katumuspäivä

Mä taidan kyllä olla ihminen, jolla ei ole minkäänlaista rentoutumisen kykyä. Koko ajan tuhannet ja miljoonat velvollisuudet painaa ja huono omatunto kolkuttelee. Eilinen oli taas hyvä esimerkki. Ensinnäkin luin sitä aiemmin mainitsemaani kirjaa noin about koko päivän, vaikka mun kyllä oikeesti piti vapaapäivänäni tehdä kouluhommia. No siellä kirjassa sit aika railakkaasti ryypättiin, ja alkoi tuntua hyvältä idealta ottaa itsekin illalla himppasen ilolientä. 

No otinkin, tosin en kyllä paljoa. Mentiin myös aika myöhään tuonne naapuriin karaokea laulamaan. Vaihdoin juomat teeksi jo hyvinkin ajoissa. Laulaa loilottelin (todennäköisesti ei mitään ihanaa kuultavaa...). Aika kului järkyttävän äkkiä - yhtäkkiä kello oli kaksi! Minä sinkosin välittömästi kotia kohti. Oli melkein paniikki, että miten tässä nyt näin kävi, miten mä näin myöhään täällä vielä oon, voi hemmetin hemmetti... kauhee ahdistus. Nukkumaan kävin varmaan vasta kolmen jälkeen (mun on pakkomielle käydä aina suihkussa, etenkin jos yhtään olen joutunu olemaan tupakansavussa - on ihan karmeeta kun tukka ja vaatteet ja kaikki haisee).

Heräsin kuuden jälkeen. Jep. Kolmen tunnin yöunet... Ruoskin itseäni henkisesti siitä typerän myöhään menneestä illasta. En meinannu millään saada unen päästä kiinni uudestaan, mielessä takoi vaan, että idiootti, olis pitäny jäädä vaan kotiin, olis pitäny juoda vaan teetä (vaikka todellakaan ei siis ollu mikään känni päällä siellä). Ei mitään järkee. Jossain kohtaa mulle iski jopa sellanen kauhistunut ajatus päähän, että mullahan on työpäivä. No oikeesti ei ole, sekosin päivissä, vaan huomenna on työpäivä. 

Nousin joskus yhdeksän maissa viimein sitten ylös - edelleenkin siis alle kuuden tunnin yöunilla taas tämäkin yö... Kauheet katumusharjoitukset käyntiin. Eli tiskikone tyhjäksi, pyykkikone pyörimään. Puput alakertaan, ettei niden ressukoiden tarvii olla pikku häkeissään niin pitkään kun muut herää. Edelleen painaa ahdistus, kun kello on jo vaikka mitä enkä ole vieläkään käyttäny koiriakaan lenkillä... millanen emäntä/ihminen mä oikein oon?? Toiset napittaa mua kauniilla silmillään ja mä vaan... istun koneella. Aurinkokin paistaa ja on ihan pikku pakkanen - eli siis mahtava keli ulkoiluun.

Ensiräntä rätki tänne eilen, huomasin kesken sen kirjan luvun että vesisade oli vaihtunut valkoiseksi. Piti mennä kuvaamaan, mutta oli vähän vaikee etsiä kohta mistä kuvais. Meidän pihalla kun on edelleen vaikka mitä roinakasaa, mm. kattopellit oottamassa, että tänään mies ja naapurin mies ne laittaa paikoilleen. Eikä muuten varmaan yhtään toi mun mies mieti, että "voi fuck, tulipa oltua myöhään naapurissa, tulipa nukuttua myöhään"... Ehei. Se nukkuu varmaan tonne puolille päivin ja sit ihan relax alkaa hommiin. Kun taas mä olen siinä vaiheessa tehnyt jo sata asiaa ja koko ajan ihan hirveän ahdistuneena ja huonolla omallatunnolla.

Aina välillä mä mietin, että miten mä en oikeesti osaa ottaa rennosti? Miten tää on aina tällasta? Mulla on AINA huono omatunto, jos olen illan ja puoli yötä jossain, etenkin jos juon jotain, ees vähän. Mua kaduttaa AINA, että tuli vaikka se vähäinenkin määrä otettua. Ja yleensä ottaen, että tuli oltua jossain muualla kuin kotona... ettei tullu mentyä nukkumaan ajoissa ja pidettyä kaikkea täällä kotona kontrollissa. Ajattelen aina, että siellä ne koirat, kissat, puput, lapset, tiskit, pyykit jne on ja minä en oo... On mulle sanottukin joskus siitä, että oon niin takakiree, enkä osaa rentoutua...

No lapset on meillä jo kyllä isoja, ja nuorimmainen oli kaverilla yökylässäkin eilen, että ne ei varmasti mun kotona olemisista piittaa (päin vastoin, täällä oli 15-vuotias vielä hereillä kattelemassa Walking Deadia koneeltaan, kun tultiin kahdelta kotiin...). Minusta vaan tuntuu, että koti, lapset, eläimet, maailma... on ihan kaatumaisillaan, jos en ole sitä pitämässä pystyssä ja huolehtimassa täällä tauotta ja koko ajan. Joo, mulla on huono omatunto jopa töissä käymisestä, koska "joudun jättämään koirat kotiin ja ne niin surkeena kattoo kun mä lähden..." ja olen esim uusia vuosia taikka juhannuksia istunu yksinäni kotona, "ettei koirien tartte olla yksin". Mä vaan en osaa olla hyvällä mielellä, kun mieltä painaa nämä jutut. Oon sit mieluummin kotona. Oon vissiin ihan sekasin. 

Se pitää vielä sanoa, että mä en ole mikään kovin matkustelevainen ihminen. Osin siksi, ettei siihen kyllä olis varaakaan... ja osin sitten taas tuosta varattomuudesta johtuen, kun en osaa ottaa siellä lomallakaan rennosti, kun koko ajan mietin että "tälläkin rahalla olisi kotona saanu sitä ja tätä"... En siis koe järkeväksi tässä kohtaa paljon edes lomista haaveilla, koska ei ne ajais asiaansa. No toisaalta mä kyllä kuitenkin toivoisin, että jostain löytyis joskus rahaa niin, että pääsisin käymään Englannissa ystäväni luona. Ja että jos niin onnellisesti kävis, että sinne pääsisin, osaisin myös nauttia reissusta ilman noita takaraivossa takovia ajatuksia... 

Että sellaset katumusfiilarit tänään.

Onko kellään muulla koskaan vastaavia fiiliksiä...?

Nyt meen sinne koiralenkille, jos pikkuisen vaikka takakireys hellittäis... moi!

Heli

PS. Niin, lisään tänne vielä, että tietty ratkaisu olis, että en vaan menis koskaan mihinkään. Mutta sekin on vähän hassu ajatus... kuitenkin etukäteen aina mietin, että olis kiva ja tekis hyvää vähän tuulettua. Mutta sitten kuitenkin on nää fiilarit... En tiiä. Ehkä mä vaan tosiaan oon niin kiree ja kontrollifriikki ihminen.