elämä ottaa ja antaa...

 

Miten aloittaa kirjoittaminen, kun niin paljon on tapahtunut..? Alkuvuosi on ollut melkoinen. Kuvassa on kummallinen kynttilä - ihan itse olen tehnyt kynttilät, en tiedä, miten tuonne on lujahtanut kaksi sydäntä. Mutta jotenkin se kuvaa tätä alkanutta vuotta niin hyvin. Sydän on ollut jotenkin jakautunut, osa on surua ja osa iloa. 

Äidin sairaus varjosti tammikuuta. Omien töiden lisäksi taisin ajaa joka viikonloppu äidin luokse. Se oli raskasta, henkisesti ja fyysisesti, vaikka ajatus oli koko ajan, että ei tätä ikuisesti jatku... Joulukuisen romahduksen jälkeen äitiä suunniteltiin tammikuussa jopa kotiutettavaksi (avustettuna tosin). Mutta sitten kunto kääntyi taas heikompaan päin, ja  yhtäkkiä reipas äitimme olikin totaalisesti petipotilas.

Vaikka tiesimme, että äiti ei parane ja lopulta jo toivoimme, että hän pääsisi pois, oli elämän loppuminen ainoastaan 74 vuoden iässä kuitenkin ilman muuta hirveän surullinen juttu.  Äiti vaipui tajuttomuuteen ilmeisesti jo yön aikana eikä herännyt enää koko päivänä. Hän nukkui lopulta pois helmikuun 7. päivän iltana rauhallisesti toinen käsi minun ja toinen siskoni kädessä, muiden läheisten ympäröimänä. Sanoisin, että voiko sen parempaa lähtöä tästä elämästä edes olla.

Kuka on hoitanut kuolleen omaisen asioita, tietää varmasti, miten työlästä puuhaa se on. Pitää hoitaa asuntoon liittyviä asioita, sulkea puhelinliittymä, katkaista sähkösopimus, lakkauttaa vakuutukset, hankkia virkatodistuksia, sukuselvityksiä, saldotodistuksia jne jne jne. Olen ollut meidän porukassa aika pitkälti se, joka nämä asiat hoitaa, mutta meillä on onneksi ihana, tiivis lähipiiri, jonka kesken sovittiin hautajaisjärjestelyt. Hautajaiset pidettiin viikko sitten ja ne olivat mukavat, lämminhenkiset ja äidin näköiset. Muistotilaisuus pidettiin äidin asunnolla ja paikalla olivat juuri ne ihmiset, ketä äiti halusi.

Vaikka tavallaan on helpottavaa, että sairaus on nyt poissa ja äidillä rauha, on tämä aika ajoin kuitenkin tosi raskasta. Suru on välillä tosi kova, ja ihan kuin ei vieläkään edes voisi ymmärtää, että äiti on poissa. Isäni kuoli jo yli 20 vuotta sitten, joten meillä ei siis siskon ja veljen kanssa ole enää kumpaakaan vanhempaa elossa.

No, kaiken raskaan rinnalla meillä on ollut myös ihanaa odotettavaa tälle keväälle. Esikoisen toisen lapsen laskettu aika oli lähes päivälleen äitini hautajaispäivänä. He eivät hautajaisiin uskaltaneet enää edes lähteä sen vuoksi, koska matkaa sinne oli kuitenkin parisataa kilometriä. No, laskettu päivä tuli ja meni. Tyttären maha oli valtava ja koska hänen esikoisensakin oli liki nelikiloinen, odotettiin kyllä aika jännityksellä tätä tulokasta. Minua jotenkin ihan ahdisti, kun päivät vain kuluivat, eikä vauva ilmoitellut vieläkään tulostaan.

Mutta niin vain odotus lopulta palkittiin ja tytär pyöräytti potran pojan maailmaan eilen illalla. ♥ Potran tosiaan, sillä vauvalla oli pituutta isänsä mukaan 513 mm (kuulemma metallimies puhuu asiat milleinä) ja painoa peräti 4160 g!! Ja siis tyttäreni on tuollainen pikku nainen, mittaa vähän yli 150 cm! Tytär on ilmeisesti joku supersynnyttäjä (toisin kuin äitinsä - minä olen kaikki neljä lastani saanut sektiolla ahtaan lantion takia), koska ilmeisesti kaikkein pahin hetki oli ollut epiduraalin pistäminen (hän pelkää kuollakseen piikkejä). Synnytyksestä ei kuulemma jäänyt mitään traumoja, kaikki meni hienosti ja vain pari tikkiä tarvittiin. Hän kävi suihkussa ja istui tyytyväisenä imettämässä hetken päästä synnytyksestä.

Koska sairaalassa on nykyään sääntönä, ettei sinne saa mennä kuin vauvan isä ja sisarukset, emme ole vielä päässeet vauvaa nuuhkimaan. Huomenna he ilmeisesti kotiutuvat, joten sitten on tämä mummo kyllä tikkana paikalla. Odotan niin innolla!!!

Siinäpä ehkä isoimmat asiat kevään osalta: yhden elämän loppu ja toisen alku. Toki muutakin on elämässä tapahtunut, kuten vaikka vanhemman pojan perheen muutto tänne lähemmäs. Kuopus viihtyy Lapissa koirahommissa, välillä ikävöin häntä tosi kovasti, mutta taitaa tyttö elää siellä unelmaansa, eikä ehdi isommin pitää yhteyttä. Omia töitä on ajoittain tosi paljon, eikä kotona paljon ehdi kuin käydä kääntymässä. Tänään ollaan siivottu kunnolla taas ja olen myös tehnyt muita rästijuttuja. Ja yhtäkkiä muistin taas musiikin olemassaolon ja laitoin YouTubesta tulemaan Rammsteinin keikan, josta tykkään hullun paljon. Nyt taitaa olla peräti viides kierros menossa samaa keikkaa, aina vaan laitan sen alusta uudelleen...... rakastan tätä, jotenkin se iskee täydellisesti minun rytmisuoneen!

Vaan josko nyt menisi viimein suihkun kautta nukkumaan puhtaisiin lakanoihin, että huomenna jaksaa sitten pientä rakasta mennä katsomaan. Kaunista kevättä kaikille!

Heli