna, kun hänen sairautensa takia oltiin paljon tekemisissä. Jonkun verran myös puhuttiin asioita halki, vaikkakin aika vähän. Mulla siis ei ole koskaan ollut mitenkään tosi läheiset ne välit ja me myös asuttiin vuosikymmenet kaukana toisistamme. Taidettiin siskoni kanssa molemmat kokea, että äitiä ei isommin meidän elämät kiinnostaneet ja kyllä, tuntuihan sellainen pahalta ja katkeralta.

Omien lasteni kanssa olen sitten koittanut toimia toisin. Kaippa mua voi uteliaaksikin sanoa, mutta itse olen ajatellut, että haluan tietää, mitä lasten elämässä tapahtuu. Olen kuitenkin muutaman viime vuoden aikana alkanut miettiä, että ehkä se äidin ratkaisu ei niin huono ollutkaan - ja äiti sanoikin joskus niin: parempi olla puuttumatta. Nykyään nimittäin aika ajoin mietin, etten haluaisi tietää mistään mitään ja olisi paljon helpompaa, jos vain asuisi jossain kaukana ja näkisi vain pintasilauksen, eikä tietäisi yhtään mitään sen enempää... 

Viimeisen vuoden aikana on ollut paljon sellaisia kuvioita, jotka meinaa olla mulle liikaa. Ne on siis kaikki asioita, jotka ei edes mulle kuulu, mutta joista kannan silti paljon surua ja murhetta mielessäni. Ja jostain syystä myös syyllisyyttä: mitä tein aikanaan väärin, kun asiat on nyt niin, näin ja noin...? (Sanottakoon, että lasten isä ei takuulla ole koskaan ajatellut sekuntiakaan mitään tuommoista omalta kohdaltaan...) En oikein tiedä, miksi edes noin ajattelen, koska kuitenkin toisaalta olen sitä mieltä, että teki niin tai näin, jokainen tekee lopulta ihan itse omat elämänvalintansa. On silti vaikea tasapainoilla sen kanssa mikä on tukemista ja mikä on jo liiallista puuttumista, ja mikä vaikuttaa välittämiseltä ja mikä taas siltä, ettei muka välittäisi.

No, koska en tokikaan voi tarkemmin avata, mitä käytännössä tässä murehdin ja sureksin, niin siirrytäänpä sitten muihin asioihin. Mietin, mitä tässä on viimeisen parin kuukauden aikana tapahtunut ja onhan tähän kivojakin juttuja mahtunut.

En ole mikään innokas puutarhuri, mutta mulla kasvoi tuossa ikkunalla yksi paprika ja yksi tomaatti, joista molemmista sain satoa. (Ne on itse asiassa molemmat edelleen paikoillaan ja tuottaa myös edelleen satoa!!) Huvitti, kun laitoin yhtenä aamulla kaverille viestiä, että söin aamupalaksi 30 tomaattia. Ja söin tosiaankin, sillä ne oli sellasia pikkuruisia, peukalon kynnen kokoisia... Paprikatkin oli vain pieniä ja laihoja, mutta kyllä niitäkin muutama tuli. Omenapuu notkui ja omenat oli suuria, mutta ne myös pääosin mätäni jo puuhun. Koko siitä valtavasti omenasadosta söin YHDEN omenan!! Aronioita tuli mukavasti, vaikka nuo puskat tuntuu kasvavan tuskallisen hitaasti. Marjat jätin kaikki linnuille - lintuja varten olen ne alun perinkin istuttanut.

En ole myöskään mikään kukkataituri, mutta terassilla oli ihan kivat kukat ja talveksi laitoin sinne nuo kanervat. Meillä on vaaleanpunainen talo ja terassille hommasin nuo vaaleanpunaiset ruukut reilu vuosi sitten. Näköjään kesäkukkasetkin oli tänä vuonna pääosin vaaleanpunaisia, ja kanervatkin otin tuota punaista sävyä, vaikka valkoisiakin hetken mietin. Kaippa sitä ihminen tarvii jotain hempeää ja lempeää, kun muuten on mieli mustana.

Suunnistelemassa kävin ahkerasti syksyn mittaan ja olin oikein iloinen siitä, että liikunta maistui. Kauden viimeisellä suunnistuskerralla loikkasin paikkaan, jota luulin kallioksi, mutta joka osoittautuikin joksikin kummalliseksi peltiseksi kanneksi. Nastarit liukui siinä kuin kuulalaakerit ja ennen kuin tajusinkaan, olin selälläni ja kumautin pääni siihen ihan täysillä. Hetken mietin, mitä oikein tapahtui ja tunnustelin, olenko vielä yhtenä kappaleena, mutta jatkoin sitten matkaa. Kotona totesin, että takaraivossa on haava ja takatukka olikin tahmea verestä eikä hiestä tai muusta liasta. Eipä siinä onneksi pahemmin sattunut, mutta oli se aika ikimuistoinen juttu silti. Oikeasti ihan tuntui, miten "viilit heilahti" päässä, kun pää jysähti tantereeseen!

Ilmeisesti joku kehonhallinnan puutos mulle on iän myötä tullut, koska joku aika sitten tein ihan vastaavan suorin vartaloin selälleni kaatumisen myös kotona... Jostain syystä yläkerran lattiassa oli todella liukas kohta, ja kun otin vähän vauhdikkaammin muutaman askeleen olin siis taas selälläni. Vähän oli pöllämystynyt fiilis kyllä kieltämättä - miten voi olla edes mahdollista, että ensin siinä coolisti kävelee ja seuraavaksi makaakin maassa?? Oletettavasti ainakaan osteoporoosi ei vielä vaivaa, kun olin senkin lennon jälkeen edelleen yhtenä ehjänä kappaleena. Kallokin on ilmeisen kovaa tekoa!!

Tosi vähän on viime aikoina tullut käytyä missään kivoissa retkipaikoissa, mutta kerran lähdin yksinäni tallustelemaan Kammarmäen reitin. Sinne on meiltä vajaan tunnin ajomatka ja reitti itsessään on vajaat 5 km pitkä. Maasto oli mukavaa, metsäistä ja kallioista. Päivä oli vähän sateinen ja kengät kastui jo ihan alkumatkasta, mutta väliäkös sillä. Huvitti, kun olin siellä ihan yksin, ei siis ketään missään, ja tulikin sitten mieleeni, että mahtoiko siellä suunnilla olla hirviä tai susia tai mitä lienee... Lauleskelin sitten yksinäni, jotta pysyisi metsän eläimet loitolla. Jälkikäteen vasta mietin, olisiko tuolla yleensäkään saanut olla, koska täällä meidän suunnilla on ollut sitä sikaruttoa... mutta kaippa siitä olisi varoitettu jotenkin, kyseessä oli kuitenkin kaupungin ylläpitämä reitti.

Nuo kuvat on työjutuista. En kyllä valita, kun aika ajoin on työpäivät noin mukavissa maisemissa! Mun työ on siis pääosin toimistotyötä, mutta teen myös erilaisia hanketöitä ja järjestän markkinoita. Osa noista kuvista on meriretkeltä, joka oli osa yhtä hankettamme, ja yksi kuva on markkinoilta, jotka oli viikko sitten, meren rannalla nekin. Markkinoita edeltävä aika oli jotenkin ihan tosi stressaava tällä kertaa, vaikka kyseessä oli jo ties kuinka monennet järjestämäni markkinat. Mulla on niistä päävastuu, mutta yhteistyökumppanina on onneksi tosi osaava tyyppi, jonka kanssa on hyvä niitä työstää. Olin silti ihan erikoisen väsynyt näitä markkinoita seuraavana päivänä, tuntui etten jaksa tehdä kerta kaikkiaan yhtään mitään!

Yhtenä viikonloppuna kävin vanhoilla kotikulmilla, jossa treffattiin parin vanhan ystävän kanssa. Oli niin mukavaa relailla, kävellä ihanissa maisemissa, saunoa, lojua porealtaassa... ja yleensäkin viettää aikaa yhdessä, jutella, olla vaan ja nauttia olostaan! Olen pohjimmiltani tosi sosiaalinen tyyppi ja olen arkielämässä ihan liikaa yksinäni, joten kaikki tuollaiset kaveritapaamiset tekee kyllä hyvää mielelle. Ihmiset on harmillisen kiireisiä nykyään (itsekin olen) ja kaikilla on ne omat juttunsa muutenkin, eikä kovinkaan usein tuttuja tule tavattua.

Kävin syys-lokakuun vaihteessa myös Lapissa. Kuopuksen ja miehensä talo valmistui vaiheeseen, jossa sinne sai muuttaa, ja olin siinä hommassa siis auttelemassa. Olin reissussa reilun viikon ja käytännössä joka päivä tehtiin jotain muuttoa edistävää. Tyttö oli parina päivänä töissäkin vielä ja niinä päivinä minä kävin yhden koiran kanssa pitkillä lenkeillä. Heillä on siis 43 koiraa, joista yksi on ns. kotikoira (eli tämä mun lenkkikaveri) ja muut valjakkokoiria (pienistä pennuista eläkeläisiin, kuvassa yksi pienimmistä pennuista). Yhtenä päivänä kiersin heidän lähivaaran ja se olikin jännittävä reissu, reitti kun on varmaan pääosin latupohjaa eikä niinkään mitään kävelemistä varten. Reittiin kuului kohta, joka menee suon yli ja talvellahan sellainen ei haittaa mitään, kun on jäätä ja lunta siinä päällä. Nyt se oli kuitenkin hyvin vetinen ja pelottava! Ylitys ei olisi ollut pitkä ja meninkin sitä varmaan puoleen väliin asti, mutta sitten meni pupu pöksyyn, koska mietin koko ajan ihan kauhuissani, että vajoanko sinne! Loikin siis pikapikaa takaisin ja rämmin sen yli kapeimmasta mahdollisesta kohdasta vähän kauempaa. Huh!!

Muutto siis saatiin tehtyä ja ensimmäisenä iltana uudessa kodissa ihailtiin pihalla upeita revontulia! Oli se jotenkin niin hieno hetki ja miten ihanasti sattui just tuohon ekaan iltaan siellä. Oli muutenkin ihanaa päästä sinne uuteen paikkaan ja "sivistyksen pariin" eli sisävessaan ja lämpimään suihkuun! Vanhassa paikassa kun ei ollut kumpaakaan, vaan sen parin vuoden ajan, mitä siellä asuivat, oli käytössä vain ulkohuussi ja peseytyminenkin hoitui padassa lämmitettävällä vedellä kauhan kanssa. Toki asiat niinkin hoitui, mutta kieltämättä on paljon helpompaa käydä yöllä sisällä vessassa... etenkin talvipakkasella! Sinänsä veden säästö on kyllä kauhasysteemillä merkittävä, nimittäin omakin puoleen selkään ulottuva tukkani peseytyi ihan hyvin puolikkaalla ämpärillisellä vettä, kun taas suihkussa mielellään hetken ihan vain nauttii olostaan lämpimän veden valuessa.

Uusi talo on aivan ihana, mutta hiukan haikeana heitin jäähyväiset tälle ihanalle jokimaisemalle, jota siellä vanhassa paikassa olen jokaisella reissullani kuvannut, jokaiseen vuodenaikaan. (Postauksen kolmas kuva on myös tuolta joelta, tuosta samasta kohdasta mutta toiseen suuntaan.) Uusi paikka on korkeammalla, lähes yhden vaaran laella, mäntymetsikössä. Siitä saa sitten omalta tontilta jatkossa mustikat ja puolukat, ja muutenkin se on kyllä kaunis paikka. Porotkin kulki nyt lähes pihassa.

Mä lähdin tuota revontuliyötä seuraavana aamuna ajelemaan kotiin päin. Koirat on siinä omalla tontilla uusissa tarhoissaan ja oli hauskaa, kun ne siinä aamuhämärissä vielä lauloi mulle lähtölaulut (eli koko lauma ulvoi). Kaipaan jo nyt sinne takaisin, tykkään niin kovasti olla siellä aina, kun saa koirien kanssa puuhailla ja muutenkin, kun voi hetkeksi olla muualla kuin näissä työ- ja kotimaisemissa (ja murheissa). Ja on kyllä mukavaa, kun seuraavalla kerralla siellä on vähän modernimmat olot kuin mitä tähän asti on ollut (eli ne vessat sun muut). Menen talvella taas jossain kohtaa toviksi sitten.

Täytyy vissiin koittaa nyt lähteä nukkumaan. Kello tulee pian neljä, eli "vanhaa aikaa" se on siis jo kohta viisi... no, eipä olisi ensimmäinen kerta, kun valvon koko yön, eikä varmaan viimeinenkään. Toivottavasti saan kuitenkin nyt edes tovin nukuttua.