tiistai 21. huhtikuuta 2015

ajatuksia


Perfer et obdura; dolor fic tibi proderit olim.
Ole kärsivällinen ja sinnikäs; jonakin päivänä tästä kivusta on hyötyä sinulle.


Vastaukset ovat yleensä avoimesti näkyvillä. Vastaukset ovat silmiemme edessä. Mutta jos ei ole tarvetta etsiä, niitä ei tietenkään todennäköisesti löydä ikinä.


Elämässä täytyy pysähtyä nauttimaan hetkistä.


Jokapäiväinen elämä, tavalliset arkiset asiat ovat niitä, jotka pitävät moottorin käynnissä. Miten ainutlaatuista tavallisuus todellisuudessa onkaan; se on väline, jonka avulla me kaikki jaksamme jatkaa eteenpäin, väline, joka pitää meidät järjissämme.


On mukavaa olla tärkeä mutta on tärkeämpää olla mukava.


Elämää voi verrata puutarhaan. Kaikki kasvaa, mukaan lukien rakkaus.

* * *

Hienot ajatukset napsittu ihan tavallisesta romaanista,
Cecelia Ahern: Suoraan sydämeen.

Kuvat vuosien varrelta,
eivät varsinaisesti osu tekstiin, mutta hälläpä väliä.

* * *

Ei mulla muuta tänään.

Heli

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

kotipäivä ja mietteitä stressistä


Vietän tänään kotipäivää - aamu nimittäin alkoi sen sorttisesti, että kenties parempi majailla vain täällä kotosalla toiletin läheisyydessä tämä päivä... En jaksa ymmärtää tätä mun mahaa. Miten voi vaikkapa närästää ihan kauheesti, vaikka ei edes ole syönyt mitään? Olen aamulla juonut lasillisen vettä ja nyt on kuitenkin kauhea polte kurkussa. En käsitä. En myöskään tajua tätä loputonta ongelmaa muun vatsan toiminnan kanssa. Suklaan pois jättäminen rauhoitti kyllä selvästi, mutta ei todellakaan lopullisesti.

Varasin ajan lääkärille selvimään näitä ihme ongelmiani. Täällä saa todella surkeasti lääkäriaikoja, nytkin joudun odottelemaan muutaman viikon. Ja menemään tuonne kauas lääkäriin, siis omaan terkkulaan ei ole aikoja ollenkaan. Eikä lääkäri tietenkään ole suomalainen. Eikä nainen... Ai että on niin hirveen kiva mennä vaivojaan esittelemään/selittelemään mieslääkäreille... not. Mitä ne tajuaa keski-ikäisen naisen hormonihöyryistä?? Ei mitään.


Olen miettinyt, että olenko mä vaan niin puhki stressannu kroppani. Jostain syystä huomaan, että vaikka miten koitan relata, hermoilen silti vähän koko ajan jostain. Ajattelen, että en ole stressaantunut, mutta olenko kuitenkin? 

Miten stressi määritellään? Jos on koko ajan huolissaan siitä, miten rahat riittää - niin että miettii sitä vähän niin kuin joka välissä - niin onko se stressiä? Tai jos miettii lakkaamatta, että miten tän mun työasian kanssa nyt käy - onko se stressiä? Tai jos mielen pohjalla pyörii, että se yksi koulutehtäväkin pitäis vielä kasata valmiiksi, tai jos tuskailee, kun jälkikasvu ei meinaa millään hoitaa opintojaan kunnialla (ja valmistua ajallaan) - onko se stressaamista? Mietin tämän minun kroppani prakaamista myös paljon - aiheutanko sillä vain lisää ongelmia??


Tuossapa niitä minun TOP5-huolenaiheita olikin... Raha-asiat on kyllä ihan numero uno, ne huolestuttaa aika paljon kyllä kieltämättä. Siihen linkittyy työasiat - olenkin miettinyt, että palaan palkkatöihin jo ennen kuin opintovapaani loppuu (eli siis lopetan sen etuajassa), koska käytännössä minun opinnot on ohi 4.5. kun menen viimeisestä näytöstäni kolmikantaan (vapaa olis kestänyt toukokuun loppuun).

Tulevat työkuviot mietityttää todella kovasti juuri nyt. Entiseen työpaikkaan olen palaamassa tällä tietoa, mutta onko harkkapaikasta kenties luvassa jotain - se on vielä(kin) auki. Entiseen paluu tuntuu vuorohetkittäin hyvältä ja sitten taas ahdistavalta. Se, että paluu tapahtuu aiemmin kuin olin ajatellut, mietityttää myös kovasti. Huomaan, että kammoan jotenkin muutoksia, oli ne sitten mitä hyvänsä.

Ja itse asiassa töihin meneminen tekee hetken ajaksi talouden vieläkin tiukemmaksi: saan ekan palkan vasta 15.6. ja toukokuun lopussa tuleva opintoraha jää saamatta. Tiedossa siis kuukausi elelyä ainoastaan miehen palkalla, joka ei tule riittämään mitenkään... Toukokuussa olis vielä yhdet ylioppilasjuhlatkin tosi kaukana, alkukuusta erääntyy kaikki vakuutusmaksut ja mitä kaikkea muuta siinä nyt sitten onkaan... Karmii tämä tilanne.


Opinnot ei juuri nyt huoleta, koska näyttömateriaali on melko lailla kasassa ja kolmikanta on vasta 4.5. Nimittäin siis omat opinnot... Sen sijaan koko ajan rasittaa ajatus nuorison touhuista. Pojan pitäis valmistua nyt keväällä, mutta sillä on niin paljon kaikkea rästissä, että saa nähdä miten käy. Koulusta on pistetty vähän potkua peliin ja annettu tilaisuus suoriutua, mutta miten se tuntuu olevan niin vaikeeta... Olis vaan niin hyvä senkin saada nyt ne paperit ja päästä omaan elämään ja tienaamaan.

No, jospa tänään saisin sitä omaa koulutehtävääni valmiimmaksi, jotenkin sen tekeminen on ollu ihan tervan juontia. Hyvä potkia jälkikasvua tsemppaamaan, kun ei itelläkään meinaa oikein intoa riittää, heh heh... Toisaalta en ole kyllä pojan kanssa laisinkaan samassa tilanteessa: tämä on mun viimeinen tehtävä ja kaiken muun olen aina tehnyt ajallaan ja hyvin, toisin kuin "eräät"... Sen edestään löytää, minkä taakseen jättää, niin se vaan tuppaa elämässä menemään. Itseltä tämä nyt vaatis vaan sellasta pienoista loppurutistusta, jonka koitan tänään jostain kaivella. Hitsi kun ei sitä suklaatakaan enää voi syödä, se oli niin kiva tsemppikaveri.


Mutta kertokaapa te, jos teillä on jotain ajatuksia stressistä! Se on kuitenkin erittäin isosti elimistöön vaikuttava asia. Onko nämä minun jutut mielestänne stressiä? Vaiko kuitenkin vaan ihan tavallista elämää, jossa on vähän ylä- ja alamäkiä ja erilaisia kiireaikoja ja mietittävää..? Itse tahtoisin ajatella, että kyse on tuosta jälkimmäisestä, koska minusta stressillä mässäillään jotenkin tosi paljon nykypäivänä. 

Mua tosiaan mietityttää, että miten se stressi määritellään ja missä kohtaa tilanne on oikeesti sellanen, että se vaikuttaa elämään ja elimistöön huonolla tavalla. Stressihän voi kuitenkin olla myös eteenpäin potkiva tekijä, ei siis ainoastaan huono asia. 

Ja mua mietityttää, että miten pääsisi pois sellasesta olotilasta, että on koko ajan joku huolenaihe mielessä. Jos tilanne on kerta kaikkiaan se, että ei auta metsälenkit, kun sielläkin vaan miettii niitä samoja juttuja... eikä tule mentyä nukkumaan, vaikka miten tietäis että pitäis.. tai sitten heräilee joka rapsahdukseen pitkin yötä ja on toooooodella harvoin (jos koskaan??) aamulla oikeesti levännyt olo. Tai kun ei vaan kerta kaikkiaan pysty hölläämään eikä relaamaan oikein mitenkään (eikä viittis kokeilla totaalista pään tyhjennystä viinan avullakaan..). Ja kun on ajatustensa ja huolten aiheidensa kanssa pitkälti yksin... 

No niin, tällasta siis tänään.
Leppoisia ajatuksia jokaisen teidän päivään!

Heli

maanantai 6. huhtikuuta 2015

syyllinen nro 1 (?)

Kuva: Anna-Mari West

Olen saattanut saada kiinni yhden syyllisen mun iho-ongelmiin/vatsavaivoihin: 
suklaan (/kaakaon). 

Olen nimittäin tässä tehnyt pienimuotoista tarkkailua syömisteni suhteen ja koittanut tulkita, mikä mun vatsan pistää niin totaalisen sekaisin. Minähän olen viime kuukausien aikana mättänyt todella paljon tummaa suklaata. Olen ihan suklaakoukussa, ja mulla on käytännössä katsottuna aina suklaata. Jos ei ole, olen kuin kipeä kissa... Suklaanhimoa olen ajoittain taltuttanut jopa niinkin nololla tavalla, että olen tehnyt kaakaojauhosta ja maitotilkasta sellasen supermakean mössön. Myös mokkapalat on hyvä apu, ja niitä meillä onkin tosi usein, kiitos ahkeran leipurin (kuopus).

No, joku aika sitten päätin, että nyt loppuu suklaan syöminen. Päätös piti kaksi päivää... mutta huomasin eron "normaaliin" olooni heti. En vain halunnut uskoa sitä... Joka tapauksessa heti, kun taas lankesin suklaan kiroihin, sain sen tuta vatsassani. Vaan eipä se mässyttelyäni silti mitenkään hidastanut. Ja vatsa "lauloi".

Nyt olen taas pari päivää koittanut olla tiukkana ja jättää suklaan syöntiä. Ja katos vaan, ihan sama juttu: ei mitään vatsavaivoja. Kunnes tänään sitten söin pari mokkapalaa... reaktio oli taattu. Ei kai siis auta muu kuin todeta, että se todellakin on syyllinen. Jos ei ainoa, niin kuitenkin kenties yksi pahimmista. Ehkä se loputon vahvan suklaan mättäminen on tehnyt tehtävänsä ja elimistöni on sille jotenkin herkistynyt. 

Voi tätä surun päivää.

Toisaalta nyt, kun tiedän tämän, saan ehkä viimeinkin lopetettua sen armottoman mättämisen. Säästän rahaa. Säästän hampaita. En riistä lapsiorjia, jotka viidakkoveitsiensä kanssa heiluu kaakaoplantaaseilla. Syön sen sijaan jotain kunnollista. Ja mikä ihaninta: laihdun. Ainakin toivottavasti. En nimittäin osaa edes arvailla, millaista osaa syömistäni kaloreista noi kaikki suklaat näyttelee... Mielenkiinnolla tietenkin odottelen myös, vaikuttaako suklaan pois jättäminen kenties ihooni.

Nyt alkoi uusi elämä.
Ainakin kova yritys siihen...
Hei hei suklaa.

Heli

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

viisi vastausta


Nami nami. Näistähän se iho tykkää... 
No, joskus haksahdan kyllä tollasiin, kuten eilen. Kuva on kylläkin taas kerran joku vanha. Pääosin kyllä syön vain tummaa suklaata, tosin sitäkin varmasti aivan liikaa. (Parhaillaan koitan jonkunlaista pesäeroa tehdä minun ja suklaan väliin... vaikeeta on, aivan kamalaa suorastaan...)

No nyt jätän kuitenkin noi jutut hautumaan ja vastailen Krisseltä saatuihin kysymyksiin. Ai että mä niin tykkään kaikista tämmösistä kyselyistä! 


Tässä siis Krissen kysymykset ja niihin vastaukset. 
Ideana on kertoa jokaiseen kohtaa viisi asiaa.

1. Mitkä viisi ominaisuutta ovat puolisossasi ne tärkeimmät, joiden vuoksi kenties juuri rakastuit häneen!

Hellunen (siis sellanen kiltti, herttanen ja lutunen) 
Pitkäpinnainen 
Huumorintajuinen 
Luotettava 
Kätevä käsistään


2. Kerro viisi asiaa, minkä vuoksi asut juuri maalla/kaupungissa.

Ei paljoa liikennettä 
Oma rauha, ei lähinaapureita
Eläimet saa olla pihalla vapaasti
Ilma on raikasta
Tienoot on avarat ja kauniit


3. Mainitse viisi asiaa, mitkä tekevät arjestasi juhlaa.

Siisti koti 
Rentoutumishetki ja suihku hikisen joogailun jälkeen
Aamuvarhainen oma aika
Vapaus (vapaapäivä, rauhallinen lenkki, yksin oleminen..)
Lapsenlapsi ♥


4. Viisi kivointa asiaa kodissasi?

Sijainti
Lähes valmis remontti 
Valoisuus (vaaleat pinnat, avara tila, avarat näkymät joka suuntaan)
Toimivuus ja kompakti koko
Tunnelma - vanha persoonallisesti laitettu talo ♥


5. Mainitse viisi tärkeintä asiaa, mitä teet vapaa-ajallasi.

Tuijottelen ruutuja
Lenkitän koiria
Joogaan
Luen
Järjestelen paikkoja ja siivoilen

* * *

Musta tuntuu, että mä jätän haasteen eteenpäin laittamisen nyt tekemättä, sillä mun on vissiin pakko lähteä tästä vähän pihahommiin - jotka ei todellakaan kuulu mun TOP5 tai edes TOP10-listalle... Mies tuolla näyttää nyt kuitenkin jonkunlaista pihan siivousta tekevän, raahaa pudonneita oksia tulille yms, ja joka kerta ikkunan ohi kulkiessaan vilkaisee minuun... argh, tulee syyllinen olo tässä vaan istuskellessa, joten painunpa siis pihalle (plääh).

Mukavaa illan jatkoa kaikille!

Heli

lauantai 4. huhtikuuta 2015

nyyh

No niin. Luvassa on nyt kyllä sellainen postaus, että saa nähdä miten kehtaan tämän jälkeen liikkua ihmisten ilmoilla. Luvassa on myös ihan kammottavaa kuvamateriaalia... älkää peljästykö. Oman naaman laittaminen tänne näytille on mielestäni kyllin hirveää jo muutenkin, saatikka sitten tällaisilla kuvilla... 

Tässä on minun normaali naamanahka:


No ok, tuo kuva on vuodelta 2008... eli olen mä kyllä valitettavasti rupsahtaneempi nykyään. 

Enivei, kattokaas mun naamaa nyt:


Lähikuvaa en kehtaa ees laittaa... näky on kauhea.

Kysymys kuuluu:
MITÄ MUN IHOLLE ON TAPAHTUNUT???

Olen itse melko järkyttynyt. Mulla ei ole KOSKAAN ollut iho-ongelmia. Ei edes teininä. Joskus on satunnaisesti ollu joku yks näppy. Mistä siis tämä keski-iän akne on peräisin???

Olen kyllä todella miettinyt mistä tämä johtuu. Minähän olen noin yleisesti ottaen ihan vakaasti sitä mieltä, että kaikki johtuu ravinnosta. Ja suoliston tila heijastuu suoraan iholle sekä myös muualle kehoon. Mun kynnet on jotenkin tosi heikot myös ja tukkaakin lähtee aika lailla. Plus olen koko ajan väsynyt. Alan aika vahvasti epäillä jo hivenainepuutoksia, johtuen pitkään kestäneestä... noh, suoliston vauhdikkaasta tilasta. Tätä on kestänyt jo useamman kuukauden. 

Mutta mikä ihme tämän on saanut aikaan??  

Kasvissyönti?
Jooga?
Hormonit?
Ikä?
Aiemmat stressailut??

Voin kertoa, että ei oo kivaa. Aika tavalla itsetuntoa syö, kun naama kukkii noin kauheasti. Eikä siinä vielä kaikki: yhtä nättinä on myös selkä, niska, kaula, decolte... Nyyh. No nuo muut ei onneksi näy mihinkään. Mutta naamastani olen kyllä saanut jo kuulla kommenttejakin.

Voi voi kun olis sitä rahaa. Menisin heti välittömästi Kaisa Jaakkolalle asiakkaaksi. Teettäisin kaikki mahdolliset hormoni-, ruoansulatus-, vitamiini-, allergia- ja mitäniitänytonkaan-analyysit. Menisin myös kaikkiin mahdollisiin hieronta-kuorinta-rentoutus-puhdistus-elvytys-hoitoihin. Mutta koska ei oo rahaa, koitan vaan väistellä peilejä. Ja pitää otsatukkaa pahimman kukinnan edessä. Ja meikata naamaa piiloon kun menen ihmisten ilmoille. Kotona olen ilman meikkiä kyllä.

No niin, nyt kun olen nolannut itseni näin julkisesti, niin voisitteko kertoa, mikä mua mahdollisesti vois vaivata. Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Esim suunnilleen samanikäisillä ihmisillä? Olen alkanut muutenkin epäillä, että meikäläisen tyttöikä on kaikesta päätellen kallistunut kyllä vahvasti ehtoopuolelle muutaman viime vuoden aikana, mutta en mä kyllä tällaista olis osannut odottaa. No, jos mä vaikka sit säästyn niiltä kuumilta aalloilta... 

Että eipä sitten muuta kuin iloista pääsiäistä vaan kaikille.

Heli

maanantai 30. maaliskuuta 2015

ehkä vähän väsynyt...


Eilen oli meidän perheessä ensimmäinen palmusunnuntai, kun päivää ei mitenkään huomioitu. Aina ennen, siis vielä vuosi sittenkin, on lapsi/lapset tehneet virpomavitsoja, vaikka virpomista ei sinänsä kyllä ole harrastettu. Vitsoilla on virvottu lähinnä minua, ja saatu sitten suklaamunia palkaksi... Nyt ei ole niitä muniakaan vielä osteltu ainuttakaan.

Oikeastaan siis nämä virpomisjutut tuli mieleeni lähinnä muiden blogeja lukiessani, itse en asiaa edes olis muistanut. Niin se maailma vaan muuttuu lasten kasvaessa. Monesta muutoksesta (myös tästä...) ajattelen, että "onneksi"... vaikka kyllä mä aika ajoin kovastikin kaipaan sitä aikaa, kun lapset oli pieniä.


Olen aika väsynyt. Huomaan, että vaikka lähinnä vaan istun persiilläni kaiket päivät, olen jotenkin uuvuksissa päivien päätteeksi. Tuntuu myös, että vuorokausista loppuu tunnit ihan kesken. Iltaisin ei ehdi oikein mitään ja viikonloputkin menee tuosta vaan.

Totuin aika leppoisaan elämään sen jälkeen, kun jäin elokuussa opintovapaalle: viikossa oli vain 1-3 koulupäivää (plus sitten kyllä etähommat siihen päälle) ja syksyn harjottelukin oli aikataulullisesti tosi helppo, kun päivät oli vain 5-tuntisia. Lomailin syyslomalla, joululomalla, hiihtolomalla... Oli aivan ihanasti aikaa olla kotona, käydä lenkillä valoisaan aikaan, pitää huushollia kunnossa, harrastaa. Nyt teen paljon pidempiä harjottelupäiviä eikä vapaa-aikaa olekaan niin paljoa.


On tosi ihanaa, kun on illat vapaat. Kuvittelin kuitenkin, että iltaisin myös saisin aikaan erilaisia asioita. Nyt lähinnä käyn kaupassa ja teen ruokaa, vähän siivoilen keittiötä ja kenties lenkitän koirat. Toivoisin, että löytäisin puhtia myös joogata useammin ja tavata vaikka kavereita, mutta... Aika usein illat menee noiden pakollisten hommien jälkeen ihan vaan tietokoneella istuskellessa, valitettavasti. Ei vaan oikein jaksa/viitsi/huvita muuta. En tosin ainoastaan hengaile blogeissa, vaan olen urakalla käynyt läpi valokuviani, taikka lukenut vanhoja "päiväkirjojani", eli poistettuja blogitekstejäni. Koitan myös mennä ajoissa nukkumaan, mikä tavallaan "syö" sitä iltaa aika paljonkin... jos siis entiseen vertaa, kun valvoin pikkutunneille.

Viikonloppuisin sitten siivoan ja pyykkään. Meillä on tosi toimiva siivoussysteemi nykyään, kun olen viimein älynnyt ottaa myös miehen siihen hommaan mukaan. No toisaalta, aikaisemmin vuorotyötä tehdessäni olin useimmiten lauantait töissä, eikä elämään saanut minkäänlaista tasaista rytmiä. Nyt haluan pitää kiinni koko perheen lauantaisiivouksesta, jos se vaan suinkin on mahdollista. On ihanaa, kun illalla pääsee puhtaisiin lakanoihin nukkumaan ja muutenkin on kaikki järjestyksessä - myös ne lasten huoneet ees suunnilleen.


Vähän on kyllä ollu alavireistä meininkiä viime aikoina niinkin tylsän jutun kuin rahatilanteen takia. Ollaan koko ajan niin pee aa, ettei oo tosikaan... Syksyllä vielä kuvittelin, että ihan helposti elellään näillä tuloilla talven yli, mutta kyllä tää aika kauheeta on. Ei olla koskaan mitenkään leveästi elelty, enkä sellasta haikailekaan, mutta olis kieltämättä kiva, jos ei tarvis koko ajan olla huolissaan miten tästä taas kuukausi eteenpäin selvitään. Mulla on siis opintoraha ja mies on ihan tavallinen keskipalkkainen duunari.

Olen mielestäni aika säästeliäs, mutta kuitenkin on vaikeeta. Meillä on ollu pieni vararahasto, jota ollaan koitettu kerätä kattoremonttia varten, mutta ollaan jouduttu sieltä rokottamaan melkein kaikki jo, ja luulenpa, että kun toukokuun lopussa ollaan, siellä ei ole enää mitään jäljellä... Toisaalta mä jotenkin ihmettelen, miksi meidän rahat ei riitä, koska saadaan kuitenkin käteen yhteensä noin 2500-2800€/kk. No, toiset saa sen ja enemmänkin ihan vaan per lärvi...


Olen oikein koittanut miettiä, mihin meidän rahat hupenee. Äkkiseltään katsottuna pääosin asumiseen, ruokaan ja perus-elämiseen. Mun kuukausitulot ei riitä edes lainaan ja sähkölaskuun yhteensä. Tai ruokaan yksistään. Toisaalta nämä on valintoja, enkä esimerkiksi edes ajattele ottavani lainasta maksuvapaita kuukausia tai ostavani vain halvinta ruokaa. Meillä on myös kaksi autoa, halpoja ritsoja tosin, mutta kuitenkin.

Mutta ihan perusmenojen päälle ei kyllä raha riitä mihinkään ylimääräiseen. En ostele vaatteitakaan kuin pakon edessä. Ei syödä ulkona, ei matkustella, ei harrasteta mitään. En tajua miten muilla ihmisillä on varaa kaikenlaiseen. Mua harmittaa, kun en voi viedä lasta ratsastamaan, tai kun en pysty itsekään käymään joogassa just nyt. Kaipaisin myös ihan kauheesti jotain pienen pientä irtiottoa arjesta, vaikka ees jotain Tallinnan risteilyä miehen kanssa kaksin... (ei siis todellakaan puhettakaan, että koko perhe reissais... ees sinne Tallinnaan...)


No niin, ei mun nyt kyllä pitäny tästä tällasta valitusvirttä kirjoitella... Toisaalta mun kirjottelu on ollu viime aikoina aika väkinäistä ja just ehkä myös siksi, koska mieltä painaa tällaset asiat, enkä oikein osaa olla mikään "kaikki on tosi hyvin"-tyyppi, jos niin ei oikeesti ole. No, muuten on kyllä asiat ihan suht ok, nää raha-asiat on vaan vallannu ajatuksia vähän liiankin kanssa. Joten tulipas nyt avauduttua. Ehkä joku muukin painii rahahuolien kanssa... no eipä ole yksin.

Tämä raha-asia tietenkin tarkottaa sitä, että kun koulu loppuu, on suunta suoraan töihin. Mulla on vanha työpaikka odottamassa, mutta kyllähän mä tietenkin toivoisin, että opinnoista olis jotain hyötyäkin ja saisin uuden työpaikan. Sekin asia on edelleen auki, ja vähän mun mieltä vaivaa... toisaalta elän toivossa, toisaalta olen toivoton. No, katellaan.

* * *

Kylläpä olikin varsin pirteä postaus... Kuvatkin mitä sattui vanhoista kuvista löytymään, ei päätä eikä häntää niissä. No, tää on tätä joskus. Nyt mä meen nukkumaan...

Mitä kuuluu teidän kevääseen?

Heli

maanantai 16. maaliskuuta 2015

harjottelumietteitä


Piti tänään lähteä oikein kameran kanssa kävelylle lähimetsään, kun oli niin kiva ilma. Postauksen kuvat siis sieltä tällä(kin) kertaa. Kuvissa kuopus ja koirat metsän puiden ja naapurin peltojen lisäksi.


Mulla on nyt pari viikkoa työharjoittelua takana. Aika lailla aivot savuaa siellä, niin paljon on kaikkea uutta ja outoa. Vois melkeinpä sanoa, että koulussa ei ole opetettu mitään, mistä olis tuolla hyötyä (no paitsi ehkä Excelistä). Voiko muutenkaan mihinkään työpaikkaan mennä niin, että hyppää vaan suoraan hommiin - tuskin. Perehdytys tarvitaan aina. Silti tuntuu, että jestas sentään, en osaa mitään!! Välillä se on suorastaan lannistava tunne. Onneksi siellä on kaikki tosi kivoja ja auttavaisia, enkä ole saanut minkäänlaisia moitteita, päin vastoin hyvinkin vaan kehuja. 

Mun "pomo" on todella kiireinen, eikä kauheasti ehdi mua opastella asioissa. Hän on myös tosi paljon poissa koko talosta, siis tekee töitä myös "kentällä". Välillä käy niin, että kesken opastamisen soi taas kerran puhelin, tai hänen pitää vaan kerta kaikkiaan lähteä toisaalle. Hän on näyttänyt kertaalleen, miten joku homma tapahtuu, ja sitten jään sormi suussa miettimään, että mites se nyt menikään... 

Toisaalta on ihan mielettömän kivaa, kun pitää oikeesti ihan tosissaan miettiä, miten asioita teen. On loistava tunne, kun huomaan, että joku juttu sittenkin jo sujuu ja onnistuu. Käytän ihan surutta luppoaikaa siihen, että vaan mietin ja pohdin ja tutkailen niitä asioita. Plärään kansioita, tutkin intrasivuilta missä mitäkin on. Mulle on saatettu lähettää sähköpostiin tai jättää vaan pöydän kulmalle joku homma, että teeppä tämä. Siitä sit vaan tekemään. Aikansa kun etsii, niin kyllä se ratkaisu sieltä sitten löytyy. Ja jos ei löydy, niin sit ei löydy. Sit sanon, että tarviin tässä nyt kyllä jeesiä vielä.


Musta olis kyllä todella kiva olla tällä alalla töissä. Toimistohommissa siis. Ja kenties vaikka tässä nimenomaisessa työpaikassa. Kaupan työ on ihan jees sekin, mutta mä todella todella todella toivoisin, ettei tarttis olla töissä iltaisin ja viikonloppuisin. Päivätyö arkisin, se olis ihan mahtavaa. Plus että mä kyllä ihan oikeesti viihdyn papereita pläräämässä. You never know. Kenties tästä se ura urkenee - elän toivossa. Toivoa saattaa jopa olla, mutta katsellaan nyt.

Kirjanpitokin oli kivaa, sitä harjottelin siis syksyllä. Tämä harjottelu on sit vähän muuta toimistotyötä, pääasiassa monenlaisia juttuja tietokoneella. Mun aikeissa on suorittaa näyttö Toimistopalveluista tän harjottelun aikana, ja se pitää sisällä tosiaan aika monipuolisesti kaikenlaista. Tykkään!


No mitäs muuta tässä on sitten viime aikoina ollutkaan... ainakin joogaa. Olen todella tykästyny astangajoogaan.

Mummon pieni prinsessakin se kasvaa ja kehittyy huimaa vauhtia. Nyt neiti jo nostelee pyllyä ilmaan ja miettii, olisko kontallaan vai sittenkin ihan suorin koivin. Eteenpäin mennään ryömimällä. Voi että, toinen on ihan vauva ja sit ei enää kuitenkaan. Ihan älyttömän ihana typykkä se kyllä on! ♥ Todennäköisesti maailman suloisin pikkuinen tyttö. ♥


Sellaisia kuulumisia täältä tänään. Ei paljon mitään, ja sitten kuitenkin koko ajan kaikkee. Aika väsyttävää on toi työharjottelu, koska on niin paljon uutta - olenkin koittanut parantaa tapojani ja mennä aikaisemmin nukkumaan. Viikonloppu meni ihan vaan joogatessa, asanoita ja Pranayamaa. Oli aika rankkaa kaikkineen eikä tosiaan ole viikonloppunakaan liikaa tullu nukuttua... Onneksi on nyt ollu niin ihania valoisia päiviä, ne piristää vaikka olis pientä univajetta.

Mitäpä teille kuuluu? 
Onko jo kevättä rinnassa?

Heli