fantasiaminä vs todellisuus

Mua kiehtoo kovasti minimalismi ja rakastankin hullun lailla kaappien siivoamista ja turhien tavaroiden karsimista. Haaveilen kodista, jossa ei ole mitään turhaa. Pääasiassa meillä kyllä nykyään näin onkin.

Joku aika sitten luin suuresti tykkäämästäni Ostolakossa-blogista kiinnostavan tekstin siitä, miten joitakin tavaroita tulee säilytettyä "fantasiaminälle" eli sellaiselle henkilölle, joka toivoisi olevansa, mutta joka ei todellisuudessa oikeasti olekaan. Tuo on jäänyt pyörimään mun mieleen, sillä itsekin olen kaikesta raivaamisesta huolimatta säilönyt jotakin, joka sopii hyvin tuohon ajatukseen.

Nämä minun fantasiaminä-tavarat on liittyneet pääasiassa käsitöihin ja muihin käsillä tehtäviin puuhasteluihin. Mulla oli esimerkiksi matonkuteita, joista ajattelin tehdä niitä kivoja virkattuja mattoja sekä kankaita, joista kuvittelin "joku päivä" ompelevani erilaisia kestotuotteita (kasseja, talouspaperia, vanulappuja...).  Hedelmäpusseja olen sentään ommellutkin vinot pinot mummon vanhoista verhoista, mutta kaikki muu on kyllä valitettavasti jäänyt melkein vain ajatuksen asteelle. Totesin, että sitä "jotain päivää" ei vaan ikinä tule jatkossakaan. 

Viime viikolla annoinkin sitten nuo matonkuteet ja kankaat roskalavan kautta uuteen kotiin. Eipä tarvii enää tuntea huonoutta ja ahdistusta pelkästään niiden näkemisestä. Vielä mulla olisi muutama kerä puuvilla/bambulankaa ja puikot olemassa. Että jos vaikka rättejä tekis... saas nähdä. Ompelukoneesta en luovu, sitä nyt saattaa joskus kuitenkin tarvita.

Ei ole muuten ensimmäinen kerta, kun lahjoitan pois käsityötarvikkeita. Ainakin kaksi kertaa on aiemminkin meiltä lähtenyt kankaita. Fantasiaminä ompelee, oikea minä ei. Jokohan nyt olisin sen asian oppinut?

Oon miettinyt, mitä kaikkea muutakin mä haluaisin olla, mutta en ole.

Haluaisin olla reipas lenkkeilijä ja etenkin reipas ja edes jotain osaava suunnistaja. Oon harrastanut suunnistusta enemmän ja vähemmän (yleensä vähemmän) ahkerasti vuodesta 2006 asti (muutama välivuosi on kyllä ollut). Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmettelen, miten mä en vaan vieläkään osaa. Jostain ihmeen syystä suunnistus on kuitenkin laji, jota ainaisista epäonnistumisista huolimatta olen vaan sitkeästi jatkanut. 

Juoksukunnosta ei voi edes puhua, sitä kun ei ole lainkaan. En ole koskaan tykännyt juosta lenkeillä ja silti haaveilen, että alkaisin harrastaa sitä. Kunto kohoaisi ja (ennen kaikkea) laihtuisin. Miksi, miksi, miksi en saa itseäni laittamaan lenkkareita jalkaan ja lähtemään ovesta ulos??? Käyn kyllä lähes päivittäin (välillä käy muut perheenjäsenet) koiran kanssa kävelemässä (tai maleksimassa metsässä), mutta juokseminen (ja kaikki muukin liikunta) on niin vaikea edes aloittaa.

Tietenkin haaveilen myös siitä, että olisin innokas puutarhuri. Löytäisin sen taikajutun, mikä vetää muut ihmiset pihalle kuopsuttelemaan maata. Saisin kokea sen ihanuuden, kun voisin nostaa omasta maasta pottua ja porkkanaa. Mutta vaikka joka kevät suunnittelen, että NYT on se kesä, kun viimeinkin kunnostaudun, totean sitten aina, että oikeasti meidän tarve kasviksille on aika minimaalinen. (En taida edes nyt puhua siitä, miten toivoisin myös olevani innostunut kokki. Tai leipuri... ) Ne kurkut, tomaatit ja porkkanat voin ihan yhtä lailla ostaa kaupastakin. 

Jatkuvasti mietin myös, että alkaisin kerätä luonnosta marjoja tai edes yrttejä teeaineiksi, kun olen siihen aiheeseen oikein jopa kouluttautunut. Hyvin hyvin pienesti sain tänä kesänä kerättyä muutamia juttuja teeksi. Nyt, kun meidän talon ulkopuolen rempat alkaa olla viimeinkin kaikki tehtyinä, voisin kuvitella, että saisin OIKEASTI laitetuksi edes ne pienet kasvilavat tuohon talon edustalle. Että jos ehkä ensi kesänä omat mintut saisin kasvamaan... 

En todella tajua, miksi tämä aihe on mulle niin mahdoton. Tulee kevät, kesä ja lopulta syksy, eikä MITÄÄN ikinä tapahdu. (Marjatkin ostan paljon mieluummin joltain innokkaammalta poimijalta.) Miksi??

Koen aika paljon sellasta huonommuuden tunnetta siitä, että en ole mikään tekeväinen touhuaja. Tai se vähän tietty riippuu siitä, mitä pitäisi tehdä. Mä siivoan ja raivaan kyllä erittäin mielelläni kaappeja, tai pidän Excelissä omaa kirjanpitoani ja kulutan siihen aikaa. Ja luen kirjoja tosi paljon, mutta se nyt on tietty pelkkää paikallaan nyhjöttelyä. Somessa olen liikaa ja se mua ahdistaa myös, vaikka toisaalta koen blogien lukemisenkin vähän vastaavalla tavalla lukemisena, kuin kirjojenkin lukemisen. Instassa koitan pitäytyä aiheissa, mitkä mua kiinnostaa muutenkin (ekologisuus, minimalismi...), mutta silti koen, että olen siellä liian paljon.

En oikeasti yhtään kaipaa mihinkään puutarhaan kuopsuttamaan. Aika harvoin hinkuan muutenkaan mitenkään ihmeemmin pihalle tai luontoon (en ole tänäänkään käynyt kuin polttopuita hakemassa pihavajasta). Tämä kyllä ahdistaa, koska olen kuitenkin tosiaan luonto-alan koulutuksen käynyt. Rakastan luonnon kauneutta ja haluan vaalia sitä, mutta mua kuitenkin kaikkein eniten sillä alalla kiinnostaa kierrätys, kestävä kehitys ja kohtuullisuus. Se, että elää pienesti ja ekologisesti, ei osta mitään turhaa. Sitä mä haluaisin jotenkin opettaa vaikka työksenikin.

Suloiset kipot ostettu ihanalta entiseltä opeltani,  Ketunpesän käsityöläiseltä.

Tähän pienesti elämisen haluun mielestäni kulminoituu moni asia tuon saamattomuuteni tai tekemättömyyteni saralla. Mä kun koen niin monesta asiasta, että "miksi vaivautuisin tekemään, kun en edes tarvii sellasta". 

Tätä on jotenkin tosi vaikea selittää... Ajatukseni kuitenkin lähti siitä, kun luin ihanan Marketan blogia. Hän on niin mahdottoman tekeväinen ja puuhakas, vaikka aina välillä sanoo, että kun ei oikein mitään ole tullut tehtyä... No huh, samaan aikaan kun minä vain istun tasaperseelläni kotona, hän ahkeroi puutarhassa, puuhastelee eläinten ja lapsenlapsen kanssa, käy näyttelyissä, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa, kerää yrtit ja sienet, kokkaa ja säilöö... vain muutamia asioita mainitakseni. Minä ihailen tuota tarmoa ja samaan aikaan vaivun vain lysympään tässä pöytäni ääressä...

Tänään luin mm. hänen kasvivärjäyksistään. Ihastelin ja muistelin, miten joskus kauan sitten olen itsekin värjännyt lankoja. Se oli tosi kivaa puuhaa, hmm, pitäisköhän itsekin taas... Ja sitten mietin, että miksi? En tarvii lankoja, oli ne miten ihania vaan. Sama juttu on vaikkapa itse tehtyjen voiteiden kanssa. Kannatan ajatusta ja niitä on kiva tehdä, mutta kun en tarvii mitään. Miksi siis tekisin niitä? (No, dödöä teen itse ja käytän kyllä.) Puutarhajuttujenkin kanssa on vähän sama. En todellakaan osaa kokata mitään ihmeellistä, enkä koe halua edes opetella. Miksi siis alkaisin kasvattaa erilaisia juttuja? Haen mieluummin porkkanat, kurkut ja tomaatit kaupasta (paljon muuta en sitten tarviikaan...). Jos ehkä just ja just ne teehen käytettävät mintut saisin kasvatettua, se olis jo jotain.

Olen kyllä todella onnekas, kun mulla on mies, joka ei KOSKAAN valita siitä, että olen tällanen istuskelija. En ole tainnut ikinä kuulla valituksen sanaa tekemättömyydestäni tai kotona olemisestani. Tästä meidän 25 yhteisestä vuodesta olen saanut olla 10 vuotta kotona lasten kanssa, opiskella sen jälkeen jo kolme ammattia (nyt on menossa neljäs) ja tehdä ne vähät työvuotenikin vain osa-aikatöitä. Koskaan hän ei valita, jos on keittiö (tai koko talo) siivoamatta tai ruoka tekemättä. Tai kun en pidä kasvimaata tai tee käsitöitä. 

Nämä minun huonouden tunteet on siis vain omien korvieni välissä. Jos katson menneitä vuosia, niin onhan sitä tullut kai jotain tehtyäkin. Olen maalannut taloa niin sisältä kuin ulkoakin ja muutenkin vastannut esimerkiksi sisustamisesta: huonekalujen, astioiden, tekstiilien jne. hankinnat on kaikki olleet mun juttuja (voi, miten ikävää puuhaa, hehheh). Olen pääasiassa hoitanut koko ajan kaikki kodin asiat niin rahallisesti kuin myös kotitöiden osalta (siivous, ruoat, tiskit, pyykit, laskujen maksut, lapset ja niiden kaikki asiat, kaikki lahjat, vaatteet jne). Olen (ainakin mielestäni) säästeliäs. Silti tätä omaa osuutta katselee useimmiten siltä kantilta, että "en tee täällä mitään".

No mutta palatakseni tuohon alkuperäiseen aiheeseen, eli fantasiaminään, olen aikojen kuluessa kyllä aika paljon hävittänyt asioita, jotka on olleet enemmän haaveita kuin todellista elämää. Esimerkiksi keittokirjat on saaneet lähteä, koska en vaan kerta kaikkiaan käytä niitä. Samoin jotkut vaatteet, mitkä ei todennäköisesti koskaan enää mahdu kuitenkaan päälle (tämä on ollut hiukan vaikea pala myöntää itselleni: olen lihonut monta kiloa ja on tosi vaikea saada tehdyksi asialle mitään). Askarteluakaan en kaikista kivoista piperrysjutuista huolimatta harrasta, kuten en myöskään sitten koskaan värittänyt sitä aikuisten värityskirjaa.

Silti mulla on edelleen juttuja, joita en vaan saa laitettua pois, vaikka niitä en käytäkään. Mulla on astioita, joita en käytä (mutku ne on niin ihanat...), hyvässä uskossa ostettuja ruoka-aineita, jotka venyy ja vanuu kaapeissa (hyvä usko = alan viettää terveellisempää elämää), vanha digikamera (en muista, milloin olisin tarvinnut), neljännet lakanat meidän sänkyyn (käytössä vain jouluna), varulta säilytettäviä tapettirullia (onko sellasille oikeesti ikinä käyttöä?), päiväpeittoja (ei koskaan käytössä), vilttejä (oikeastaan inhoan käyttää sellasia, koska ne on heti täynnä karvoja) ja niin edelleen. Periaatteessa haluaisin hävittää nuo kaikki pois, mutta aina ne vaan takaisin kaappeihin palautuu.

Useimmiten mulle riittää elämässäni nämä kolme asiaa: tee, kirja ja suklaa. En tiedä miksi koen siitä niin suurta syyllisyyttä. Mutta en vaan kaipaa paljoa muutakaan! En koe yhtään luontevaksi sitä, että alkaisin nyt kauheesti ompelemaan tai köksäämään tai laittamaan puutarhaa. Ennemminkin sellanen puuhastelu tuntuis yhtäkkiä muiden ihmisten hyväksynnän hakemiselta. (Kenen??) Omalle terveydelle ei tietty ole tämä paljon istuminen hyväksi ollenkaan (eikä tietty myöskään suklaan syöminen), mutta koitan kyllä "edes" kävellä vastapainoksi. (Suunnittelen jatkuvasti, että alkaisin käydä uimahallissa... arvaatteko, miten sen kanssa on käynyt?) 

Kyllä mä aika ajoin tosissani mietin, että pitäiskö elämässä olla jotain muutakin sisältöä kuin tämä "oleminen". Pitäiskö olla tehokas? Kyllä mäkin välillä sitä olen: siivoan, kokkaan, leivon, opiskelen, käyn töissä... mutta pääasiassa en edes halua olla. Jos mulle riittää tämä tällainen elämä, niin onko se nyt niin väärinkään?

Mitenkä sulla? Ootko enemmän tehokas puuhaaja vai viihdytkö kirjan ja teekupin parissa paremmin? Entä onko sulla fantasiaminä, joka tekis kaikenlaista, mutta oikea minä ei sit ihan niin niille jutuille lämpenekään?

Heli