kirottu (?) tai ainakin ikimuistoinen joulukuu...

 

Ajattelin tehdä vuosittaiseen tapaani vuosikatsauksen, mutta koska sen tekeminen on tosi pitkä juttu aina, teen nyt tähän ensihätään tämmöisen pikaisen horror-joulukuusta kertovan postauksen. Musta siis todellakin tuntuu, että tänä vuonna joulukuu on ollut kuin kirottu, niin paljon kaikkea enemmän ja vähemmän ikävää on tapahtunut! Kuvat ei kyllä varsinaisesti liity asiaan, kunhan jotain kuvia puhelimeltani koitan tähän napsia tekstiä keventämään.

Tai no, tämä kuva ehkä vähän liittyy asiaan, koska se on otettu tieltä. Eli siis liittyy autoihin. Nyt on nimittäin niin, että meidän KAIKKI kolme autoa on hajonneet tässä joulukuun aikana!!! Meillä on siis aika monta autoa... mulla oma, miehellä oma ja sitten on vielä tytön hallussa oleva auto, joka on mun nimissä. Ja no, sitten on pihassa aika monta muutakin autoa, jotka eivät ole juuri nyt ajokuntoisia... Mutta puhutaan nyt näistä kolmesta ajossa olevasta autosta.

Ensin taisi mennä minun auto. Olin aika kovassa kiireessä matkalla Jyväskylään (syyn kerron myöhemmin), kun auto alkoi nykiä. Ajattelin maalaisjärjellä (joka ei välttämättä tässä ollut se tietäväisin järki...), että siellä on "jossain" jotain roskaa. Kytkin pohjaan ja kovasti kaasua siis peliin... ja siihen se sitten sammuikin. Olin että v*ttu, ja soitin miehelle (joka on automies).  Ratkaisuna oli, että käännyin takaisin kotia kohti ja ajoin "parin sammumisen taktiikalla" niin pitkälle kun pääsin. Viimeiset metrit muun muassa potkuttelin taas kerran sammunutta autoa pois liikenneympyrästä... Mies toi mulle autonsa, jolla jatkoin matkaa ja vei mun auton takaisin kotiin.

Sitten hajosi tyttären auto. Syytä ei tiedetä, koska kuinka ollakaan, tyttö on jotakuinkin tuhannen kilometrin päässä kotoa, eli Lapissa töissä. Kytkin ilmeisesti meni, ja koska isi ei pääse autoa korjaamaan, se lähti hinurilla korjaamolle. Koomista tässä on se, että tyttö ei edes tiedä, missä auto tällä hetkellä on. "Siellä, minne hinuri sen vei, mutta en kyllä tiiä minne vei."  

Minun auto saatiin korjattua, vieläpä hyvin edullisesti - osat maksoi alle 25 euroa. Mutta sitten hajosikin miehen auto. Käytiin eilen elokuvissa, eikä päästykään sieltä sitten kotiin muuten kuin mittariautolla, jota ajoi siskoni sanojen mukaan "itse synnytetty kuski" (poika on siis taksisuhari). Auto on tänään saatu sieltä ostoskeskuksen pihasta pois, mutta vika ei ole selvinnyt. Voi tätä vanhojen autojen omistamisen onnea..... Täytyy toivoa, että edes tuo minun auto nyt pysyy kunnossa, koska tosiaan mulla on a) 60 km työmatkaa suuntaansa ja b) sairaalassa oleva äiti 200 km päässä...

No siitäpä sitten aasinsilta seuraavaan joulukuun ikävään aiheeseen, nimittäin sairastapauksiin. Joita todellakin on joulukuussa riittänyt ihan liiankin kanssa...

Viime keväänä äiti sairastui syöpään. Kesä ja syksy menivät säde- ja sytostaattihoidoissa, joista hän selvisi käsittämättömän hyvin ja pienillä vaivoilla - oltiin varauduttu ihan kauheaan aikaan, mutta äiti oli lähinnä ajoittain kovasti väsynyt, ei muuta sen kummempaa. Tukka toki lähti myös. Lokakuussa kuitenkin saatiin hyviä uutisia: kasvain oli selvästi pienentynyt ja aiemmin huomatut etäpesäkkeet olivat poissa. Oltiin että huhhuh, high five ja siitä selvittiin, jee.

Sitten tuli marraskuu ja etenkin joulukuu..... Äidillä alkoi olla vähän kummallisia tarinoita, kuuli ääniä, unohti juttuja, kertoi yhdessä puhelussa samat asiat moneen kertaan jne. Ajateltiin, että kyseessä on posttraumaattinen stressireaktio, kun ne hoidot veti läpi ihan koviksena eikä tainnut kauheasti ajatella, miten vakava tilanne kuitenkin oli. Oltiin myös kuultu, että tuollainen romahdus voi tulla, kun hoidot loppuu. Mutta sitten, kun joulukuun alussa tuli tilanne, ettei erittäin topakka äitimme oikein muistanut missä asuu ja katsoi veljeäni kuin tuntematonta, oltiin jo aika kauhuissamme. Luultiin, että kyseessä on joku verisuonen katkeaminen tai vastaava, ja saatiin äiti kiireesti päivystykseen.

Sillä tiellä on äiti edelleen. Päästä ei löytynyt verisuoniongelmia, vaan liki 40 syövän etäpesäkettä. Aluksi aloitettiin kiireellinen hoito, mutta aika pian se lopetettiin. Äiti oli hetken aikaa aivan zombi kaikista niistä lääkkeistä ja hoidoista. Tällä hetkellä on parempi tilanne, mutta totuus on se, että tilanne on lohduton: voi olla, että jäljellä oleva aika on vain joitain viikkoja (silloin joulukuun alussa sanottiin, että voi olla vain päiviä...). Meistä on kuitenkin kummallista, että vaikka lääkäri on kertonut, että tilanne etenee koko ajan, eikä kotiin enää sairaalasta pääse, vaikuttaisi siltä, kuin äiti piristyisi koko ajan. Ihan totaalisesta petipotilaasta irtoaa tällä hetkellä jo pientä kävelyäkin (tuettuna). Kuitenkin samaan aikaan on pakko todeta, että puheet ei ole ihan normaalia äitiä, jutut junnaa jotenkin samoissa asioissa koko ajan, ja ne kerrotaan moneen kertaan joka kerta, kun jutellaan tai tavataan. 

Nyt siis mennään tämän asian kanssa päivä kerrallaan.

Mutta ei tämä tarina vielä loppunut, todellakaan. Sillä sairastajia riitti muitakin. Äidin sisko, joka oli meille isona apuna tässä äidin asiassa, koska asuu siellä lähellä, sairastui koronaan. Mikä tietenkin tarkoitti muun muassa sitä, että hän ei voinut mennä katsomaan äitiä. Ei ollut yllätys, että myös hänen miehensä sairastui - tosin ennen sitä hän ehti saamaan myös muita sairaalakeikkaa vaativia vaivoja, jotka ei myöskään ole vieläkään ohi, kuten ei poikkeuksellisen pitkään ja sitkeänä jatkunut koronakaan... 

Näiden potilaiden lisäksi myös äidin 97-vuotias äiti sai koronan. Aaaargh!! Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa koko mummon lähipiiri ja tukirinki oli joko a) sairaana tai b) ei voinut mennä katsomaan mummoa, ettei vie tautia äidille. Siinä sitten ihmeteltiin, mitä hittoa nyt tehdään... soittelin sinne ja tänne, että saataisiin jostain apua mummolle - jolla on muuten kaiken muun lisäksi koko elämänsä ajan ollut astma, eli oli aika riskipotilas sen koronan kanssa. Lopulta, kun muuta apua ei vaan herunut mistään, piti tehdä kaupungille huoli-ilmoitus. Johan viimein saatiin edes joku katsomaan mummoa, että tulevat edes lääkkeet otetuksi. Ja juu, mummo siis asuu edelleen yksin omassa kodissa!

Joko ajattelitte, että olipahan sattumia? Vaan kun ei ne tähänkään vielä loppuneet...

Joulu teki tuloansa. Meillä oli ollut vielä marraskuussa suunnitelmissa, että kaikki kynnelle kykenevät lapset (eli muut paitsi tämä Lapissa majaileva) perheineen tulevat meille jouluksi. Myös äidin piti tulla. Mutta nyt olin siis sen joulua edeltävän ajan siellä äidin lähellä kaukana kotoa, eli ensinnäkään en ollut laitellut joulua yhtään. Mietin jopa, että ehkä olen siellä äidin kämpällä koko joulun, jos tilanne sitä vaatii. Äiti kuitenkin tosiaan siitä sitten vähän piristyi, ja siskoni ja veljeni patistivat minut kotiin joulunviettoon. Niinpä sitten perjantaina, eli aatonaattona, ajelin kotiin ja käytiin illalla ostamassa jouluruokia seuraavaa päivää varten jne.

Mutta kappas, tyttären miehelle iski keuhkokuume. Ja meidän vanhemmalle pojalle myös korkea kuume. Oltiin jo, että ei oo totta....... että kaksinko me lopulta ollaan miehen kanssa kotona joulu?? Tuli meille kuitenkin sitten nuorempi poika ja tuo vanhempikin perheineen, se kuume oli joku hetkellinen juttu vain.

Sairasuutiset kuitenkin saivat EDELLEEN jatkoa. Tuo minun vanha mummoni oli aattoyönä kaatunut kotonaan. Onneksi hänellä on se ranneke, jonka kautta sai apua. Sairaalaan kuitenkin siis joutui ja kuvattavaksi, ettei vaan ole mitään murtunut. Ja sitten joulupäivän ja tapanin välisenä yönä sairaalaan lähti piipaa-autolla puolestaan appiukkoni... sydämen vajaatoiminta ilmeisesti aiheutti sen, että keuhkoon oli kertynyt nestettä, ja kovasti siis ahdisti henkeä. Sekä mummo että appi ovat ihan ok nyt, mutta kyllä siinä kohtaa tuntui, että eihän tämä voi olla enää todellista!!!

Tämä viimeinen "vastoinkäyminen" ei nyt sitten niin vakava ole, mutta harmittava ehkä kuitenkin. Oltiin nimittäin eilen miehen kanssa elokuvissa. Ajateltiin, tai ainakin minä ajattelin, että jos nyt jotain mukavaakin välillä... mutta miten sitten valittiinkin aivan surkea leffa katsottavaksi... En siis suosittele todellakaan Napapiirin sankarit 4 -elokuvaa, oli ihan tosi huono! Harmi, koska tykkäsin niistä kolmesta aikaisemmasta kyllä kaikista kovasti. Huonon elokuvan päätteeksi sitten tosiaan jäätiin vielä sillä miehen autollakin pakkaseen kärvistelemään... 

Tämmöinen on siis ollut täällä joulukuu. Jos en muutenkaan hirveästi joulun hössötyksestä tykkää, niin tänä vuonna ei siihen tullut panostettua senkään vähän vertaa, mitä yleensä. Tuntuu, että olen vaan painanut töitä tai ajanut autolla ympäriinsä tai ollut äidin luona tai puhunut puhelimessa äidin kanssa... Nämä vuoden viimeiset päivät olen todennäköisesti etätöissä kotona tai käyn ehkä yhtenä päivänä työpaikalla, sikäli mikäli mies saa autonsa kuntoon tai itselleen auton jostain lainaksi, että minä voin omalla autollani yleensäkin jonnekin ajella.

Viikonloppuna tai viimeistään ensi viikon alusta suuntaan todennäköisesti taas sinne äidin asunnolle, josta pääsen käymään päivittäin sairaalassa. Välillä mietin, tuleeko itselle jossain kohtaa sellanen "en jaksa enää, en kestä enää"... mutta ainakaan vielä ei siltä tunnu. Vaikka tilanne äidin kanssa on toki raskas ja surullinen, niin ei se kuitenkaan maahan vielä kaada. Siellä ollessani asustelen äidin asunnolla ja teen etätöitä sen ajan, mitä en ole käymässä sairaalassa. Tää on nyt toistaiseksi tätä, ja ajelurallia riittää niin kauan, kuin äidillä elon päiviä - ei siis välttämättä kovinkaan kauaa. Joten koitan jaksaa vaan. Puhelinta pidän lähettyvillä koko ajan, myös öisin, jos vaikka jotain radikaalia tapahtuu yhtäkkiä.. ei sillä, että kolmea tuntia nopeammin ehdin paikalle kuitenkaan, mutta olen kuitenkin se eka henkilö, jolle soitetaan, jos asiaa tulee, ja voin hälyttää lähempänä asuvat paikalle. Oikeasti aika outoa ajatella, että tuollainen tilanne saattaa ihan oikeasti lähitulevaisuudessa tulla...

Päivä kerrallaan siis. Todella sopiva motto tähän hetkeen. Mites teidän joulukuu?? Toivottavasti on ollut vähän leppoisampaa kuin täällä.

Heli